tiistai 28. lokakuuta 2014

Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat
Gummerus 1975, 609s.

Nuoruuden savotat jatkaa Iijoki-sarjaa siitä, mihin Täydessä tuntirahassa jäätiin. Tunnelma tässä kirjassa on kuitenkin tyystin erilainen kuin edeltäjässään ja pari kertaa pitikin tarkistaa, olenko varmasti tarttunut oikeaan osaan vai hypännyt ehkä kirjan tai parin yli. Mutta ei, Nuoruuden savotat kuvastaa tasaisen seesteistä ajanjaksoa, jolloin kotiasiat ovat kunnossa, taloustilanne maassa kohentunut merkittävästi ja vain harva osaa edes aavistella lähestyvää sotaa.

Kalle kulkee tienahommissa ja ahkerana nuorena miehenä tuokin kotiin komeita tilipusseja. Omaan käyttöön rahaa ei juurikaan jää, mutta sen verran kuitenkin, että Kalle saa hankittua omaksi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -oppaan. Aina tilaisuuden tullen Kalle pyörittelee mielessään novellinaiheita ja kirjaapa joitakin muistivihkoonsakin. Tukkeja parkatessa ajatus on melko vapaa kulkemaan, eikä työtahtikaan häiriinny ideoita pyöritellessä.

Tässä osassa Kallen suhde kirjallisuuteen olikin esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa. Siinä missä muut nuoret suuntaavat viikonloppuisin tansseihin tai muihin huvituksiin, Kalle jää mieluummin kotiin lueskelemaan ja levähtämään raskaan työviikon jälkeen. Mikkelinjuhliltakin Kalle kiirehtii kotiin lukemaan Teuvo Pakkalan uutta kirjaa, Tehtaan varjossa. Suomussalmen maatalousjuhlilla Kalle pääsee näkemään itsensä Ilmari Kiannon ja tästä Kalle on aivan tohkeissaan.

Vaikka Päätalo kirjoittaa kaikesta käsittämättömän pikkutarkasti, silti tuntuu aina jäävän jotakin kertomatta. Esimerkiksi Kallen osallistuessa suojeluskunnan hiihtokilpailuihin hän palaa muistoissaan parin viikon takaisiin hiihtokisoihin, joista ei tekstissä ole aiemmin mainittu sanaakaan! Olen aiemminkin maininnut, että näissä kirjoissa pääsee tosissaan tutustumaan entisaikoihin tapoihin. Esimerkiksi ruokapöydässä useimmiten käytettiin omaa puukkoa, jota ei syönnin päälle ruukattu kummemmin pestä:

"Miehet rupeavat röyhtäilemään ja kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet, jalkineittensa varsiin."

Vasta tätä kirjaa lukiessa hoksasin ajatella, miten mahdottoman hieno perintö koko Iijoki-sarja on Päätalon jälkeläisille. Ajatella, miten mahtavaa olisi saada tutustua omaan iso(iso)isään näin tarkkojen muistelmien kautta! No, ehkä en olisi kauhean innokas kuulemaan esi-isän poikuuden menetyksestä tai haaveista päästä niksauttamaan maksullista naista, mutta noin muuten.

Nyt on lukupinossa rutkasti syksyn uutuuksia, mutta ilman muuta joulukuussa suuntaan jälleen Iijoelle.

4 kommenttia:

  1. Olen joskus lukenut pari osaa Päätälon Iijoki-sarjasta. Huima kirjailija ja tarinankertoja hän kyllä on, eletyn elämän tallettajana omaa luokkaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, Muistatko, mitkä osat luit? Saako kysyä, miksi vain pari osaa? Eikö yhtään houkuttelisi lukea lisää - ja lisää ja lisää?

      Onhan näissä kirjoissa paljon sellaistakin, minkä voisi kaunokirjallisessa mielessä karsia pois, mutta toisaalta kirjat ovat juuri hyviä tällaisina. :)

      Poista
  2. Minusta tuntuu, että tässä osassa oli ensimmäisen kerran noita "harppauksia". Ainakaan aiemmin ne eivät ole pistäneet silmään ja on tuntunut, että Päätalo on kuvannut kaiken mahdollisen todella todella tarkasti :) Päätalo osaa koukuttaa mukaan myös valoisaan tunnelmaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, voi tosiaan olla, ettei näitä harppauksia ole aiemmin ollutkaan, ainakaan tässä mittakaavassa. :) Kohta "pitäisikin" aloittaa seuraava osa!

      Poista