sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015, 157s.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Nälkävuosi, oli yksi vuoden 2013 väkevimmistä lukukokemuksista. Tiivistunnelmainen tarina tuntui kaikin puolin niin todelta, että pahaa teki. Monen muun lailla olen odottanut malttamattomana Ollikaisen seuraavaa taidonnäytettä ja ilahduin suunnattomasti, kun Mustan sadun kustantamon katalogista bongasin.

Mustassa sadussa kerrotaan kahta tarinaa, jotka lopulta yhtyvät yhdeksi. Nykyhetkessä seurataan miestä, joka on perheensä hajottua alkanut tutkia Helsingin Tattarisuon murhamysteeriä, suonsilmästä löytyneitä ihmisten osia. Menneisyydessä taas keskitytään 1930-luvulla elävään Heinoon, pirtutrokariin, joka ahneuksissaan ajautuu kohtalokkaisiin vaikeuksiin.

Voihan ennakko-odotukset! Taas!
Minä en pitänyt yhdestäkään Mustan sadun henkilöhahmosta. Etenkin tämä nykypäivän yksin jäänyt isä-ihminen herätti suurta ärtymystä: jos käyttäytyy kuin kusipää, ei kannata odottaa vaimolta (tai satunnaiselta lukijalta) ymmärrystä ja sympatiaa. Heino ei herättänyt sen lämpimämpiä tunteita hänkään, enkä jaksanut kauheasti välittää siitä, mitä kummallekaan tapahtuisi.

Kerrontatyyli on Mustassa sadussa unenomainen tai jotenkin muuten kryptinen. Joko lukuhetki oli tyystin väärä tai sitten minä olen liian tyhmä, mutta välillä olin ihan pihalla koko tarinasta. Luin, palasin takaisin ja luin uudestaan. Enkä tullut juuri hullua hurskaammaksi. Lopulta vähän kuin luovutin ja päätin lukea, ymmärsin kaiken tai en.

Minä en ollut koskaan kuullutkaan* Tattarisuon murhamysteeristä ja pienestä mustaa magiaa harjoittaneesta porukasta. Luulen, että jos olisin tämän tiennyt, tarina olisi tuntunut jännittävämmältä ja ehkä koskettanutkin enemmän.

Musta satu jäi minulle höh-kirjaksi. Olisin halunnut tykätä, ymmärtää, nauttia ja tunteakin jotakin, mutta lievä turhautuminen ja yhden sanonnan alkkuperän oppiminen ei aivan riitä.



* "Jäljet johtavat sylttytehtaalle!" -sanonnan olen kyllä kuullut ja varmasti käyttänytkin, mutta en tiennyt sen syntyneen kyseistä mysteeriä tutkittaessa.

6 kommenttia:

  1. Odotin kirjalta myös paljon, koska olin lukenut joskus Tattarisuon mysteeristä kuukausiliitteestä. Pettymyksekseni en päässyt tekijöiden pään sisälle enkä ymmärtänyt miksi he tekivät mitä tekivät. Joten höh myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koira helvetistä, Onpa ikävä kuulla, ettei edes murhamysteerin tunteminen auttanut tässä tapauksessa :/ Ihan arvoitukseksi mullekin jäivät kaikki motiivit ja luultavasti osa tekemisistäkin.

      Poista
  2. Joskus ei vain kolahda, hetki on väärä tai aihe kiinnostamaton. Välillä ihmettelen kovasti, miten joku teos on voinut saada jonkun merkittävän palkinnon, kun minusta siinä ei ollut mitään. Välillä ihmettelen myös toisinpäin, miksi tästä ei ole puhuttu enempää, viimeksi näin Järjestäjän kanssa. Oma lukukokemus ratkaisee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, Onhan se ihan kiistämätön tosiasia, että jokainen lukija kokee kirjan omalla tavallaan. Joku voi rakastaa ja joku toinen ei pääse ensimmäisiä sivuja pitemmälle. Mutta hyvä niin. :)

      Poista
  3. Minullakin oli hieman tyhmä olo välillä, kokonaiskuvan muodostumiseen meni minusta liian pitkään. Olisin kaivannut lisää sitä alun synkkyyttä, se oli hyytävän hyvä. Minäkään muuten en tiennyt Tattarisuosta mitään. Vaikka tämä ei kolahtanut Nälkävuoden lailla ihastuttaa Ollikaisen kieli edelleen.

    En ole tainnut muistaa kehua blogisi uutta ulkoasua, on hieno! (Ja Kanikin siellä raita-asussaan pilkahtaa ylälaidassa <3 )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, Mua helpottaa kuulla, ettei tämä kaikille muillekaan ole avautunut (jos nyt jotain erikoista avauduttavaa edes sisälsikään). Ärsyynnyin tarinan hapuilevuuteen niin paljon, että kielikään ei tehnyt vaikutusta.

      Kiitos ulkoasukehuista! :) Olen haaveillut tämmöisestä raikkaammasta blogi-ilmeestä jo kauan, mutta vasta nyt säin aikaiseksi värkättyä bannerin. Tarkkaan piti miettiä, mitä kirjoja haluan kuvassa näkyvän ;)

      Poista