torstai 22. kesäkuuta 2017

Lottovoittajien pöydässä

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä
Tarinoita köyhyysrajan takaa
Like 2017, 195s.
Valokuvat: Vesa Ranta

Lottovoittajien pöydässä on sellainen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan, omasta tulotasostaan riippumatta. Luultavasti valtaosa sortuu ajoittain valittamaan rahojensa vähyyttä, vaikka oikeastaan tulee toimeen vähintäänkin kohtuullisesti.

Katariina Vuori on kirjoittanut silmiä avaavan teoksen köyhyydestä Suomessa: mitä se on, miltä se tuntuu ja mitä syitä köyhyyden takaa ehkä löytyy. Tutkimustiedon lisäksi Vuori on haastatellut useita köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä, niin leipäjonoissa kuin heidän kodeissaankin.

Virallista köyhyysrajaa Suomessa ei ole, mutta esimerkiksi tästä Helsingin uutisten artikkelista löytyy yksi laskentatapa. Itse kyllä kyseenalaistan nuo luvut, sillä niiden perusteella meidänkin viisihenkinen perheemme olisi edelleen köyhyysrajan alapuolella, vaikka käytännössä tämänhetkiset tulot kattavat pakolliset menot helposti. (Tietysti esimerkiksi asumiskulut ovat pääkaupunkiseudulla aivan toista luokkaa kuin täällä meillä, mutta silti.)

Vuoren haastateltavat kertovat avoimesti haastavasta arjestaan. Jatkuva kituuttelu ja yllättävien menojen pelkääminen on uuvuttavaa ja masentavaa. Köyhä ei välttämättä jaksa ajatella tulevaisuutta muutamaa kuukautta tai edes viikkoa pidemmälle, sillä mitään valoa siellä tunnelinpäässä tuskin on näkyvissä. Vesa Rannan kuvat kertovat samaa tarinaa. Sanotaan, ettei raha tuo onnea, mutta kyllä kohtuullinenkin toimeentulo vapauttaa todella paljon energiaa ja parantaa elämänlaatua.

Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää. On tärkeää ymmärtää edes jollakin tasolla, mitä köyhyys todella voi olla, vaikka asia ei itseä koskisikaan.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Suuri sukkakirja

Jorid Linvik: Suuri sukkakirja
Sitruuna kustannus 2017, 192s.
Suom. Virpi Vainikainen


Olen käsitöiden tekijänä sellainen, että toisinaan kilkuttelen sukkapuikkoja/virkkuukoukkua/jotakin muuta ihan yhtenään ja toisinaan taas käsityöt eivät kiinnosta ollenkaan. Norjalaisen Jorid Linvikin sukkakirja ilmestyi käsityöinnostuksen juuri palattua, mikä on toki erityisen onnekasta, mutta aiheuttaa myös sen, että taidot tuntuvat olevan vähän ruosteessa.

Kuten jo kansikuvasta näkyy, Linvikin kirjasta löytyy pääasiassa kirjoneulesukkien malleja. Muutamia yksivärisiä ja raitasukkiakin löytyy, mutta enimmäkseen ohjeet ovat perussukkaa enemmän keskittymistä vaativille malleille. Malleja on kaikkiaan 45 ja kirjasta löytyy näppärä taulukko, jonka avulla langan paksuutta ja puikkojen kokoa vaihtamalla on melko helppoa varmistaa valmistuvan sukan oikea koko.

Monista kiinnostavista malleista valitsin ensimmäiseksi projektiksi lapsen tiikeri-sukat. Sopivan väristä lankaa löytyi heti kaapista, joten ei muuta kuin puikot liikkeelle. Nelivuotias, tulevien sukkien isäntä, halusi sovittaa sukkaa monesti ja toivoi, että olisin jollain konstilla kutonut sukan valmiiksi suoraan jalkaan.


Neulejälki on yllättävän siistiä, mutta ohjetta en meinannut osata lukea. Kantapään jälkeen ei ohjeen mukaan tule lainkaan kavennuksia, vaan silmukoiden nostamisen jälkeen siirrytään suoraan mallikuvioon. Ja jotta homma poikkeaisi enemmän siitä, mihin olen tottunut, uusi kierros olisikin pitänyt aloittaa kantapään ja etupuolen kulmauksesta siten, että ensin neulotaan tuo jalkapöydän päälle tuleva kohta ja vasta sitten jalkapohjan puoli. Mutta kun ne langat on kantapään teon jäljiltä siellä kantapäässä! Eikä jalkaterä ole malliltaan suora pötkylä, vaan kapenee varpaita kohti mentäessä, joten ne kavennuksetkin pitäisi jotenkin osata tehdä. Tämä ensimmäinen sukka menee siis purkuun, sillä mallia täytyy hieman muokata.

Ilmeisesti Linvik ei harrasta kiilakavennuksia lainkaan. Tämä on minusta selkeä puute, mutta toisaalta näitä malleja on helppo hyödyntää sellaisenaan myös lapasiin.

Suuri sukkakirja on inspiroiva ja monipuolinen, sekä mukavasti perinteisiä ja uusia malleja yhdistelevä teos. Mainittakoon myös, että sukkia ympäri vuoden ahkerasti kutova äitini meni tästä kirjasta ihan sekaisin.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Misery

Stephen King: Misery
Penguin Audio 2009, 12h 11min
Lukija: Lindsay Crouse

Äänikirjojen (ei-cd-versioiden) huono puoli on se, ettei niitä voi laittaa blogattavien kirjojen pinoon ja sitten niistä bloggaaminen vähän niin kuin meinaa unohtua.

Kuuntelin siis Stephen Kingin Miseryn jo jokin aika sitten. Kuunteluprosessi oli harvinaisen pitkä, sillä aloitin sen kuuntelun jo viime vuoden puolella, mutta pidin sitten laina-ajan umpeuduttua monen kuukauden tauon. Juonen kannalta pitkä tauko ei haitannut, sillä olen Piinan lukenut ja katsonut sen verran useasti, että tarina oli pääpiirteissään hyvässä muistissa.

Pahasti loukkaantunut menestyvä kirjailija, Paul Sheldon, ei päädy auto-onnettomuuden jälkeen sairaalaan vaan suurimman faninsa hoidettavaksi. Annie Wilkes on työskennellyt aikoinaan sairaanhoitajana, mutta mikään lempeä hoitaja hän ei todellakaan ole. Annie ei ole lainkaan tyytyväinen Paulin viimeiseen Misery-kirjaan vaan pakottaa hänet kirjoittamaan tarinalle jatkoa. Kummallekin tosin on aika selvää, ettei Paul senkään jälkeen tulisi pääsemään ulos Annien talosta. Ainakaan elävänä.

Piina on yksi Kingin parhaista tuotoksista. Annie Wilkes on hirvittävän pelottava ja julma nainen ja Paul Sheldon kammottavan avuton olosuhteiden ollessa kaikin tavoin häntä vastaan. Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, en voinut olla irvistelemättä inhosta ja kauhusta Annien julmuuden edessä. Ihan kauhea nainen.

Lindsay Crouse on lukijana taidokas. Hän eläytyy rooleihin, mutta ei liikaa ja puheen tahti oli minun kielitaidolleni sopiva. Siellä täällä tekstiä elävöittää musiikki, joka on vähän turhankin "tunnelmoivaa". Ei siis hempeää, vaan sellaista ennakoivaa kohta sattuu jotain ihan hirveää -musiikkia.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Luupäät: Kevättasaus

Jeff Smith: Luupäät: Kevättasaus
Ensimmäinen trilogia
(Out from Boneville,
The Great Cow Race,
Eyes of the Storm, 2005)
Like 2017, 454s.
Suom. Jorma Penttinen

Luupäät-sarja on julkaistu suomessa aiemminkin, mutta nyt sarja julkaistaan uudestaan värien kera. Ihan rehellisesti täytyy todeta, että en ole innostunut niistä mustavalkoisista versioista, vaikka sarjaa on minulle kehuttu.

Kevättasaus sisältää kolme ensimmäistä osaa yksissä kansissa. Tämä on lukijan kannalta oivallinen ratkaisu, sillä tarina ehtii reilussa 450 sivussa päästä hyvään vauhtiin.

Luumäestä karkotetut serkukset Leppo, Auvo ja Tahvo eksyvät karkumatkallaan ja päätyvät heille vieraaseen laaksoon. Kotiinpaluu ei ole helppoa, jos ei ollenkaan tunne seutuja ja on vieläpä ajautunut erilleen muista serkuista. Kukin Luupää tahollaan yrittää tulla toimeen parhaansa mukaan ja lopulta serkusten tiet jälleen kohtaavat. Aluksi niin rauhalliselta tuntunut laakso kuhisee rottaolentoja ja lohikäärmekin siellä on. Entä mitä mahtavat tarkoittaa Venla-neidin toistuvat unet?

Luupäät on laadukkaasti piirretty, huolella väritetty ja kaikin puolin viimeisteltyä sarjakuvaa. Pidän siitä, että tarina etenee luontevina sykleinä, eikä huumoria ole unohdettu. Erityisen paljon ihastuin kahteen rottaolentoon, jotka sinänsä ovat pelottavia, mutta niin tolkuttoman tyhmiä, että väkisinkin sympatiseerasin noita karvakasoja.

Luupäistä on parhaillaan (viimeinkin) tekeillä elokuva, jota odotellessa suosittelen tutustumaan sarjan maailmaan näin perinteisesti sarjakuvateitse.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kuka on pomo

Sophie Kinsella: Kuka on pomo
(My Not So Perfect Life, 2017)
WSOY 2017, 412s
Suom. Kaisa Kattelus

Olen jatkanut lukemisten suhteen hömppälinjalla.

Sophie Kinsella edustaa minulle (näillä ei-Himoshoppaaja -kirjoillaan) hömpän aatelia: teksti on sujuvaa, tapahtumat sopivan epäuskottavia ja sankarittaret jotenkin pöhköjä. Juoni on toki pohjimmiltaan ennalta-arvattava, mutta useimmiten Kinsella kuljettaa tarinaa hieman odottamattomia reittejä.

Kuka on pomo kertoo Katie Brenneristä, Somersetissa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka on suurin piirtein koko ikänsä haaveillut elämästä ja urasta Lontoossa. Nyt Katiella onkin Lontoossa sekä työpaikka että asunto, tai no huone, joskin aika kaukana toisistaan. Elo ei muutenkaan ole aivan niin hohdokasta kuin kuvitelmissa, mutta Instagramiin Katie suoltaa kuvia täydelliseksi uskottelemastaan elämästään. Katien isä ja tämän naisystävä päättävät perustaa luksuslomakylän, jonka perustamisessa Katie on suureksi avuksi. Sitten tapahtuu tietenkin kaikenlaista lukijaa viihdyttävää sekä työ- että rakkausrintamalla.

Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Tietysti Katien teeskentely ja kulissien pystyttely ärsytti ja turhauttikin, mutta en sitten jaksanut ottaa mitään kovin vakavasti. Romantiikkaa olisi saanut olla vähän enemmänkin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Heikki Turunen: Simpauttaja





Heikki Turusen Simpauttajasta tiesin etukäteen vain nimen. Lukulistalla se on pyörinyt pitkästi toistakymmentä vuotta, mutta viimeistään kirjan ruma kansi on siirtänyt sen takaisin sitten-joskus -pinoon.

Pielisen rannalla on rauhallinen maalaiskylä. Kertomuksen keväänä kylässä alkaa kuitenkin myllertää. Ensinnäkin Imppa riitaantuu isänsä kanssa kesken lannan pellolle levittämisen ja kiukkuspäissään isä-Hilppa toteaa, että Se tuli nyt lähtö. Niin on Imppa vailla kattoa päänsä päälle. Nuoren miehen mieli haikailee Helsingin suuntaan, mutta ihan ensimmäiseksi pitäisi tienata edes matkarahat. Onneksi Pirtamon Joukolla on tarjota töitä ja aittakin nukkumista varten. Toinenkin mies on palkattu salaojaputkia rakentamaan, eräs Simpauttaja. Ja se Simpauttajahan onkin sellainen tapaus, ettei kukaan ota siitä selkoa. Ei tiedetä mistä se tulee tai minne aikoo kesän jälkeen mennä, kunhan tervehtii huudahtamalla hojo hojo ja on kaikin puolin lipevä ja sutki. Vastenmielinen, jos minulta kysytään.

Simpauttaja on kirjaksi maltillisen mittainen, 352-sivuinen tarkalleen ottaen, mutta paljon siinä ehtii tapahtua. On ihastumisia, juopottelua, tanssit, mielenterveysongelmia, politikointia, töitä, tulipalo, aviorikos ja kuolemantapauskin. Tarinan päähenkilö lienee Imppa, vaikka oikeastaan valokeilassa paistattelee koko kituva kylä. Tai no, ei sillä kylällä ihan niin huonosti mene, vaikka 60-luvun maaltapako toki näkyy sielläkin. Kyläläiset ovat persoonallista väkeä. Jo nimistö on riemastuttavan värikästä!

Maaseudun autioituminen on se asia, joka ei ole pian 60 vuodessa paljoa muuttunut. En tiedä onko korrektia sanoa maaseudun autioitumisen kestäneen aikaa, mutta sanon silti. Olen itse kotoisin pienen maalaiskaupungin sivukylältä, jossa vielä omassa lapsuudessani 80-luvulla oli kaksi koulua, kaksi kauppaa, baari, posti ja pankki. Nykyisin jäljellä on yksi koulu. Luullakseni juuri tästä syystä Simpauttajan ajankuva tuntui kovin tutulta, melkein itse koetulta. Sama maaseutujen kuolettuminen jatkuu yhä edelleen.

Televisio ja herrasministerit laulaa hautavirttä meijän maakunnalle mutta minä tellään salaojjaa tantereeseen kun muut ukot lähtööt työttömiksi kaupunkiin niin että kumiterät tömisee, Jouko puhui.

Kuuntelin Simpauttajan äänikirjana joskus ennen joulua. Esa Saarion lukemana tarina heräsi todella eloon, sillä hän osasi eläytyä juuri sopivasti ja murrekin sujui vaivattomasti. Paljon kirjan imusta kertonee sekin, että halusin tätä bloggausta varten lukea kirjasta myös paperiversion, josta olisi helpompi merkitä sopivia lainauksia. Kirja tuli luettua, mutta en minä mitään muistilappuja liiemmin ehtinyt miettiä, sillä tarina vei mukanaan.

Kirjan loppupuolelta yksi muistilappu sentään löytyy. Esimerkkinä Turusen huumorista nostettakoon tähän pieni pätkä Taivaisen Julian ja Kaurapellon Lyylin välisestä keskustelusta. Äänessä on Lyyli:

- Pulskassa kunnossahan tuota oot mutta sulla on lihat oekeessa paekassa. meikäläinen kun lihhoo niin kaikki kasaantuu mahhaan. No, eipä se Juulin oo tarvinnu semmosta penskalaumoo tehäkkää niinkun meikäläisen. Ilimanko on liha kun nuorella tytöllä. On se muuten mallissaan jotta toiset saapi olla nuin vähällä ja sitten toiset on ihana halakasta peräpääsä. On niistä penskosta illooki mutta enemmän niistä on muretta ja huolehtimista, poikapuolista ainaki. Semmosia temppuja tekkööt että joskus tulloo mieleen että olis pitäny pentuna hukuttoo.

Tämä postaus on osa Kirjojen suomi: Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia. Simpauttaja edustaa vuotta 1973.

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 2010 (1. painos 1973), 352s.

Äänikirjan lukija. Esa Saario
Kesto: 11h 5min

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Kaikki kaikessa

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa
(Everything, Everything, 2015)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Helene Bützow

Mistä koostuu kliseinen nuortenkirja?
- Ainakin siinä on söpö nuorukainen, ehkä jopa mustiin pukeutuva ja vähän erikoinen.
- Tietysti rakkaustarina tarvitsee myös toisen osapuolen, useimmiten vastakkaista sukupuolta.
- Jotain draamaa täytyy olla. Monesti se on sellaista semi-vakavaa ja enemmän päähenkilön päänsisäistä, mutta tämän kirjan tapauksessa draama-anturi osoittaa vahvasti punaista: tästä löytyy sekä alkoholismia, perheväkivaltaa, hengenvaarallinen sairaus, onnettomuudessa menetettyjä läheisiä ja hyvässä tarkoituksessa kerrottuja suuria valheita.
- Täytyykö se rakastuminen mainita erikseen? Ehkä sen verran, että rakkauden täytyy olla jollain tapaa ennenkokemattoman upeaa, ainutkertaista ja tuhoon tuomittua.

Kaikkea tätä tarjoaa Nicola Yoonin esikoisteos, tänä keväänä elokuvaensi-iltansa saava, Kaikki kaikessa. Juuri tällaista myös halusin lukea, sillä selvästi kevätaivoilla on helpointa lukea jotakin todella helppoa. Kaikki kaikessa on kirjoitettu ilmavasti: luvut ovat hyvin lyhyitä ja tekstiä elävöittävät piirustusten lisäksi erilaiset kaaviot, chattikeskustelut, sähköpostit ja monet muut.

Niin, varmaan siitä tarinastakin voisi jotain kertoa. Kirjan päähenkilö on Madeline, joka elää tiukasti kotinsa seinien sisällä. Hän sairastaa harvinaista oireyhtymää, jonka vuoksi hän ei saa altistua oikeastaan millekään. Ei minkään sortin allergeeneille, bakteereille, viruksille tai millekään. Koti on äärimmäisen tarkkaan eristetty ulkomaailmasta ja Maddyn vointia seuraa kaiken aikaa sairaanhoitaja. Maddy on tyynen alistunut elämään koko elämänsä samojen seinien sisällä, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja - tadaa! - tuohon perheeseen kuuluu Olly, mustiin pukeutuva salaperäinen poika.

Ja siitä se sitten lähtee; tutustuminen, ihastuminen, rakastuminen. Rajojen rikkominen.

Onhan tämä ennalta-arvattava ja kliseinen erikoisesta alkuasetelmasta huolimatta. En myöskään voinut olla ajattelematta, kuinka epäuskottavasti Maddyn ja Ollyn tutustuminen etenee. Että he tyytyisivät noin parinkymmenen chattiviestin mittaiseen keskusteluun päivässä? Höpö höpö! Varsinkin, kun Madeleine valvoi aamukolmeen jutellen Ollyn kanssa. Millä he muka näppäimistöjään käyttivät, kun kirjoitusvauhti jäi niin minimaaliseksi? Miksi Maddylla ei ole omaa puhelinta? Pöpöjenkö takia? Kuinka ilmeisesti ilman omia tuloja oleva Maddy voi noin vain hankkia luottokortin?

Kaikki kaikessa ei todellakaan ole mikään kirjallisuuden helmi, mutta se on nopeaa ja ihan viihdyttävääkin luettavaa.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kuolleet linnut eivät laula

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
(The Death in their Vaulted Arches, 2014)
Bazar 2017, 331s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan edellinen osa loppui sen lajin cliffhangeriin, että läheltä piti etten lukenut seuraavaa osaa englanniksi. Odotin tätä Kuolleet linnut eivät laula -teosta ihan täpinöissäni ja aloitin lukemisen heti kun kirjan postin mukana sain.

Mikäli et ole lukenut tätä kirjaa, etkä halua salaisuuksien paljastuvan ennen aikojaan, lopeta lukeminen tähän! Muussa tapauksessa lue vain eteenpäin.

Flavian äiti on löytynyt ja hän on viimeinkin matkalla kotiin. Tunnelma asemalaiturilla on jännittynyt ja surullinen, sillä kotiinpaluu ei ole sellainen kuin kaikki olisivat toivoneet. Edessä on hautajaiset, joita ennen Flavialle paljastuu uskomattomia salaisuuksia äidistään ja hänestä itsestään.

Tämä sarjan kuudes osa oli suureksi harmikseni omituisen jankkaava, hidastempoinen ja tylsä. Juonikuvio on turhauttavan olematon ja tässä on ihan liikaa toistoa ja vatvomista. Joitakin juonenpätkiä solmitaan päätökseen, mutta uusiakin syntyy. En vain ole ollenkaan varma, olenko noista uusista kuvioista mitenkään innoissani. Ilmeisesti luvassa on maisemanvaihdos, mikä harmittaa, sillä pidän Bishop's Laceysta ja erityisesti Buckshawsta.

Lukemisen jälkeen jäi vähän nihkeä olo, sillä odotukseni olivat tosiaan korkealla eivätkä ne täyttyneet. Sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi vielä tämän vuoden puolella ja luulen, että olen siihen mennessä leppynyt sen verran, että haluan tämän hetkisestä närkästyksestäni huolimatta kuulla, millaisiin seikkailuihin Flavia seuraavaksi ajautuu.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ihminen napakasti

Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti
Avain 2017, 62s.

Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen selkokielinen tietokirja Ihminen napakasti on kerta kaikkiaan mainio opus. Sain sen luettavakseni heti tuoreeltaan, mutta bloggaan vasta nyt siitä syystä että kirja on aina kadonnut bloggauspinosta lasten luettavaksi.

Kirjassa käydään läpi ihmisen kehoa monipuolisesti, selkeästi ja tiiviisti, mutta silti varsin perusteellisesti. Lyhyehköissä luvuissa käsitellään muun muassa kehon rakenne, luusto, hermostot, lihakset, luut, ruoansulatus ja aistit. Selkeän, informatiivisen tekstin tukena on laadukas kuvitus, joka on juuri minun makuuni. Kuvissa on sopivasti pyöreyttä ja sarjakuvamaisuutta tekemässä vaikeistakin* asioista helpommin lähestyttäviä. (*Minulle esimerkiksi hermoston toiminta on edelleen vähän arvoitus.)

Kuolema on sellainen asia, joka on ajoittain ahdistanut isompia lapsia todella paljon. Hieman pelkäsinkin, millä tavalla lapset reagoivat tämän kirjan osioon, jossa puhutaan vanhenemisesta. Kalliola ja Heinonen ovat kuitenkin onnistuneet valitsemaan sanat ja kuvat siten, ettei kyseinen osuus aiheuttanut lapsissa ahdistusta.

Ihminen napakasti on laadukas ja kattava tietokirja, joka sopii hyvin niin pienten lasten kanssa luettavaksi kuin koululaisillekin. Oikeastaan tämä olisi oivallinen lisä kaikkiin koulukirjastoihin.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
(The Life List, 2013)
Otava 2017, 381s.
Suom. Outi Järvinen

Kun keväällä on ollut suuria vaikeuksia löytää Suomeen, on oma mielialakin ollut vähän sellainen turhautuneen väsynyt ja ärhäkkä. Kymmenen unelmaani näytti sellaiselta kirjalta, että sitä lukiessa aivot saisivat levätä ja voisin vain nauttia kevyestä viihteestä.

Kirja alkaa synkissä tunnelmissa, Brett Bohlingerin äidin hautajaisista. Brett on ollut äitinsä kanssa hyvin läheinen, mutta äidin testamentin sisältö on kaikille yllätys ja järkytyskin. Teini-iässä Brett on laatinut listan suurimmista unelmistaan ja toiveistaan. Aikaa on kulunut kaksi vuosikymmentä, eivätkä Brettin haaveet ole enää lainkaan samoja. Äiti on kuitenkin ajatellut aivan toisin.

Luin Kymmenen unelmaani avoimin mielin, mutta kyllä tämä silti oli makuuni aivan liian ennalta-arvattava. Lukijalle on ärsyttävän selvää, kenen kanssa Brett lopulta päätyy yhteen ja suoraan sanottuna asiat loksahtelevat uomiinsa välillä jopa mauttomasti. Toisaalta on myönnettävä, että en missään vaiheessa harkinnut kirjan jättämistä kesken vaan jollain kierolla tavalla nautin jopa siitä, että ärsyynnyin.

Kymmenen unelmaani sopii täydellisesti luettavaksi sellaiseen tilanteeseen, kun ei millään jaksaisi oikein mitään. Helppoa ja rankoistakin aiheista huolimatta kevyttä viihdettä.

torstai 18. toukokuuta 2017

Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Storia del nuovo cognome, 2012)
WSOY 2017, 508s.
Suom. Helinä Kangas


Lähes tarkalleen vuosi sitten nautin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisestä ostasta, Loistavasta ystävästäni. Tänä vuonna lukijoita hemmotellaan toisella osalla, Uuden nimen tarinalla, joka jatkaa Lenùn ja Linan tarinaa saumattomasti siitä, mihin edellinen osa loppui.

Yritin kovasti jo lukiessani eritellä syitä sille, mikä tästä kirjasta tekee erityisen hyvän. Onko kaiken ydin juoni? Ylimaallisen upea kerronta? Cliffhangerit? Ei oikeastaan. Toki kirjassa tapahtuu paljon, mutta eivät luvut lopu mitenkään erikoisen jännittäviin kohtiin. Juonen kaari on varsin tasainen, sillä tässähän tarina alkaa aivan kesken ja loppuukin tavallaan tylsään kohtaan. Kerronta on elävää ja sellaista, että siihen on todella helppo uppoutua, mutta ehkä silti se suurin viehätys on kirjan henkilöissä.

Edelleen Lenùn ja Linan välinen ystävyys on enimmäkseen suuri arvoitus. Lina käyttäytyy monessa kohtaa inhottavasti, eikä ainoastaan Lenùa kohtaan. Tytöt ovat vielä nuoria, 17-vuotiaita kirjan alussa, mutta heidän elämänsä ovat jo lähteneet aivan eri suuntiin. Alkuun minun oli vaikea muistaa, kuka hahmoista on kukakin, vaikka kirjan alussa onkin henkilöistä kattava lista. Etenkin lukuisat lempinimet sotkivat ajatuksiani.

Suomennos on laadukas, vaikka muutama outous tekstistä hyppäsikin silmille. Mietin kyllä, onko violehtava alahuuli tai se, kuinka joku huuti suoraa huutoa ihan tarkoituksella puhekielisen kuuloisia ilmauksia, sillä kertojana toimiva Lenù mainitsee usein erikseen, puhuuko joku murteella vai yleiskielellä. Ehkä tällaisilla kielellisilla eroavaisuuksilla on alkukielisessä painoksessa isompikin merkitys.

Uuden nimen tarina on niitä kirjoja, joita lukee ahnehtien ja joiden ei haluaisi loppuvan ollenkaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Saving Grace

Grace Wilson: Saving Grace
Jonathan Cape 2016, 160s.

Grace asuu kolmen ystävänsä kanssa surkeassa vuokra-asunnossa itäisessä Lontoossa. Yllättäen vuokraisäntä ilmoittaa viimeinkin remontoivansa asunnon - ja sitten myyvänsä sen. Gracen ja hänen ystäviensä on etsittävä uudet asunnot. Lontoo on törkeän kallis, varsinkin jos tekee osa-aikatöitä. Grace on opiskellut taidealaa, mutta ei ole pahemmin panostanut taiteen tekoon sittemmin.

Kovasti mahtuu yhteen albumiin nuoruuden epämääräisyyttä, epävarmuutta ja epämukavuutta. Rahaa Gracella ei ole, mutta silti bileissä vedetään kokaiinia yhtä luontevasti kuin kaljaa. Juuri nyt en hirveästi jaksanut eläytyä nuorten kriiseihin (on näissä omissa ihan tarpeeksi) ja jotenkin tämä Wilsonin kynänjälkikin on tylsää. En tiedä, onko tarina omaelämäkerrallinen, vai onko tarinan loppu ja albumin nimi muuten vain tekijäänsä viittaava.

Nihkeä tarina, jonka olisin voinut jättää väliinkin.

torstai 11. toukokuuta 2017

Yhtä juhlaa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
WSOY 2006, 125s.


Tästä runokirjasta kuulin reilu kuukausi sitten Ompun blogista. Äitiydellinen runokokoelma kuulosti minulle juuri sopivalta, joten ei muuta kuin varausta kirjastoon ja lukemaan.

Yllättävää kyllä, näiden runojen lukeminen tuntui todella raskaalta. Kyllä, näissä on äitiyttä, vanhemmuutta, vauvoja, pikkulapsivuosia; on onnea, rakkautta, iloa ja vastapainona uupumusta, väsymystä, pelkoja, turhautumista - toistoa. Oma arki on tällä hetkellä hyvin lapsikeskeistä, vaikka nuorinkin on jo 4-vuotias. Koko ajan täytyy muistaa lukea wilmaa ja päikkyä, käydä vasuissa ja muissa keskusteluissa, muistaa lukujärjestysten muutokset ja kaikki muut arjen hommat. Siksi tuntui liian pakahduttavalta lukea (melkein) samoista aiheista voimallisia runoja.

Vanhemmuus on ihanaa ja välillä uuvuttavaa. Joskus sitä miettii, mitä jos...

Lähtisitkö, jos saisit matkalipun takaisin,
pudistan hiuksiani, siellä palelin aina,
päässä räpisteli valkea perhonen,
käsiala pyöreää kuin 
rintojen omenat.

Ja kun kaiken tämän metelin, härräämisen, kiireen, kotitöiden, metelin, härräämisen, kiireen - toiston - keskellä ei joka hetki tunnista itseään,  on lohduttavaa lukea nämä rivit:

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet

Lohduttavaa, kunnes lukee seuraavat rivit:

mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

Runokirjan nimi on sarkastinen, vaikka toki arki ylipäätään on monesti ihan mahtavaa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Tiina Konttila & Anne Muhonen:
Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti
2017, 42s.

Olen saanut seurata sivusta tämän uuden Sirkus Rinkeli -sarjakuva-albumin valmistumista sivusta, ymmärtääkseni aika lailla alusta saakka. Sain lukea tuoreeltaan käsikirjoituksen alun (joka tässä albumissa kattaa ensimmäisen sivun) ja vilkaista parin ruudun verran, miltä Rinkeli näyttää väreissä. Niin, jos nyt joku ei ehkä muista tätä ensimmäistä Rinkeli-postausta parin vuoden takaa, todettakoon tässäkin, että Tiina on minun siskoni ja siksi tällainen etukäteistirkistely oli mahdollista. Samasta syystä pääsin lukemaan Suuren taikajahdin muutamaa päivää ennen virallista ilmestymispäivää. Lukutilanne oli kaikin puolin epäihanteellinen: kirja piti lukea ihan heti sillä sekunnilla samalla kun malttamaton isosisko yritti olla seuraamatta joka ikistä ilmettäni. (Ei onnistunut.)

Onnekseni sain albumista myös ikioman kappaleen, joten sain lukea tarinan uudestaan, ilman ulkoisia paineita ja tarkkailevia silmäpareja.

Tällä kertaa tarinan keskiössä on Pitkämies, joka saa kauan odottamansa kirjeen taikurikurssinsa professorilta: Pitkämiehen on aika saada ensimmäinen taikansa! Kirjeen saapumisen jälkeen alkaa tapahtua aika kummallisia juttuja koko sirkuksen väelle ja läheisen vanhainkodin asukkaille myös.

Tykkäsin tämän seikkailun vauhdikkuudesta ja eheydestä. Tarinan juoni on selkeä ja mukavan omaperäinen. Etenkin pidän siitä, kuinka hahmoista tuli tämän albumin myötä hieman tutumpia ja oletan saman jatkuvan seuraavissa osissa. (Joita ei tietääkseni juuri nyt ole tekeillä, mutta joita toivon tulevan jossain vaiheessa.) Kuvitus on ensimmäiseen albumiin verrattuna yhtenäistynyt, mikä on ehdottomasti positiivinen juttu. Ja hei, tässä albumissa on myös sivunumerot!

Luetutin Suuren taikajahdin luonnollisesti myös omilla lapsillani ja heistä irtosi seuraavat syväluotaavat analyysit:
Aika hyvä! Hienot kuvat. Jaakko, kohta 9v.

Hauska kirja!
Hauskinta oli se [spoiler alert] kun sen piti pierasta siihen pulloon. [end of spoiler alert] Simo, 10 ja puoli vuotta
 Rinkelin kuulumisia voi seurailla heidän nettisivuillaan, www.sirkusrinkeli.fi.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellihaasteen loppuraportti

Viime marraskuussa toimelias Omppu potkaisi käyntiin Novellihaasteen, jonka tarkoituksena oli nostaa novellit ansaitsemaansa kunniaan. Luonnollisesti lähdin innoissani mukaan, vaikka olen jo oppinut, että en useinkaan malta näihin lukuhaasteisiin liiemmin panostaa.

Nyt on kuitenkin aika kerrata, mitä tähän haasteeseen tulikaan luettua.



Aloitin haasteeseen lukemisen muistaakseni heti vuoden vaihtuessa, mutta niin paljon kuin Tove Janssonin tekstejä rakastankin, en millään päässyt vauhtiin tämän Viesti-kokoelman kanssa. Luin, luin, luin, pidin taukoa, luin, en tuntunut etenevän, luin ja lopulta turhauduin.

Harmittaa vieläkin, että päällimmäiseksi muistoksi tästä kirjasta jäi lukemisen tahmeus, sillä novellit itsessään olivat kuitenkin laadukkaita. Sain kuitenkin haastetilini avattua komeasti 32 novellilla.



Viisto valo olikin sitten aivan toisenlainen lukukokemus. Heikki Hietalan monipuoliset kauhusävytteiset novellit tarjosivat miellyttävän kamalia hetkiä, joihin tuli oikein himo. Kokoelmassa ilahduttavinta oli tyylien runsaus: Hietala hallitsee sekä lovecraftmaisen hitaan ja hillityn kauhun että scifisävytteisen kerronnan ja näköjään laajasti tyylilajeja siltä väliltä.

Hieman lukiessa tökki jokin epämääräinen kankeus suomennoksessa, mutta eivät tasokkaat novellit siitä hirveästi kärsineet. Haasteeseen kertyi 19 novellia lisää.




Romantiikan ja kevyen lukemisen kaipuuseen Jojo Moyesin Paris for One and Other Stories oli nappivalinta. Novellit olivat kukin melko ennalta-arvattavia, mutta ilahduttavaa on se, kuinka monipuolisesti Moyes rakkauselämää novelleissaan käsittelee. Keskiössä eivät ole vain nuoret, kauniit ja fiksut ihmiset, vaan näissä novelleissa pääsee kurkistamaan myös esimerkiksi lapsiperheen vanhempien päiden sisälle.

Haastesaldoa kepeä kokoelma kasvatti 11 novellilla.




 Kun lähdin mukaan haasteeseen, tiesin lukevani vähintään tämän kirjan. Alice Munrolta olen lukenut vain muutaman teoksen, mutta kaikki suomennetut olen hankkinut omaan hyllyyni. Rakastan Munron tapaa kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä voi näyttää hyvinkin arkiselta ja tylsältä, mutta joiden tarina on kuitenkin kertomisen arvoinen.

Jupiterin kuiden novelleissa kerrotaan jo kypsähköön ikään ehtineistä naisista, jotka ovat ehtineet nähdä ja kokea monenlaista. Aivan mahtava kirja, jonka lukeminen oli silkkaa nautintoa. 11 novellia lisää novellihaasteeseen.



Näiden novellikokoelmien lisäksi ehdin aloitella paria muuta. Jussi Seppäsen Kymmenottelusta luin kolme novellia, jotka tarjosivat hykerryttäviä hetkiä. Erityisesti ihastuin kirjan toiseen novelliin, Juhannukseen, jossa kaveriporukka päättää kesken juhannuksen vieton siirtyä yleisurheilukentälle hyppäämään pituutta. Kaikkein riemastuttavinta oli seurata, millä keinoin hyppyjen pituutta mitattiin. (En kerro, koska kannattaa lukea itse.)

Pohjois-Korealaisen Bandin Syytös ilmestyi äskettäin ja sekin oli tarkoitus ehtiä lukea tähän haasteeseen. Aihe ja kaikki kirjaan liittyvät olosuhteet ja haasteet kiinnostavat, mutta myös oudosti ahdistavat, enkä ole toistaiseksi voinut lukea ensimmäistä novellia pitemmälle. Että vain yksi novelli haasteeseen tästä kirjasta. Aion kyllä lukea Syytöksen loppuun asti, mutta odotan suosiolla oikeampaa hetkeä.

Kaiken kaikkiaan sain luettua novellihaasteeseen 77 novellia. Ihan kelpo suoritus, vaikka olisin kyllä voinut edes yrittää keskittyä tähän hommaan vähän paremmin.

Lämpimät kiitokset Ompulle haasteesta!

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017, 532s.

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot -sarjan aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia, pääsi yllättämään positiivisesti. Olin kyllä kuullut kehuja ja tiesin odottaa laadukasta fantasiaseikkailua, mutta silti kokonaisuus oli paljon hiotumpi ja valmiimpi, kuin mitä kuvittelin.

Kartografina työskentelevä Corildon viihtyy yksinäisessä työssään, eikä liiemmin hakeudu paikallisten seuraan. Seleesejä, aisteiltaan ihmisiä monin verroin kehittyneempiä, eivät kaikki katso hyvällä, mikä voi aiheuttaa rajujakin kahnauksia. Kun Seuran rakennuksen pihalta löytyy tajuton nuori tyttö, joka ei herättyään osaa kertoa kuin nimensä, Corildon joutuu vastentahtoisesti huolehtimaan hänestä. Corildon aistii tuulissa muutoksen, samoin Aleia, jonka ei ihmisenä pitäisi sellaiseen kyetä. Vähitellen käy myös ilmi, että joku etsii Aleiaa, eikä Aleia halua tulla löydetyksi. Alkaa pitkä ja haastava matka Seleesiaan, Corildonin kotimaahan.

Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty. Vaikka lukijalle ei mitään historialuentoja pidetäkään, tarinasta välittyy luontevasti se, miten menneisyyden tapahtumat heijastuvat nykyhetkeen. Kaksosaurinkojen maailma on näppärä yhdistelmä villiä länttä ja perinteisehköä fantasiamaailmaa. Takakannessa mainittua steampunkia en sen sijaan huomannut.

Pidin kirjan hahmoista, joissa on syvyyttä ja persoonallisuutta juuri sopivasti. Aleian hämmennys ja epätietoisuus siitä, kuka hän on ja miksi hän hakeutui Corildonin luo, on uskottavasti kuvattua. Kerronta on ihastuttavan vaivatonta ja sellaista, että kirja sopii vallan hyvin sekä nuorille että aikuisillekin.

Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle sellainen kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistä. Oli ihanaa, kun tarina vei varmalla otteella, mitä tuntuu tapahtuvan nykyisin entistä harvemmin. Sarjan toinen osa, Seleesian näkijä, ilmestyy jo elokuussa! Ihanaa, ettei jatkoa tarvitse odottaa sen kauempaa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hymy & Siskot


Raina Telgemeier: Hymy & Siskot
(Smile, 2010 & Sisters,2014)
Twinsy 2015 & 2016
Suom. Suvi Clarke

Luin joulukuussa Raina Telgemeierin sarjakuvan Ghosts, johon vähän petyin. Tykkäsin kuitenkin Telgemeierin piirrostyylistä sen verran paljon, että kun kirjastossa huomasin näiden kahden albumin olemassaolon, halusin nekin lukea. 

Kansikuvista sitä ei huomaa, mutta näissäkin sisältö on laadukasta. Hymyssä kerrataan Rainan hampaiden oikomishoitoja. Alunperin pienestä purentavian korjaamisesta tulee monimutkainen ja kivulias operaatio, kun Raina kompastuu ja kaksi etuhammasta vaurioituu pahoin. Tietysti hammasraudat isketään suuhun juuri teini-iän alkaessa, jolloin ihastukselle ei oikein uskalla puhua ja rautojen kanssa ei tee mieli hymyilläkään.

Siskot taas sijoittuu muutamia vuosia myöhempään ajankohtaan. Rainan äiti ja sisarukset (Raina mukaan lukien siis) lähtevät viikon kestävälle ajomatkalle sukuloimaan isän lentäessä myöhemmin perässä. Pitkä ajomatka jo sinänsä on koettelemus, mutta paluumatkalla auto hajoaa ja lapset tajuavat vanhempiensa olevan eron partaalla.

Tälläkin kertaa täytyy todeta piirrosjäljen olevan loppuunsa hiottua ja laadukasta. Myös tarinoista pidin. Mutta herttinen sentään, kuka kumma on valinnut (ainakin näihin suomennoksiin) fontiksi Comic Sansin?! Onhan se toki suunniteltukin näyttämään käsin tekstatun näköiseltä ja sarjakuviin sinänsä sopivaksi, mutta jos jopa kaltaiseni ummikko tietää ettei yksikään arvonsa tunteva taho kyseistä fonttia käytä, niin kuinka se on päätynyt valmiiseen kirjaan asti?

Että ihan kivoja sarjakuvia, mutta häiritsevä fontti.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Jupiterin kuut

Alice Munro: Jupiterin kuut
(The Moons of Jupiter, 1982)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Kristiina Rikman

Alice Munron novelleissa parasta on aitous. Jupiterin kuut -kokoelman 11 novellin henkilöt ovat niin todentuntuisia, että välillä sitä unohtaa lukevansa fiktiota. Näiden novelleiden päähenkilöt ovat naisia, enimmäkseen jo kypsempään ikään ehtineitä (millä tarkoitan jotakin epämääräistä ikähaarukkaa 35-vuotiaasta vanhukseen), jotka kukin ovat kohdanneet rakkauden. Mutta tokikaan kyseessä ei ole mikään kliseisen onnellisten rakkauksien kokoelma, vaan rakkaus on ollut kullekin omanlaisensa kokemus. Kuten takakannessakin todetaan:

On järkevää rakkautta, joka tekee järkeviä valintoja.
Ja sitten on rakkautta, joka on kaikkea muutakuin järkevää. Sitä ilman ei kukaan halua jäädä.
Vaikka eihän rakkaus onnea takaa.

Pidin kaikista novelleista, enkä pysty valitsemaan yhtä (tai edes kolmea) suosikkia. Mainitsen nyt silti, että salasuhdetta kolmannen osapuolen näkökulmasta kuvaava Onnettomuus on erikoisen hyvä. Se on kutkuttava ja surullinen, eikä lopusta oikein tiedä, oliko se onnellinen vai ei. Samoin Rouva Cross ja rouva Kidd on epämääräisen lohdullinen kertomus ikääntymisestä, ystävyydesta ja sen muutoksista, auttamishalustakin.

Niin. Munron novellit ovat lajinsa aatelia, eikä Kristiina Rikmanin taidokkaassa suomennoksessa ole kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Tätä on laadukas kirjallisuus.


#novellihaaste + 11 novellia

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Keskittymisvaikeuksia

Kevät on monella tapaa ihanaa aikaa. Rakastan lisääntyvää valoa, vähitellen (tai oikeastaan aaltoillen) lisääntyvää lämpöä ja lintujen pontevaa kevätlaulantaa. Luonnollisesti myös kevään uudet kirjat ovat sydäntäni lähellä. Tänä keväänä mielenkiintoista luettavaa on osunut kohdalle sen verran ryminällä, että en osaa keskittyä oikein minkään lukemiseen! Aloitan kirjaa ja nautinkin siitä, mutta samaan aikaan pitäisi saada lukea paria - tai kymmentä - muutakin kirjaa.


Tällä hetkellä luen kuvassa näkyviä kirjoja. Koska kuva on sumuinen, voin vielä listata ne kaikki:

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha
Liian pitkän tauon jälkeen halusin kuulla, mitä Kallioniemen väelle kuuluu. Välirauhahan siellä ja Kalle itse muonitushommissa armeijassa.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Ai että, miten tasokasta fantasiaa! Ei sillä että olisin genren asiantuntija, mutta tässä on kyllä aivan mahtava ote.

Laukku täynnä maagisia olentoja: Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika
Katsottiin elokuva jokin aika sitten ja tähän kirjaan on koottu kaikkea kiinnostavaa nippelitietoa ja tietysti runsaasti kuvia.

Bandi: Syytös
Tiettävästi ensimmäinen Pohjois-Koreassa edelleen asuvan kirjailijan teos, joka on julkaistu maan ulkopuolella. Monella tavalla kutkuttava asetelma.

Jenni Sarras: Tavarataidot
No kun tosiaan on tätä tavaraa. Jospa tästä taas jotakin inspiraatiota tai edes uutta näkökulmaa asiaan.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
Miten jatkuu elämä Lilan häiden jälkeen?

Michael Moore: Here Comes Trouble
Mielipiteitä jakavan dokumentaristin muisteloita. Hyvin mielenkiintoista.

David Walliams: Camp David
No yllättäen Walliamsin juttuja omasta elämästään. Viihdyttävää, mutta ei väkisin vitsikkääksi väännettyä tekstiä.

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
Omppu bloggasi tästä joku aika sitten ja oli ihan oikeassa: löydän tästä paljon samastumiskohtia. Todella paljon.

Alice Munro: Jupiterin kuut
Nautin näistä Munron novelleista suuresti. Aitoa elämän tuntua.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset jumalolennot
Pidän sekä Egerkransin kuvituksista, että pohjoismaisesta jumaltarustosta, joten tietysti tämä on pakko lukea heti. Kuten kaikki nämä muutkin kirjat...


Eli oikeastaan halusin blogata ihan siksi, että jos blogiini ei hetkeen uutta postausta tulisikaan, se ei johdu siitä, ettenkö lukisi.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Paris for One and Other Stories

Jojo Moyes: Paris for One and Other Stories
Penguin Random House 2017, 323s.


Olin kaivannut jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa jo jonkin aikaa, kun sain kirjastosta tämän Jojo Moyesin novellikokoelman Paris for One and Other Stories. Kirjassa on 11 novellia, joista ensimmäinen (niminovelli Paris for One) on sen verran pitkä, että menisi hyvin pienoisromaanista.

En ole hetkeen lukenut mitään englanniksi, mutta Moyesin sanasto on sen verran perustasoa, että varsin vaivattomasti pääsin sopivaan lukuvireeseen. Kaikissa tarinoissa parisuhde ja/tai rakkaus tai niiden puuttuminen on se keskeinen teema, kuten oletinkin.

Paris for One kertoo  Nellistä, joka on ostanut itselleen ja poikaystävälleen Petelle viikonloppureissun Pariisiin. Pete ei kuitenkaan saavu juna-asemalle ajoissa, vaan ilmoittaa olevansa liian kiireinen töissä. Arka, kaiken etukäteen suunnitteleva Nell haluaisi palata saman tien takaisin - varsinkin kun pienessä motellissakin on tapahtunut moka ja Nellin varaama huone on tuplabuukattu - mutta lipun vaihtaminen toiseen tulisi liian kalliiksi. Kaiken rohkeutensa keräten ja plus-miinus -listoja kyhäten Nell päättää kuitenkin antaa Pariisille mahdollisuuden ja totta kai se kannattaa.

Honeymoon in Paris on hieman Kate Mortonin tyylinen, kahdessa ajassa kulkeva tarina. Nykyajan Pariisissa äkkirakastunut ja pika-avioliiton solminut pariskunta viettää lyhennettyä, viiden päivän mittaista kuherruskuukauttaan, mutta tuoreen aviomiehen työkuviot tuntuvat sotkevan kaikki suunnitelmat. Reilut sata vuotta aiemmin lahjakas taidemaalari ja hänen nuorikkonsa nauttivat toisistaan, vaikka rahavaikeuksia riittääkin. Pian nuori vaimo kuitenkin ahdistuu miehensä mahdollisesta menneisyydestä: ehkä hänellä onkin ollut jo lukuisia suhteita aiempien malliensa kanssa ja hänkin on vain ohimenevä ihastus. Nämä kaksi tarinaa nivoutuvat toisiinsa ihan tyylikkäästi.

Kokoelma on helppoa luettavaa, viihdyttävää ja juuri niin kevyttä, kuin toivoinkin. 11 tarinaa oli silti ihan riittävä määrä yhtä kirjaa varten, sillä yksikin lisää olisi varmasti alkanut jo vähän puuduttaa.

#novellihaaste +11 novellia

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Herra Gummi ja kirsikkapuu

Andy Stanton: Herra Gummi ja kirsikkapuu
S&S 2017, 250s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman


Uusimmassa Herra Gummissa valtaosa Lamonen-Pulin asukkaista joutuu ikivanhassa kirsikkapuussa asuvan vähintään yhtä ikivanhan Runtun lumoihin. Pikkukaupunkilaisten lähes uskonnollinen hurmostila peittää alleen kaiken muun ja Pollylla ja Allan Raatalilla (sähkölihaksilla varustetulla pipariukolla) on kova työ asioiden palauttamisessa entisille raiteille. Eihän siellä puussa mitään Runttua ole, vaan ällöiljettävän ilkeä Herra Gummi vain, jolla on jälleen julmia hyötymissuunnitelmia mielessään.

Edellistä Gummia lukiessa minua harmitti se, että jouduin lukea kirjan yksin, kun lukutaitoiset lapset olivat sen menneet lukemaan ihan omin päin. Kirsikkapuuhun kielsin jyrkästi koskemasta ilman minua, mutta tämä omaksi iloksi tekemäni sääntö taisi olla väärä. Ne samaiset lukutaitoiset lapset eivät nimittäin ole tämän vuoden puolella olleet kovin kiinnostuneita äidin lukemista iltasaduista, vaan lukevat mieluummin itse. Luultavasti he olisivat itse lukeneet tämän moneen kertaan siinä ajassa, joka meiltä kului kirjan lukemiseen yhdessä. Merkittäköön muistiin itselleni sellainen itsestäänselvyys, että mikäli lapsi haluaa lukea kirjan itse omaan tahtiinsa, anna ihmeessä lukea.

Herra Gummi ja kirsikkapuu on etenkin lopustaan vähän hämy, mutta sinänsä sarjan henkeä edelleen oivasti toteuttava teos. Pidin siitä, ettei tässä ollut ainakaan yhtä paljon läski-puhetta kuin parissa edellisessä kirjassa on ollut. Tykkäsin myös kovasti Jaakko-koirasta, jolla olisi saanut olla isompikin rooli tarinassa.

Mikäli seuraavan Gummin ilmestyessä lapset itse ehdottavat sitä iltasatulukemiseksi, aion kyllä ottaa lukemiselle tiiviimmän aikataulun. Jos tämänkään mittainen kirja venyy useammalle viikolle (kuten tämän kanssa ikävä kyllä kävi), ei se tarinan vinkeys ja tunnelma pysy yllä tarpeeksi hyvin.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Elukat

Roald Dahl: Elukat
(Dirty Beasts, 1983)
Art House 2017, 55s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake


Viimeinkin Roald Dahlin ällö-kamalia elukkarunoja voi lukea myös suomeksi! Alunperin 80-luvun alussa ilmestyneen ohkaisen kirjan 9 runoa on lystikkäästi kääntänyt Tuomas Nevanlinna. En malttanut odottaa tämän kanssa, että olisin saanut kaikki lapset kuuntelemaan, vaan ahnehdin painotuoreen runokirjan ihan itsekseni.

Kuten kansikuvasta - ja Dahlin tyylistä ylipäätään - voi päätellä, runot eivät ole mitään pörröisten eläinystävien ylistystä. Sika ei kölli tyytyväisenä pahnoillaan, vaan syö isäntänsä, jotta ei itse päätyisi ruokapöytään. Krokotiili ja leijona eivät nekään jää turvallisen välimatkan päähän, vaan hotkivat kitoihinsa ties ketä. Skorpioni ujuttautuu erään lapsen peiton alle ja lentävä lehmä kakkii arvostelijan päähän.

Käännöstä jo ehdinkin kehua, mutta kyllä tämän jälkeen olisi erikoisen mielenkiintoista tutustua myös niihin alkukielisiin runoihin. Esimerkiksi Murkkukarhu-runon lellityllä pojalla tuskin alkuperäisessä runossa on pleikkaa, dronea, leijulautaa tai taulu-telkkaria. Mitähän ylellisyyksiä Dahl tähän alunperin riimitteli?

Blaken kuvitus on tietysti onnistunut, ainakin näin hänen tyylistään pitävän ihmisen näkökulmasta. Erityiskehuja annan vielä siitä, että kirjan kuvitus on värillinen.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri


Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri
En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.









Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.
Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.




Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.










Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.
Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet

torstai 30. maaliskuuta 2017

Viisto valo - novellilajitelma

Heikki Hietala: Viisto valo
novellilajitelma
Sitruuna 2017, 230s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Reilut neljä vuotta sitten luin Heikki Hietalan Tulagi Hotel-esikoisromaanin ja ihastuin syvästi. Kirjan tunnelmat ja upeat maisemat ovat edelleen raikkaina nautinnollisen lämpiminä mielessäni. Novellikokoelma Viisto valo olisi saattanut jäädä minulta kokonaan lukematta, ellen olisi kirjastossa jotain muuta etsiessäni siihen sattumalta törmännyt.

Viisto valo -kokoelman novellit ovat monipuolisia, mutta enimmäkseen tavalla tai toisella kauhuksi luokiteltavissa. Novellit sijoittuvat eri aikoihin ja paikkoihin, joten tyyliltään ne ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Suosikeiksini nousivat hivenen lovecraftmainen Tuuli pilleissä ja kovin suomalaisen tuntuinen Näin on.

Tuuli pilleissä kertoo erään pienen englantilaiskaupungin kirkon itsestään soivista uruista. Pitäjään sapuu uusi kirkkoherra, jota edeltäjä perehdyttää työhön ja kaupungin tapoihin. Uutta tulokasta silloin tällöin itsekseen ääntä pitävät urut hirvittävät suuresti, kuten jokaista hänen edeltäjäänsäkin aikoinaan. Novellin tunnelma on sopivan hienovarainen ja loppuratkaisu kaunis.

Näin on on kokoelman lyhin novelli, vain vajaan aukeaman mittainen. Siinä kuvataan sitä mahtavaa tunnelmaa, kun lähdetään ajamaan autoliikkeestä upouudella autolla kotia kohti. Luetutin kyseisen novellin myös automyyjänä työskentelevällä miehelläni, joka hörähteli lukemalleen juuri sopivan lakonisesti.

Viisto valo on kyllä kiinnostava ja ideoiltaan laadukas teos, mutta tekstissä on himean sellaista vaikeasti määriteltävää kankeutta, joka vaikuttaa kokonaisuutta heikentävästi. Mitään virheitä en tekstistä löytänyt, vaikka jossain vaiheessa oikein yritin etsiä, jotta hokaisin mistä köykäisyys oikein johtui. Tulagi Hotelin luin alkukielellä englanniksi ja sen perusteella epäilen käännöksen kangistaneen tekstiä alkuperäisestä.

#novellihaaste: 19 novellia

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(The Vegetarian, 2007/2015)
Gummerus 2017, 215s.
Englanninkielestä kääntänyt: Sari Karhulahti

"Omalle ruumiilleen saa tehdä mitä haluaa. Ainoastaan sille. Mutta siitäkään ei tule sellainen kuin on tarkoitus."

Han Kangin Vegetaristi on yksi hämmentävimmistä lukukokemuksista aikoihin. Kirja alkaa siitä, kun aina niin vaatimaton ja liki huomaamaton Yeong-hye päättää yllättäen ryhtyä kasvissyöjäksi. Nainen ei pelkästään kieltäydy syömästä lihaa, vaan myös valmistamasta siitä ruokaa miehelleen. Puoliso tai lähisuku ei suhtaudu asiaan lainkaan ymmärtäväisesti, vaan kukin tahollaan yrittää saada Yeong-hyen palaamaan entisiin ruokailutottumuksiin.

Vegetaristi ei kuitenkaan ole kertomus vegetarismista, vaan jotain paljon monimutkaisempaa. Yeong-hye ei muutu ainoastaan syömistavoiltaan vaan kokonaan, kuin aivan toiseksi ihmiseksi. Lähipiirin on vaikea suhtautua muuttuneeseen tilanteeseen ja lopulta tuo yksittäinen, sinänsä viaton muutos, ravistelee kovin kourin kaikkia asianosaisia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa tapahtumia Yeong-hyen puolison, toinen langon ja kolmas sisaren silmin. Yeong-hye itse ei pääse ääneen, mutta ainakaan minä en sitä näkökulmaa edes kaivannut. Enemmän kuin vegetarismista, tässä kirjassa on kyse mielenterveysongelmista ja itsemääräämisoikeudesta.

Kerronta sinänsä on tasokasta, mutta kirjassa on paljon sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joista en voi väittää pitäneeni. Yeong-hyen läheiset yrittävät saada asioita paremmalle tolalle, mutta kunkin motiivit tahtovat olla aika itsekeskeisiä. Seksi näyttäytyy kirjassa todella vastenmielisenä. Sitä joko halutaan niin kovaa, ettei mihinkään muuhun voi keskittyä tai sitten se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jossain määrin tunnistan Vegetaristin ansiot, mutta minulle tämä oli kokonaisuutena aivan liian hämy ja sekava ja paikoin jopa vastenmielinen kertomus.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Loistava järjestys

Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Otava 2017, 125s.

Luin taas yhden siivousoppaan.
Lienee minulle ominaista, että olen innokkaampi lukemaan siivoamisesta kuin varsinaisesti siivoamaan. Olen useampaan otteeseen aloittanut kodin totaalisen järjestämisen ja tavaramäärän vähentämisen, mutta joka kerta projekti on jäänyt kesken. Aloitan muuten sen järjestämisen joka kerta keittiön kaapeista ja etenen vanhoja jälkiäni kunnes en enää jaksa siivota. Ne isoimmat solmukohdat jäävät siis joka kerta siivoamatta.

Mira Ahjoniemen Loistava järjestys on vahvasti KonMarista vaikutteita saanut kodin järjestelyopas. Paikoin tämä kirja tuntuikin lähes KonMarin referoinnilta. Tämän(kin) kirjan kantava ajatus on tavaramäärän radikaali vähentäminen ja sen jäljelle jääneen tavaran säilyttäminen mahdollisimman sievästi.

Toisinaan tilojen riisuminen tavarasta menee käytännöllisyyden edelle:

"Järjestä vaatekaappisi niin, että yksi hylly on varattu meikeille, voiteille, hiusten muotoilutuotteille, hammasharjalle, hammastahnalle, vanupuikoille ja parranajovälineille. Nämä ovat henkilökohtaisia hygieniatuotteita, joten jokaisella perheenjäsenellä tulee olla omat tuotteensa omissa kaapeissaan. Näin et myöskään joudu seisomaan tuskastuneena lukitun oven takana, kun wc on varattu ja tarvitset äkkiä hiuslakkaa." (s. 89)

Miten se parranajo sujuu muka helpommin, jos se vessa on edelleen varattu? Ja miksi ihmeessä jokaisella pitäisi olla oma hammastahnansa ja korvatopsinsa? Topsit ovat kertakäyttöisiä, joten yhteinen rasia riittää vallan hyvin.

Hiukan reiluun sataan sivuun ei kovin seikkaperäisiä ohjeita tai pohdintoja mahdu. Kirjassa raapaistaan vähän sieltä ja hieman enemmän tuolta, mutta mielestäni turhan hätäisesti. Mielestäni en ole lukenut poikkeuksellisen montaa siivouskirjaa, mutta silti Loistava järjestys ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta. En tosin ole aiemmin pysähtynyt isommin miettimään, miten ison kuolinpesän aikanani jätän taakseni. (En kyllä edelleenkään aio kotiani järjestää ajatuksella "pääsevätpähän lapset helpommalla sitten kun kuolen" - motivaation on löydyttävä muualta.)

Suhtaudun asioihin usein tunteella, enkä edelleenkään ymmärrä, miksi erilaisten syystä tai toisesta rakkaiden tavaroiden säilyttäminen olisi automaattisesti huono asia. Tiedän muistavani lapsuudestani asioita myös hiplaamatta vanhaa, nuhjuista ja jo kauan sitten liasta harmaantunutta pehmokoiraa, mutta silti minusta on ihanaa silloin tällöin silitellä kyseistä Pikku-Omppua. Ei jokaiseen tavaraan tarvitse kiintyä ja rakastua, mutta miksi sen pitäisi olla automaattisesti väärin? Minun logiikallani niistä tärkeistä esineistä/tavaroista/mistä ikinä pitää parempaa huolta kuin yhdentekevistä.

Lisäksi olen erikoisen paljon eri mieltä Ahjoniemen kanssa siitä, minkä verran aikaa kuluu pyykin pesemiseen. Ahjoniemi on nimittäin ottanut aikaa ja toteaa, että pyykkien lajitteluun, koneeseen laittamiseen, pyykinpesuaineen annosteluun ja koneen päälle laittamiseen kuluu reilu minuutti. (Ehdin jo palauttaa kirjan, joten en voi tarkistaa täsmällistä aikaa.) Näin ollen aina on aikaa pestä pyykkiä. Mutta kun ei ole! Äkkiähän sen koneen täyttää, mutta esimerkiksi tuo meidän kone pesee yhtä koneellista 2,5-3,5 tuntia, riippuen pesuohjelmasta, joten ihan turha sitä on pistää päälle aamulla ennen töihin lähtöä. Myöskään en ihan ymmärrä, miksi kuivausrumpu on niin oleellinen osa tätä loistavaa järjestystä: sehän on ihan järjetön sähkösyöppö.

Loistava järjestys ei tarjonnut uusia ideoita, mutta sen luettuani siivosin sentään oman vaatekaappini. (Siellä on edelleen vain vaatteita, ei hygieniatuotteita, joiden paikka on vessassa, jonne ne vaivattomasti mahtuvat.)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Lumberjanes: Beware the Kitten Holy

Stevenson, Ellis, Watters & Allen:
Lumberjanes vol. 1
Beware the Kitten Holy
Boom! Box 2016, 128s.

Siskon tyttö oli saanut joulupukilta kolme Lumberjanes-albumia. Viimeksi siskon luona pysähtyessä sain mukaani tämän sarjan ensimmäisen kirjan (joka sisältää neljä numeroa Lumberjaneja).

Lumberjanet ovat partiolaisia, jotka viettävät mainiota leiri-elämää. Tosin Mal, Molly, April, Ripley ja Jo kulkevat sen verran omia polkujaan, että he joutuvat melkoisen haastaviin tilanteisiin. Esimerkiksi karhunaista seuratessaan tytöt joutuvat tappeluun kolmisilmäisten kettujen kanssa, melontaretken sotkee kauhea merikäärme ja kohtaavatpa he puhuvia patsaita ja muutamia jetejäkin. Että mistään perus luonnossa puuhastelusta ei näiden tyttöjen kohdalla ole kyse.

Tykkäsin ihan hirveästi albumin kuvituksesta. Tässä on tavoitettu mainiosti vauhti, ilmeet ja eleet sekä tyttöjen persoonallisuudet. Juoni sinänsä on ihan pöhkö: tarina alkaa ilman minkäänlaisia esipuheita tai muita lämmittelyjä, eikä missään vaiheessa selitellä tai edes aivan kauheasti pohdita, mistä oikein on kyse. Kokonaisuus on kaikin puolin ihastuttava ja sekä silmiä että mielikuvitusta hivelevä.

Ne kaksi seuraavaa jatko-osaa eivät kuulemma ole yhtä kivoja kuin tämä eka kokoelma, mutta ehkä lainaan nekin joskus.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Viesti

Tove Jansson: Viesti
Valitut novellit 1971-1997
WSOY 1999 (2014), 325s.
Suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori
Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

Viimeinkin sain luettua loppuun heti vuoden vaihduttua aloittamani Tove Janssonin novellikokoelman Viesti. En missään vaiheessa hoksannut, mikä ihme tämän lukemisessa tökki, mutta en millään tahtonut päästä novellien imuun - en edes niiden entuudestaan tuttujen kohdalla. Ehkä se alkuvuoden sitkeä lukujumi jäi kytemään näiden kansien väliin.

Viestin novelleista osa on julkaistu aiemmin kokoelmissa Seuraleikki, Nukkekaappi, Kuuntelija, Kevyt kantamus ja Reilua peliä. Kahdeksan novelleista on aiemmin suomentamattomia.

Elämäkertojen perusteella tiesinkin, että moni novelleista on tavalla tai toisella omaelämäkerrallisia. Tämä huomioon ottaen novellit Kirjeenvaihtoa ja kokoelman lopettava niminovelli Viesti ovat minusta todella ahdistavia. Kirjeenvaihtoa-novellissa seurataan japanilaisen ihailijan kirjailijalle lähettämiä kirjeitä, joiden sävy muuttuu varsin nopeasti nöyrän ihailevasta lähes hyökkääväksi. Viestissä taas kirjailijalle tulee liki tauotta erilaisia viestejä, joihin odotetaan useimmiten välitöntä vastausta. Suhtautuminen kirjailijaan ja tekijänoikeuksiin on häkellyttävän välinpitämätön:

"Hyvä rouva Jansson,
olen kotitarpeiksi sekä huviksi ja hyödyksi valmistanut muumitauluja ja jättänyt ne myytäväksi taidesalonkeihin ja kioskeihin vilkkasti liikennöityjen teiden varsilla. Nyt eräs ystävättäreni sanoo että siihen tarvittaisiin lupa, voiko se pitää paikkansa? Ellen kuule tiestä mitään ennen viikkoa viisi jatkan kuten tähänkin asti"

Oikeasti!

Vaikka tämän kokoelman lukeminen oli takkuista ja tahmaisempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan, odotan jo innolla toukokuussa ilmestyvää Bulevardi-kirjaa, johon on koottu aiemmin julkaisemattomia Tove Janssonin novelleja.

#novellihaaste - 32 novellia

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Paikka kaikelle

Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017, 265s.

Tämän kirjan nimi lupaa paljon: Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. Totta kai odotin, että näiden kansien välistä löydän paitsi sen kaikelle paikka ja kaikki paikalleen -neuvon lisäksi järjettömän määrän life hack -tyyppisiä nerokkaita niksejä. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että varsinaisten käytännönohjeiden sijaan Aalto keskittyy kirjassaan enemmän alaotsikon ensimmäiseen osaan eli siihen, mistä kodin pursuava tavaramäärä tulee.

Tavallaan voisin siis olla kovastikin pettynyt lukemaani, mutta kulttuurihistorioitsijana ja ammattijärjestäjänä Aallolla on tarjota todella mielenkiintoista tietoa esimerkiksi kulutuskäyttäytymisestä ja kotitöiden historiasta. Kirja on jaoteltu kodin eri tilojen mukaan nimettyihin lukuihin, joissa pohditaan muun muassa (koti)työnjakoa, lasten lelujen määrää, mainontaa, kierrättämistä ja kulutustottumuksia.

Erityisen kiinnostuneena luin kirjan alkupuoliskoa, missä puhutaan kotitöistä. Vaikka kodinkoneet ovat keventäneet ja sinänsä helpottaneet monia kodin askareita, [k]otitöihin käytettävä aika ei ole viime vuosikymmeninä vähentynyt Suomessakaan. 1970-luvun lopulla erilaisiin kotitöihin (kotitaloustyö, huoltotyöt, lastenhoito, asiointi) käytettiin kodeissa vajaat kolme tuntia päivässä. Luku on nykyään lähes minuutilleen sama. Melkein minuutilleen! Pyykkäämisen helpottuminen ei ole erityisesti vähentänyt siihen kuluvaa aikaa, sillä nykyisin pyykkiä pestään lähes päivittäin.

Kotitöiden leimaantuminen naisten hommiksi näkyy jo siinä, kuinka [m]iehet osallistuvat kotitöihin, naiset tekevät niitä.

Jos olisi olemassa sotkuyliherkkyys, saisin diagnoosin varmaankin helposti. En osaa rentoutua, jos tiedän että keittiön pöydän alla on rikkalapiollinen leivänmuruja ja hama-helmiä. Haluaisin olla sellainen rentoilija, joka osaisi sivuuttaa sotkut ja keskittyä olennaisempiin asioihin, mutta en ole. Olikin aika helpottavaa lukea, että [e]räässä tutkimuksessa neurologit mittasivat aivojen näkemiseen ja havainnointiin liittyvien osien toimintaa näyttämällä tietokoneella tuotettuja kuvia. Jos näkökentässä oli sotkua (clutter), sen todettiin heikentävän keskittymiskykyä ja kykyä käsitellä tietoa. Että  ehkä sotkun sietämättömyys on jossain määrin ihan normaalia.

Aalto ei tosiaan tarjoa mitään tiukkoja ja joustamattomia kodinjärjestysohjeita, vaan koettaa ennemminkin saada lukijan ymmärtämään, mistä ja miksi kodin mahdollinen tavarapaljous on kertynyt ja miten voisi omia tapojaan muuttaa, ettei sama meno jatku.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017, 286s.

Elsan koti Kainuussa on turvallinen paikka. Saman katon alla asuvat mummu ja pappakin, kaksi virsiään veisaavaa körttiä. Journalisti-äiti on etenkin isään verrattuna eläväinen ja ehkä vähän pitelemätönkin. Ystävänsä Talvin kanssa Elsa alkaa osallistua helluntaiseurakunnan, hellareiden,  kokouksiin ja pian tytöt odottavatkin malttamattomina kielillä puhumisen armolahjaa. Nykyajassa Elsa on jo vuosia asunut Kolumbiassa. Hän käy läpi uskonkriisiä, joka ravisuttaa - luonnollisesti - kaikkea muutakin elämää.

Vaikka vuoret järkkyisivät on kieleltään todella kaunis kirja. Hiotun kielen kertoma tarina jää kuitenkin harmittavan etäiseksi. Minun oli hankala päästä sisälle tarinaan jo siksikin, että aikataso vaihtui varsin tiiviiseen tahtiin: kun sain jonkinlaisen otteen nuoresta Elsasta tai Kolumbian Elsasta, pitikin jo yrittää saada otetta siitä toisesta.

Helluntailaisuudesta en tiedä paljoakaan, mutta erinäisiä herätysliikkeitä olen joutunut seuraamaan lähempää kuin olisin halunnut. Tavallaan en yllättynyt, että kirjassa rukoillaan laskuja läpi ja Kainuun Alkot Herran huoneiksi.  Kielilläpuhumista olen kerran kuullut, mutta luulin sitä vain tavalliseksi supattamiseksi. En silti osaa suhtautua näihin asioihin mitenkään ymmärrettävänä toimintana.

Pidin erityisen paljon Kolumbia-jaksojen ympäristökuvauksesta. Niissä pystyi melkein tuntemaan väenpaljouden ja äänten kakofonian. Noin muuten olisin kaivannut jossain määrin suoraviivaisempaa kerrontaa, esimerkiksi ilman kahta aikakerrosta. Lisäksi olisin toivonut jonkinlaista pohjustusta sille, mikä sai Elsan ystävineen kiinnostumaan helluntailaisuudesta. Pelkkä nuoruus ei mielestäni riitä syyksi.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Otava 2017, 45s.
Suom. Sari Karhulahti

"Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme."

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -essee pohjautuu Chimamanda Ngozi Adichien TedxEustonissa vuonna 2012 pitämään luentoon. Lähestymistapa feminismiin on kiihkoilematon, mutta jämäkkä ja mahdollisille epäilijöille varsin tyhjentävästi perusteltu.

Luin tämän yhdellä kertaa, sillä sivumäärä on pieni ja kirjasen koko tavallista kirjaa pienempi. Taittokin on sen verran ilmavaa, että laiskempikin lukija jaksaa varmasti kaiken lukea. En silti suosittele iltalukemiseksi, kuten itse tein, sillä asia voi jäädä pörräämään päähän sen verran pontevasti, ettei nukahtamista tarvitse aivan heti odottaa tapahtuvaksi.

Pidin ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Lukuvinkkejä ei-paasaavista aihetta käsittelevistä kirjoista vastaanotetaan!

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä jaetaan tänä vuonna kaikille peruskoulun 9. -luokkalaisille. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä myös lukee kirjalahjansa.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Apollo's Song & Ayako

Viimeksi kotona käydessä sisko armollisesti lainasi minulle viikoksi kaksi Osamu Tezukan mangaa. Aiemmin en ole niitä saanut lainata ja tälläkin kerralla säännöt tehtiin hyvin selväksi: laina-aika on tasan viikko, vaikka en ehtisikään niitä lukea ja sivuja ei saa avata niin isolle, että ne lähtee irti (kuten The Marvelous Land of Ozia lukiessa kävi. Syy oli kyllä liimauksen heikkoudessa, ei minun rajuissa lukuotteissani.) Lukupaineet oli siis kovat, mutta onneksi ehdin molemmat paksukaiset lukea ennen pakkopalautusta.

Osamu Tezuka: Apollo's Song
Vertical 2007, 541s.
Apollo's Song on hämmentävä tarina Shogo-nimisestä nuorukaisesta, joka ei voi sietää minkään valtakunnan hellyydenosoituksia. Hän on kasvanut tunnekylmän äidin rinnalla, ilman isää. Isäehdokkaita on kyllä riittänyt aina. Shogon asenne kaikkea rakkauteen ja pariutumiseen viittaavaa kohtaan on raju ja tarinan alussa hän saakin (vastoin omaa tahtoaan) sähköshokkihoitoa. Hoidon aikana Shogo kohtaa jonkin jumalhahmon, joka kertoo Shogon rakastuvan jokaisessa elämässään samaan naiseen, mutta aina onnettomasti. Ja niin sitä mennään, rakkaudesta toiseen, ajasta ja elämästä toiseen.

Tarinan idea sinänsä on kiehtova, mutta toteutus on makuuni liian pinnallinen. Ehkä osittain syynä on edelleen se, että en osaa lukea manga-hahmojen ilmeitä oikein. Moni rakastuminen tuntui etenevän latua katseet kohtaavat - joku hikoilee - rakkaus on valloillaan. Vaikka kuinka uskoisin rakkauteen ensisilmäyksellä, en vain kerta kaikkiaan pysynyt Shogon myrskyävien tunteiden kyydissä. Oletan, että tarinaan liittyy myös opetus, joka jotenkin liittyy rakastamisen taidon tärkeyteen. (Kirja piti tosiaan jo palauttaa, joten en voi virkistää muistiakaan enää.)

Luultavasti en ihan tajunnut myöskään sitä, missä meni todellisuuden ja kuviteltujen tapahtumien raja. Luulen, että Shogo todellakin treenasi maratonjuoksijaksi, mutta moni muu juttu jäi kyllä vähän epäselväksi.



Hauskinta Apollo's Songissa oli autiolla saarella kököttävä muumi!


Osamu Tezuka: Ayako
Vertical 2010, 704s.

Ayakon tarinassa pysyin hiukan paremmin mukana. Tengen perhe on vaikutusvaltainen ja päälle päin kunniallinen. Pinnan alla kuohuu kuitenkin rajusti: perheen vanhin poika on tehnyt isänsä kanssa sopimuksen, jonka mukaan poika perii aikanaan kaiken ja isä saa maata nuoren ja kauniin miniänsä kanssa. Nuorikko synnyttää lapsen, Ayakon, joka kasvatetaan saman katon alla, mutta jolle biologinen äiti on vain sisko.

Ayakon ollessa neljän vanha hän näkee jotakin sellaista, mitä ei olisi missään nimessä saanut nähdä. Tengen perhe joutuu turvautumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin ja pieni Ayako elää seuraavat yli 20 vuotta lukittuna ulkorakennuksen kellariin. Siinä missä vanhaisäntä ja perintöään odottava poika käyvät tahtojen taistelua, perheen sodasta palannut veli toimii vakoojana ja tekee arveluttavia asioita. Perheen nuorimmalla pojalla on vahva oikeudentaju ja pitkään hän vaikuttaa ainoalta kunnolliselta ihmiseltä koko tarinassa. Tengen perheen vanha äiti rakastaa miestään, eikä puutu sanallakaan tämän touhuihin. Miniä ei uskalla nousta miestään tai appeaan vastaan, vaikka kärsiikin tilanteesta monella tavalla.

Tässä tarinassa on todella paljon ahdistavia juttuja ja ällöttäviä hahmoja. Jos tuntisin sotien jälkeisen Japanin asioita yhtään paremmin, olisin varmaankin ymmärtänyt paremmin ihmisten motiiveja ja vaikeuksia sopeutua vauhdilla muuttuvaan maailmaan. Tavallaan odotin Ayakon olevan enemmän tarinan keskiössä. Kellarissa hänestä kasvaa, ihan ymmärrettävästi, lapsekas ja monin tavoin normaalielämään sopeutumaton nainen. Tunne-elämältään hän on myös kehittymätön, eikä ymmärrä rakkauden ja fyysisen läheisyyden eroa.

Täytyy sanoa, että mitä enemmän tulen lukeneeksi japanilaisten seksikohtauksia, sitä omituisempana heidän näkemyksiään pidän. Toki tässäkin tarinassa seksijutut ovat todella vääristyneitä, kun on tämmöisiä appi+miniä ja puolisisarukset kokoonpanoja, mutta silti. Toistan itseäni, mutta kun näistä panoista puuttuu kaikki tunne!

CHOP!

Jos näistä kahdesta mangasta pitäisi valita suosikki, olisi se ehdottomasti Ayako. Siinä on mielestäni enemmän syvyyttä kuin Apollo's Songissa.