sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017, 282s.


Olipa onni, että Ben Kallandin Vien sinut kotiin -kirjasta blogattiin heti sen ilmestyttyä ahkerasti. Ja olipa onni, että ehdin pari juttua lukemaankin, sillä muuten en olisi ehkä osannut hakeutua tämän kirjan pariin.

Markus Douglas on edennyt Jehovan todistajissa varsin korkeaan asemaan ja on asunut käytännössä koko aikuisikänsä Yhdysvalloissa. Kirjan alussa Markus matkustaa Suomeen sisarensa Sofian hautajaisiin. Samana päivänä hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär.

Vien sinut kotiin hurmaa heti ensi riveillään. Kirjan tunnelma on omaääninen, se soi taiturimaisesti kuin Markuksen Ellen-siskon viulu aikoinaan. Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin, joten uskonto vaikuttaa vahvasti kaikkeen. Ongelmat, mikäli niitä tiukoista ohjeista huolimatta pääsee syntymään, pitäisi hoitaa nopeasti yhteisön sisällä. Markuksen kolmas sisko, Carola, on erotettu yhteistöstä, eikä häneen saisi pitää mitään yhteyttä. Markuksen oma elämä on hämmentävää: hän on aktiivinen Jehovan todistaja ja korkeassa asemassa, mutta ei silti vaikuta varsinaisesti uskovan siihen mistä saarnaa.

Kallandin kirjan vahvuus on ehdottomasti sen tunnelmassa ja hienostuneessa, lukijaa hellivässä tyylissä. Musiikin voi lähes kuulla, vaikka ei termistöä ja kirjassa esiintyviä sävellyksiä tuntisikaan. Huikean hieno romaani aiheesta, jota ei tietääkseni ole kaunokirjallisuudessa juurikaan käsitelty.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Nimetön

Jyri Paretskoi: Nimetön
Karisto 2017, 326s.

Otso Vaara on katkeroitunut mies. Vielä muutama kuukausi sitten elo oli kaikin puolin hyvin: oli vaimo ja kiva koti, työpaikka ja muut perusjutut. Sitten hän lähti, syystä jota ei itsekään enää ymmärrä, baarista toisen naisen matkaan ja heräsi aamulla vieraasta hotellihuoneesta ilman vasenta nimetöntä ja vihkisormusta. Vaimolle tuli kerrottua totuus tapahtuneesta ja niinhän siinä kävi, että Otson piti lähteä yhteisestä kodista. Rikosilmoitus on tehty, mutta poliiseilla ei ole oikein mitään, mihin tarttua. Otso aloittaa omat tutkimukset ja jännäksihän se menee.

Luin Nimettömän parissa päivässä. Blogiani seuranneet tietävätkin, etten kovin usein tartu jännäreihin, mutta toisinaan on hyvä vähän testailla mukavuusalueensa rajoja. Paretskoi kirjoittaa jouhevaa tekstiä ja sutjakkaa dialogia, joka toisinaan meinaa sotkeutua omaan nokkeluuteensa. Juonikuvio on näpsäkkä, mutta olisin kaivannut enemmän epätietoisuutta. Tuntui vähän tylsältä, kun sormia napsivan naikkosen henkilöllisyys oli lukijan tiedossa alusta asti.

Nimetön on viihdyttävä veijariromaanimainen jännäri, joka ei vie yöunia herkemmältäkään lukijalta.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Herra Gummi ja salapiilo

Andy Stanton: Herra Gummi ja salapiilo
(Mr Gum and the Secret Hideout, 2010)
Kustantamo S&S 2017, 228s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


Voi sitä Herra Gummia!
Arvatkaapa, onko se taas pahanteossa ja auttaako Ville Viljami Kolmas ilkeyksissä? No mutta tietenkin! Lamonen-Pulin kaupungissa tapahtuu outoja: pilvet plöpsähtelevät alas taivaalta ja ilma muuttuu inhottavan kuumaksi. Jostakin ilmestyy papukaijoja, tarantelloja ja kaktuksia ja ihmiset ovat ihan tukahtumaisillaan. Mutta ei hätää, sillä totta kai Polly ja Perjantai ryhtyvät selvittämään outoja tapahtumia ja pelastavat lopulta koko kaupungin mereensuistumiselta.

Näkisittepä tämän muistilappujen määrän, joita lukiessa laitettiin merkkaamaan hauskoja kohtia! Niitä lappuja on nimittäin aika paljon.

Kikattelimme antaumuksella sille, kuinka herra Gummi hieroi käsiään yhteen ja sitten kahteen, mikä on tavallaan sama asia, mutta vaikeampi selittää ja sille, kun Pollyn kasvoilla oli huolestunut ilme, ja Perjantain kasvoilla oli mansikkajogurttia. Esikoinen oli tikahtua, kun Pollyn ja Perjantain Pilvi- ja jogurttiosaston toimistoon hankittiin muiden tarvikkeiden lisäksi kopiokone, jolla voi kopioida sanoja, ja kopiokone , jolla voi kopioida sanoja, ja kopiokone, jolla voi kopioida sanoja jne.

Herra Gummin ja Ville Viljamin lisäksi tässä tarinassa pahiksen hommissa riehuu Kapteeni Brasilia, joka oli kerran tappanut merimiehen pelkästään tuijottamalla tätä kymmenen minuuttia. Ja ampumalla sitten pistoolilla sydämeen.

Herra Gummi -kirjoista on aivan turha etsiä opetuksia tai muita syvällisyyksiä. Ylipäätään näissä ei ole juurikaan järkeä. Mutta hauskaa ja ällöttävää näiden lukeminen kyllä on. Minusta on ihastuttavaa lukea lapsille suunnattua kirjaa, joka yllättää lapsetkin sillä, miten pitkälle voi mennä liian pitkälle menemättä kuitenkaan aivan liian pitkälle.

torstai 19. lokakuuta 2017

Kauheimmat joululaulut

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut
Otava 2017, 171s.


Joulumieltä jos kovasti kaipaat,
runokirjaan sä tartu tähän
kun vain uskot joulun taikaan
sitä löydät - no, ehkä vain vähän.

Monenlaista juttua syntyy
Antti Holman näppäimiltä
ankeahkona joulu näyttäytyy
näissä runoissa näyttää siltä

että jouluisin mieluusti ryypätään
ja tapellaan - jopa puukoin!
Toisaalta myöskin köyritään
ja toisia lahjotaan suukoin.

Joulukuusesta saadaan syttymään sota
oisko parempi muovi- vai aito?
Jos ei astmalääkkeitä tarpeeksi ota
loppuuko anopin hengitystaito?

Jouluun kuuluu yhtälailla
enkeli ja joulutonttu
kohtalona kun on kaikilla
syvä, ankea hautamonttu.

Mieltä kuitenkin lämmittävät
uunilämpimät piparipellit
ihan kivalta myös näyttävät
saunanraikkaat, puhtoiset kellit.

Siis jouluun virittäytykää
Kamalimmilla joululauluilla
avoimin mielin lähestykää
ja antakaa naurunkin tulla.



PS: Tämä Sirsi Sunnaksen runo on ihan huikea! Selvää joulukorttimateriaalia!

Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu,

nyt enkeli on lettu.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Dear Fatty & The Real Me is Thin

Dawn French: Dear Fatty
Random House Audio 2008, 6h 40min
Lukija: Liza Tarbuck

En ole tietääkseni seurannut yhtäkään Dawn Frenchin tähdittämää tv-sarjaa, mutta silti olen onnistunut ihastumaan Frenchiin. Tämä muistelma on ollut lukulistalla pitkään ja nyt kuuntelin sen kirjailijan ystävän Liza Tarbuckin lukemana.

Kirja koostuu kirjeistä, jotka on osoitettu Frenchin läheisille. Kirjeissä hän käy läpi monenlaisia asioita kepeistä kipeisiin, hauskalla ja avoimella tyylillä. Kirjan alkusanoissa French kertoo, että ei halunnut - tai oikeastaan pystynyt - lukemaan kirjaa itse, sillä aiheet ovat monin paikoin edelleen niin kipeitä, ettei luku-urakka olisi mitenkään helppo. "Ulkopuolinen" lukija toimi vallan hyvin.

Tätä kirjaa kuunnellessa nauratti ja itketti vuorotellen. Pidin Frenchin huumorista ja siitä, kuinka rehellisesti hän eri aiheista kertoi.

Ihanan koskettava kirja.



Arabella Weir: The Real Me is Thin
Harper Audio 2010, 5h 16min.
Lukija: Arabella Weir

The Real Me is Thin pompahti näytölle Dear Fattyn kuunneltuani ja koska kyseessä ei ollut mikään pitkä kirja, päätin kuunnella samaan syssyyn tämänkin. Nimen perusteella kuvittelin myös voivani samastua tarinaan helposti. Ajattelin, että "Haa! Minäkin miellän itseni korkeintaan normaalivartaloiseksi ja yllätyn kun en mahdukaan kulkemaan ahtaista paikoista tai peilissä näkyy joku outo maharöllykkä!". Eihän Arabella Weir ainakaan kirjan kansikuvan perusteella edes ole mikään lihava, vaan normaalivartaloinen nainen.

Mutta tämäpä olikin yllättävän karua kuunneltavaa. Weir kertoo olleensa pullukka jo lapsena. Hänen vanhempansa suhtautuivat pulleaan lapseen todella karusti: rajoittivat syömisiä ja huomauttelivat painosta ja pukeutumisesta jopa muiden kuullen. Todella törkeää!

Silti Weirin kertomus on pohjimmiltaan positiivinen ja kannustava. Itsetunto on luonnollisesti ollut kovalla koetuksella, mutta nykyään asiat ovat jo huomattavasti paremmalla tolalla.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Funny Girl

Nick Hornby: Funny Girl
Penguin Audio 2014, 10h 18min
Lukija: Emma Fielding


Nick Hornbysta tuli yksi suosikkikirjailijoistani joskus tuossa vuosituhannen vaihteessa. Rakastin ihan hulluna Poikaa ja luin innolla ja tyytyväisenä kaikki muutkin häneltä suomennetut kirjat, jotka vain sain käsiini. Jostakin syystä Hornbytä ei enää suomenneta, enkä voi ymmärtää syytä sille.

Funny Girl on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti, mutta ensin en ehtinyt lukea ja sitten jäin hölmönä odottelemaan suomennosta, jota ei tähän päivään mennessä ole tullut. Ilokseni Funny Girl löytyi Storytelistä äänikirjana, joten nyt on tämäkin tasokas Hornby koettu.

Vuoden 1964 Miss Blackpool -kisan voittaja, Barbara Parker, luopuu kruunustaan heti sen saatuaan. Ei hän ole koskaan paikallismissiksi halunnut vaan komedienneksi televisioon. Päättäväinen nuori nainen muuttaa Lontooseen ja alkaa tavoitella todellista haavettaan.

Tykkäsin tästäkin kirjasta paljon. Barbara, joka vaihtaa nimensä paremmin näyttelijälle sopivaksi, on ihailtavan määrätietoinen ja luottavainen. Hän tietää mitä haluaa ja hämmästyttävää kyllä myös saa sen.

Tavallaan kirjan juoni on ihan olematon: ei tässä kehitellä mitään jännittävää tai ääriromanttista juonikuviota, joka saisi sivut kääntymään vauhdilla, eikä loppuratkaisu ole millään tavalla erikoisen yllättävä. Funny Girl on ennen kaikkea tarina Barbarasta, joka toteuttaa unelmansa ja elää samalla ihan tavallista elämää.

Äänikirja on laadukkaasti toteutettu. Lukija eläytyy ja muuntautuu tarpeen mukaan, mutta sopivan hienovaraisesti. Hahmot erottaa toisistaan, mutta suoranaisia ylilyöntejä ei aksenttien tai muiden persoonallisten puhetapojen suhteen tapahdu.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
(The Lake House, 2016)
Bazar 2017, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen


Kate Mortonin kirjoille tyypillistä on kaikinpuolinen runsaus. Henkilöhahmoja on paljon ja melko lailla jokainen saa vuorollaan äänensä kuuluviin. Samassa kirjassa on usein useampi kuin yksi juonikuvio, jotka joko nivoutuvat yhteen tai sitten eivät. Tapahtumapaikkoja on useita, samoin aikatasoja.

Talo järven rannalla ei ole poikkeus tähän kaavaan. Vuoden 1933 kesäkuussa cornwallilaisen järvenrantatalon idylli särkyy, kun Edevanen perheen pieni poika katoaa. Lasta ei löydetä ja pian perhe jättää talonsa tyhjilleen ja muuttaa Lontooseen.

Kesällä 2003 rikostutkija Sadie Sparrow viettää pakkolomaa isoisänsä luona Cornwallissa ja kulkeutuu lenkillään tuon kyseisen hylätyn talon pihapiiriin. Sadie on pakotettu lomailemaan hänen vuodettuaan lehdistölle tietoja erään äidin katoamistapauksesta. Saadakseen ajatuksensa muualle Sadie alkaa tutkia talon historiaa ja pian kauan sitten kadonneen pojan kohtalon selvittäminen muodostuu hänelle hyvin tärkeäksi.

Samoihin kansiin mahtuu kaksi katoamistapausta, ainakin yksi epämääräinen kuolemantapaus, sotatraumoja, adoptiotarinoita, rakkaustarinoita, katkeruutta, syyllisyyttä ja lopussa myös vastauksia moniin kysymyksiin.

Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan mukavasti, mutta kyllä tämä sai jossain määrin aikaan lukuähkyä. Morton pyörittelee juonikuvioitaan näppärästi ja onnistuu eksyttämään lukijan useammankin kerran. Loppuratkaisua vaivaa silti mielestäni turha siirappisuus ja tietynlainen hätäisyys. Ottaen huomioon Mortonin halun taustoittaa kaikki hahmonsa liiankin tarkasti, yhden henkilön taustojen ilmeisesti tarkoituksellinen piilottelu tuntui melkeinpä tökeröltä.

Pienestä nillityksestäni huolimatta Talo järven rannalla oli oivallista luettavaa ankeaan syksyyn. Vähenevän valon ja lämmön aiheuttamassa ankeassa mielentilassa tämmöinen puolikepeä kirja on juuri sopivaa todellisuuspakoa.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Sarjakuvia


Zeina Abirached: Pääskysen leikki
(Mourir partir revenir - Le de jey des hirondelles, 2007)
Like 2011, 184s.
Suom. Aura Sevón


Pääskysen leikki perustuu Zeina Abirachedin omiin kokemuksiin. Libanonissa syntyneen Abirachedin lapsuutta sävytti vahvasti sisällissota. Ihmiset olivat oppineet elämään sodan keskellä: missä voi liikkua, kuinka väistellä tarkka-ampujia, mistä voi saada polttoainetta jne.

Abirachedin perheen koti oli kerrostalon pohjakerroksessa. Vähitellen tilavasta asunnosta oli käytössä enää eteinen, koko talon turvallisin tila. Sinne kokoontuivat pommitusten alkaessa myös talon muut asukkaat.

Pääskysen leikki kuvaa pääasiassa yhden illan kulkua. Abirachedin vanhemmat ovat kyläilemässä isoäidin luona, kun pommitukset alkavat. Zeina on sisarensa kanssa yksin kotona, mutta pian naapurin mummo tulee pitämään heille seuraa. Illan mittaan talon muutkin asukkaat tulevat paikalle ja Abirached avaa hieman heidän taustojaan.

Abirachedin piirrosjälki on varsin pelkistettyä ja naivistista. Lapsenomaisuus toki tukee vahvasti koko teoksen lapsinäkökulmaa. Pääskysen leikki on nopealukuinen ja jää harmittavan pinnalliseksi. Olen sellainen tunne edellä menevä lukija, mutta tämän kirjan kohdalla tunnetasot eivät oikein ehtineet tarinan mukaan, niin nopealla temmolla sivuja sai käännellä.



Zeina Abirached: Minä muistan
Like 2013, 93s.

Minä muistan osui silmiini kirjaston sarjakuvahyllystä. Tuskin olisin siitä kiinnostunut, ellen olisi juuri lukenut Pääskysen leikkiä. Jotenkin tämän lukeminen oli hämmentävää, sillä tämäkin kertoo Abirachedin lapsuudesta Libanonissa.

Albumin irralliset kohtaukset sieltä täältä eivät muodostaa mitään suurempaa tarinaa, enkä ymmärrä miksi näitä muistoja ei ole mahdutettu Pääskysen leikkiin.





Leela Corman: Unterzakhn
Schocken Books 2012, 204s.

Unterzakhn kertoo 1900-luvun alun New Yorkista, siirtolaiskortteleista Lower East Sidelta. Esther ja Fanya, noin kymmenvuotiaat kaksostytöt, ovat kuin toistensa kopiot, mutta vain ulkoisesti. Siinä missä Fanya kiinnostuu lukemisesta ja uuden tiedon oppimisesta, Estheriä vetää puoleensa läheisen bordellin kuvankauniit tanssitytöt.

Cormanin kuvaama tarina on karu ja ruma, mutta uskottava. Sisarusten etääntyminen toisistaan on surullista ja kaikista eroista huolimatta heidän elämänsä kulkevat ehkä sittenkin kovin samanlaisia ratoja.

Cormanin piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan graafista. Tekstaus on epätasaista ja välillä vaikealukuista, mutta itse tarina toki on ihan laadukas. Hieman kyllä ihmettelen, miksi tyttöjen isän taustoja piti ylipäätään avata yhden luvun verran. Ihan hyvin olisi riittänyt Fanyan ja Estherin elämän tarkempi kuvaus.



Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen: 144 kertaa
Zum Teufel 2010, 46s.


Takakannessa kerrotaan, että 144 kertaa kertoo Helistä ja Pasista, jotka "ovat ystäviä ja rakastavaisia". Perinteinen seurusteleva pari he eivät kuitenkaan ole, vaan ilmeisesti kyseessä on jokin määräaikainen panokaveri-systeemi. Seksiä on sovittu harrastettavan yhdessä niin kauan kuin yhdessä tukkupakkauksessa on kortsuja (144 kappaletta). Homma on pidettävä salassa ja lopulta koko homma loppuu hieman ikävissä tunnelmissa.

Koin tämän sarjakuvan ärsyttävän vajaaksi! Jos takakannessa ei olisi valaistu tarinan ydintä, tuskin olisin ymmärtänyt, mistä on kyse. En myöskään hoksannut, oliko Helin ja Pasin välillä jotain tunteita ja jos oli niin kummalla vai molemmilla. Jotenkin tämmöinen sarjakuva, jossa olisi ollut aineksia ehjään tarinaan, mutta josta on päätetty esitellä vain muutama hajanainen kohtaus.


Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame
Lempo Kustannus 2012, 79s.


Ihan huomaamatta luin Reetta Laitiselta toisenkin sarjakuva-albumin. Kirjailija ja madame pohjautuu tositapahtumiin, kirjailija Olavi Paavolaisen ja tee-se-itse-aristokraatti Minna Craucherin suhteeseen. Sarjakuvassa henkilöiden nimet ovat Oskar Pekkala ja Mimi Creutz.

Jotain olen aiemmin lukenut Paavolaisen ja Craucherin suhteesta, mutta kovin tuttu taustatarina ei kuitenkaan ollut. En siis tiedä, kuinka uskollinen sarjakuva on todellisille tapahtumille.

Laitinen kertoo tarinaa noin aukeaman mittaisilla kohtauksilla, joten tarina on hyvin pätkäinen. Aika ei kulje kronologisesti, vaan pomppii sinne tänne, mikä ei varmaan olisi häirinnyt niin paljon, mikäli "luvuilla" olisi ollut enemmän mittaa.

Laitisen piirrostyyli ei ole hirveästi minun mieleeni. Olisin toivonut enemmän ilmeikkyyttä ja vaikeasti määriteltävää notkeutta näihin ihmisiin.


Ulla Donner: Spleenish
S&S 2017, 80s.
Suom. Sinna Virtanen

Spleenishissä kiinnitin ensimmäiseksi huomioni sen sidosasuun. Tässä kirjassa ei ole selkämystä lainkaan, vaan sidonta on aivan paljas - ja kaunis.

Ulla Donnerin Spleenish on minäkertojan tuskastelua elämän kanssa. Kun kaikkea pitäisi ja haluaisi tehdä, mutta samaan aikaan ei vain saa mitään aikaiseksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta jokin epämääräinen ahdistaa jatkuvasti. Kavereita on, mutta joskus niitäkään ei huvita tavata vaan mieluummin esittää tökeröitä tekosyitä. Kaikki muut tuntuvat olevan älyttömän fiksuja ja taitavia, luonnostaan lahjakkaita ties missä. Menestyviäkin, toisin kuin kertoja itse.

Donnerin tyyli on erikoista. Punavalkoiset piirrokset ovat paikoin runsaita, paikoin hyvin pelkistettyjä. Tämän albumin kohdalla ei oikeastaan voi puhua ruutujaosta, sillä Donnerin "ruudut" ovat sivun tai koko aukeaman kokoisia. Sivuja saa siis käännellä hyvin tiuhaan tahtiin.

 Visuaalisesti en hirveästi ihastunut, mutta noin muuten tästä löytyi paljon samastumiskohtia. Erikoinen ja omaääninen sarjakuva-albumi.



Joe Hill & Gabriel Rodriguez:
Locke & Key, Heaven and Earth
IDW Publishing 2017, 72s.
Tässä eräänä päivänä googlailin itselleni kiinnostavaa sarjakuvalukemista, kun törmäsin tähän Locke & Key -maailmaan sijoittuvaan lyhyttarinoiden kokoelmaan. Hinta oli kohtuullinen, joten tilasin kirjan omaksi ja lukaisin heti tuoreeltaan.

Heaven and Earth -kirja pitää sisällään kolme tarinaa, joista yksi on vain kahdeksan sivun mittainen. Tähän kirjaan onkin ympätty varsin laaja valokuvaliite, jossa tekijät poseeraavat kirjan maisemien tosielämän vastineissa. Ihan mielenkiintoista jossain määrin, mutta onhan tämä nyt melkoista rahastusta.

Ensimmäinen tarina, Open the Moon, kertoo koskettavasti vanhempien kipeästä ratkaisusta. Yksi heidän lapsistaan tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa ja isä vie hänet kuumailmapalloajelulle kuun taakse. Kuun voi nimittäin avata yhdellä erikoisavaimella ja päästä kurkistamaan kulisseihin kuun takana.

Toisessa tarinassa, Grindhouse, raakalaismainen rosvojoukko tunkeutuu Keyhouseen. Talon asukkaat vaikuttavat puolustuskyvyttömiltä aseistautuneiden ryöstäjien edessä, mutta erikoinen talo tarjoaa yllättäviä puolustuskonsteja.

Viimeinen "tarina", kahdeksansivuinen In the Can, jätti jälkeensä lähinnä kysymyksiä. En ole varma tajusinko koko hommasta mitään, sen verran merkillistä meno oli.

Mitä noihin kirjan täytesivuihin valokuvakoosteineen ja kansitaidekokoelmineen tulee, kyllähän niitä selasi, mutta ilmankin olisin pärjännyt.



Watterson, Stevenson, Ellis & Allen:
Lumberjanes vol 2: Friendship to the Max
Lumberjanes vol 3: A Terrible Plan
BOOM! Box 2015 & 2016, 2x112s.

Sain siskolta lainaan nämä Lumberjanes-sarjakuvat jo aikaa sitten, mutta olen onnistunut vitkuttelemaan lukemisen kanssa, kuten niin usein ennenkin.

Tykkäsin näistä tosi paljon, vaikka kuvitustyyli vaihteleekin aika tavalla tarinoiden välillä. Vol 2 on täynnä samanlaista partioleiritouhua ja erikoisia tapahtumia zombimaisista poikapartiolaisista ulkohuussista putkahtaviin dinosauruksiin kuin ensimmäinen kokoelma. Lopussa saadaan nivottua juonenpäät tarpeeksi tyydyttävällä tavalla yhteen.

Kolmannessa kirjassa ollaan edelleen samalla leirillä, mutta meno on jossain määrin rauhallisempaa. Alussa kerrotaan kauhujuttuja leirinuotilla, sitten kaksi tyttöä ajautuu ulkohuussin kautta eräänlaiseen dinosaurusrinnakkaismaailmaan sillä välin kun muut ystävykset yrittävät ansaita helppoja partiolaismerkkejä.

Hauskoja juttuja, kivaa meininkiä.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

J.K. Rowling:
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat,
alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus
Tammi 2017, 293s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Minalima


Toisinaan kirja on jo esineenä niin kaunis, että sitä tekisi mieli hiplata koko ajan ja kantaa mukanaan joka paikkaan. J.K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitus on ehdottomasti yksi näistä. Jo kirjan yönsinistä ja kultaa näyttävästi yhdistävä kansi on ihastuttava, mutta sama viehkeän koukeroinen tyylitelty kuvitus jatkuu läpi koko kirjan.

Tarina on toki myös oikein mainio. Lisko Scamander saapuu vuosisadan alun New Yorkiin palauttaakseen yhden taikaotuksen takaisin oikeaan elinympäristöönsä. Muutaman epäonnisen sattumuksen kautta Lisko on kuitenkin hetkessä keskellä sekavaa tapahtumasarjaa, jonka vuoksi koko taikamaailma uhkaa paljastua tavallisille ihmisille.

Scamander on vähän hömelö ja varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Itse asiassa koin hänet elokuvaa katsoessa suoranaisesti kiusalliseksi hahmoksi. Tätä käsikirjoitusta lukiessa pystyin kuitenkin suhtautumaan hänen huomattavasti lempeämmin ja nautinkin tarinasta uudella tavalla.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Perintötila

Anne B. Ragde: Perintötila
(Alltid tilgivelse, 2016)
Tammi 2017, 277s.
Suom. Katriina Huttunen


Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia ei jäänytkään trilogiaksi: pitkän tauon jälkeen Neshovin suvun vaiheita seurataan ilmeisesti useamman kirjan verran.

Tartuin Perintötilaan malttamattomana ja jännittyneenä. Berliininpoppelit oli aikoinaan todella vakuuttava lukukokemus, mutta Ragden muut kirjat eivät ole yltäneet samalle tasolle. (Satunnaista seuraa oli minusta yksinkertaisesti kamalan huono, Aion tehdä sinut onnelliseksi sentään perus hyvä.)

Alkuun tuntui vaikealta palauttaa mieleen suvun jäsenet. Erityistä päänvaivaa aiheutti se, kun en kerta kaikkiaan muistanut, mitä kyseenalaista Neshovin sukulaissuhteisiin liittyikään. Lopulta oli pakko plarata koko trilogia läpi ja silmäillä sieltä täältä sen verran, että oleellisimmat seikat palasivat mieleeni.

Margido pyörittää hautaustoimistoaan, Erlend ja Krumme kolmen lapsen ja neljän vanhemman perhettään. Isoisä asuu hoitokodissa ja viihtyy hyvin, Torunn taas elää miesystävänsä luona ja on erittäin tyytymätön elämäänsä. Miehellä on suhde nuoren naisen kanssa ja Torunn on asiasta  tietoinen. Hän ei kuitenkaan ole jaksanut reagoida asiaan mitenkään, ennen kuin matkalla vetokoirakisoihin kuulee etteivät miehen touhut ole jääneet huomaamatta muiltakaan. Äkillisen päähänpiston innoittamana Torunn ilmaantuu Margidon ovelle ja pian Neshovin tila saa vuosien jälkeen uuden asukkaan.

Kirjan loputtua olotilani oli kummallisen helpottunut. Kesti hyvin pitkään, ehkä jopa yli kirjan puolivälin, ennen kuin viimein päästiin itse Neshoviin, ja pelkäsin jo, että kirjan nimestä huolimatta sukutila ei enää olisikaan tarinan keskiössä.

Mitä henkilöhahmoihin tulee, olin selvästi jo vähän vieraantunut useimmista. Ainoastaan Erlend ja Krumme tuntuivat edelleen läheisiltä.

Mielenkiinnolla odotan seuraavan osan suomennosta ja sitä, mihin suuntaan Neshovien elämät kulkevat.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ympyräiset


Anne-Maria Kuusela: Kiva Kirahvin kannustus
Räyhä Ravun kiukkupuuska
Sisu Kettu ei anna periksi
Kustannus Mäkelä 2017
Kuvitus: Matias Teittinen

Sain pyytämättä itselleni Räyhä Ravun kiukkupuuska -kirjan, jossa käsitellään tunnetaitoja. Vaikka kirja tuntuikin näin kotioloihin vähän turhan opettavaiselta, lainasin kirjastosta sarjan muutkin kirjat.

Räyhä Rapu -kirjassa opetellaan huomioimaan toisten tunteita ja pyytämään anteeksi, Sisu Kettu -kirjassa sinnikkyyttä ja toisten auttamista ja Kiva Kirahvi -kirjassa positiivisuutta ja kannustamista. Kaikki aiheet ovat totta kai tärkeitä ja voisin kuvitella, että näille kirjoille olisi kovasti kysyntää esimerkiksi päiväkodeissa. 

Tarinat ovat lyhyitä ja siellä täällä tarinoiden ohessa on kysymyksiä, joiden avulla on helppo keskustella kirjan teemoista lapsen/lasten kanssa. Esimerkiksi Kiva Kirahvi -kirjassa pohditaan, missä kukin on taitava ja millaisista asioista voi tulla surulliseksi. 

Kirjojen kuvitus on hyvin ympyräistä, mikä sopiikin sarjan nimeen, Ympyräiset, oikein hyvin. Meidän makuun nämä kirjat ovat kuitenkin vähän liian söpöjä ja tarinoiltakin kaipaamme enemmän vauhtia.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Elämäni ennen kuolemaa

Elina Järvi: Elämäni ennen kuolemaa
Like 2017, 363s.
Kuvat: Olga Poppius

Elämäni ennen kuolemaa sisältää neljäntoista ihmisen tarinat siitä kuinka kuolema on tai on käynyt aivan lähellä. Viidestoista tarina on kahden omaisen kertomus läheisen kuolemasta.

Rintasyöpä, alkoholismi, liikenneonnettomuus, ratsastusonnettomuus, sydänvika, räjähdys, hoitovirhe, räjähdys, pieleen mennyt lapsivesipunktio. Kuolema on näissä tarinoissa läsnä, mutta jotenkin häälyvänä varjona jossain taustalla. Osa on selvinnyt kuoleman porteilta melko vähällä, toisten elämä on muuttunut pysyvästi.

Eniten minua kosketti Rikan tarina. Hän meni toista lasta odottaessaan lapsivesipunktioon, vaikka ei oikeastaan halunnut koko tutkimukseen. Näytettä oli yritetty ottaa jo paria viikkoa aiemmin, tuloksetta. Tällä kertaa näyte saatiin otettua ja kaikki näytti sujuneen hyvin. Seuraavana päivänä neuvolassa vauvan sydänäänet kuulostivat liian hitailta ja kotiovella Rikan valtasi valtava uupumus. Illalla alkoivat kovat kivut ja Rika lähti sairaalaan, missä ultrassa vauvan todettiin kuolleen. Rika oli saanut verenmyrkytyksen, luultavasti lapsivesipunktiosta. Lapsen lisäksi Rika menetti kohdun ja munasarjat, molemmat jalat polvista alaspäin ja osan sormista.

Aivan liian monissa tarinoissa kerrotaan siitä, kuinka vaikeaa on saada ketään vastuuseen virheistä tai ylipäätään oikeudenmukaista kohtelua. Onnettomuuden jälkeen yritetään tivata, onko menopeli viritetty ja ajoitkohan ehkä sittenkin ylinopeutta, vaikka potilas olisi vielä shokissa. Kelan lääkäreiden omituisista päätöksistä olen saanut kuulla tuttaviltakin ja samanlaisia kokemuksia löytyy tästä kirjasta: on aivan sama millaisia lausuntoja erikoislääkärit antavat, Kelan lääkärit eivät niitä tunnu välttämättä edes lukevan.

Elämäni ennen kuolemaa on laadukas haastattelukokoelma, jolle Olga Poppiuksen valokuvat antaa lisää syvyyttä.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Loppukesän lyhyet

Oho! Tällainen postaus löytyi luonnoksista.
Ilmeisesti "loppukesä" oli niin lyhyt, että en ehtinyt tätä koostetta ajallaan julkaisemaan...
Mutta muun muassa nämä kirjat luin joskus silloin kun vielä oli kesä.




Taina Kinnari:
Ei menny niinku Strömsössä, osa 2
Toim. Jami Järvelä
Schildts & Söderströms 2012, 191s.
En usko koskaan katsoneeni ensimmäistäkään jaksoa sitä kuulua Strömsö-sarjaa, jossa tehdään näpsäkästi vaikka mitä hienoa. Sen sijaan Facebookryhmä Ei menny niinku Strömsössä on viihdyttänyt jo vuosien ajan.

Ryhmän ideahan on antaa vertaistukea kaikille muille poropeukaloille ja arjen toheloille. Ryhmän suosion ja kuvien määrän perusteella tällaiselle vertaistuelle on runsaasti kysyntää.

Ei menny niinku Strömsössä, osa 2 kokoaa yksiin kansiin sellaisen määrän arkisiä kämmejä ja muita pieniä (ja vähän isompia) epäonnistumisia, että jos tämän jälkeen ei poskia särje nauramisesta, niin kannattaa kääntää kirja oikein päin ja lukea uudestaan.

Jos joskus tuntuu siltä, että mikään ei suju, tästä kirjasta (tai siitä edellisestä osasta tai sieltä FB-ryhmästä) saa uutta uskoa itseensä. Tai ainakin tulee sellainen helpottunut olo, että kyllä muutkin mokailee. Jotkut jopa pahemmin kuin minä. (Toistaiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä, millaisia juttuja tulevaisuudessa onnistuu koheltamaan.)




Ahndongshik: Lindbergh 7
Sangatsu Manga 2017, 192s
Suom. Juha Mylläri

Jee, tässä seitsemännessä Lindberghissä ei taistella ihan koko ajan! Tarinalinjat ovat vielä hyvin pitkälle auki, joten valmiiksi ärsyttää se, miten kauhella kiireellä tämä viimeisessä osassa yritetään koota valmiiksi.














Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja
herra Haisee-Hirveästin huima tarina
Tammi 2017, 205s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on se hahmo (ja kirjaformaatti), joka kolme vuotta sitten innosti esikoisen lukemaan oikein urakalla. Minäkin olen kaikki osat lukenut ja ymmärrän sarjan viehätyksen oikein hyvin.

Tässä osassa Ernon ja Huukon liikkaope, herra Nulju, tulee syöneeksi taivaalta tippuneen palasen Zygo-Gogo-zizzle 24:ää ja muuttuu samalla älykkääksi. Kivaksi hän ei muutu, vaan Nulju käyttää nerouttaa kehittämällä suihkeen, joka muuttaa lapset aikuisten määräyksiä totteleviksi zombintapaisiksi. Vain koulusta pinnaavat Erno ja Huuko säilyvät ennallaan. Pian he kuitenkin tajuavat tarvitsevansa luotettavien aikuisten apua ja matkaavat tulevaisuuteen hakemaan aikuiset itsensä avukseen.

Sarjalle uskollisesti myös tässä kirjassa kohelletaan ja suhataan vauhdilla älyttömästä tilanteesta toiseen. Loppu on kuitenkin aiemmista poikkeava, sillä tällä kertaa pojat eivät huomaakaan olevansa uuden seikkailun alussa, vaan puumajassa piirtämässä sarjakuvia. Missään ei niin sanota, mutta minusta loppu viittaa siihen, että ehkäpä Kapteeni Kalsarin taru on nyt lopussa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
(The Girl You Left Behind, 2012)
Gummerus 2017, 444s.
Suom. Heli Naski


Kirjaston varausjono nytkähti sopivasti eteenpäin juuri silloin kun kaipasin jotain hömpähköä lukemista. Jojo Moyesin tuorein suomennos, Ne, jotka ymmärtävät kauneutta, tarjosi kelpo viihdykettä yhdeksi viikonlopuksi.

Lukiessa mietin muutaman kerran, että tarina kuulostaa hämmentävän tutulta: taitava mutta varaton taidemaalari sadan vuoden takaisesta Pariisista ja hänen umpirakastunut vaimonsa liittyvät taulun kautta nykypäivän nuoren naisen elämään. Samantyyppinen tarina (Honeymoon in Paris) olikin mukana Paris for One -kokoelmassa.

Neljä vuotta aiemmin leskeksi jäänyt Liv Halston on 32-vuotias ja aika hukassa. Hän työskentelee freelancerina, mutta töitä on niukasti. Arkkitehtipuolison suunnittelema ja rakennuttama minimalistinen lasitalo on täynnä muistoja eikä Liv ole osannut jatkaa elämäänsä. Makuuhuoneen seinällä roikkuu vanha taulu, jonka David osti Liville heidän toisella häämatkallaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa Sophie Lefèvre yrittää pitää perheensä hengissä ja uskoa taiteilijamiehensä vielä jonain päivänä palaavan rintamalta hengissä. Entisesta majatalosta tulee saksalaissotilaiden illallispaikka ja Sophie joutuu toimimaan heidän kokkinaan. Komendantti kiinnittää huomionsa Sophieta esittävään tauluun, joka on tietenkin se sama, joka sata vuotta myöhemmin on Liville äärettömän rakas.

Ne, jotka rakastavat kauneutta on sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta. Sophien kohtaloa tosin pidän erittäin epäuskottavana, mutta uskottavuus nyt ei ehkä olekaan viihdekirjallisuudessa se tärkein ominaisuus. Tarina etenee jouhevasti ja koukuttaa lukijan sen verran hyvin, ettei lukemista olisi halunnut keskeyttää.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä
(Det är något som inte stämmer, 2015)
Atena 2017, 212s.
Suom. Riie Heikkilä

Martina Haagin Olin niin varma meistä on tarina avioerosta, jätetyn vaimon näkökulmasta. Kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen, sillä kuten kirjan päähenkilön Petran, myös Haagin oma avioliitto päättyi äkillisesti miehen rakastuttua työtoveriinsa. Sen enempää en Haagin yksityiselämästä tiedäkään, mutta jo tämä tieto sai kirjan tuntumaan harvinaisen todelta.

Petra ja Anders ovat olleet yhdessä pitkästi toistakymmentä vuotta. Heillä on kiva koti, kaksi lasta, pari koiraa ja kissa. Anders menestyy tv-työssään ja Petran humoristiset kirjat myyvät hyvin. Petran silmissä kaikki on mallillaan, mutta äkisti Anders alkaa etääntyä. Hän ei ole enää kiinnostunut seksistä, eikä hän tunnu olevan koskaan läsnä. Andersin halu erota tulee Petralle shokkina. Siinä missä Petra haluaisi tehdä kaikkensa, jotta avioliitto ja molemminpuolinen rakkaus saataisiin jälleen kuntoon, Anders on jo irtautunut yhteisestä elämästä ja jatkamassa toiseen suuntaan toisen naisen kanssa.

Haag kuvaa jätetyn ja petetyn naisen tunnemylläkkää erittäin vahvasti. Lasten takia täytyy selvitä arjesta, mutta oikeasti Petra on aivan rikki. Hän tekee vaikka mitä lupauksia mille tahansa korkeimmalle voimalle, kunhan vain Anders palaisi kotiin. Hän pelaa maanisesti Candy Crushia, koska jos hän läpäisee koko pelin, Anders rakastaa häntä sittenkin ja palaa Petran ja lasten luokse.   Lopulta Petra hakeutuu mökkivahdiksi keskelle asumatonta erämaata ja alkaa siellä kirjoittaa tätä kirjaa.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti tunnekuvauksissa. Petran hätäännys, paniikki, epäusko, pettymys, kauhu, raivo ja epätoivo - noin muutaman mainitakseni - välittyvät lukijalle vahvoina. Toki kirjassa eroa käsitellään vain Petran näkökulmasta, mitä voi pitää heikkoutena, mutta minusta se on toimiva ratkaisu. Tuskin eron hetkellä, tai edes vuotta myöhemmin, on voimia tai edes halua ymmärtää sitä jättävää osapuolta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

The Shock of the Fall

Nathan Filer: The Shock of the Fall
Harper Audio 2014, 7h 2min.
Lukija: Oliver Hembrough


The Shock of the Fall kiinnitti huomioni kansikuvallaan. Sisällöstä sain sellaisen kuvan, että tässä lapsikertoja kertoo isoveljensä kuolemasta. Goodreadsin arviotkin olivat enimmäkseen kehuvia, osa ylistäviä, joten otin kirjan lukuun.

Veljen kuolemasta tässä kyllä puhutaan, mutta 10 vuotta tapahtunutta myöhemmin, 19-vuotiaan Matthewn äänellä. Luulen, että kirjan rakenne ei ole aivan perinteinen, sillä ainakin äänikirjana tätä oli vaikea seurata. Filer käyttää toistoa tehokeinona, mutta se mikä toimii kirjoitetussa tekstissä, aiheuttaa äänikirjan kohdalla epätietoisuutta ja sekavuutta, sillä kuvittelin monta kertaa äänitiedoston olevan jotenkin viallinen.

Matthewn perhe ei ole ollut entisensä isoveljen kuoltua. Kuolemaan liittyy jotakin epämääräistä, epäselvää. Molemmat pojat ovat lähteneet lomamökistä keskellä yötä, mutta vain Matthew on palannut takaisin. Sen jälkeen Matt on jäänyt pois koulusta ja jossain vaiheessa selviää, että Matthewlla on vakavia mielenterveysongelmia.

Äänikirjana The Shock of the Fall on tosiaan lievästi sanoen sekava. En hirveästi ihastunut lukijaan, jonka puheen rytmi tuntui koko ajan jotenkin väärältä. En pitänyt tarinan hahmoista, eikä tarina koskettanut tunnetasolla, vaikka kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt  olla sellainen itken-kunnes-nenäliinat-loppuu -kirja.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Lastenkirjakooste

Sylvie Misslin & Amandine Piu:
Missä olet, prinssi Hurmelo?
Lasten Keskus 2017, 34s.
Suom. Rauna Sirola


Missä olet, prinssi Hurmelo? on ihastuttava kuvakirja, jossa lukija (tai kuuntelija) saa valita mihin suuntaan tarina etenee. Olen itse rakastanut tämän tyyppisiä "valitse itse" -kirjoja ja minusta on kerta kaikkiaan mahtavaa, että joku on hoksannut tehdä tällaisen pienille lapsille!

Kaksi prinsessaa, Ruusu ja Josefiina, eivät jaksa enää odottaa unelmiensa prinssin saapumista, vaan päättävät lähteä itse prinssiä etsimään. Matkalla voi tietysti sattua vaikka mitä odottamatonta ja lopputulokseen vaikuttavaa: syödäkö vadelmia vai juodako vettä? Tutkiako autiotaloa vai jatkaa matkaa? Pitäisikö uskaltautua kärryjen kyytiin vai seurata annettuja ohjeita oletetun prinssin talolle?

Olen lukenut tätä kirjaa noin kuukauden pian 5 täyttävälle pojalle. Hän osaa jo ulkoa sen, mitä minkäkin valinnan takana piilee ja nauttii suunnattomasti sitä enemmän mitä pitemmäksi hänen onnistuu lukutuokiota jatkaa. Minusta kirjan kuvitus on todella suloinen, eikä lapsikaan ole sitä moittinut.




Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
WSOY 2017, 64s.

Kadonneiden eläinten saaren halusin lukea, koska pidän Pasi Pitkäsen kuvitustyylistä. Tässäkin kirjasta parasta on sen kuvitus, joka on pehmeää, värikästä ja täyteläistä.

Juoni on sekä jännittävä että opettavainen. Alussa Matias vie pikkusiskonsa sirkukseen, jonne (mielellään leijona-asuun pukeutuva) Jenni on aina halunnut. Jenni on onnensa kukkuloilla, kun hän pääsee silittämään pientä leijonanpentua, mutta äkkiä jostakin ilmestyy iso otus, joka kaappaa Jennin mukaansa. Matias lähtee takaa-ajoon, joka johtaa syrjäiselle saarelle, joka on täynnä kadonneiksi (eli sukupuuttoon kuolleiksi) luultuja eläimiä.

Tarina oli minun makuuni vähän valju, mutta kuvituksen ansiosta tätä oli ihan mukava lukea useampaankin kertaan.




Timo Parvela: Maukan ja Väykän hyvä päivä
Tammi 2017, 71s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Minä sitten rakastan Maukkaa ja Väykkää. Etenkin Väykkää, mutta ilman Maukkaa en ehkä huomaisi kaikkia Väykän hyviä puolia.

Maukan ja Väykän hyvä päivä on yhden päivän kuvaus. Väykkä herää kärpäsen kutiteltua hänen kuonoaan ja siitä se päivä sitten lähtee käyntiin. Paljon yhdessä päivässä ehtiikin tapahtua: vähän huonosti suunniteltu keksintö, yllättävä paketti postilaatikossa, puheen suunnittelu ja sen pito sekä paljon, paljon muuta.

Pidän kovasti siitä rauhallisesta tunnelmasta, joka tästäkin Maukka ja Väykkä -kirjasta jää päällimmäisenä mieleen, vaikka kovasti kohelletaankin välillä. Kaverukset sopivat hyvin yhteen, vaikka ovatkin kovin erilaisia. Toki kylän muutkin asukkaat ovat sympaattisia ja persoonallisia tapauksia.

Ihana kirja. <3



Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
Tactic 2017, 32s.
Suom. Elina Vuori
Kuvitus: Heath McKenzie

Säästin parhaan kirjan viimeiseksi. Andy Leen Älä avaa tätä kirjaa on ehdottomasti hauskinta, mitä olen lasten kanssa lukenut aikoihin. Ensinnäkin merkillepantavaa on jo tämä: isommat lapset eivät enää halua kuunnella iltasatuja ja innostuvat muutenkin tosi nihkeästi kuvakirjoista. Tämän hekin lukivat omasta halustaan heti kirjan nimen luettuaan (kuten myös mieheni, mikä sekin on äärimmäisen harvinaista). Kaikkein parasta on se, että joka ikinen nauroi ääneen!

Takakannessa Andy Lee kertoo kirjoittaneensa kirjan siskonpoikansa 1-vuotislahjaksi. Tämän oli siis tarkoitus jäädä uniikiksi kappaleeksi, mutta onneksi niin ei käynyt.

Kirjan idea on se, ettei kannessa näkyvä olento, tuollainen pitkäjalkainen peikohko, haluaisi kenenkään avaavan tätä kirjaa. Aluksi hän pyytää kauniisti sulkemaan kirjan kannet, mutta mitä enemmän sivuja kääntelee, sitä isompaan ääneen ja näyttävämmin elein hän yrittää saada lukijan jättämään kirjan kesken. Tietenkään tätä ei voi jättää kesken ja loppuratkaisu on ihan hulvaton.

Heath McKenzien kuvitus on mainion ilmeikästä. Taustat on jätetty pääosin yksivärisiksi, mikä toimii valtavan hyvin.

Tykkäsin tästä ihan tosi paljon kuten lapsetkin. Kun kauppareissulla näin tämän hyllyssä, en pysähtynyt harkitsemaan hankintaa vaan ostin heti omaksi. Ehkä pitäisi käydä ostamassa yksi tai kaksi joulupukin konttiin pakattavaksi.

lauantai 9. syyskuuta 2017

The Commitments

Roddy Doyle: The Commitments
Random House Audio 2013, 3h 38min
Lukija: Laurence Kinlan

The Commitments on minulle sellainen henkilökohtainen nostalgiaklassikkoelokuva. En tiedä monestiko olen sen nähnyt, mutta tosi. Joitakin vuosia sitten ostin itselleni Roddy Doylen Barrytown trilogian (kirjana siis), mutta kas kummaa, senkin lukeminen on jäänyt. Tavallaan onneksi jäi, koska tämä Laurence Kinlanin lukema äänikirja on ehkä paras äänikirja ikinä!

The Commitmentshan on kaveriporukalla koottu bändi, joka treenaa erinäisissä autotalleissa ja varastoissa. Keikoillekin toki päästään ja yleisö tykkää. Mutta sitten on sellaista ylimääräistä säätöä ja keskinäistä kärhämää.

Kinlanilla on mitä mainioin irlantilaisaksentti, joka jo yksinään olisi riittänyt tekemään kuuntelukokemuksesta erikoisen hyvän. Mutta aksentin lisäksi Kinlan laulaa! Hän tulkitsee James Brownia yhtä antaumuksella kuin The Commitmentsin treenejä ja keikkoja. Ihan parasta!

Suosittelen tätä nimenomaista äänikirjaa kaikille niille, jotka kaihtavat äänikirjoja sekä niille, joille The Commitments-elokuva on ollut rakas.

torstai 7. syyskuuta 2017

Lempivaatteita

Lotta Jansdotter: Lempivaatteita
Ompele helpoilla kaavoilla luottovaatteet ja asusteet
WSOY 2017, 160s
Suom. Jenna Pahlman


Lotta Jansdotterin Lempivaatteita ilmestyi jo keväällä, mutta olen onnistunut olemaan niin kiireinen, että en ole aiemmin ehtinyt ompelupuuhiin. (Ompelukonekin on rikki, joten ensin piti lainata pikkusiskon ompelukonetta.)

Lempivaatteita esittelee neljä peruskaavaa, joita vain hivenen muokkaamalla voi ommella hurauttaa itselleen kaapin täyteen selkeitä ja edustavia arkivaatteita. Toki näillä kaavoilla voi toteuttaa myös juhlavampia vaatteita ihan vain valitsemalla kankaan tarpeen mukaan.

Kirjan ohjeilla voi toteuttaa muun muassa housut, tunikan, kaftaanin, jakun tai takin, hihattoman topin ja muutamia asusteita. Ulkoasultaan kirja ei ole perinteinen käsityökirja. Tämä muistuttaa ehkä enemmän leikekirjan, vaatekuvaston ja muotilehden yhdistelmää. Vaatteet esitellään lukuisin "tilannekuvin" eri ihmisten päällä. Malleina toimivista ystävistä ja sukulaisista on myös kirjoitettu kivat esittelytekstit, joissa toki korostetaan vaatteiden ihanuutta.

Ihastuin ensiselaamisella Esme-tunikaan. Käytännön syistä, joista pienin ei ole omien ompelutaitojen vajavuus, päätin ensin testata mallia johonkin kaapista löytyvään kankaaseen. Kaappeja siivotessa löysin miehen vanhoja työpaitoja, joista leikkelin kangasta talteen ja vaikka niistä palasista ei ihan tunikaan riittänyt, niin Esme-paitaan kuitenkin.

Ensimmäinen haaste oli kaavojen löytäminen arkeilta. En ymmärrä, miksi kaava-arkeissa ei ole käytetty useita värejä, vaan kaikki on piirretty mustalla. Lisäksi kaava-arkit ovat niin pieniä, että paidankin kaavat piti jäljentää kolmelta arkilta. Eivätkä kaavat edes natsanneet täysin, vaan helmaosio oli sentin leveämpi kuin etuosan yläpuolisko. Ompeleminen oli ihan näppärää, enkä siihen tarvinnut kirjoitettuja ohjeita, mutta tätä testikappaletta en kyllä viitsinyt huolitella tai edes laittaa kaula-aukon muotokaitaletta paikoilleen. Kävi nimittäin niin, että vaikka paita on ihan sievä ja yllättävän istuva, se on minulle auttamatta liian lyhyt. Jos nostan käsiä, kuten usein on tarve tehdä, napa näkyy naapuriin asti. Joten onneksi tein tämän roskakankaasta, enkä kalliista ja kivasta.

Vaatteet on mitoitettu XS-XL -kokoisille. Itse käytän normaalisti koon L ja XL vaatteita, mutta tämän kirjan XL on tarkoitettu hieman pienemmälle. Kaikki mallit on suunniteltu joustamattomalle kankaalle, mikä tuo lisähaastetta oikean koon valitsemiselle.

Lempivaatteita on kivan näköinen ja kaunis kirja. Aion jatkaa ompeluharjoituksia ja toteuttaa lopulta sen tunikankin, jahka ensin testaan sitä vaikka jollain vanhalla lakanalla.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Donald Sturrock: Storyteller -
The Authorized Biography of Roald Dahl
Harper Collins UK, 23h 11min.
Lukija: Stephen Thorne


Kuten tiedätte, Roald Dahl on yksi suosikkikirjailijoistani. Viime vuonna hankin itselleni synttärilahjaksi Donald Sturrockin kirjoittaman elämäkerran Storyteller, mutta jotenkin lukemisen aloittaminen on venynyt. Nyt löysin Storytellerin Storytelin valikoimista ja päätin kuunnella äänikirjana. Ihan hyvä valinta.

Sturrock tunsi Dahlin henkilökohtaisesti, vaikkakaan ei kovin pitkältä ajalta. Dahlin kuoleman jälkeen hänen tyttärensä pyysi Sturrockia kirjoittamaan tämän elämäkerran. Sturrock on haastatellut lukuisia Dahlin läheisiä ja yhteistyökumppaneita, sekä perehtynyt Dahlin kirjeenvaihtoon ja muihin muistiinpanoihin.

En oikein tiedä, millaiseksi persoonaksi olen Dahlin kuvitellut, mutta lukemani/kuulemani jälkeen voin todeta hänen olleen hieman ristiriitainen hahmo. Hän oli vitsikäs, mutta myös hyvin jääräpäinen ja jopa ilkeä. Moni muistaa Dahlin tiukkana ja etenkin työasioissa periksiantamattomana. Dahl ehti työskennelleä Shellin edustajana Tansaniassa, lentäjänä sodassa ja ilmeisesti jonkinlaisena puolivirallisena vakoojana USA:ssa toisen maailmansodan aikana. Dahlin elämä ei ollut pelkkää onnea ja autuutta, vaan hän joutui kokemaan monia suuria menetyksiä.

Äänikirjaan en jaksanut tehdä muistiinpanoja, joten en edes yritä kerrata Dahlin elämää tämän enempää. Hän ehti kuitenkin elää todella mielenkiintoisen elämän.

Sturrockin kirjoitustyyli on hieman kuivakkaa ja raskasta kuunneltavaa. Luulen, että mikäli olisin lukenut tämän kirjan perinteisenä kirjana, lukeminen olisi edelleen pahasti kesken. Äänikirjassa pystyin sentään lisäämään kuuntelunopeutta (tosin vain tabletilla, puhelimessa ei onnistu) puuduttavimmissa kohdissa.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY 2017, 275s.

Mielensäpahoittajasta olen tainnut aiemmin todeta jotain sen suuntaista, että sympaattinen hahmo, mutta eiköhän tätä lajia ole luettu jo tarpeeksi. Sittemmin kirjaston pikalainahyllyyn ilmaantui Tuomas Kyrön viimeisin kirja, Mielensäpahoittajan Suomi, ja olin ihan että voi miten kivaa, minäpä luen tämän seuraavaksi!

Mielensäpahoittajan Suomi on kertojansa näköinen kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle. Pojantyttärelleen Mielensäpahoittaja juttujaan tässä kertoilee ja niin on jälleen viisaita sanoja, että ihanhan tätä lukiessa herkistyi. Tai jos nyt ei kaikki herkistänyt, niin kovasti olin silti monessa asiassa samaa mieltä.

"Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme enää voi palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän."

Sysisuomalainen jääräpää muistelee itsenäisyyden vuosia sekä koko kansakunnan että oman elämänsä tärkeistä asioista kertoillen. Tätä lukiessa tuli turvallinen olo.

"Kantamisen, synnyttämisen ja syöttämisen takia emäntien on vaikea päästää penikoista irti. Niistä tuntuu, että lapset ovat aina osa heitä itseään niin kuin ne olivat ensimmäiset kuukautensa. Penikat koettavat kieltää saman asian ja katkaista napanuoran monen monta kertaa. Isännän tehtävä on keksiä molemmille muuta puuhaa."


lauantai 2. syyskuuta 2017

Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
Otava 2017, 253s.
Suom. Lotta Sonninen

Nyt rasti seinään: luin e-kirjan!
Minä, Simon, Homo Sapiens on ollut minulla lainassa ihan perinteisenä kirjanakin, mutta en ehtinyt sitä silloin lukea. Nyt päätin viimeinkin perehtyä kirjaston e-kirja-palveluun kunnolla. Niinpä asensin tabletille tarvittavan lukuohjelman, plarasin hetken tarjontaa ja tämän kannen nähtyäni totesin että tämän luen. Ja niin luin.

16-vuotias Simon ei jaksaisi mitään ylimääräistä vouhotusta. Se on päällimmäinen syy sille, ettei hän ole vielä halunnut kertoa muille homoudestaan. Vanhemmille tuntuu olevan pieni shokki jo se, että Simon on alkanut juoda kahvia, joten voi vain kuvitella, millaisen vastaanoton homousuutinen saisi. Tuskin tuomitsevaa, mutta varmasti näyttävän. Mutta voiko Simon pitää salaisuutensa, kun ihan väärä ihminen päätyy lukemaan Simonin sähköposteja ja alkaa kiristää tätä? Mikäpä siinä oikein muukaan auttaa, kuin alistua vaateisiin, vaikka sitten tosi tehottomasti ja hitaasti.

En oikein tiedä, mitä kaikkea tältä kirjalta odotin, mutta sain kyllä monin verroin enemmän. Nuoret käyttäytyvät kuten heiltä voi odottaakin: vähän huonosti, vaikeaselkoisesti ja tunteikkaasti. Kavereiden kanssa ollaan läheisiä ja puhutaan paljon, mutta ei välttämättä niistä isoimmista asioista, joista eniten haluaisi jonkun kanssa jutella.

Simon on sympaattinen, kuten koko kirja. Tykkäsin ihan älyttömästi. Isoja asioita käsitellään ihastuttavan alleviivaamattomasti.

torstai 31. elokuuta 2017

Oliver ja meriperuukit

Philip Reeve: Oliver ja meriperuukit
(Oliver and the Seawigs, 2013)
Aurinko Kustannus 2017, 195s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre


Tällä kirjalla on niin hauska kansi, että valitsin sen luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Sisältö vastaa kansikuvan luomia mielikuvia täydellisesti, eli voin heti alkuun todeta että tämä kirja oli tosi hauska.

Oliver on koko lapsuutensa kulkenut vanhempiensa mukana tutkimusmatkalta toiselle. Nyt perhe on kuitenkin asettumassa aloilleen Syvänvedenlahden rannalla kököttävään taloonsa. Oliver on asiasta innoissaan: voi miten mahtavaa on herätä samasta sängystä joka aamu! Ja käydä tavallista koulua! Aloilleen asettuminen ei kuitenkaan käy aivan mutkattomasti. Lahdenpoukamaan on nimittäin ilmestynyt pieniä saaria, joita vanhemmat lähtevät saman tien tutkimaan. Pian Oliver huomaa sekä saarten että vanhempiensa kadonneen. Pelastusretkellehän sitä on lähdettävä, vaikka se oma sänky kuinka kutsuisi. Edessä on vauhdikas etsintäretki Kari-nimisen liikkuvan saaren päälaella, likinäköisen merenneidon ja pöljän albatrossin avustuksella.

Meillä on tänä vuonna luettu ihan kamalan vähän iltasatuja. Kaikkia lapsia kiinnostavia kirjoja ei ole tahtonut löytyä, enkä ole itsekään jaksanut asiaan panostaa. Mutta nyt viimeinkin löytyi kirja, joka sai kaikki lapset kerääntymään samaan kasaan ja niin sitä luettiin. Vaikka kirjassa on sivuja lähes 200 ja tekstiä runsas kuvituskin huomioiden aika reippaasti, luimme koko kirjan kolmessa illassa.

Lapset tuntuivat nauttivan ihan kaikesta: itse seikkailusta, kaikista hahmoista (etenkin meriapinoista) ja kuvituksesta. Samoin viihdyin itsekin oikein hyvin tarinan parissa. Kuvituksen runsaus on ehdottomasti hyvä juttu, mutta ehkä vielä enemmän pidin siitä kuinka tarina ei ota itseään liian vakavasti. Hahmot ovat vähän hölmöjä eivätkä läheskään aina mitenkään rohkeita. Ehkä kaikkein eniten tykkäsin Sarkasminmeren elävästä levästä, joka - tietenkin - jakelee kaikille lakonisia, sarkastisia kommentteja.

Oliver ja meriperuukit on hauska kirja, joka sopii erinomaisesti luettavaksi yhdessä lasten kanssa tai ihan vain omaksi iloksi.

lauantai 26. elokuuta 2017

Samettiruusuja Harjutiellä

Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
Karisto 2017, 254s.

Nelisen vuotta sitten luin Kristiina Harjulan esikoiskirjan, Pispalan kiviä. Pidin kirjasta paljon ja koin monet jutut tutuiksi, vaikka olenkin elänyt ihan eri ympäristössä ja eri vuosikymmenellä kuin kirjan Raili-tyttö. Harjulan uusi kirja, Samettiruusuja Harjutiellä, sijoittuu edellisen tapaan Tampereelle ja on sävyltään varsin tumma.

Elämässään kovia kolhuja kokenut Aila on muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa, miltei purkukunnossa olevaan kaupungin vuokra-asuntoon. Samassa talossa asuu edelleen Ailan äidin hyvä ystävä Senni, lapsuudenkaveri Kuupe ja sekalainen joukko muuta väkeä. He kaikki ovat syrjäytyneitä, useimmat alkoholisteja. Porukka elelee omaa ailahtelevaa elämäänsä. Aila käy lähes päivittäin hoitamassa kuolevaa äitiään sairaalassa ja suree omaa elämäänsä, etenkin katkenneita välejä toiseen tyttäreensä. Aila ja naapurit saavat uutta pontta elämäänsä, kun kotitalo uhataan myydä alta.

Harjulan tapa kirjoittaa on lumoava. Tapahtumat ovat karuja, enkä voi väittää kiintyneeni yhteenkään hahmoista, en edes häävisti pitäneeni kenestäkään. Silti kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Luvut ovat lyhyitä ja kerronta pääosin selkeäsanaista. Kokonaisuus on hieno, vaikka välillä etenkin Ailan sulkeutuneisuus tuskastutti.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One
Random House UK 2012, 15h 40min.
Lukija: Wil Wheaton

Helmikuun puolivälissä kasasin innoissani kirjoja Hyllynlämmittäjä-haastetta varten. Totesin jo silloin, että haasteen suorittaminen tuskin onnistuisi täysin, mutta (jo) nyt voin ilokseni kertoa lukeneeni ensimmäisen haastekirjan. Teknisesti ottaen sen lukemisen kanssa on kyllä vähän niin ja näin, sillä en lukenut sitä haastekuvassa näkynyttä suomennettua Ready Player Onea, vaan kuuntelin sen englanninkielisenä äänikirjana. Mutta perunat pottuina, joten katson pinon pienentyneen ja haasteen edenneen yhdellä kirjalla.

Ready Player One on sillä tavalla erityinen kirja, että sitä on minulle suositellut innokkaimmin mieheni, joka ei kauhean paljon edes lue. Itse asiassa hän tyrmistyi, kun tajusi että tartuin hänen suositukseensa muutaman vuoden viiveellä ja vielä äänikirjana. Vähän kyllä olen itsekin hämmästynyt, että miksi tätä kirjaa tuli väisteltyä näin pitkään: idea on koko ajan tuntunut kiinnostavalta, enkä ole tainnut kuulla tästä poikkipuolista sanaa missään vaiheessa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, vuoteen 2044. Maapallo on huonossa hapessa ja ihmiset kamppailevat toimeentulonsa eteen melko surkeissa oloissa. Wade Watts asuu nihkeän tätinsä luona ja viettää suuren osan valveillaoloajastaan OASIS-virtuaalitodellisuudessa, missä hän käy myös koulua. OASIS  on käsittämättömän laaja ja huolellisesti viimeistelty, suurin piirtein universumin kokoinen kasa erilaisia maailmoja. Siellä kukin käyttäjä voi omalla avatarillaan seikkailla niin paljon kuin haluaa (ja varat antavat myöten). Toinen OASIS:in luojista, perheettömänä ja erakoituneena kuollut James Halliday, on kätkenyt jonnekin OASIS:in syövereihin kolme avainta, joilla voi avata kolme hyvin piilotettua porttia. Se pelaaja, joka ensimmäisenä suorittaa porttien takaa löytyvät tehtävät, tulee perimään Hallidayn mittavan omaisuuden. Muiden tavoin Wadekin etsii avaimia ja haaveilee suuresta omaisuudesta. Kun Wade lopulta löytää ensimmäisen avaimen, peli muuttuu kaikin puolin vauhdikkaammaksi ja jopa vaarallisesti.

Ready Player One on kyllä kaikki kehunsa ansainnut. Tarina soljuu miellyttävästi eteenpäin ja on pullollaan viittauksia etenkin 80-luvun populaarikulttuuriin. Eikä edes haittaa, vaikka tuon ajan video- ja tietokonepelit tai teinileffat olisivat jääneet vieraammiksi, sillä Cline kuvaa kaikkea sopivan laveasti. Kokonaisuus on kaikin puolin ihastuttavan viehättävä. Kirjasta on tekeillä elokuva, joka näillä näkymin tulee ensi-iltaan ensi vuoden maaliskuussa. Odotamme sitä innolla, kuten varmasti moni muukin.

Esikoinen muuten kuunteli vieressä, kun miehen kanssa juttelimme tästä kirjasta, ja nappasi kirjan itselleen luettavaksi! Yleensä vain kuvitettuja ja maltillisen pituisia kirjoja lukeva lapsi on yllätyksekseni lukenut jo pitkästi kolmatta sataa sivua ja on hänkin aivan tarinan lumoissa!

------

Lopuksi muutama sananen Storytel-palvelusta, jonka kautta kirjan kuuntelin. Olen jo jonkin aikaa kaivannut hyviä äänikirjoja kuunneltavaksi, mutta en ole oikein kirjastojen valikoimasta löytänyt mitään kiinnostavaa. Tutkiskelin Storytelin äänikirjavalikoimaa ja tulin siihen tulokseen, että sieltä löytyy takuuvarmasti kuunneltavaa pitkäksi aikaa.

Storyteliin liittyminen on helppoa, samoin sen käyttäminen puhelimella tai tabletilla. Jos kuuntelulaitetta vaihtaa kesken kirjan, synkronointi toimii vaihtelevasti. En tiedä johtuvatko ongelmat siitä, että minulla tabletti ja puhelin ovat eri merkkiä, mutta jostain syystä tabletti (iPad) löytää oikean kohdan heti, mutta puhelimen (Huawei) kanssa täytyy välillä säätää.

Tähän mennessä olen ehtinyt kuunnella vain tämän yhden kirjan, joten toistaiseksi hinta (16,99€/kk) tuntuu aika korkealta. Täytynee kai vain asennoitua samoin kuin aikanaan kuntosalijäsenyyteen, että sitä edullisempi palvelu on, mitä enemmän sitä käyttää.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Seleesian näkijä + Arvonta!

Erika Vik: Seleesian näkijä
Gummerus 2017, 613s.

Lukijana arvostan suuresti sitä, että kirjasarjan seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa mahdottoman kauan. On sitä ihanampaa, mitä paremmin edellisen osan tapahtumat ovat muistissa. Ehkä jo tästä syystä Erika Vikin Kaksosauringot-sarjan toinen osa tuntui poikkeuksellisen hyvältä kirjalta. Yleensä trilogioiden keskimmäinen osa kärsii jonkinasteisesta väliinputoajan roolista: sillä on kyllä oma, tärkeä roolinsa kokonaisuudessa, mutta itsenäisenä kirjana keskimmäiset osat ova pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän vajaita. Seleesian näkijän kohdalla tämä väliinputoajan blaah-efekti tuntui kuitenkin puuttuvan kokonaan, sillä niin helposti pääsin hyppäämään tuttujen hahmojen seuraan uudestaan.

Corildon ja Aleia saapuvat Seleesiaan sekavissa tunnelmissa. Corildonille kotiinpaluu on selvästi henkisesti raskas, eikä hänestä ole kertomaan Aleialle mistään mitään. Aleian sisällä piileskelevästä lumouksesta yritetään ottaa selvää useiden näkijöiden avulla, mutta tulilintuhavainnot ja sodan uhka tarvitsevat nekin huomiota osakseen. Aleian takaa-ajajat eivät ole luovuttaneet, joten Aleian on edelleen pysyttävä mahdollisimman valppaana.

Yritän kovasti olla tekemättä juonipaljastuksia, mutta sen haluan sanoa, että Vik hemmottelee lukijoitaan. Vaikka Arata Erra, Esme, Samiriam ja Mateo ovat jääneet toiselle mantereelle, ei heitä unohdeta kokonaan. Tarinaan tuodaan liuta uusia mielenkiintoisia hahmoja ja samalla seleesien tapoja ja historiaa avataan sulavasti lisää. Ja entä sitten tunnepuoli? Ainakin minun on mahdotonta olla kiintymättä näihin hahmoihin, joiden keskinäiset kiintymyssuhteet ja tunteiden laatu ovat miellyttävällä tavalla vaihtelevat. Että ota tästä nyt selvää, millaista rakkautta on keidenkin välillä! Ihanan viihdyttävää! (Mutta ei tämä kyllä mikään rakkauspainotteinen kertomus ole, toim.huom.)

En erityisesti kaipaa pitkän pitkiä kirjasarjoja, mutta jo nyt tuntuu haikealta ajatella, että tätä herkkua on luvassa enää yhden kirjan verran.

----

Lopuksi pistän pystyyn blogihistoriani ensimmäisen kirja-arvonnan. Sain nimittäin epähuomiossa Seleesian näkijöitä kaksin kappalein, joten arvon tuon lukemattoman version halukkaiden kesken. Arvonnan suoritan 30.8. klo 20.00.
Arvontaan voi osallistua kommentoimalla ja ilmoittamalla sähköpostiosoitteensa.

torstai 17. elokuuta 2017

Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017, 645s
.

Yksi syksyn odotetuimmista kirjoista on varmasti monelle muullekin ollut tämä Anni Kytömäen Kivitasku. Monen muun tavoin lumouduin Kytömäen esikoisteoksesta valtavasti ja edelleen Kultarinta on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lukemistani kirjoista.

Kivitaskussa tarina kulkee kolmessa tasossa. Tai ehkä tarkemmin sanoen kahdessa ja puolessa. Vuoden 1959 keskiössä on Helena, joka haaveilee tutkimusmatkoista. 1849 alkaa Sergein tarina, teloituslavalta Pietarista. Nykyaikaa edustaa Veka, joka on vuonna 2012 matkalla osastohoitoon, mutta päätyykin suvun vanhalle ja syrjäiselle mökille Louhurantaan.

Kaikkien kolmen tarinat nivoutuvat yhteen, eivätkä vähiten Louhurannan vedensiloittamissa rantakallioissa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin lykännyt tämän kirjan lukemista rauhallisempaan ajankohtaan. Nyt luin tätä hölmösti pienissä pätkissä melko työlään siivousprojektin lomassa. Olin ihastunut takakannen ensimmäiseen virkkeeseen ensinäkemältä ja edelleen se nostattaa ihon kananlihalle: "Helenan viimeinen kesä on kuin Helena ite, pitkä ja arvaamaton." Kirja alkaakin Helenan osiolla, joka vei heti kerralla mukanaan. Minulle vain kävi samoin kuin aikoinaan Kuopio-sarjaa lukiessa: kiinnyin siihen ensimmäiseen päähenkilöön niin paljon, että muut tuntuivat pitkään jotenkin rasittavilta. Onneksi se tunne meni lopulta ohi ja onnistuin nauttimaan upeasta kielestä ja taidokkaasta tarinankerronnasta.

Mikään Kultarinnan toisinto Kivitasku ei ole, ja hyvä niin. Kivitasku seisoo omilla jaloillaan lentää omilla siivillään keveästi ja lentorataansa yllättäen muutellen. Suosittelen.

tiistai 15. elokuuta 2017

Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231s.

Sain ennakkokapaleena Selja Ahavan tuoreen kirjan Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjan kansikuva on minusta jotenkin kuivakka, geometrinen ja tylsä. Takakansitekstiä en jaksanut lukea loppuun asti ja totesin, että tämä kirja taitaa jäädä kokonaan lukematta.

Kirjan julkaisupäivän alla minulle kuitenkin selvisi, mistä kirja oikein kertoo. Ei tämä kirjan mies mitenkään runollisesti haihdu ja hupene kuin joku kummitus, vaan kyse on jostakin ihan muusta. Eräänä päivänä aviomies kertoo vaimolleen, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Vaimolle tällainen uutinen on luonnollisesti shokki. Vähitellen mies alkaa muuttua naiseksi: hän ostaa meikkejä, käsilaukun, naisten vaatteita. Hormonihoidot alkavat ja rintojen virkaa toimittavat riiseillä täytetyt nailonsukat.

En edes yritä teeskennellä, etteikö kiinnostustani kirjaa kohtaan olisi lisännyt tieto siitä, että kirjailjan ex-mies on sanonut juuri nuo samat sanat ja tarina on siis vahvasti omaelämäkerrallinen. Ahava keskittyy kuvaamaan tapahtumia vaimon näkökulmasta, mikä on toimiva ratkaisu. Vaimo yrittää painaa mieleensä kaiken mahdollisen miehestään, jota on joka päivä jäljellä entistä vähemmän.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka etsii meritietä Intiaan ja uskoo sen löytäneensä. Mutta kuten mies, joka haluaa olla nainen, ei Kolumbuksen Intiakaan ole sitä mikä sen luultiin olevan. Alussa Kolumbuksen osuudet erottuvat selkeästi muusta tekstistä, mutta loppua kohti molemmat tarinat sulautuvat yhdeksi. Yllättävän toimiva ratkaisu.

Ahavan teksti on kiihkeää, suoraa, kipeää. En tavallisesti pidä lainkaan tämäntyylisestä, runollisesta ja utuisesta, kerronnasta, mutta tähän tarinaan tyyli kuitenkin sopii loistavasti. Vaimon ajatuksia ja tunteita ei siloitella tai muokata ketään loukkaamattoman korrekteiksi. Tekstistä uhkuu epätoivo, pettymys ja suuttumus, monen muun tunteen ohella.

Ennen kuin mieheni katoaa on raju, karu ja surullinenkin kertomus, joka tuskin jättää kylmäksi.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kepler62, Kirja viisi: Virus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler52, Kirja viisi: Virus
WSOY 2017,  200s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62-sarjan viidettä osaa on odotettu meillä pitkään ja malttamattomuudesta tuskastuneina. Edellisessä osassa oli jo jännitystä ja vauhtia sen verran paljon, että tiedettiin luvassa olevan jotakin hurjaa.

Kepler62-planeetta on Arille, Jonille ja muillekin maasta tulleille edelleen suuri arvoitus. Kukaan ei tunne planeetan luontoa tai edes sitä, millä vauhdilla vuodenajat vaihtuvat, jos vaihtuvat. He ovat kohdanneet kuiskaajia ja kähisijöitä, mutta oletettavasti jotakin paljon haastavampaa on vielä kohdattava ennen kuin seikkailu saadaan kunnialla loppuun. (Vaikka mistäpä sen tietää, millainen loppu tällä seikkailulla on! Sehän voi olla vaikka kuinka kamala ja täynnä ruumiita!)

Esikoinen luki kirjan ensimmäiseksi ja olisi halunnut keskustella kirjasta heti lukemisen jälkeen. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata yhtäkään yllätystä minulta, joten hienosti hän sinnitteli vielä yhden päivän, että minäkin ehdin tämän lukea. Täytyykin todeta, että vaikka pidin tästä kirjasta kovasti, mahtavinta oli sen tarjoama keskusteluhetki lapsen kanssa. Makasimme vierekkäin sängyllä ja kertasimme kaikki kirjan juonenkäänteet ja arvuuttelimme yhdessä, mitä viimeisessä osassa ehkä tapahtuu.

Pidän tästä sarjasta, enkä vähiten siksi että tässä lukijoita ei aliarvioida. Tässä on selvästi kirjoitettu ja kuvitettu tarinaa, johon kaikki tekijät uskovat ja jonka tekemisestä he taitavat myös nauttia. Lastenkirjallisuuden ei tarvitse olla söpöä, suloista ja siloiteltua, vaan siinä saa olla myös jännitystä ja hurjia juttuja.

Sarjan viimeinen osa ilmestyy lokakuussa ja luonnollisesti se luetaan niin pian kuin vain mahdollista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Gummerus 2017, 716s.
Suom. Raimo Salminen

"Nathan Hill on huikeuden mestari." toteaa John Irving Nathan Hillin esikoisteoksesta Nix. Etukannen sisäpuolelta löytyy lisää kehuja ja Hilliä verrataan jopa Jonathan Franzeniin, Donna Tarttiin ja jo mainittuun John Irvingiin. Luonnollisesti tuo kannessa nököttävä "New York Times -bestseller" -mainos antaa myös olettaa, että nyt on käsissä kirja, jolta on lupa odottaa suuria.

Hieman päälle kolmekymppinen collegeopettaja Samuel Andresen-Anderson ei liiemmin pidä työstään, mutta viihtyy sitäkin paremmin World of Elfscape -nettiroolipelin parissa. Samuelista piti tulla menestyvä kirjailija, mutta ensimmäisen julkaistun tekstin ja sitä seuranneen rahakkaan kustannussopimuksen jälkeen hän ei ole saanut kirjoitettua käytännössä mitään. Samuelin äiti Faye jätti perheen täysin yllättäen jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta äidin katoaminen on tietenkin jättänyt pysyvät jäljet. Aivan yhtä äkkiä kuin katosi, äiti ilmaantuu takaisin Samuelin elämään: Faye pidätetään ja häntä uhkaa jopa pitkä vankeustuomio, sillä hän on heittänyt soraa kuvernööri Packerin päälle. Hetkessä Fayen tekoa puidaan jokaisessa mediassa ja hänen menneisyydestään yritetään löytää syitä teolle.

Nix on hirveän paljon enemmän kuin tarina äidistä ja pojasta. Hillin kerronta on runsasta ja paikoin hyvinkin lavertelevaa. Pidin kyllä erityisen paljon niistä kohdista, joissa teksti oli kulloisenkin hahmon tajunnanvirtaa. Etenkin huijaamalla opinnoissaan etenevän nuoren naisen järkeilyketju huvitti kovasti. Lapsena Samuel rakasti seikkailupelikirjoja, joissa lukija saa valita, mihin suuntaan tarina kulkee. Samaa tekniikkaa mukaillen hän kertoo kohtaamisestaan ensirakkautensa kanssa ja tämäkin osuus toimi todella hyvin.

Niin paljon kuin ihastelinkin Hillin kerronnan rönsyilevyyttä, runsaus on myös kirjan heikkous. Yli 700-sivuinen kirja eksyy välillä liian pitkille kiertoteille, eikä jännite jaksanut pysyä yllä aivan loppuun asti. Erityisesti tuskastuin Samuelin pelikaveriin Pwnageen, jolla on kyllä ihan perusteltukin osansa tarinassa, mutta jonka edesottamuksiin Hill käyttää aivan liikaa sivuja. Viimeistään kolmetoista sivua pitkä yhden virkkeen luku sai minut tuskastumaan ja kaipaamaan tiivistämistä.

Minulle Nix ei ollut täydellinen kirja, mutta kaikista valituksistani huolimatta ehdottomasti hyvä lukukokemus. Suomennos on laadukas ja vaikka luin oikolukemattoman ennakkopainoksen, en pannut merkille kuin muutaman välilyönnin puuttumisen. Vaikka tarinassa on heikkoutensa, siinä on kuitenkin runsaasti sitä John Irvingin lupaamaa huikeutta. Suurimman osan kirjasta luin ripeään tahtiin, vain niillä liian pitkillä sivupoluilla ote herpaantui.