torstai 18. toukokuuta 2017

Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Storia del nuovo cognome, 2012)
WSOY 2017, 508s.
Suom. Helinä Kangas


Lähes tarkalleen vuosi sitten nautin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisestä ostasta, Loistavasta ystävästäni. Tänä vuonna lukijoita hemmotellaan toisella osalla, Uuden nimen tarinalla, joka jatkaa Lenùn ja Linan tarinaa saumattomasti siitä, mihin edellinen osa loppui.

Yritin kovasti jo lukiessani eritellä syitä sille, mikä tästä kirjasta tekee erityisen hyvän. Onko kaiken ydin juoni? Ylimaallisen upea kerronta? Cliffhangerit? Ei oikeastaan. Toki kirjassa tapahtuu paljon, mutta eivät luvut lopu mitenkään erikoisen jännittäviin kohtiin. Juonen kaari on varsin tasainen, sillä tässähän tarina alkaa aivan kesken ja loppuukin tavallaan tylsään kohtaan. Kerronta on elävää ja sellaista, että siihen on todella helppo uppoutua, mutta ehkä silti se suurin viehätys on kirjan henkilöissä.

Edelleen Lenùn ja Linan välinen ystävyys on enimmäkseen suuri arvoitus. Lina käyttäytyy monessa kohtaa inhottavasti, eikä ainoastaan Lenùa kohtaan. Tytöt ovat vielä nuoria, 17-vuotiaita kirjan alussa, mutta heidän elämänsä ovat jo lähteneet aivan eri suuntiin. Alkuun minun oli vaikea muistaa, kuka hahmoista on kukakin, vaikka kirjan alussa onkin henkilöistä kattava lista. Etenkin lukuisat lempinimet sotkivat ajatuksiani.

Suomennos on laadukas, vaikka muutama outous tekstistä hyppäsikin silmille. Mietin kyllä, onko violehtava alahuuli tai se, kuinka joku huuti suoraa huutoa ihan tarkoituksella puhekielisen kuuloisia ilmauksia, sillä kertojana toimiva Lenù mainitsee usein erikseen, puhuuko joku murteella vai yleiskielellä. Ehkä tällaisilla kielellisilla eroavaisuuksilla on alkukielisessä painoksessa isompikin merkitys.

Uuden nimen tarina on niitä kirjoja, joita lukee ahnehtien ja joiden ei haluaisi loppuvan ollenkaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Saving Grace

Grace Wilson: Saving Grace
Jonathan Cape 2016, 160s.

Grace asuu kolmen ystävänsä kanssa surkeassa vuokra-asunnossa itäisessä Lontoossa. Yllättäen vuokraisäntä ilmoittaa viimeinkin remontoivansa asunnon - ja sitten myyvänsä sen. Gracen ja hänen ystäviensä on etsittävä uudet asunnot. Lontoo on törkeän kallis, varsinkin jos tekee osa-aikatöitä. Grace on opiskellut taidealaa, mutta ei ole pahemmin panostanut taiteen tekoon sittemmin.

Kovasti mahtuu yhteen albumiin nuoruuden epämääräisyyttä, epävarmuutta ja epämukavuutta. Rahaa Gracella ei ole, mutta silti bileissä vedetään kokaiinia yhtä luontevasti kuin kaljaa. Juuri nyt en hirveästi jaksanut eläytyä nuorten kriiseihin (on näissä omissa ihan tarpeeksi) ja jotenkin tämä Wilsonin kynänjälkikin on tylsää. En tiedä, onko tarina omaelämäkerrallinen, vai onko tarinan loppu ja albumin nimi muuten vain tekijäänsä viittaava.

Nihkeä tarina, jonka olisin voinut jättää väliinkin.

torstai 11. toukokuuta 2017

Yhtä juhlaa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
WSOY 2006, 125s.


Tästä runokirjasta kuulin reilu kuukausi sitten Ompun blogista. Äitiydellinen runokokoelma kuulosti minulle juuri sopivalta, joten ei muuta kuin varausta kirjastoon ja lukemaan.

Yllättävää kyllä, näiden runojen lukeminen tuntui todella raskaalta. Kyllä, näissä on äitiyttä, vanhemmuutta, vauvoja, pikkulapsivuosia; on onnea, rakkautta, iloa ja vastapainona uupumusta, väsymystä, pelkoja, turhautumista - toistoa. Oma arki on tällä hetkellä hyvin lapsikeskeistä, vaikka nuorinkin on jo 4-vuotias. Koko ajan täytyy muistaa lukea wilmaa ja päikkyä, käydä vasuissa ja muissa keskusteluissa, muistaa lukujärjestysten muutokset ja kaikki muut arjen hommat. Siksi tuntui liian pakahduttavalta lukea (melkein) samoista aiheista voimallisia runoja.

Vanhemmuus on ihanaa ja välillä uuvuttavaa. Joskus sitä miettii, mitä jos...

Lähtisitkö, jos saisit matkalipun takaisin,
pudistan hiuksiani, siellä palelin aina,
päässä räpisteli valkea perhonen,
käsiala pyöreää kuin 
rintojen omenat.

Ja kun kaiken tämän metelin, härräämisen, kiireen, kotitöiden, metelin, härräämisen, kiireen - toiston - keskellä ei joka hetki tunnista itseään,  on lohduttavaa lukea nämä rivit:

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet

Lohduttavaa, kunnes lukee seuraavat rivit:

mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

Runokirjan nimi on sarkastinen, vaikka toki arki ylipäätään on monesti ihan mahtavaa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Tiina Konttila & Anne Muhonen:
Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti
2017, 42s.

Olen saanut seurata sivusta tämän uuden Sirkus Rinkeli -sarjakuva-albumin valmistumista sivusta, ymmärtääkseni aika lailla alusta saakka. Sain lukea tuoreeltaan käsikirjoituksen alun (joka tässä albumissa kattaa ensimmäisen sivun) ja vilkaista parin ruudun verran, miltä Rinkeli näyttää väreissä. Niin, jos nyt joku ei ehkä muista tätä ensimmäistä Rinkeli-postausta parin vuoden takaa, todettakoon tässäkin, että Tiina on minun siskoni ja siksi tällainen etukäteistirkistely oli mahdollista. Samasta syystä pääsin lukemaan Suuren taikajahdin muutamaa päivää ennen virallista ilmestymispäivää. Lukutilanne oli kaikin puolin epäihanteellinen: kirja piti lukea ihan heti sillä sekunnilla samalla kun malttamaton isosisko yritti olla seuraamatta joka ikistä ilmettäni. (Ei onnistunut.)

Onnekseni sain albumista myös ikioman kappaleen, joten sain lukea tarinan uudestaan, ilman ulkoisia paineita ja tarkkailevia silmäpareja.

Tällä kertaa tarinan keskiössä on Pitkämies, joka saa kauan odottamansa kirjeen taikurikurssinsa professorilta: Pitkämiehen on aika saada ensimmäinen taikansa! Kirjeen saapumisen jälkeen alkaa tapahtua aika kummallisia juttuja koko sirkuksen väelle ja läheisen vanhainkodin asukkaille myös.

Tykkäsin tämän seikkailun vauhdikkuudesta ja eheydestä. Tarinan juoni on selkeä ja mukavan omaperäinen. Etenkin pidän siitä, kuinka hahmoista tuli tämän albumin myötä hieman tutumpia ja oletan saman jatkuvan seuraavissa osissa. (Joita ei tietääkseni juuri nyt ole tekeillä, mutta joita toivon tulevan jossain vaiheessa.) Kuvitus on ensimmäiseen albumiin verrattuna yhtenäistynyt, mikä on ehdottomasti positiivinen juttu. Ja hei, tässä albumissa on myös sivunumerot!

Luetutin Suuren taikajahdin luonnollisesti myös omilla lapsillani ja heistä irtosi seuraavat syväluotaavat analyysit:
Aika hyvä! Hienot kuvat. Jaakko, kohta 9v.

Hauska kirja!
Hauskinta oli se [spoiler alert] kun sen piti pierasta siihen pulloon. [end of spoiler alert] Simo, 10 ja puoli vuotta
 Rinkelin kuulumisia voi seurailla heidän nettisivuillaan, www.sirkusrinkeli.fi.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellihaasteen loppuraportti

Viime marraskuussa toimelias Omppu potkaisi käyntiin Novellihaasteen, jonka tarkoituksena oli nostaa novellit ansaitsemaansa kunniaan. Luonnollisesti lähdin innoissani mukaan, vaikka olen jo oppinut, että en useinkaan malta näihin lukuhaasteisiin liiemmin panostaa.

Nyt on kuitenkin aika kerrata, mitä tähän haasteeseen tulikaan luettua.



Aloitin haasteeseen lukemisen muistaakseni heti vuoden vaihtuessa, mutta niin paljon kuin Tove Janssonin tekstejä rakastankin, en millään päässyt vauhtiin tämän Viesti-kokoelman kanssa. Luin, luin, luin, pidin taukoa, luin, en tuntunut etenevän, luin ja lopulta turhauduin.

Harmittaa vieläkin, että päällimmäiseksi muistoksi tästä kirjasta jäi lukemisen tahmeus, sillä novellit itsessään olivat kuitenkin laadukkaita. Sain kuitenkin haastetilini avattua komeasti 32 novellilla.



Viisto valo olikin sitten aivan toisenlainen lukukokemus. Heikki Hietalan monipuoliset kauhusävytteiset novellit tarjosivat miellyttävän kamalia hetkiä, joihin tuli oikein himo. Kokoelmassa ilahduttavinta oli tyylien runsaus: Hietala hallitsee sekä lovecraftmaisen hitaan ja hillityn kauhun että scifisävytteisen kerronnan ja näköjään laajasti tyylilajeja siltä väliltä.

Hieman lukiessa tökki jokin epämääräinen kankeus suomennoksessa, mutta eivät tasokkaat novellit siitä hirveästi kärsineet. Haasteeseen kertyi 19 novellia lisää.




Romantiikan ja kevyen lukemisen kaipuuseen Jojo Moyesin Paris for One and Other Stories oli nappivalinta. Novellit olivat kukin melko ennalta-arvattavia, mutta ilahduttavaa on se, kuinka monipuolisesti Moyes rakkauselämää novelleissaan käsittelee. Keskiössä eivät ole vain nuoret, kauniit ja fiksut ihmiset, vaan näissä novelleissa pääsee kurkistamaan myös esimerkiksi lapsiperheen vanhempien päiden sisälle.

Haastesaldoa kepeä kokoelma kasvatti 11 novellilla.




 Kun lähdin mukaan haasteeseen, tiesin lukevani vähintään tämän kirjan. Alice Munrolta olen lukenut vain muutaman teoksen, mutta kaikki suomennetut olen hankkinut omaan hyllyyni. Rakastan Munron tapaa kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä voi näyttää hyvinkin arkiselta ja tylsältä, mutta joiden tarina on kuitenkin kertomisen arvoinen.

Jupiterin kuiden novelleissa kerrotaan jo kypsähköön ikään ehtineistä naisista, jotka ovat ehtineet nähdä ja kokea monenlaista. Aivan mahtava kirja, jonka lukeminen oli silkkaa nautintoa. 11 novellia lisää novellihaasteeseen.



Näiden novellikokoelmien lisäksi ehdin aloitella paria muuta. Jussi Seppäsen Kymmenottelusta luin kolme novellia, jotka tarjosivat hykerryttäviä hetkiä. Erityisesti ihastuin kirjan toiseen novelliin, Juhannukseen, jossa kaveriporukka päättää kesken juhannuksen vieton siirtyä yleisurheilukentälle hyppäämään pituutta. Kaikkein riemastuttavinta oli seurata, millä keinoin hyppyjen pituutta mitattiin. (En kerro, koska kannattaa lukea itse.)

Pohjois-Korealaisen Bandin Syytös ilmestyi äskettäin ja sekin oli tarkoitus ehtiä lukea tähän haasteeseen. Aihe ja kaikki kirjaan liittyvät olosuhteet ja haasteet kiinnostavat, mutta myös oudosti ahdistavat, enkä ole toistaiseksi voinut lukea ensimmäistä novellia pitemmälle. Että vain yksi novelli haasteeseen tästä kirjasta. Aion kyllä lukea Syytöksen loppuun asti, mutta odotan suosiolla oikeampaa hetkeä.

Kaiken kaikkiaan sain luettua novellihaasteeseen 77 novellia. Ihan kelpo suoritus, vaikka olisin kyllä voinut edes yrittää keskittyä tähän hommaan vähän paremmin.

Lämpimät kiitokset Ompulle haasteesta!

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017, 532s.

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot -sarjan aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia, pääsi yllättämään positiivisesti. Olin kyllä kuullut kehuja ja tiesin odottaa laadukasta fantasiaseikkailua, mutta silti kokonaisuus oli paljon hiotumpi ja valmiimpi, kuin mitä kuvittelin.

Kartografina työskentelevä Corildon viihtyy yksinäisessä työssään, eikä liiemmin hakeudu paikallisten seuraan. Seleesejä, aisteiltaan ihmisiä monin verroin kehittyneempiä, eivät kaikki katso hyvällä, mikä voi aiheuttaa rajujakin kahnauksia. Kun Seuran rakennuksen pihalta löytyy tajuton nuori tyttö, joka ei herättyään osaa kertoa kuin nimensä, Corildon joutuu vastentahtoisesti huolehtimaan hänestä. Corildon aistii tuulissa muutoksen, samoin Aleia, jonka ei ihmisenä pitäisi sellaiseen kyetä. Vähitellen käy myös ilmi, että joku etsii Aleiaa, eikä Aleia halua tulla löydetyksi. Alkaa pitkä ja haastava matka Seleesiaan, Corildonin kotimaahan.

Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty. Vaikka lukijalle ei mitään historialuentoja pidetäkään, tarinasta välittyy luontevasti se, miten menneisyyden tapahtumat heijastuvat nykyhetkeen. Kaksosaurinkojen maailma on näppärä yhdistelmä villiä länttä ja perinteisehköä fantasiamaailmaa. Takakannessa mainittua steampunkia en sen sijaan huomannut.

Pidin kirjan hahmoista, joissa on syvyyttä ja persoonallisuutta juuri sopivasti. Aleian hämmennys ja epätietoisuus siitä, kuka hän on ja miksi hän hakeutui Corildonin luo, on uskottavasti kuvattua. Kerronta on ihastuttavan vaivatonta ja sellaista, että kirja sopii vallan hyvin sekä nuorille että aikuisillekin.

Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle sellainen kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistä. Oli ihanaa, kun tarina vei varmalla otteella, mitä tuntuu tapahtuvan nykyisin entistä harvemmin. Sarjan toinen osa, Seleesian näkijä, ilmestyy jo elokuussa! Ihanaa, ettei jatkoa tarvitse odottaa sen kauempaa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hymy & Siskot


Raina Telgemeier: Hymy & Siskot
(Smile, 2010 & Sisters,2014)
Twinsy 2015 & 2016
Suom. Suvi Clarke

Luin joulukuussa Raina Telgemeierin sarjakuvan Ghosts, johon vähän petyin. Tykkäsin kuitenkin Telgemeierin piirrostyylistä sen verran paljon, että kun kirjastossa huomasin näiden kahden albumin olemassaolon, halusin nekin lukea. 

Kansikuvista sitä ei huomaa, mutta näissäkin sisältö on laadukasta. Hymyssä kerrataan Rainan hampaiden oikomishoitoja. Alunperin pienestä purentavian korjaamisesta tulee monimutkainen ja kivulias operaatio, kun Raina kompastuu ja kaksi etuhammasta vaurioituu pahoin. Tietysti hammasraudat isketään suuhun juuri teini-iän alkaessa, jolloin ihastukselle ei oikein uskalla puhua ja rautojen kanssa ei tee mieli hymyilläkään.

Siskot taas sijoittuu muutamia vuosia myöhempään ajankohtaan. Rainan äiti ja sisarukset (Raina mukaan lukien siis) lähtevät viikon kestävälle ajomatkalle sukuloimaan isän lentäessä myöhemmin perässä. Pitkä ajomatka jo sinänsä on koettelemus, mutta paluumatkalla auto hajoaa ja lapset tajuavat vanhempiensa olevan eron partaalla.

Tälläkin kertaa täytyy todeta piirrosjäljen olevan loppuunsa hiottua ja laadukasta. Myös tarinoista pidin. Mutta herttinen sentään, kuka kumma on valinnut (ainakin näihin suomennoksiin) fontiksi Comic Sansin?! Onhan se toki suunniteltukin näyttämään käsin tekstatun näköiseltä ja sarjakuviin sinänsä sopivaksi, mutta jos jopa kaltaiseni ummikko tietää ettei yksikään arvonsa tunteva taho kyseistä fonttia käytä, niin kuinka se on päätynyt valmiiseen kirjaan asti?

Että ihan kivoja sarjakuvia, mutta häiritsevä fontti.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Jupiterin kuut

Alice Munro: Jupiterin kuut
(The Moons of Jupiter, 1982)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Kristiina Rikman

Alice Munron novelleissa parasta on aitous. Jupiterin kuut -kokoelman 11 novellin henkilöt ovat niin todentuntuisia, että välillä sitä unohtaa lukevansa fiktiota. Näiden novelleiden päähenkilöt ovat naisia, enimmäkseen jo kypsempään ikään ehtineitä (millä tarkoitan jotakin epämääräistä ikähaarukkaa 35-vuotiaasta vanhukseen), jotka kukin ovat kohdanneet rakkauden. Mutta tokikaan kyseessä ei ole mikään kliseisen onnellisten rakkauksien kokoelma, vaan rakkaus on ollut kullekin omanlaisensa kokemus. Kuten takakannessakin todetaan:

On järkevää rakkautta, joka tekee järkeviä valintoja.
Ja sitten on rakkautta, joka on kaikkea muutakuin järkevää. Sitä ilman ei kukaan halua jäädä.
Vaikka eihän rakkaus onnea takaa.

Pidin kaikista novelleista, enkä pysty valitsemaan yhtä (tai edes kolmea) suosikkia. Mainitsen nyt silti, että salasuhdetta kolmannen osapuolen näkökulmasta kuvaava Onnettomuus on erikoisen hyvä. Se on kutkuttava ja surullinen, eikä lopusta oikein tiedä, oliko se onnellinen vai ei. Samoin Rouva Cross ja rouva Kidd on epämääräisen lohdullinen kertomus ikääntymisestä, ystävyydesta ja sen muutoksista, auttamishalustakin.

Niin. Munron novellit ovat lajinsa aatelia, eikä Kristiina Rikmanin taidokkaassa suomennoksessa ole kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Tätä on laadukas kirjallisuus.


#novellihaaste + 11 novellia

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Keskittymisvaikeuksia

Kevät on monella tapaa ihanaa aikaa. Rakastan lisääntyvää valoa, vähitellen (tai oikeastaan aaltoillen) lisääntyvää lämpöä ja lintujen pontevaa kevätlaulantaa. Luonnollisesti myös kevään uudet kirjat ovat sydäntäni lähellä. Tänä keväänä mielenkiintoista luettavaa on osunut kohdalle sen verran ryminällä, että en osaa keskittyä oikein minkään lukemiseen! Aloitan kirjaa ja nautinkin siitä, mutta samaan aikaan pitäisi saada lukea paria - tai kymmentä - muutakin kirjaa.


Tällä hetkellä luen kuvassa näkyviä kirjoja. Koska kuva on sumuinen, voin vielä listata ne kaikki:

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha
Liian pitkän tauon jälkeen halusin kuulla, mitä Kallioniemen väelle kuuluu. Välirauhahan siellä ja Kalle itse muonitushommissa armeijassa.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Ai että, miten tasokasta fantasiaa! Ei sillä että olisin genren asiantuntija, mutta tässä on kyllä aivan mahtava ote.

Laukku täynnä maagisia olentoja: Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika
Katsottiin elokuva jokin aika sitten ja tähän kirjaan on koottu kaikkea kiinnostavaa nippelitietoa ja tietysti runsaasti kuvia.

Bandi: Syytös
Tiettävästi ensimmäinen Pohjois-Koreassa edelleen asuvan kirjailijan teos, joka on julkaistu maan ulkopuolella. Monella tavalla kutkuttava asetelma.

Jenni Sarras: Tavarataidot
No kun tosiaan on tätä tavaraa. Jospa tästä taas jotakin inspiraatiota tai edes uutta näkökulmaa asiaan.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
Miten jatkuu elämä Lilan häiden jälkeen?

Michael Moore: Here Comes Trouble
Mielipiteitä jakavan dokumentaristin muisteloita. Hyvin mielenkiintoista.

David Walliams: Camp David
No yllättäen Walliamsin juttuja omasta elämästään. Viihdyttävää, mutta ei väkisin vitsikkääksi väännettyä tekstiä.

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
Omppu bloggasi tästä joku aika sitten ja oli ihan oikeassa: löydän tästä paljon samastumiskohtia. Todella paljon.

Alice Munro: Jupiterin kuut
Nautin näistä Munron novelleista suuresti. Aitoa elämän tuntua.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset jumalolennot
Pidän sekä Egerkransin kuvituksista, että pohjoismaisesta jumaltarustosta, joten tietysti tämä on pakko lukea heti. Kuten kaikki nämä muutkin kirjat...


Eli oikeastaan halusin blogata ihan siksi, että jos blogiini ei hetkeen uutta postausta tulisikaan, se ei johdu siitä, ettenkö lukisi.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Paris for One and Other Stories

Jojo Moyes: Paris for One and Other Stories
Penguin Random House 2017, 323s.


Olin kaivannut jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa jo jonkin aikaa, kun sain kirjastosta tämän Jojo Moyesin novellikokoelman Paris for One and Other Stories. Kirjassa on 11 novellia, joista ensimmäinen (niminovelli Paris for One) on sen verran pitkä, että menisi hyvin pienoisromaanista.

En ole hetkeen lukenut mitään englanniksi, mutta Moyesin sanasto on sen verran perustasoa, että varsin vaivattomasti pääsin sopivaan lukuvireeseen. Kaikissa tarinoissa parisuhde ja/tai rakkaus tai niiden puuttuminen on se keskeinen teema, kuten oletinkin.

Paris for One kertoo  Nellistä, joka on ostanut itselleen ja poikaystävälleen Petelle viikonloppureissun Pariisiin. Pete ei kuitenkaan saavu juna-asemalle ajoissa, vaan ilmoittaa olevansa liian kiireinen töissä. Arka, kaiken etukäteen suunnitteleva Nell haluaisi palata saman tien takaisin - varsinkin kun pienessä motellissakin on tapahtunut moka ja Nellin varaama huone on tuplabuukattu - mutta lipun vaihtaminen toiseen tulisi liian kalliiksi. Kaiken rohkeutensa keräten ja plus-miinus -listoja kyhäten Nell päättää kuitenkin antaa Pariisille mahdollisuuden ja totta kai se kannattaa.

Honeymoon in Paris on hieman Kate Mortonin tyylinen, kahdessa ajassa kulkeva tarina. Nykyajan Pariisissa äkkirakastunut ja pika-avioliiton solminut pariskunta viettää lyhennettyä, viiden päivän mittaista kuherruskuukauttaan, mutta tuoreen aviomiehen työkuviot tuntuvat sotkevan kaikki suunnitelmat. Reilut sata vuotta aiemmin lahjakas taidemaalari ja hänen nuorikkonsa nauttivat toisistaan, vaikka rahavaikeuksia riittääkin. Pian nuori vaimo kuitenkin ahdistuu miehensä mahdollisesta menneisyydestä: ehkä hänellä onkin ollut jo lukuisia suhteita aiempien malliensa kanssa ja hänkin on vain ohimenevä ihastus. Nämä kaksi tarinaa nivoutuvat toisiinsa ihan tyylikkäästi.

Kokoelma on helppoa luettavaa, viihdyttävää ja juuri niin kevyttä, kuin toivoinkin. 11 tarinaa oli silti ihan riittävä määrä yhtä kirjaa varten, sillä yksikin lisää olisi varmasti alkanut jo vähän puuduttaa.

#novellihaaste +11 novellia

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Herra Gummi ja kirsikkapuu

Andy Stanton: Herra Gummi ja kirsikkapuu
S&S 2017, 250s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman


Uusimmassa Herra Gummissa valtaosa Lamonen-Pulin asukkaista joutuu ikivanhassa kirsikkapuussa asuvan vähintään yhtä ikivanhan Runtun lumoihin. Pikkukaupunkilaisten lähes uskonnollinen hurmostila peittää alleen kaiken muun ja Pollylla ja Allan Raatalilla (sähkölihaksilla varustetulla pipariukolla) on kova työ asioiden palauttamisessa entisille raiteille. Eihän siellä puussa mitään Runttua ole, vaan ällöiljettävän ilkeä Herra Gummi vain, jolla on jälleen julmia hyötymissuunnitelmia mielessään.

Edellistä Gummia lukiessa minua harmitti se, että jouduin lukea kirjan yksin, kun lukutaitoiset lapset olivat sen menneet lukemaan ihan omin päin. Kirsikkapuuhun kielsin jyrkästi koskemasta ilman minua, mutta tämä omaksi iloksi tekemäni sääntö taisi olla väärä. Ne samaiset lukutaitoiset lapset eivät nimittäin ole tämän vuoden puolella olleet kovin kiinnostuneita äidin lukemista iltasaduista, vaan lukevat mieluummin itse. Luultavasti he olisivat itse lukeneet tämän moneen kertaan siinä ajassa, joka meiltä kului kirjan lukemiseen yhdessä. Merkittäköön muistiin itselleni sellainen itsestäänselvyys, että mikäli lapsi haluaa lukea kirjan itse omaan tahtiinsa, anna ihmeessä lukea.

Herra Gummi ja kirsikkapuu on etenkin lopustaan vähän hämy, mutta sinänsä sarjan henkeä edelleen oivasti toteuttava teos. Pidin siitä, ettei tässä ollut ainakaan yhtä paljon läski-puhetta kuin parissa edellisessä kirjassa on ollut. Tykkäsin myös kovasti Jaakko-koirasta, jolla olisi saanut olla isompikin rooli tarinassa.

Mikäli seuraavan Gummin ilmestyessä lapset itse ehdottavat sitä iltasatulukemiseksi, aion kyllä ottaa lukemiselle tiiviimmän aikataulun. Jos tämänkään mittainen kirja venyy useammalle viikolle (kuten tämän kanssa ikävä kyllä kävi), ei se tarinan vinkeys ja tunnelma pysy yllä tarpeeksi hyvin.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Elukat

Roald Dahl: Elukat
(Dirty Beasts, 1983)
Art House 2017, 55s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake


Viimeinkin Roald Dahlin ällö-kamalia elukkarunoja voi lukea myös suomeksi! Alunperin 80-luvun alussa ilmestyneen ohkaisen kirjan 9 runoa on lystikkäästi kääntänyt Tuomas Nevanlinna. En malttanut odottaa tämän kanssa, että olisin saanut kaikki lapset kuuntelemaan, vaan ahnehdin painotuoreen runokirjan ihan itsekseni.

Kuten kansikuvasta - ja Dahlin tyylistä ylipäätään - voi päätellä, runot eivät ole mitään pörröisten eläinystävien ylistystä. Sika ei kölli tyytyväisenä pahnoillaan, vaan syö isäntänsä, jotta ei itse päätyisi ruokapöytään. Krokotiili ja leijona eivät nekään jää turvallisen välimatkan päähän, vaan hotkivat kitoihinsa ties ketä. Skorpioni ujuttautuu erään lapsen peiton alle ja lentävä lehmä kakkii arvostelijan päähän.

Käännöstä jo ehdinkin kehua, mutta kyllä tämän jälkeen olisi erikoisen mielenkiintoista tutustua myös niihin alkukielisiin runoihin. Esimerkiksi Murkkukarhu-runon lellityllä pojalla tuskin alkuperäisessä runossa on pleikkaa, dronea, leijulautaa tai taulu-telkkaria. Mitähän ylellisyyksiä Dahl tähän alunperin riimitteli?

Blaken kuvitus on tietysti onnistunut, ainakin näin hänen tyylistään pitävän ihmisen näkökulmasta. Erityiskehuja annan vielä siitä, että kirjan kuvitus on värillinen.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri


Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri
En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.









Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.
Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.




Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.










Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.
Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet

torstai 30. maaliskuuta 2017

Viisto valo - novellilajitelma

Heikki Hietala: Viisto valo
novellilajitelma
Sitruuna 2017, 230s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Reilut neljä vuotta sitten luin Heikki Hietalan Tulagi Hotel-esikoisromaanin ja ihastuin syvästi. Kirjan tunnelmat ja upeat maisemat ovat edelleen raikkaina nautinnollisen lämpiminä mielessäni. Novellikokoelma Viisto valo olisi saattanut jäädä minulta kokonaan lukematta, ellen olisi kirjastossa jotain muuta etsiessäni siihen sattumalta törmännyt.

Viisto valo -kokoelman novellit ovat monipuolisia, mutta enimmäkseen tavalla tai toisella kauhuksi luokiteltavissa. Novellit sijoittuvat eri aikoihin ja paikkoihin, joten tyyliltään ne ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Suosikeiksini nousivat hivenen lovecraftmainen Tuuli pilleissä ja kovin suomalaisen tuntuinen Näin on.

Tuuli pilleissä kertoo erään pienen englantilaiskaupungin kirkon itsestään soivista uruista. Pitäjään sapuu uusi kirkkoherra, jota edeltäjä perehdyttää työhön ja kaupungin tapoihin. Uutta tulokasta silloin tällöin itsekseen ääntä pitävät urut hirvittävät suuresti, kuten jokaista hänen edeltäjäänsäkin aikoinaan. Novellin tunnelma on sopivan hienovarainen ja loppuratkaisu kaunis.

Näin on on kokoelman lyhin novelli, vain vajaan aukeaman mittainen. Siinä kuvataan sitä mahtavaa tunnelmaa, kun lähdetään ajamaan autoliikkeestä upouudella autolla kotia kohti. Luetutin kyseisen novellin myös automyyjänä työskentelevällä miehelläni, joka hörähteli lukemalleen juuri sopivan lakonisesti.

Viisto valo on kyllä kiinnostava ja ideoiltaan laadukas teos, mutta tekstissä on himean sellaista vaikeasti määriteltävää kankeutta, joka vaikuttaa kokonaisuutta heikentävästi. Mitään virheitä en tekstistä löytänyt, vaikka jossain vaiheessa oikein yritin etsiä, jotta hokaisin mistä köykäisyys oikein johtui. Tulagi Hotelin luin alkukielellä englanniksi ja sen perusteella epäilen käännöksen kangistaneen tekstiä alkuperäisestä.

#novellihaaste: 19 novellia

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(The Vegetarian, 2007/2015)
Gummerus 2017, 215s.
Englanninkielestä kääntänyt: Sari Karhulahti

"Omalle ruumiilleen saa tehdä mitä haluaa. Ainoastaan sille. Mutta siitäkään ei tule sellainen kuin on tarkoitus."

Han Kangin Vegetaristi on yksi hämmentävimmistä lukukokemuksista aikoihin. Kirja alkaa siitä, kun aina niin vaatimaton ja liki huomaamaton Yeong-hye päättää yllättäen ryhtyä kasvissyöjäksi. Nainen ei pelkästään kieltäydy syömästä lihaa, vaan myös valmistamasta siitä ruokaa miehelleen. Puoliso tai lähisuku ei suhtaudu asiaan lainkaan ymmärtäväisesti, vaan kukin tahollaan yrittää saada Yeong-hyen palaamaan entisiin ruokailutottumuksiin.

Vegetaristi ei kuitenkaan ole kertomus vegetarismista, vaan jotain paljon monimutkaisempaa. Yeong-hye ei muutu ainoastaan syömistavoiltaan vaan kokonaan, kuin aivan toiseksi ihmiseksi. Lähipiirin on vaikea suhtautua muuttuneeseen tilanteeseen ja lopulta tuo yksittäinen, sinänsä viaton muutos, ravistelee kovin kourin kaikkia asianosaisia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa tapahtumia Yeong-hyen puolison, toinen langon ja kolmas sisaren silmin. Yeong-hye itse ei pääse ääneen, mutta ainakaan minä en sitä näkökulmaa edes kaivannut. Enemmän kuin vegetarismista, tässä kirjassa on kyse mielenterveysongelmista ja itsemääräämisoikeudesta.

Kerronta sinänsä on tasokasta, mutta kirjassa on paljon sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joista en voi väittää pitäneeni. Yeong-hyen läheiset yrittävät saada asioita paremmalle tolalle, mutta kunkin motiivit tahtovat olla aika itsekeskeisiä. Seksi näyttäytyy kirjassa todella vastenmielisenä. Sitä joko halutaan niin kovaa, ettei mihinkään muuhun voi keskittyä tai sitten se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jossain määrin tunnistan Vegetaristin ansiot, mutta minulle tämä oli kokonaisuutena aivan liian hämy ja sekava ja paikoin jopa vastenmielinen kertomus.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Loistava järjestys

Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Otava 2017, 125s.

Luin taas yhden siivousoppaan.
Lienee minulle ominaista, että olen innokkaampi lukemaan siivoamisesta kuin varsinaisesti siivoamaan. Olen useampaan otteeseen aloittanut kodin totaalisen järjestämisen ja tavaramäärän vähentämisen, mutta joka kerta projekti on jäänyt kesken. Aloitan muuten sen järjestämisen joka kerta keittiön kaapeista ja etenen vanhoja jälkiäni kunnes en enää jaksa siivota. Ne isoimmat solmukohdat jäävät siis joka kerta siivoamatta.

Mira Ahjoniemen Loistava järjestys on vahvasti KonMarista vaikutteita saanut kodin järjestelyopas. Paikoin tämä kirja tuntuikin lähes KonMarin referoinnilta. Tämän(kin) kirjan kantava ajatus on tavaramäärän radikaali vähentäminen ja sen jäljelle jääneen tavaran säilyttäminen mahdollisimman sievästi.

Toisinaan tilojen riisuminen tavarasta menee käytännöllisyyden edelle:

"Järjestä vaatekaappisi niin, että yksi hylly on varattu meikeille, voiteille, hiusten muotoilutuotteille, hammasharjalle, hammastahnalle, vanupuikoille ja parranajovälineille. Nämä ovat henkilökohtaisia hygieniatuotteita, joten jokaisella perheenjäsenellä tulee olla omat tuotteensa omissa kaapeissaan. Näin et myöskään joudu seisomaan tuskastuneena lukitun oven takana, kun wc on varattu ja tarvitset äkkiä hiuslakkaa." (s. 89)

Miten se parranajo sujuu muka helpommin, jos se vessa on edelleen varattu? Ja miksi ihmeessä jokaisella pitäisi olla oma hammastahnansa ja korvatopsinsa? Topsit ovat kertakäyttöisiä, joten yhteinen rasia riittää vallan hyvin.

Hiukan reiluun sataan sivuun ei kovin seikkaperäisiä ohjeita tai pohdintoja mahdu. Kirjassa raapaistaan vähän sieltä ja hieman enemmän tuolta, mutta mielestäni turhan hätäisesti. Mielestäni en ole lukenut poikkeuksellisen montaa siivouskirjaa, mutta silti Loistava järjestys ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta. En tosin ole aiemmin pysähtynyt isommin miettimään, miten ison kuolinpesän aikanani jätän taakseni. (En kyllä edelleenkään aio kotiani järjestää ajatuksella "pääsevätpähän lapset helpommalla sitten kun kuolen" - motivaation on löydyttävä muualta.)

Suhtaudun asioihin usein tunteella, enkä edelleenkään ymmärrä, miksi erilaisten syystä tai toisesta rakkaiden tavaroiden säilyttäminen olisi automaattisesti huono asia. Tiedän muistavani lapsuudestani asioita myös hiplaamatta vanhaa, nuhjuista ja jo kauan sitten liasta harmaantunutta pehmokoiraa, mutta silti minusta on ihanaa silloin tällöin silitellä kyseistä Pikku-Omppua. Ei jokaiseen tavaraan tarvitse kiintyä ja rakastua, mutta miksi sen pitäisi olla automaattisesti väärin? Minun logiikallani niistä tärkeistä esineistä/tavaroista/mistä ikinä pitää parempaa huolta kuin yhdentekevistä.

Lisäksi olen erikoisen paljon eri mieltä Ahjoniemen kanssa siitä, minkä verran aikaa kuluu pyykin pesemiseen. Ahjoniemi on nimittäin ottanut aikaa ja toteaa, että pyykkien lajitteluun, koneeseen laittamiseen, pyykinpesuaineen annosteluun ja koneen päälle laittamiseen kuluu reilu minuutti. (Ehdin jo palauttaa kirjan, joten en voi tarkistaa täsmällistä aikaa.) Näin ollen aina on aikaa pestä pyykkiä. Mutta kun ei ole! Äkkiähän sen koneen täyttää, mutta esimerkiksi tuo meidän kone pesee yhtä koneellista 2,5-3,5 tuntia, riippuen pesuohjelmasta, joten ihan turha sitä on pistää päälle aamulla ennen töihin lähtöä. Myöskään en ihan ymmärrä, miksi kuivausrumpu on niin oleellinen osa tätä loistavaa järjestystä: sehän on ihan järjetön sähkösyöppö.

Loistava järjestys ei tarjonnut uusia ideoita, mutta sen luettuani siivosin sentään oman vaatekaappini. (Siellä on edelleen vain vaatteita, ei hygieniatuotteita, joiden paikka on vessassa, jonne ne vaivattomasti mahtuvat.)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Lumberjanes: Beware the Kitten Holy

Stevenson, Ellis, Watters & Allen:
Lumberjanes vol. 1
Beware the Kitten Holy
Boom! Box 2016, 128s.

Siskon tyttö oli saanut joulupukilta kolme Lumberjanes-albumia. Viimeksi siskon luona pysähtyessä sain mukaani tämän sarjan ensimmäisen kirjan (joka sisältää neljä numeroa Lumberjaneja).

Lumberjanet ovat partiolaisia, jotka viettävät mainiota leiri-elämää. Tosin Mal, Molly, April, Ripley ja Jo kulkevat sen verran omia polkujaan, että he joutuvat melkoisen haastaviin tilanteisiin. Esimerkiksi karhunaista seuratessaan tytöt joutuvat tappeluun kolmisilmäisten kettujen kanssa, melontaretken sotkee kauhea merikäärme ja kohtaavatpa he puhuvia patsaita ja muutamia jetejäkin. Että mistään perus luonnossa puuhastelusta ei näiden tyttöjen kohdalla ole kyse.

Tykkäsin ihan hirveästi albumin kuvituksesta. Tässä on tavoitettu mainiosti vauhti, ilmeet ja eleet sekä tyttöjen persoonallisuudet. Juoni sinänsä on ihan pöhkö: tarina alkaa ilman minkäänlaisia esipuheita tai muita lämmittelyjä, eikä missään vaiheessa selitellä tai edes aivan kauheasti pohdita, mistä oikein on kyse. Kokonaisuus on kaikin puolin ihastuttava ja sekä silmiä että mielikuvitusta hivelevä.

Ne kaksi seuraavaa jatko-osaa eivät kuulemma ole yhtä kivoja kuin tämä eka kokoelma, mutta ehkä lainaan nekin joskus.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Viesti

Tove Jansson: Viesti
Valitut novellit 1971-1997
WSOY 1999 (2014), 325s.
Suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori
Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

Viimeinkin sain luettua loppuun heti vuoden vaihduttua aloittamani Tove Janssonin novellikokoelman Viesti. En missään vaiheessa hoksannut, mikä ihme tämän lukemisessa tökki, mutta en millään tahtonut päästä novellien imuun - en edes niiden entuudestaan tuttujen kohdalla. Ehkä se alkuvuoden sitkeä lukujumi jäi kytemään näiden kansien väliin.

Viestin novelleista osa on julkaistu aiemmin kokoelmissa Seuraleikki, Nukkekaappi, Kuuntelija, Kevyt kantamus ja Reilua peliä. Kahdeksan novelleista on aiemmin suomentamattomia.

Elämäkertojen perusteella tiesinkin, että moni novelleista on tavalla tai toisella omaelämäkerrallisia. Tämä huomioon ottaen novellit Kirjeenvaihtoa ja kokoelman lopettava niminovelli Viesti ovat minusta todella ahdistavia. Kirjeenvaihtoa-novellissa seurataan japanilaisen ihailijan kirjailijalle lähettämiä kirjeitä, joiden sävy muuttuu varsin nopeasti nöyrän ihailevasta lähes hyökkääväksi. Viestissä taas kirjailijalle tulee liki tauotta erilaisia viestejä, joihin odotetaan useimmiten välitöntä vastausta. Suhtautuminen kirjailijaan ja tekijänoikeuksiin on häkellyttävän välinpitämätön:

"Hyvä rouva Jansson,
olen kotitarpeiksi sekä huviksi ja hyödyksi valmistanut muumitauluja ja jättänyt ne myytäväksi taidesalonkeihin ja kioskeihin vilkkasti liikennöityjen teiden varsilla. Nyt eräs ystävättäreni sanoo että siihen tarvittaisiin lupa, voiko se pitää paikkansa? Ellen kuule tiestä mitään ennen viikkoa viisi jatkan kuten tähänkin asti"

Oikeasti!

Vaikka tämän kokoelman lukeminen oli takkuista ja tahmaisempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan, odotan jo innolla toukokuussa ilmestyvää Bulevardi-kirjaa, johon on koottu aiemmin julkaisemattomia Tove Janssonin novelleja.

#novellihaaste - 32 novellia

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Paikka kaikelle

Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017, 265s.

Tämän kirjan nimi lupaa paljon: Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. Totta kai odotin, että näiden kansien välistä löydän paitsi sen kaikelle paikka ja kaikki paikalleen -neuvon lisäksi järjettömän määrän life hack -tyyppisiä nerokkaita niksejä. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että varsinaisten käytännönohjeiden sijaan Aalto keskittyy kirjassaan enemmän alaotsikon ensimmäiseen osaan eli siihen, mistä kodin pursuava tavaramäärä tulee.

Tavallaan voisin siis olla kovastikin pettynyt lukemaani, mutta kulttuurihistorioitsijana ja ammattijärjestäjänä Aallolla on tarjota todella mielenkiintoista tietoa esimerkiksi kulutuskäyttäytymisestä ja kotitöiden historiasta. Kirja on jaoteltu kodin eri tilojen mukaan nimettyihin lukuihin, joissa pohditaan muun muassa (koti)työnjakoa, lasten lelujen määrää, mainontaa, kierrättämistä ja kulutustottumuksia.

Erityisen kiinnostuneena luin kirjan alkupuoliskoa, missä puhutaan kotitöistä. Vaikka kodinkoneet ovat keventäneet ja sinänsä helpottaneet monia kodin askareita, [k]otitöihin käytettävä aika ei ole viime vuosikymmeninä vähentynyt Suomessakaan. 1970-luvun lopulla erilaisiin kotitöihin (kotitaloustyö, huoltotyöt, lastenhoito, asiointi) käytettiin kodeissa vajaat kolme tuntia päivässä. Luku on nykyään lähes minuutilleen sama. Melkein minuutilleen! Pyykkäämisen helpottuminen ei ole erityisesti vähentänyt siihen kuluvaa aikaa, sillä nykyisin pyykkiä pestään lähes päivittäin.

Kotitöiden leimaantuminen naisten hommiksi näkyy jo siinä, kuinka [m]iehet osallistuvat kotitöihin, naiset tekevät niitä.

Jos olisi olemassa sotkuyliherkkyys, saisin diagnoosin varmaankin helposti. En osaa rentoutua, jos tiedän että keittiön pöydän alla on rikkalapiollinen leivänmuruja ja hama-helmiä. Haluaisin olla sellainen rentoilija, joka osaisi sivuuttaa sotkut ja keskittyä olennaisempiin asioihin, mutta en ole. Olikin aika helpottavaa lukea, että [e]räässä tutkimuksessa neurologit mittasivat aivojen näkemiseen ja havainnointiin liittyvien osien toimintaa näyttämällä tietokoneella tuotettuja kuvia. Jos näkökentässä oli sotkua (clutter), sen todettiin heikentävän keskittymiskykyä ja kykyä käsitellä tietoa. Että  ehkä sotkun sietämättömyys on jossain määrin ihan normaalia.

Aalto ei tosiaan tarjoa mitään tiukkoja ja joustamattomia kodinjärjestysohjeita, vaan koettaa ennemminkin saada lukijan ymmärtämään, mistä ja miksi kodin mahdollinen tavarapaljous on kertynyt ja miten voisi omia tapojaan muuttaa, ettei sama meno jatku.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017, 286s.

Elsan koti Kainuussa on turvallinen paikka. Saman katon alla asuvat mummu ja pappakin, kaksi virsiään veisaavaa körttiä. Journalisti-äiti on etenkin isään verrattuna eläväinen ja ehkä vähän pitelemätönkin. Ystävänsä Talvin kanssa Elsa alkaa osallistua helluntaiseurakunnan, hellareiden,  kokouksiin ja pian tytöt odottavatkin malttamattomina kielillä puhumisen armolahjaa. Nykyajassa Elsa on jo vuosia asunut Kolumbiassa. Hän käy läpi uskonkriisiä, joka ravisuttaa - luonnollisesti - kaikkea muutakin elämää.

Vaikka vuoret järkkyisivät on kieleltään todella kaunis kirja. Hiotun kielen kertoma tarina jää kuitenkin harmittavan etäiseksi. Minun oli hankala päästä sisälle tarinaan jo siksikin, että aikataso vaihtui varsin tiiviiseen tahtiin: kun sain jonkinlaisen otteen nuoresta Elsasta tai Kolumbian Elsasta, pitikin jo yrittää saada otetta siitä toisesta.

Helluntailaisuudesta en tiedä paljoakaan, mutta erinäisiä herätysliikkeitä olen joutunut seuraamaan lähempää kuin olisin halunnut. Tavallaan en yllättynyt, että kirjassa rukoillaan laskuja läpi ja Kainuun Alkot Herran huoneiksi.  Kielilläpuhumista olen kerran kuullut, mutta luulin sitä vain tavalliseksi supattamiseksi. En silti osaa suhtautua näihin asioihin mitenkään ymmärrettävänä toimintana.

Pidin erityisen paljon Kolumbia-jaksojen ympäristökuvauksesta. Niissä pystyi melkein tuntemaan väenpaljouden ja äänten kakofonian. Noin muuten olisin kaivannut jossain määrin suoraviivaisempaa kerrontaa, esimerkiksi ilman kahta aikakerrosta. Lisäksi olisin toivonut jonkinlaista pohjustusta sille, mikä sai Elsan ystävineen kiinnostumaan helluntailaisuudesta. Pelkkä nuoruus ei mielestäni riitä syyksi.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Otava 2017, 45s.
Suom. Sari Karhulahti

"Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme."

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -essee pohjautuu Chimamanda Ngozi Adichien TedxEustonissa vuonna 2012 pitämään luentoon. Lähestymistapa feminismiin on kiihkoilematon, mutta jämäkkä ja mahdollisille epäilijöille varsin tyhjentävästi perusteltu.

Luin tämän yhdellä kertaa, sillä sivumäärä on pieni ja kirjasen koko tavallista kirjaa pienempi. Taittokin on sen verran ilmavaa, että laiskempikin lukija jaksaa varmasti kaiken lukea. En silti suosittele iltalukemiseksi, kuten itse tein, sillä asia voi jäädä pörräämään päähän sen verran pontevasti, ettei nukahtamista tarvitse aivan heti odottaa tapahtuvaksi.

Pidin ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Lukuvinkkejä ei-paasaavista aihetta käsittelevistä kirjoista vastaanotetaan!

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä jaetaan tänä vuonna kaikille peruskoulun 9. -luokkalaisille. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä myös lukee kirjalahjansa.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Apollo's Song & Ayako

Viimeksi kotona käydessä sisko armollisesti lainasi minulle viikoksi kaksi Osamu Tezukan mangaa. Aiemmin en ole niitä saanut lainata ja tälläkin kerralla säännöt tehtiin hyvin selväksi: laina-aika on tasan viikko, vaikka en ehtisikään niitä lukea ja sivuja ei saa avata niin isolle, että ne lähtee irti (kuten The Marvelous Land of Ozia lukiessa kävi. Syy oli kyllä liimauksen heikkoudessa, ei minun rajuissa lukuotteissani.) Lukupaineet oli siis kovat, mutta onneksi ehdin molemmat paksukaiset lukea ennen pakkopalautusta.

Osamu Tezuka: Apollo's Song
Vertical 2007, 541s.
Apollo's Song on hämmentävä tarina Shogo-nimisestä nuorukaisesta, joka ei voi sietää minkään valtakunnan hellyydenosoituksia. Hän on kasvanut tunnekylmän äidin rinnalla, ilman isää. Isäehdokkaita on kyllä riittänyt aina. Shogon asenne kaikkea rakkauteen ja pariutumiseen viittaavaa kohtaan on raju ja tarinan alussa hän saakin (vastoin omaa tahtoaan) sähköshokkihoitoa. Hoidon aikana Shogo kohtaa jonkin jumalhahmon, joka kertoo Shogon rakastuvan jokaisessa elämässään samaan naiseen, mutta aina onnettomasti. Ja niin sitä mennään, rakkaudesta toiseen, ajasta ja elämästä toiseen.

Tarinan idea sinänsä on kiehtova, mutta toteutus on makuuni liian pinnallinen. Ehkä osittain syynä on edelleen se, että en osaa lukea manga-hahmojen ilmeitä oikein. Moni rakastuminen tuntui etenevän latua katseet kohtaavat - joku hikoilee - rakkaus on valloillaan. Vaikka kuinka uskoisin rakkauteen ensisilmäyksellä, en vain kerta kaikkiaan pysynyt Shogon myrskyävien tunteiden kyydissä. Oletan, että tarinaan liittyy myös opetus, joka jotenkin liittyy rakastamisen taidon tärkeyteen. (Kirja piti tosiaan jo palauttaa, joten en voi virkistää muistiakaan enää.)

Luultavasti en ihan tajunnut myöskään sitä, missä meni todellisuuden ja kuviteltujen tapahtumien raja. Luulen, että Shogo todellakin treenasi maratonjuoksijaksi, mutta moni muu juttu jäi kyllä vähän epäselväksi.



Hauskinta Apollo's Songissa oli autiolla saarella kököttävä muumi!


Osamu Tezuka: Ayako
Vertical 2010, 704s.

Ayakon tarinassa pysyin hiukan paremmin mukana. Tengen perhe on vaikutusvaltainen ja päälle päin kunniallinen. Pinnan alla kuohuu kuitenkin rajusti: perheen vanhin poika on tehnyt isänsä kanssa sopimuksen, jonka mukaan poika perii aikanaan kaiken ja isä saa maata nuoren ja kauniin miniänsä kanssa. Nuorikko synnyttää lapsen, Ayakon, joka kasvatetaan saman katon alla, mutta jolle biologinen äiti on vain sisko.

Ayakon ollessa neljän vanha hän näkee jotakin sellaista, mitä ei olisi missään nimessä saanut nähdä. Tengen perhe joutuu turvautumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin ja pieni Ayako elää seuraavat yli 20 vuotta lukittuna ulkorakennuksen kellariin. Siinä missä vanhaisäntä ja perintöään odottava poika käyvät tahtojen taistelua, perheen sodasta palannut veli toimii vakoojana ja tekee arveluttavia asioita. Perheen nuorimmalla pojalla on vahva oikeudentaju ja pitkään hän vaikuttaa ainoalta kunnolliselta ihmiseltä koko tarinassa. Tengen perheen vanha äiti rakastaa miestään, eikä puutu sanallakaan tämän touhuihin. Miniä ei uskalla nousta miestään tai appeaan vastaan, vaikka kärsiikin tilanteesta monella tavalla.

Tässä tarinassa on todella paljon ahdistavia juttuja ja ällöttäviä hahmoja. Jos tuntisin sotien jälkeisen Japanin asioita yhtään paremmin, olisin varmaankin ymmärtänyt paremmin ihmisten motiiveja ja vaikeuksia sopeutua vauhdilla muuttuvaan maailmaan. Tavallaan odotin Ayakon olevan enemmän tarinan keskiössä. Kellarissa hänestä kasvaa, ihan ymmärrettävästi, lapsekas ja monin tavoin normaalielämään sopeutumaton nainen. Tunne-elämältään hän on myös kehittymätön, eikä ymmärrä rakkauden ja fyysisen läheisyyden eroa.

Täytyy sanoa, että mitä enemmän tulen lukeneeksi japanilaisten seksikohtauksia, sitä omituisempana heidän näkemyksiään pidän. Toki tässäkin tarinassa seksijutut ovat todella vääristyneitä, kun on tämmöisiä appi+miniä ja puolisisarukset kokoonpanoja, mutta silti. Toistan itseäni, mutta kun näistä panoista puuttuu kaikki tunne!

CHOP!

Jos näistä kahdesta mangasta pitäisi valita suosikki, olisi se ehdottomasti Ayako. Siinä on mielestäni enemmän syvyyttä kuin Apollo's Songissa.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:


Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.
Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?








Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.
"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.



Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.
Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.




Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen
Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017, 415s.

Eve Hietamiehen Hammaskeiju oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista. Vaikka näköjään Tarhapäivästä jupisinkin blogissa, olen muistellut molempia aikaisempia Pasasen miehistä kertovia kirjoja suurella lämmöllä. En silti ollut tajunnut kuinka kova ikävä minulla oli Anttia ja Paavoa. Vietin kirjan kanssa melkein koko sunnuntain, kun lapset oli viety mummulaan hiihtolomalle eikä minun tarvinnut huolehtia kenenkään ruokkimisesta tai muusta välttämättömästä. (Ehdin jopa nukkua päiväunet kirjan lukemisen lomassa!)

On alkusyksy ja Paavo aloittaa koulu-uransa. Antti on - ihan ymmärrettävästi - helisemässä, kun vielä keväällä yhteiskunnankin silmissä lähes kaikkeen liian pienen lapsen pitäisi yhtäkkiä selvitä monista arjen toimista omin avuin. Koulua on ehkä vain muutama tunti päivässä, mutta Antin on tehtävä täyttä työpäivää. Miten Paavon saa ajoissa kouluun ruokittuna, puettuna ja vieläpä ajoissa? Mitä tehdä kun iltapäiväkerho sulkeekin ovensa heti neljältä, eikä lapsi edes viihdy siellä? Antin pää on haljeta kaikesta mitäjossittelusta ja erilaisten toimintasuunnitelmien tekemisestä. Samaan aikaan Antin kehitysvammainen veli ajautuu tilanteeseen, jossa ei suostu enää palaamaan omaan asuntolaansa ja niin Antilla on pian velikin huollettavanaan. Kaiken tämän keskellä rakkausrintamallakin tapahtuu kaikenlaista, eikä ole ihme, että jaksamisen raja tulee vastaan.

Oikeastaan Hammaskeiju on pullollaan huolta ja murhetta. Minä olen varmaan syntyjäni sellainen, että murehdin kaikkea kamalaa mitä ehkä voisi tapahtua jos X*, joten monet Paavoon liittyvät pelot olivat hyvin tuttuja. Antin ja Paavon keskinäinen suhde on kaikesta ajoittaisesta kiukuttelusta huolimatta lämmin ja välitön. Joissakin haastavissa tilanteissa Antti tosin turvautuu edelleen Reposen Annan apuun. Paavo ottaa asiat ihanan ja haastavan kirjaimellisesti. Jos ovessa on lappu, jossa luvataan avata ovi vain isille, niin kaikki muut saavat jäädä oven toiselle puolelle. Myös ukki, Anita, lukkoseppä ja poliisi.

*(Esimerkiksi viime yönä en meinannut saada unta, koska ne hiihtolomailevat lapset olivat menneet papan kanssa yöksi mökille. Ensireaktioni oli "voi miten mahtavaa!" ja heti seuraavaksi muistin ne nukkumaparvelle johtavat tosi jyrkät rappuset. Että mitä jos joku herää yöllä vessaan (ulkovessaan! Siinä vessamatkallahan voi ties mikä mutanttihauki haukata pohkeesta palan!) ja unohtaa olevansa mökin parvella ja niin edelleen. Ja että mitä jos siellä sattuu jotakin ja pitää hälyttää apua, niin osaako muka kukaan lapsista kertoa, missä koko mökki on? Pelkkä ison järven nimi ei kauheasti auta.

Oikeasti yö oli sujunut hyvin, tietysti.)


Mutta vaikka kirjassa kahlataan - eikä välillä jakseta edes kahlata - syvissä vesissä, se on myös täynnä lämpöä ja huumoria. Antti on siinä mielessä äärettömän onnekas ihminen, että hänellä on ympärillään hyviä ystäviä. On Reposet, Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi, Enni, Pihla-Puolukka (joka tosin on niitä vähän työläitä ja raskaita kavereita) ja hyviä työkavereitakin. Sekä isä ja tämän puoliso Anita.

Nautin tämän kirjan lukemisesta älyttömän paljon. Oli ihanaa nähdä (tai siis lukea), miten Pasasilla sujuu. Nämä ihmiset tuntuvat käsittämättömän aidoilta, sellaisilta joiden seuraa on kaivannut. En tiedä onko Hammaskeiju Pasasten tarinan päätös, mutta toivon ettei ole. Jos Antin ja Paavon tulevasta arjesta ei kokonaista kirjaa tulisikaan, niin voisiko heihin törmätä edes jonkun toisen tarinan sivuhahmoina?

tiistai 28. helmikuuta 2017

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kirjapaja 2016, 164s.

Tämän kirjan olemassaolo olisi voinut jäädä minulta kokonaan huomaamatta, ellei Pihi nainen olisi blogannut siitä jokin aika sitten. Sattumalta kirja tuli vastaan kirjastossa heti seuraavalla viikolla ja luinkin sen nopeasti.

Laura Honkasalo on kirjoittanut helppolukuisen tutkielman yksinäisyydestä: mitä se on ja miltä se tuntuu. Yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino ja vaikka laihduttaminen ei helppoa olekaan, yksinäisyydelle on vielä vaikeampi tehdä mitään.

Luultavasti en ole koskaan ollut järin yksinäinen, enkä siksi tunnista kirjassa kerrottuja tilanteita. En ole koskaan ollut koulussa niitä suosittuja oppilaita, mutta kyllä minulla on aina kavereita ollut. Yläasteella ystävystyminen oli todella vaivatonta ja vaikka näin aikuisena ystävyyssuhteiden ylläpito vaatii aika paljon enemmän panostusta, tiedän että ystävien kanssa voi aina jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäätiin. Muutamaa rakasta ystävää en ole nähnyt vuosiin, mutta kirjoittelemme perinteisiä kirjeitä muutaman kerran vuodessa. Eihän Facebook ja muut sosiaaliset mediat korvaa naamatusten juttelua, mutta kyllä minä koen siellä vaihdettujen kuulumisten olevan yhtä arvokkaita kuin tekstiviestien vaihtelu. Muutenkin nettiystävyys on minulle aitoa, tutustuinhan aviomieheenikin alunperin netissä.

Luin kirjaa avoimin mielin, mutta mielestäni sitä vaivaa erikoinen asenne. Monin paikoin teksti tuntui syyllistävän niitä, joilla on puoliso ja/tai ystäviä, koska sellaiset jotenkin väheksyvät yksinäisiä ja/tai sinkkuja eivätkä kutsu heitä esimerkiksi illanviettoon.

"Aikuisena on [yhtä] tärkeää, että ne joita ei kutsuttu kuulevat, että juhlat on pidetty. Aikuisena julkaistaan Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietävät mistä jäivät paitsi." (s. 115)

Tällainen kuulostaa minusta todella kieroutuneelta. Totta kai kavereiden loma/festari/joku muu tapahtuma -kuvia katsellessa joskus tulee sellainen pieni kateus, että voi kunpa minäkin olisin ollut tuolla, mutta en voi ymmärtää että kukaan pitäisi alkuperäistä postausta oikeasti ilkeämielisenä!

"Nyt keski-iässä olen onnellinen siitä, että olin teininä yksinäinen ja vietin paljon aikaa isovanhempien hoivissa. Se tuntuu paremmalta kuin dokaamis- ja seksikokeilut liian nuorena kaveriporukan paineiden takia."

Vaikka minulla oli teinivuosina paljon ystäviä ja kavereita, en todellakaan kokenut heidän taholtaan minkäänlaista painostusta seksikokeiluihin, ryyppäämiseen tai tupakointiin. Eivät hyvät ystävät toimi niin!

Yhden asian kohdalla sentään ymmärrän, mistä Honkasalo kirjoittaa: "Yhdysvalloissa puhutaan "ystäväavioerosta" ja siltä se tuntuu, yhtä musertavalta. Toinen ihminen hylkää ilman mitään selityksiä, yhtäkkiä olen hänelle kuin ilmaa." Tämä on tapahtunut minulle kerran, hullua kyllä vasta aikuisiällä. Kipeää se kyllä tekee, ehkä erityisesti siksi, ettei välien totaalista katkeamista voi laittaa teinioikuttelun piikkiin. Mitään syytä en vielä 15 vuoden jälkeenkään välirikolle tiedä.

Pöytä yhdelle on kirja tärkeästä aiheesta, mutta en ole aivan vakuuttunut kirjan sisällöstä. En toki odottanutkaan mitään ratkaisua yksinäisyysongelmien poistamiseksi, mutta neutraalimpaa lähestymistä kuitenkin.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty, 2016)
WSOY 2017, 462s.
Suom. Helene Bützow

Tavalliset pikku pihajuhlat on toinen Moriartylta lukemani kirja. Nainen joka unohti on jäänyt mieleen hyvin koukuttavana ja yllättävänä kirjana, joten luonnollisesti odotin tältä uudeltakin vähän samaa. Saadakseni nauttia kaikista yllätyksistä, jätin jälleen takakansitekstin lukematta ja välttelin muutenkin altistumasta juonipaljastuksille.

Tämä kirja alkaa tilanteesta, jossa noin kahdeksan viikkoa aiemmin on kokoonnuttu ex tempore -pihajuhliin, joissa on sattunut jotakin dramaattista. Lukijalle tapahtumat avautuvat pala palalta, vähän turhankin hitaasti. Juhlissa olleiden kolmen pariskunnan väliset suhteet ovat mutkikkaampia kuin aluksi kuvittelin.

Clementine ja Erika ovat lapsuudenystäviä, joiden ystävyys ei kuitenkaan ole lainkaan mutkatonta. Erika on jäyhä ja jotenkin yleiskankea ihminen, jonka kanssa oleminen ei ole helppoa tai varsinkaan rentouttavaa. Clementine taas on hivenen suurpiirteinen, iloinen ammattimuusikko, joka haaveilee vakituisesta sellistin virasta. Pihajuhlat järjestetään Erikan ja tämän puolison, Oliverin, naapurissa, hulppeassa lukaalissa, jonka asukkaita Clementine (ja miehensä Sam) eivät ole tavanneet kuin kerran aiemmin. Puitteet ovat huikeat ja isäntäperheen 10-vuotias tyttö leikkii mielellään Clementinen ja Samin pienten tyttöjen kanssa. Tunnelma on enimmäkseen mukava, mutta sitten tapahtuu kauheita ja lähes jokainen juhliin osallistunut syyttää itseään tapahtuneesta.

Alkuun tarina piti otteessaan hyvin. Jossain puolivälin paikkeilla alkoi kuitenkin tuntua siltä, että näiden kansien väliin on tungettu turhankin monta teemaa ja ongelmaa, eikä jännite enää pysynyt samalla tavalla kasassa. En vielä kirjan luettuanikaan ymmärrä, miksi ihmeessä Clementine ja Erika ovat pitäneet yllä väkinäistä ystävyyttään, kun se ei kummallekaan tunnu olevan järin mieluisa suhde.

Tavalliset pikku pihajuhlat oli ihan kiva luettava, mutta sitä olisi voinut kyllä hiukan lyhentää. Tällaisenaan tarina on vähän ähkyisä (kuin ylimakea kakku tms.) ja turhan pitkitetty.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Siltala 2016, 403s.


Mies huomaa lehdestä vanhan tuttunsa, Pablon, kuolleen. Pablon kuolema saa miehen tolaltaan, mutta syy paljastuu lukijalle piinallisen hitaasti ja pienissä osissa. Tasapainoisen asianajajan elämä suistuu nopeasti ja pahasti raiteiltaan tuon yhden kuolinilmoituksen takia.

Kuinka läheisestä ystävyydestä miehen ja Pablon välillä oikein on kyse? Paras ystävä? Nuoruuden paras ystävä? No, ehkä ystävä. Kaveri ainakin. Ei välttämättä kovin läheinen, vaikka hänen seurassaan tapahtui jotakin peruuttamatonta. Vai tapahtuiko sitä oikeasti? Jos tapahtui, kuka teki ja mitä?

Saision kerronta on todella koukuttavaa. Teksti on ilmavaa, kappalejaot tiheässä. Lukijan omalle tulkinnalle jää tilaa, halusi sitä tai ei. Minusta oli erikoisen nautinnollista yrittää pohtia, mitä kaikkea tapahtui tai oli tapahtunut oikeasti, mikä kaikki taas vain miehen pään sisällä.

Tässä kirjassa on paljon sellaista vaikeasti määriteltävää kiehtovuutta. Erityisesti pidin paikoin lähes töksähtelevästä kerronnasta ja mielen murtumisen kuvauksesta.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

We Stand on Guard

Brian K. Vaughan: We Stand on Guard
Image Comics 2016, 160s.
Piirtäjä: Steve Skroce

Vuonna 2112 mikään maailmassa ei ole samoin kuin nyt. Yhdysvallat hyökkää Kanadaan hirveällä rytinällä. 12 vuotta myöhemmin pieni siviileistä koostuva joukko yrittää parhaansa mukaan häätää vihollisjoukkoja Kanadan maaperältä. Ei vihollinen tosin ole niinkään maa-alueitten perään, vaan juomakelpoisten vesien. Sotaa käydään tietenkin erittäin kehittyneen teknologian avulla, ei perinteisesti rintamataisteluissa. Asumattomia metsiä partioivat pääasiassa erilaiset miehittämättömät sotarobotit, mutta varomattomat kulkijat voivat törmätä myös oikeisiin ihmisiin. Sodankäynti on (tietenkin) julmaa ja etenkin kidutusmenetelmät järkyttäviä.

We Stand on Guard on kuusiosainen, eli varsin lyhyt tarina. Tämä on sekä etu että heikkous. Hyvä puoli on luonnollisesti se, että tämä lukemani painos sisältää koko tarinan, eikä tarvitse jäädä odottelemaan jatkoa. Huono puoli taas on se, että kunnianhimoinen tarina, olkoon visuaalisesti kuinka näyttävä hyvänsä, ei ehkä pääse kunnolla oikeuksiinsa näin pienellä sivumäärällä. Erityisesti loppuratkaisu on minun makuuni liian hätäinen. Tekisi mieleni väittää sitä jopa liian helpoksi, mutta ihan niin pitkälle en mene.

Ehkä olen Sagan kohdalla tottunut niin hyvälle, ettei tällainen tiivistetty tarinointi enää oikein riitä. Tiedä häntä. Ei We Stand on Guard tosiaan mikään huono sarjakuva ole. Se on näyttävästi kuvitettu ja väritetty, henkilögalleria pysyy inhimillisen kokoisena ja tässäkin tarinassa Vaughan on onnistunut luomaan ehjän maailman. (Joka tosin on sodan jäljiltä kaikkea muuta kuin ehjä, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan.)

Olisi erittäin mielenkiintoista päästä kurkistamaan Vaughanin mielikuvitukseen, sillä nämä häneltä lukemani sarjat ovat keskenään hyvin erilaisia, monimutkaisia ja silti kukin tahollaan laadukkaita. Enkä ole edes lukenut kaikkea hänen kirjoitamaansa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016, 208s.

Soili Pohjalaisen esikoisteos, Käyttövehkeitä, on kuulkaa veikeä kirja!
Nautin sen lukemisesta koko ajan, pidin sitä hauskana ja hyvällä tavalla nostalgisena, nauroinkin monesti. Eikä tämä silti ole mikään kepeä hyvän olon kirja, vaan tässä on tarkemmin katsoen paljon todella ahdistavia aiheita: alkoholismia, läheisen selittämätön katoaminen, avioero ja niin edelleen.

Saana on sellainen isän  tyttö, joka viihtyy isän autoliikkeessä paremmin kuin isoveljensä, joka pelkää saavansa märältä lattialta jalkasienen. Saana oppii kaikkea oleellista elämästä kuuntelemalla autoja rassaavan Repan juttuja ja seuraamalla isänsä tekemiä autokauppoja. Isä juo ja veli katoaa, vanhemmat eroavat. Kuluu vuosia ja isä kuolee. Saanan on järjestettävä hautajaiset ja samalla tulee kerrattua aiempaa elämää.

"Äidin ja isän valokuva-albumissa on kuva äidistä nuorena nojaamassa Vauxhall Vivan oveen. Äidillä oli pitkä liehuva tukka. Se poltti tupakkaa ja oli kaunis. Katsoi rakastuneena kuvan ottajaa. Kuva oli otettu jossain maassa, kun ne kiersivät isän kanssa ympäri Eurooppaa. Vauxhall Vivan jälkeen niillä oli Ford Zephyr."

Käyttövehkeissä on sellaista rempseyttä ja mutkattomuutta, jollaisesta ei voi olla nauttimatta. Ajankuvaus on niin onnistunutta, että vaikka oma lapsuuteni, nuoruuteni ja varsinkin perheeni on ollut hyvin erilainen kuin Saanan, kirjaa lukiessa moni asia tuntui erikoisen tutulta. Kielenkäyttö on välillä roisinpuoleista, mutta en kokenut kiroilua mitenkään ylettömäksi tai itsetarkoitukselliseksi, vaan vain uskottavaksi.

Tykkäsin tästä kovasti ja lähetän Pohjalaiselle suotuisia kirjoitustuulia, jotta pääsisin pian lukemaan hänen seuraavan kirjansa.