torstai 17. elokuuta 2017

Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017, 645s
.

Yksi syksyn odotetuimmista kirjoista on varmasti monelle muullekin ollut tämä Anni Kytömäen Kivitasku. Monen muun tavoin lumouduin Kytömäen esikoisteoksesta valtavasti ja edelleen Kultarinta on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lukemistani kirjoista.

Kivitaskussa tarina kulkee kolmessa tasossa. Tai ehkä tarkemmin sanoen kahdessa ja puolessa. Vuoden 1959 keskiössä on Helena, joka haaveilee tutkimusmatkoista. 1849 alkaa Sergein tarina, teloituslavalta Pietarista. Nykyaikaa edustaa Veka, joka on vuonna 2012 matkalla osastohoitoon, mutta päätyykin suvun vanhalle ja syrjäiselle mökille Louhurantaan.

Kaikkien kolmen tarinat nivoutuvat yhteen, eivätkä vähiten Louhurannan vedensiloittamissa rantakallioissa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin lykännyt tämän kirjan lukemista rauhallisempaan ajankohtaan. Nyt luin tätä hölmösti pienissä pätkissä melko työlään siivousprojektin lomassa. Olin ihastunut takakannen ensimmäiseen virkkeeseen ensinäkemältä ja edelleen se nostattaa ihon kananlihalle: "Helenan viimeinen kesä on kuin Helena ite, pitkä ja arvaamaton." Kirja alkaakin Helenan osiolla, joka vei heti kerralla mukanaan. Minulle vain kävi samoin kuin aikoinaan Kuopio-sarjaa lukiessa: kiinnyin siihen ensimmäiseen päähenkilöön niin paljon, että muut tuntuivat pitkään jotenkin rasittavilta. Onneksi se tunne meni lopulta ohi ja onnistuin nauttimaan upeasta kielestä ja taidokkaasta tarinankerronnasta.

Mikään Kultarinnan toisinto Kivitasku ei ole, ja hyvä niin. Kivitasku seisoo omilla jaloillaan lentää omilla siivillään keveästi ja lentorataansa yllättäen muutellen. Suosittelen.

tiistai 15. elokuuta 2017

Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231s.

Sain ennakkokapaleena Selja Ahavan tuoreen kirjan Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjan kansikuva on minusta jotenkin kuivakka, geometrinen ja tylsä. Takakansitekstiä en jaksanut lukea loppuun asti ja totesin, että tämä kirja taitaa jäädä kokonaan lukematta.

Kirjan julkaisupäivän alla minulle kuitenkin selvisi, mistä kirja oikein kertoo. Ei tämä kirjan mies mitenkään runollisesti haihdu ja hupene kuin joku kummitus, vaan kyse on jostakin ihan muusta. Eräänä päivänä aviomies kertoo vaimolleen, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Vaimolle tällainen uutinen on luonnollisesti shokki. Vähitellen mies alkaa muuttua naiseksi: hän ostaa meikkejä, käsilaukun, naisten vaatteita. Hormonihoidot alkavat ja rintojen virkaa toimittavat riiseillä täytetyt nailonsukat.

En edes yritä teeskennellä, etteikö kiinnostustani kirjaa kohtaan olisi lisännyt tieto siitä, että kirjailjan ex-mies on sanonut juuri nuo samat sanat ja tarina on siis vahvasti omaelämäkerrallinen. Ahava keskittyy kuvaamaan tapahtumia vaimon näkökulmasta, mikä on toimiva ratkaisu. Vaimo yrittää painaa mieleensä kaiken mahdollisen miehestään, jota on joka päivä jäljellä entistä vähemmän.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka etsii meritietä Intiaan ja uskoo sen löytäneensä. Mutta kuten mies, joka haluaa olla nainen, ei Kolumbuksen Intiakaan ole sitä mikä sen luultiin olevan. Alussa Kolumbuksen osuudet erottuvat selkeästi muusta tekstistä, mutta loppua kohti molemmat tarinat sulautuvat yhdeksi. Yllättävän toimiva ratkaisu.

Ahavan teksti on kiihkeää, suoraa, kipeää. En tavallisesti pidä lainkaan tämäntyylisestä, runollisesta ja utuisesta, kerronnasta, mutta tähän tarinaan tyyli kuitenkin sopii loistavasti. Vaimon ajatuksia ja tunteita ei siloitella tai muokata ketään loukkaamattoman korrekteiksi. Tekstistä uhkuu epätoivo, pettymys ja suuttumus, monen muun tunteen ohella.

Ennen kuin mieheni katoaa on raju, karu ja surullinenkin kertomus, joka tuskin jättää kylmäksi.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kepler62, Kirja viisi: Virus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler52, Kirja viisi: Virus
WSOY 2017,  200s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62-sarjan viidettä osaa on odotettu meillä pitkään ja malttamattomuudesta tuskastuneina. Edellisessä osassa oli jo jännitystä ja vauhtia sen verran paljon, että tiedettiin luvassa olevan jotakin hurjaa.

Kepler62-planeetta on Arille, Jonille ja muillekin maasta tulleille edelleen suuri arvoitus. Kukaan ei tunne planeetan luontoa tai edes sitä, millä vauhdilla vuodenajat vaihtuvat, jos vaihtuvat. He ovat kohdanneet kuiskaajia ja kähisijöitä, mutta oletettavasti jotakin paljon haastavampaa on vielä kohdattava ennen kuin seikkailu saadaan kunnialla loppuun. (Vaikka mistäpä sen tietää, millainen loppu tällä seikkailulla on! Sehän voi olla vaikka kuinka kamala ja täynnä ruumiita!)

Esikoinen luki kirjan ensimmäiseksi ja olisi halunnut keskustella kirjasta heti lukemisen jälkeen. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata yhtäkään yllätystä minulta, joten hienosti hän sinnitteli vielä yhden päivän, että minäkin ehdin tämän lukea. Täytyykin todeta, että vaikka pidin tästä kirjasta kovasti, mahtavinta oli sen tarjoama keskusteluhetki lapsen kanssa. Makasimme vierekkäin sängyllä ja kertasimme kaikki kirjan juonenkäänteet ja arvuuttelimme yhdessä, mitä viimeisessä osassa ehkä tapahtuu.

Pidän tästä sarjasta, enkä vähiten siksi että tässä lukijoita ei aliarvioida. Tässä on selvästi kirjoitettu ja kuvitettu tarinaa, johon kaikki tekijät uskovat ja jonka tekemisestä he taitavat myös nauttia. Lastenkirjallisuuden ei tarvitse olla söpöä, suloista ja siloiteltua, vaan siinä saa olla myös jännitystä ja hurjia juttuja.

Sarjan viimeinen osa ilmestyy lokakuussa ja luonnollisesti se luetaan niin pian kuin vain mahdollista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Gummerus 2017, 716s.
Suom. Raimo Salminen

"Nathan Hill on huikeuden mestari." toteaa John Irving Nathan Hillin esikoisteoksesta Nix. Etukannen sisäpuolelta löytyy lisää kehuja ja Hilliä verrataan jopa Jonathan Franzeniin, Donna Tarttiin ja jo mainittuun John Irvingiin. Luonnollisesti tuo kannessa nököttävä "New York Times -bestseller" -mainos antaa myös olettaa, että nyt on käsissä kirja, jolta on lupa odottaa suuria.

Hieman päälle kolmekymppinen collegeopettaja Samuel Andresen-Anderson ei liiemmin pidä työstään, mutta viihtyy sitäkin paremmin World of Elfscape -nettiroolipelin parissa. Samuelista piti tulla menestyvä kirjailija, mutta ensimmäisen julkaistun tekstin ja sitä seuranneen rahakkaan kustannussopimuksen jälkeen hän ei ole saanut kirjoitettua käytännössä mitään. Samuelin äiti Faye jätti perheen täysin yllättäen jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta äidin katoaminen on tietenkin jättänyt pysyvät jäljet. Aivan yhtä äkkiä kuin katosi, äiti ilmaantuu takaisin Samuelin elämään: Faye pidätetään ja häntä uhkaa jopa pitkä vankeustuomio, sillä hän on heittänyt soraa kuvernööri Packerin päälle. Hetkessä Fayen tekoa puidaan jokaisessa mediassa ja hänen menneisyydestään yritetään löytää syitä teolle.

Nix on hirveän paljon enemmän kuin tarina äidistä ja pojasta. Hillin kerronta on runsasta ja paikoin hyvinkin lavertelevaa. Pidin kyllä erityisen paljon niistä kohdista, joissa teksti oli kulloisenkin hahmon tajunnanvirtaa. Etenkin huijaamalla opinnoissaan etenevän nuoren naisen järkeilyketju huvitti kovasti. Lapsena Samuel rakasti seikkailupelikirjoja, joissa lukija saa valita, mihin suuntaan tarina kulkee. Samaa tekniikkaa mukaillen hän kertoo kohtaamisestaan ensirakkautensa kanssa ja tämäkin osuus toimi todella hyvin.

Niin paljon kuin ihastelinkin Hillin kerronnan rönsyilevyyttä, runsaus on myös kirjan heikkous. Yli 700-sivuinen kirja eksyy välillä liian pitkille kiertoteille, eikä jännite jaksanut pysyä yllä aivan loppuun asti. Erityisesti tuskastuin Samuelin pelikaveriin Pwnageen, jolla on kyllä ihan perusteltukin osansa tarinassa, mutta jonka edesottamuksiin Hill käyttää aivan liikaa sivuja. Viimeistään kolmetoista sivua pitkä yhden virkkeen luku sai minut tuskastumaan ja kaipaamaan tiivistämistä.

Minulle Nix ei ollut täydellinen kirja, mutta kaikista valituksistani huolimatta ehdottomasti hyvä lukukokemus. Suomennos on laadukas ja vaikka luin oikolukemattoman ennakkopainoksen, en pannut merkille kuin muutaman välilyönnin puuttumisen. Vaikka tarinassa on heikkoutensa, siinä on kuitenkin runsaasti sitä John Irvingin lupaamaa huikeutta. Suurimman osan kirjasta luin ripeään tahtiin, vain niillä liian pitkillä sivupoluilla ote herpaantui.

tiistai 1. elokuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017, 678s.


Mikko Kamulan esikoisteos, Metsän kansa -sarjan aloittava Ikimetsien sydänmailla, on alusta loppuun laadukasta ja nautinnollista luettavaa. Olin toki jo kuullut runsaita kehuja, mutta odotukseni ylittyivät silti roimasti.

Kirjan keskiössä on Juko Rautaparta perheineen. Eletään 1400-lukua ja elo uudisraivaajaperheessä Savon vesistöjen rannoilla on vaativaa mutta enimmäkseen rauhallista. Harvojen naapureiden lisäksi eletään rinta rinnan kodinhaltijoiden, maahisten ja metsänneitojen kanssa ja avuntarpeessa käännytään tietäjän puoleen. Perheen lapsilla on jokaisella omat haaveensa ja haasteensa. Heiska odottaa innolla ensimmäistä metsästysretkeään ja Varpu kaipaa kipeästi jonnekin ihmisten ilmoille. Tenho taas on aina ollut kiinnostunut haltijoista ja metsänväestä sekä tietäjien taioista.

Liki seitsemäänsataan sivuun mahtuu tietenkin paljon tapahtumia. Rautaparran perhe kohtaa haasteen jos toisenkin lappalaisnoidan kirouksesta metsänpeittoon joutuneeseen naisväkeen, Rantasalmen neljännesmiehen asettamista kovista veroista noiduttuun härkään. Ei elämä silti silkkaa vastoinkäymisten sarjaa ole, vaan ajoittain löytyy aihetta juhliinkin: nimenantojuhla, peijaiset ja Ukon vakat.

Luin tätä kirjaa lähes pakonomaisesti. Vietin yhden sunnuntain melkein kokonaan ulkona sohvalla maaten ja lukien. Jollain ihmeellisellä tavalla luontokin tuntui olevan tarinan lumoissa: Heiskan ampuessa ensimmäisen saaliinsa hipsi viereiseen koivuun orava, joka asettui alimmalle oksalle maate. Siellä se aikansa lekotteli ja tuijotti minua pää sievästi toisen etukäpälänsä päällä. Lappalaisnoidan langettaessa kiroustaan nousi äkillinen tuulenpuuska ja lämpötilakin laski hetkellisesti roimasti.

Kamula kertoo tarinaa niin luontevasti, että haltijoista ja maahisista huolimatta unohdin välillä lukevani fiktiota. 1400-luku tuntuu niin elävältä, että tuntui kuin kirjailija kertoisi omista kokemuksistaan. Toki kirjan henkilöt puhuvat tätä nykyaikaista yleiskieltä, eli historiallisesti katsoen vapauksia on otettu, mutta en pidä sitä lainkaan pahana. Tuskin olisin jaksanut lukea "muinaissuomea" montaakaan sivua.

Kirjan luettuani vietin hyvän tovin netissä etsien tietoa seuraavan osan ilmestymisajankohdasta. Jostakin olin saanut päähäni että toinen osa ilmestyisi jo tänä syksynä, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hetken kiemurtelin epätoivosta, sillä tätä tarinaa olisin halunnut lukea lisää välittömästi. Pidin tästä kirjasta ihan valtavasti. Erityisesti ihastuin siihen, kuinka saumattomasti haltijat ja muut solahtivat tähän reaalimaailmaan.