torstai 22. helmikuuta 2018

Syvyyksissä (synkät vedet 1)

Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä
Synkät vedet 1
(Djupgraven)
Otava 2017, 6h 13min
Suom. Tuula Kojo
Lukija: Mirjami Heikkinen

Viime aikoina 12-vuotias Tuva on nähnyt ahdistavia painajaisia merestä. Veneellä kuljettavat koulumatkat ovat alkaneet pelottaa, sillä Tuva on varma siitä että jokin on vialla meressä. Eräänä sumuisena aamuna kesken suunnistustunnin yksi koulun pojista, Axel, katoaa. Axelin parina suunnistanut Rasmus harhailee huojuen paksussa sumussa, kun Tuva näkee hänet. Axelia ei etsinnöistä huolimatta löydy ja muutama oppilas on vakuuttunut siitä, että Tuvalla on jotain tekemistä katoamisen kanssa.

Kuuntelin Synkät vedet -sarjan aloittavan Syvyyksissä äänikirjana, yhtenä sunnuntaina. En lue kovin usein dekkareita, jännäreitä tai trillereitä, mutta tätä sarjaa jään kyllä seuraamaan.

Camilla ja Viveca Sten, tytär ja äiti, ovat kirjoittaneet yhtenäisen, vauhdikkaan ja koukuttavan kertomuksen. Mikäli tämä olisi ollut "pelkkä" jännäri, en varmaankaan olisi aivan näin ihastunut, mutta koska Stenit ovat lisänneet tarinaan aika komean annoksen mytologiaa, olen aivan innoissani. Tuva on hahmona sympaattinen. Hänellä ei ole juurikaan ystäviä, mutta Axelin katoamisen jälkeen hän ja Rasmus alkavat viettää aikaa yhdessä.

Kirjan tunnelma on mielestäni erittäin onnistunut. En ole lainkaan vesistöjen ystävä ja meren uhkaavuus välittyi lukijalle (tai minun tapauksessani kuuntelijalle) erittäin vahvana. Minua Syvyyksissä jännitti ihan aidosti, joten sen perusteella suosittelisin tätä, (lukijan jännityksensietokyvyn salliessa), yksitoistavuotiaista aikuisiin asti.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin Kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

maanantai 19. helmikuuta 2018

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
(Störst av allt)
Johnny Kniga 2017, 12h 22min
Suom. Tarja Lipponen
Lukija: Outi Vuoriranta



Malin Persson Gioliton Suurin kaikista päätyi lukulistalleni työkaverin suosituksesta. Lainasin kirjastosta perinteisen paperikirjan, mutta fontti oli kovin pientä ja taitto muutenkin sen verran tiivistä, että väsähdin jo muutaman sivun jälkeen. Mutta ei hätää, onneksi on Storytel! Muutama pieni klikkaus ja kas vain, voin lepuuttaa omia silmiä ja kuunnella kuinka joku tarkkanäköisempi lukee minulle koko pitkän kirjan.

Kirja alkaa tilanteesta, jossa kaikki muut luokkahuoneessa olijat ovat kuolleet, paitsi täysin vahingoittumaton Maja. Yhdeksän kuukautta myöhemmin alkaa oikeudenkäynti, jossa Majaa syytetään kouluammuskelun suunnittelusta ja toteuttamisesta.

Maja, oikeudenkäynnin aikaan 19-vuotias nuori, on kirjan kertoja. Sen sijaan, että Maja heti alkuun toteaisi onko hän syyllinen vai ei, hän alkaa kerrata koulusurmia edeltäneiden vuosien tapahtumia aina surmapäivään saakka.

Jännite pysyy yllä aika hyvin, vaikka ajoittain kyllä tuli sellainen olo, että pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Säädin kuuntelunopeutta vähitellen nopeammaksi (aina 1,75 -kertaiseksi), että en pääsisi pitkästymään. Luen aika vähän rikoskirjallisuutta ja vielä vähemmän oikeussalidraamoja, mutta Suurin kaikista on kyllä toimiva yhdistelmä molempia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

lauantai 17. helmikuuta 2018

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 244s.

Sopivasti sekaisin vaikutti kivan erilaiselta chick litiltä. Nuoren sinkkusankarittaren sijaan kirjan päähenkilö on naimisissa oleva kahden lapsen äiti, Matleena Riikonen, jonka mies on hoitovapaalla. Lisäksi Matleena työskentelee kirjastossa, mikä on minulle aina lukupäätöstä puoltava lisähoukutin.

Alku oli kyllä lupaava. Tavallaan. Matleenan työ kirjastotoimenjohtajana on stressaavaa ja vaativaa. Jatkuvien säästöpaineiden alla työskenteleminen on vaikeaa, varsinkin jos alaiset viettävät työaikaansa mieluummin kampaajalla kuin työpisteessään tai tulevat keskenään niin huonosti toimeen, että apuun tarvitaan poliiseja. Mitä kotioloihin tulee, Matleenan mies, Tero, keskittyy koti-isyytensä isyys-osaan ja jättää kodin pitkälti oman onnensa nojaan. Käytännössä siis Matleenan hoidettavaksi.

Ja siinäpä sitä soppaa sitten onkin. Odotin suu valmiiksi virneessä, kuinka tarina veisi mennessään ja naurattaisi niin että poskiin sattuu ja olisin ihan että, voi Matleena, kuinka hassua! Mutta minua ei naurattanut, ei alkuunkaan! Minua lähinnä ahdisti. Tero on ihan käsittämättömän saamaton. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei lasten kanssa kotona oleminen mitään lomailua ole, eikä jatkuvasti jaksa siivota ja pestä pyykkiä, mutta rajansa kaikella. Ja sitten ne Matleenan työkuviot meni niin tolkuttoman solmuun ja absurdeiksi, että hirvitti ja inhotti. Romantiikkaakin kirjasta toki löytyy, mutta edes se ei piristänyt.

Yleensä välttelen loppuratkaisun paljastamista, mutta nyt ehkä suurin pettymys liittyi nimenomaan kirjan loppuun, joten avaudun siitäkin. Asiat nimittäin ajautuvat siihen pisteeseen, että pitääkseen kirjaston menot määrätyssä budjetissa Matleena on valmis tekemään jotakin hyvin radikaalia ja hyvin laitonta. Mutta sitten järjen ääni huuteleekin, että ei nyt sentään ja loppujen lopuksi Matleena jää pitkälle virkavapaalle ja lähtee perheensä kanssa aurinkorannalle määrittelemättömän pitkäksi ajaksi nauttimaan elämästä.

Ärsytti ihan hirveästi tämä, että perhe- ja työelämän yhdistäminen on ihan hirveää kaaosta ja käytännössä mahdotonta! Että ainoa mahdollisuus idylliselle perhe-elämälle on se, että pimahtaa sen verran isosti, että töistä on jäätävä pitkälle lomalle!

Ja silti, vaikka käytännössä kiukuttelin koko lukemisen ajan, en voinut jättää tätä keskenkään. Koska tämä nyt kuitenkin koukutti ja luultavasti myös jollain tavalla viihdyttikin. Kerronta on sujuvaa ja toisessa mielentilassa olisin varmasti nauranut hauskoille kohdille, joita kyllä oli, mutta joille nyt vain mökötin.

torstai 15. helmikuuta 2018

Itke minulle taivas

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017, 61s.
Kuvitus: Hilla Semeri


Maiju Voutilainen tunnetaan, ainakin toistaiseksi, paremmin vloggaajanimellään Mansikka. Avoimesti mielenterveysongelmistakin puhuva nuori nainen on varmasti monelle tärkeä roolimalli ja toivon, että tämä hänen esikoisrunokirjansa houkuttelee runojen pariin sellaisiakin nuoria, joita kirjallisuus ei noin oletusarvoisesti kiinnosta.

Itke minulle taivas on runokirja, jossa tekijän omat kokemukset ja nuori ikä kuuluvat. Ne saavatkin kuulua, sillä on tärkeää ettei kenenkään pahaa oloa tai ongelmia väheksytä ja kuitata vain johonkin ikään kuuluvana vaiheena. Toki nuoruus lienee useimmille melkoista kuohunnan aikaa, mutta toisinaan ne kuohut eivät laannu ajan kanssa, vaan vaativat oikeanlaista hoitoa.

Runoissa Voutilainen puhuu muun muassa keskeneräisyyden tunteesta, siitä kun tuntee olevansa hukassa, eikä oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi tai voisi lähteä. Runoissa ihastutaan ja pelätään eroa, voidaan huonosti vaikka aina ei osata sanoa miksi.

Pohjimmiltaan kirjan tärkein sanoma kiteytyy tässä:


se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok

Itke minulle taivas on taatusti nuoriin uppoavaa runoutta. Runot ovat selkeitä ja suoria, välillä kenties tarkoituksellisen hiomattomia.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Still Me

Jojo Moyes: Still Me
Penguin UK 2018, 13h 37min
Lukija: Anna Acton


Kaksi vuotta sitten kirjoitin Jojo Moyesin Jos olisit tässä -kirjasta muun muassa, että viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, mutta enempää jatkoa en Loun tarinalle kaipaa. Kuinka ollakaan, Moyes ei ole noteerannut mielipidettäni ja tammikuussa julkaistussa kirjassa Still Me seurataan jälleen Louisa Clarken elämää. Ja vaikka niin kovasti vannoin, etten halua Lousta enempää lukea, aloin kuunnella tätä samana päivänä kun se Storyteliin tuli.

Lou on ottanut vastaan työn New Yorkista, rikkaan avioparin vaimon avustajana. Lou ja Agnes tulevat toimeen oikein hyvin ja Lou viihtyy New Yorkissa, vaikka kaipaakin kovasti Samia. Mutta koska elämä ei aina kulje sitä siloisinta tietä, törmää Loukin haasteeseen jos toiseenkin.

Still Me on todella koukuttava. Olihan minulla ollut ikävä Louta ja Samia ja Loun höpsöä perhettä, totta kai. Juonikuvio on toki osittain ennalta-arvattava, mutta silti nautin ihan tolkuttomasti. Oli kyllä niitäkin hetkiä, kun ärsytti ja suretti ja harmitti ja jännitti ja olin sitä mieltä, että Moyes voisi jo pikku hiljaa sitoa langan tarinan päitä yhteen ja jättää Loun jatkamaan elämäänsä. Mutta enimmäkseen vain myhäilin ja nautin sujuvasta hömpästä ja tutuista ihmisistä.

Anna Acton osoittautui taidokkaaksi lukijaksi, joka eläytyi ja muunteli ääntään riittävästi mutta ei liikaa. Jossain määrin voisin tälläkin kertaa sanoa, että Loun voisi nyt jättää elämään elämäänsä ihan kaikessa rauhassa, mutta tunnustettakoon silti, että ihan varmasti luen jatkon, jos Moyes sellaisen päättää kirjoittaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Syytös

Bandi: Syytös
(The Accusation, 2014)
S&S 2017, 189s.
Suom. Raisa Porrasmaa

Pohjois-Korealaisen, Bandi-salanimen taakse kätkeytyvän kirjailijan novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime keväänä. Luin silloin ensimmäisen novellin, mutta ahdistuin siitä niin paljon, että en pystynyt lukemaan yhtään enempää. Nyt, liki vuotta myöhemmin, rohkaistuin tarttumaan kirjaan uudestaan.

1990-luvun Pohjois-Koreaan sijoittuvat tarinat ovat karuja. Elämä suljetussa valtiossa, tarkan kontrollin alaisena on uuvuttavaa jo fiktiona luettuna ja onkin todella hirvittävää, että tämä kaikki on toisaalla arkea. Yhteiskuntaluokkaan katsomatta ihmisiltä puuttuu vapaus. He eivät voi valita asuinpaikkaansa sen paremmin kuin juuri mitään muutakaan. Ilmeisesti puolison saa sentään valita itse, ainakin jossain määrin. Kaikkialla on tarkkailijoita, jotka kertovat heti eteenpäin edes etäisesti maata ja sen hallitsijaa kritisoiviksi tulkittavat sanat ja teot. Parempaan tulevaisuuteen ja johtajien lupauksiin halutaan uskoa, mutta tuskin se helppoa on, kun näkee, etteivät asiat miksikään muutu. Ainakaan paremmiksi.

Syytös on monella tapaa raskasta luettavaa ja luinkin sitä vain novellin päivässä. Paitsi että aiheet ovat rankkoja, on myös teksti ajoittain kankeaa. Ehkä tekstin sujuvuus on kärsinyt siitä, että suomennos on tehty ranskankielisestä käännöksestä, eli ikään kuin välikäden kautta.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

lauantai 10. helmikuuta 2018

Lucky Luke: Arizona

Morris: Arizona ja Lucky Luke vastaan Sätkä-Sam
(Lucky Luke: Arizona, 1951)
Egmont Kustannus 2017, 41s.
Suom. Mirka Ulanto

Lucky Lukea olen lukenut todennäköisesti jo ennen kuin opin oikeasti lukemaan. Vanhat albumit onkin tullut luettua kymmeniä kertoja ja tarinat muistuvat mieleen viimeistään parin sivun jälkeen.

Arizona on ensimmäinen Lucky Luke -seikkailu. Tämä albumi julkaistiin viime vuonna uudella suomennoksella ja ensimmäistä kertaa alkuperäisessä muodossaan. Tarinoiden Arizona ja Sätkä-Sam lisäksi tämä painos pitää sisällään kahden sivun mittaisen nimettömän lyhyttarinan.

Nimitarinassa kaksi rosvoa ryöstää kultalastissa olleet vankkurit ja kukapa muukaan ryntäisi apuun kuin Lucky Luke. Tarina etenee hyvin vauhdikkaasti ja mutkittelematta, tappelusta toiseen. Morrisin piirrostyyli on hyvin erilainen kuin millaiseksi se myöhemmin muotoutui. Kaikki hahmot, Lucky Luke mukaanlukien, ovat hyvin sarjakuvamaisia pyöreine ja pelkistettyine muotoineen. Toimintapainotteisen kerronnan huumori ammentaa lähinnä koheltamisesta.

Sätkä-Samissa piirrostyyli on jo muuttunut hivenen rouheammaksi. Tällä kertaa Lucky Luken jahtaama pahantekijä, Sätkä-Sam, pakenee Meksikon rajan yli. Edelleen sekä huumori että juoni keskittyvät toiminnan runsauteen, mutta lopputulos on ihan kelpo.

Pitäisikin joskus lukea Lucky Luke -albumit aikajärjestyksessä, jotta voisi seurata hahmon ulkomuodon kehitystä ja yrittää huomata, missä vaiheessa lopullinen ulkonäkö on saavutettu.

torstai 8. helmikuuta 2018

Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
(See You in the Cosmos, 2016)
Aula & Co 2017, 324s.
Suom. Terhi Kuusisto


Kosmoksessa tavataan koostuu 11-vuotiaan Alex Petroskin iPodille sanelemista päiväkirjamaisista merkinnöistä. Alex on todella kiinnostunut avaruudesta ja iPodinsa hän aikoo sharf-rakettifestivaaleilla laukaista itse tekemänsä raketin mukana avaruuteen, muiden älykkäiden olioiden löydettäväksi, antamaan tietoa elämästä maapallolla. Matka on polveileva ja yksin matkustavalle pojalle monin tavoin haastava. Alex on hieman huolissaan kotiin jääneestä äidistä, jolla on hiljainen kausi. Samaan aikaan hän saa johtolangan isästään, jonka äiti ja isoveli ovat kertoneet kuolleen kahdeksan vuotta aiemmin. Alexin kotimatka venyy huomattavasti suunniteltua pidemmäksi, mutta myös antoisammaksi.

Kirjan alku tuntui minusta hieman hitaalta. Alex intoutuu usein pitämään melkoisia luentoja itselleen rakkaista aiheista, kuten avaruudesta tai suuresta idolistaan Carl Saganista. Alex vaikuttaa joillakin osa-alueilla ikäistään kypsemmältä, mutta etenkin sosiaalisissa taidoissa hän on huomattavan lapsellinen. Ihan rehellisesti sanoen Alex ei muodostunut minulle erityisen läheiseksi hahmoksi.

Mutta onneksi Kosmoksessa tavataan ei ole vain Alexin ja hänen avaruusrakettinsa tarina. Etenkin rakettifestareiden jälkeen tarina kääntyy huomattavasti menevämpään suuntaan ja luvassa on mielenkiintoinen road trip -kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, sukulaisuussuhteista, vastuusta ja mielenterveysongelmista. Kuulostaako liian sekavalta? Ehkä, mutta kokonaisuus on silti selkeä.

Päiväkirjanomainen rakenne toimii hyvin ja uskoisin, että kirja olisi vielä enemmän edukseen äänikirjana - tai kuunnelmana! Lyhyet luvut rohkaisevat lukemaan vielä seuraavan ja seuraavan Alexin merkinnöistä ja äkkiä sitä huomaakin olevansa koukussa.

Yleensä kirjat on suunnattu paria vuotta kirjan päähenkilöä nuoremmille lukijoille. Kosmoksessa tavataan sopii sisältönsä puolesta hyvin jo alakoulun kolmasluokkalaisille, mutta aivan yhtä hyvin tässä on tarttumapintaa yläkoululaisille. Uskon, että eri-ikäiset  lukijat kiinnittävät huomionsa erilaisiin asioihin ja voisivat keskenään saada aikaan mielenkiintoisen keskustelun!

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Ihan ystävänä sanon

Anna-Leena Härkönen:
Ihan ystävänä sanon
Otava 2018, 189s.

Anna-Leena Härkösen kolumnit ovat järjestään viihdyttävää luettavaa. Härkönen ei tyydy hymistelemään ja vihjailemaan, vaan sanoo suoraan jos haluaa jotain sanoa. Ihan ystävänä sanon -kokoelman teksteissä kerrotaan paljon ystävien tai sukulaisten kokemia juttuja, mutta vielä enemmän Härkösen omalle kohdalle sattuneita kohtaamisia. Kuten yritys ostaa ulkomailta kivat sandaalit, joita putiikin omistaja ei kuitenkaan suostunut myymään. Tai erittäin epämiellyttävä kokemus ulkomaisen hotellin hierojasta.

Lukiessa tulee käytyä läpi runsas kokoelma tunteita. Välillä nauratti, sitten kummastutti, inhotti, ihastutti, nauratti taas, hihitytti ja seuraavassa hetkessä olikin jo iso itku kurkussa. Seuraavassa hetkessä nauratti uudestaan.

Tekstit ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017 ja osan olen ilmeisesti lukenut lehdestä tuoreeltaan. Mutta mitäpä tuosta, sillä Härkösen kolumnit kestävät helposti useammankin lukukerran.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

maanantai 5. helmikuuta 2018

Maailman rikkain poika

David Walliams: Maailman rikkain poika
(Billionaire Boy, 2010)
Tammi 2018, 252s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

Maailman rikkain poika on neljäs David Walliamsilta suomennettu lastenromaani. Me luimme sen iltasatuna* melko tiiviiseen tahtiin ja sekä minä että lapset tykkäsimme kovasti.

* Ette usko, miten valtavan onnellinen olen siitä, että lasten mielenkiinto iltasatuihin on palannut! Parasta!

Joe Spudd on ihan törkeän rikas 12-vuotias poika, jonka isä on tehnyt mittavan omaisuutensa nerokkaalla vessapaperi-innovaatiollaan. Kalliissa yksityiskoulussa Joen, kuten muidenkin oppilaiden, on pukeuduttava hyvin vanhanaikaisiin kouluasuihin ja häntä kutsutaan muun muassa Peppuporhoksi ja Pyllyperijäksi. Kotona Joella on ihan kaikki tavarat mitä kuvitella saattaa ja paljon sellaistakin, mitä ei osaisi kuvitellakaan. Mutta onnellinen hän ei ole. Joe kaipaa kipeästi oikeaa ystävää. Joe suostutteleekin isänsä siihen, että Joe siirtyy läheiseen kunnalliseen kouluun ja teeskentelee tuiki tavallista lasta. Aluksi kaikki sujuukin oikein hyvin, mutta pian totuus Joen kotioloista paljastuu ja sitten kaikki alkaa mennä päin pyllyä.

Pidin kirjasta, mutta vielä enemmän pidin siitä, miten lapset siihen uppoutuivat. Ystävystyminen voi olla hankalaa, eikä suuri omaisuus välttämättä lainkaan helpota asiaa. Voi olla vaikea tunnistaa ne, jotka haluavat olla ystäviä vain rahan takia. Lapset eläytyivät Joen ongelmiin syvästi ja muutama pieni sympatiaitkukin saattoi kirjaa kuunnellessa päästä muutamilta kuulijoilta.

Walliams jatkaa tarinointia aiemmista kirjoista tutulla, toimivalla reseptillä: sopivassa suhteessa huumoria, vakavia pohdintoja ja annos Rajin kioskia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

lauantai 3. helmikuuta 2018

Himo

Roald Dahl: Himo
Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä
(Lust: Tales of Craving and Desire)
Art House 2017, 333
Suom. Tuomas Nevanlinna

Kannen kuvan ja kirjan nimen perusteella voisi helposti kuvitella, että Himo tarjoaa eroottisia tarinoita lukijan päivien piristykseksi. Mutta kun huomioi kirjailijan nimen, osaa jo odottaa näiden kymmenen novellin sisältävän jotain hieman erilaisia himoja ja pakkomielteitä.

Toki näissä novelleissa seksiäkin on, mutta mitään yksityiskohtaisia sänkykohtauksia ei kannata odottaa. Dahl on taitava tarinankertoja, joka onnistuu usein löytämään tarinoilleen yllättävän ja tavalla tai toisella hätkähdyttävän loppuratkaisun. Yksi sellainen löytyy esimerkiksi novellista Suuri vaihtokauppa. Siinä naapurinsa vaimoa sillä silmällä tiiraileva Vic päättää ehdottaa naapurilleen eräänlaista salaista parinvaihtoa. Vaimot kun tuskin innostuisivat ajatuksesta, miehet aikovat vaihtaa osia salaa. Pitkään jatkuvan huolellisen valmistautumisen jälkeen on viimein idean toteuttamisen aika ja tavallaan kaikki meneekin suunnitelmien mukaan. Mutta millaiset vaikutukset miesten yöllisellä vaihtokaupalla lopulta onkaan, se jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan.

Himo tarjosi erittäin laadukkaita lukuhetkiä, taitavasti suomennettuna. Parissa novellissa seikkaili muuten Oswald-eno ja jälleen kerran tuli melkein huono omatunto, että kyseinen romaani on minulla edelleen lukematta.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

torstai 1. helmikuuta 2018

Terveisin Seepra

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017, 264s.


Nadja Sumasen Rambo sai vuonna 2015 Finlandia Junior -palkinnon. Olen hankkinut Rambon omaan hyllyyn, mutta en ole sitä vielä lukenut. Sumasen tuore kirja, Terveisin Seepra, osoittautui kyllä sellaiseksi, että Rambokin pitäisi lukea mahdollisimman pian.

Terveisin Seepra kertoo Iriksestä, joka yrittää helpottaa ahdistumistaan viiltelemällä. Ulkoisesti edustavan perheen äiti kuntoilee, bloggaa ja antaa haastatteluja naistenlehtiin, isä käy töissä ja on jotenkin etäinen ja irrallinen. Isoveli Kim vaietaan olemattomiin ja lukijalle selviää hitaasti, missä Kim on. Iris käy juttelemassa mielenterveyshoitajan (tai vastaavan) kanssa ja hoitaja ehdottaa hänelle sähköpostikirjeenvaihtoa. Ehkä Irikselle tekisi hyvää saada hieman vertaistukea ikäiseltään tytöltä. Iris löytää kirjekaverikseen Runotytön, joka asuu jossain pohjoisessa ja tuntuu elävän aivan erilaista - ja silti jotenkin samanlaista - nuoren elämää.

Tämä kirja oli aika hämmentävä. Luulin, että tässä keskeisessä roolissa olisi juuri tuo viiltely ja kirjeenvaihto, mutta itse asiassa viiltely loppuu (onneksi!) aika pian ja kirjeenvaihto on ihan käsittämättömän hidastempoista. Itse olin teinivuosina kirjeenvaihdossa liki kaikkien kavereiden kanssa ja vaikka juteltiin kaikki päivät koulussa, iltaisin kirjoiteltiin älyttömän pitkiä kirjeitä. Joka päivä. Siinä valossa Iriksen eli Seepran ja Runotytön hyvin verkkainen kirjoitustahti tuntui ihan oudolta. Että miten siinä kehenkään tutustuu, jos kirjoittaa lyhyen viestin kerran kuussa?

Enemmän kuin Iriksen ahdistusta, tämä kirja käsitteleekin Iriksen hidasta toipumista. Hän lopettaa balettiharrastuksen ja kiinnostuu valokuvaamisesta, josta tuleekin Iriksen ja isän yhteinen ajanviete. Vähitellen perheen sisäisiä solmuja auotaan, välillä ihan väkisinkin, ja tulevaisuus alkaa näyttää huomattavasti valoisammalta.

Terveisin Seepra on moniulotteinen ja raju tarina, joka ei vähättele nuoren ongelmia. Rankasta sisällöstään huolimatta kirja jättää jälkeensä toiveikkuutta ja valoa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina
Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Blue Lily, Lily Blue & The Raven King

Maggie Stiefvater:
Blue Lily, Lily Blue & The Raven King
Scholastic Audio 2013 & 2016, 10h 3min + 11h 51min
Lukija: Will Patton


Nyt on kuunneltu koko Raven Cycle -sarja, vaikka mieli teki luovuttaa. Kahdesta ensimmäisestä osasta blogatessa moitinkin jo Will Pattonin lukutyyliä, enkä sopeutunut siihen näissä kahdessa viimeisessäkään.

Blue, Gansey, Ronan ja Adam jatkavat Glyndŵrin ruumiin etsintöjä ja joutuvat matkan varrella vaikka kuinka moneen yllättävään tilanteeseen. Minun oli erittäin vaikea seurata juonta, kun huomio kiinnittyi aivan liikaa Pattonin erikoisiin tulkintoihin, mutta ainakin Bluen isä löytyy ja äiti katoaa, mutta löytyy taas. Ronan oppii lisää kyvystään tuoda asioita unista ja Blue ja Gansey yrittävät piilotella rakastumistaan muilta. Jonnekin väliin tarinaa putkahtaa myös kolme ranskalaisaksentilla puhuvaa veljestä (kolmoset, jos en väärin muista) ja heidän roolinsa jäi suureksi arvoitukseksi, sillä Pattonin ranskalaisaksentti vei taas kaiken huomion.

Olisin niin hirveästi halunnut hullaantua tähän sarjaan! Tässä on tosi paljon sellaista mistä pidän ja sitten tämä lukija onnistui sössimään koko homman. Tai kuuntelijana minä annoin lukijalle liikaa "valtaa". Jos nämä joku päivä suomennetaan tai löydän nämä englanninkielisinä jostakin, niin luen uudestaan paperiversiona ja yritän unohtaa Pattonin aiheuttamat traumat.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Kooste 1/2018

Cyril Pedrosa: Equinoxes
(Les Equinoxes, 2015)
Fanfare 2016, 330s.
Kääntäjä: Joe Johnson
Nappasin tämän synkähkön opuksen sarjakuvahyllystä täynnä intoa: Cyril Pedrosan albumi! Kolme varjoa oli niin mieleenpainuva tarina, että uskoin vahvasti Equinoxesin tarjoavan yhden vuoden parhaista sarjakuvaelämyksistä.

Mutta iso pettymyshän tämä oli.
Ensinnäkään minulla ei ole oikein kunnon käsitystä edes siitä, mistä tämä sarjakuva kertoo. Tässä on eronnut mies, jonka 15-vuotias tytär on paljon äitinsä luona ja räpsii jatkuvasti valokuvia tuntemattomista ihmisistä. Lisäksi on ilmeisen syrjässä asuva vanha mies, jonka talon lähelle aletaan rakentaa lentokenttää. Lentokentän perustustöitä tehdessä yksi kaivinkoneen kuljettaja käy tutkimassa lähemmin erästä luolaa, josta löytyy kivikautisia seinämaalauksia. Joku poliitikkonainen on ilmeisesti jollakin tapaa keskeinen - ehkä jopa yhdistävä - tekijä, mutta kovin jäi hataraksi tämä kokonaisuus.

Jälleen kerran voin syyttää kielitaidon puutteita, mutta toisaalta ajattelen niinkin että hyvän sarjakuvan tarinasta voi nauttia vaikka ei osaisi lukeakaan. Että olipa outo sarjakuva. En tajunnut, en tykännyt.



Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017, 46s.
Kuvitus: Teemu Juhani
Lainasin Kurnivamahaisen kissan sen kivan kannen perusteella. En vilkaissutkaan takakantta, vaan luin sen iltasatuna 5-vuotiaalle kuopukselle.

Kävi ilmi, että kirja on varsin synkkä ja sisältää vahvasti alleviivatun opetuksen: ahneus ei ole hyvästä kenellekään. Hieman jännittyneenä lapsen yöunien puolesta luin kuitenkin koko tarinan kerralla ja lasta se huvitti suuresti.

Pikkuruinen tyttö tutustuu järjettömän suureen kissaan, joka on syönyt aivan kaiken: metsät, linnut, pari armeijaa ja juonut janoonsa kokonaisen lammikon. Eikä se silti ole kylläinen, vaan kissan maha kurnii koko ajan vaativammin.

Odotin tältä kirjalta huumoria ja jotain vinkeää, mutta sain varsin vanhahtavalta tuntuvan opetuksellisen kertomuksen.

Parasta kirjassa on Teemu Juhanin upea kuvitus, jota voi ihailla kuvittajan kotisivuilla. Lapsikin tykkäsi kuvituksesta, vaikka kissan kurisevaan vatsaan siirryttäessä sekä tunnelma että kuvitus olivat minusta varsin ahdistavia.



Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk... 2013)
Jalava 2017, 146s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Luettiin toinenkin iltasatu!
Neil Gaimanin Onneksi oli maitoa valikoitui sekin luettavaksi kannen perusteella. Chris Riddellin kuvitus on ihan hauskaa, mutta erityisesti huomion kiinnitti tämä puna-kultainen kimmeltävä tausta.

Tarina on sellainen, että perheen äiti lähtee reissuun ja seuraavana aamuna jääkaapista ei löydykään maitoa. Isä lähtee lähikauppaan ja viipyy siellä kaksi ikuisuutta. Palatessaan hänellä on kerrottavanaan varsin vauhdikas ja polveileva kertomus viipymisensä syistä.

Tässä on tosi iso fontti ja hurjan paljon kuvia, eikä lukemiseen mennyt kuin kaksi ja puoli iltasatutuokiota. Itse en ihan älyttömästi ihastunut, mutta lapsia huvitti. Vaikka Riddellin kuvitustyyli on ihan kiva, olisin mieluummin lukenut Skottie Youngin kuvittaman version.







Pierre-Yves Gabrion: Shekawati - Jumalten lapsi
(Shekawati, 1996)
Like 1998, 136s.
Suom. Ville Keynäs
Shekawatin nappasin kirjaston sarjakuvahyllystä siksi, että pikaselailulla kirjan kuvitus miellytti silmää. Vähän se on sellaista hentoista ja olisi paikoin kaivannut lisää ryhtiä, mutta kuitenkin ihan kivaa.

Noin puolivälissä albumia tajusin, että jaahas, tämäkin on jonkun sarjan avausosa. Tympi lukea loppuun asti, kun tiesi että tarinan päästessä vauhtiin se jääkin kesken. Ja niinhän se jäi, eikä jatkoa ole ainakaan helposti saatavilla.

Shekawatista uumoillaan kylänsä uutta päällikköä. Sillä välin kun Shekawati on itsekseen pyydystämässä terävähampaista kalantapaista (koska päälliköksi pääsee vain jos sellaisen saa paljain käsin kukistettua) rauhalliseen kotikylään hyökkää joukko vihollisia ja koko kylä tuhotaan. Osa kyläläisistä kuolee, osa otetaan vangeiksi.

Ja sitten kuvaan astuu lentäviä amazoneja ja joku avaruusalushomma, jonne Shekawati sädetetään ja hänelle asennetaan käteen jumalten voimat antava ranneke.

Että jos odotin jotain fantasiahenkistä seikkailua, niin kaupanpäälle sain annoksen scifiä ja oikeastaan siinä vaiheessa tarinan loppu ei enää edes hirveästi kiinnostanut.



Juan Díaz Canales: Corto Maltese- Ekvatoria
Piirrokset: Rubén Pellejero
(Equatoria, 2017)
Jalava 2018, 76s.
suom. Heikki Kaukoranta
Tuorein Corto Maltese -albumi on uusien tekijöiden toinen teos. Piirrosjälki on minun silmiini oivallista ja hyvin samanlaista kuin Hugo Prattilla.

Mutta sitten on tämä juonihomma. Corto Maltese on matkalla Maltalle, mutta siellä riehuvan koleraepidemian takia päätyykin Aleksandriaan . Hän etsii pappiskuninkaan peiliksi nimettyä muinaista aarretta ja löytääkin sen ihmeen helposti. Tarinassa on myös kolme keskeiseksi tarkoitettua naishahmoa ja julmia sotilaita.

Minusta juoni tuntui ärsyttävän heppoiselta. Siitä ikään kuin puuttui se kantava osuus kokonaan ja albumi onkin vain epämääräinen kokoelma irrallisiksi jääviä kohtauksia. Corto Maltese itse ei hänkään tunnu olevan oikein seikkailun tasalla, vaan keskittyy möläyttelemään tylyjä kommentteja ja hankkiutumalla niiden takia vaikeuksiin.

Hyvin piirretty, mutta käsikirjoituksen osalta pettymys.



Derib: Buddy Longbow kirjasto 1, Myötä- ja vastamäessä
(Buddy Longway Intégrale 1 - Chinook pour la vie, 2010)
Apollo 2016, 222s.
Suom. Saara Pääkkönen

Buddy Longwaysta en muista kuulleeni aikaisemmin, mutta plaratessani albumia piirrostyyli näytti etäisesti tutulta ja päätin lukaista koko albumin. Kävi ilmi, että Derib on tehnyt aikoinaan Yakari-sarjakuvaa ja sitä olen ainakin jonkin verran lapsena lukenut.

Buddy Longway on turkismetsästäjä, joka työskentelee yksin. Eräältä metsästysreissulta palatessaan Buddy vapauttaa intiaaninaisen muutaman valkoihoisen miehen kynsistä ja päättää palauttaa tämän omiensa luo. Oikean intiaaniheimon löytäminen ei kuitenkaan ole aivan vaivatonta ja loppujen lopuksi Buddysta ja Chinookista tulee aviopari. Elämä Kalliovuorten kupeessa, jylhien metsien ja laajojen preerioiden keskellä on haastavaa, mutta onnellista.

Tämä Buddy Longway kirjaston ensimmäinen osa sisältää neljä ensimmäistä albumia: Chinook, Vihollinen, Kolme miestä tuli kylään ja Yksin. Tarinat ovat nopealukuisia ja piirrostyyliltään nostalgisia, varmasti nimenomaan tuon Yakari-yhteyden takia.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017, 176s.

Teki mieli lukea hömppää ja niin tein.

Kesä kasiysi kertoo kirjastoauton kuljettajana työskentelevästä Katista, joka tunkee nenäänsä muiden asioihin ja toilailee välillä hillitymmin ja välillä vähän ronskimmin. Ensin Kati päättää etsiä työkaverilleen Mikalle heilan ja keinot ovat paitsi kömpelöitä myös tuhoon tuomittuja. Itselleen Kati uskoo löytäneensä täydellisen kumppanin grillijonosta, mies kun näyttää Modern Talkingin Thomasin ja Dieterin yhdistelmältä. Seuraavaksi ohjelmassa on festarireissu, joka tosin uhkaa hankaloitua kun bussivarausta tehdessä on sattunut pieni päivämääräkämmi.

Parasta tässä kirjassa on ajankuva, jota tosin välillä hierotaan naamaan vähän liiankin yksityiskohtaisesti. Olin niin ylpeä itsestäni kun lukiessa keksin, että Katia voisi verrata Anni Polvan tekeviin ja kommellusalttiisiin sankarittariin, mutta nyt huomasin, että samaa vertausta käytetään kirjan takakannessakin. Mitenkään uskottava tarina ei ole, mutta väliäkö tuolla kun sitä kaipaamaani helppoa viihdettä kuitenkin sain.

Luulen, että kirjasta on vielä enemmän iloa sellaisille lukijoille, joille kirjasto(auto)jen toimintatavat 80-luvulta ovat tuttuja.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin

lauantai 27. tammikuuta 2018

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
WSOY 2018, 448s.
Suom. Helinä Kangas


Joskus kohdalle osuu niin hyvä kirja, että siitä on hirveän vaikea kirjoittaa blogiin. Luin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan jo jokin aika sitten, mutta tätä tekstiä varten piti yrittää jäsennellä ajatuksia. En kylläkään onnistunut, joten luvassa on jälleen kerran epämääräinen kokoelma lukukokemusta ylistäviä lauseita.

Elena ja Lila ovat ajautuneet erilleen. Lila asuu lapsensa kanssa Enzon luona ja tekee raskasta työtä makkaratehtaassa. Elena kiertää ympäri Italiaa puhumassa romaanistaan ja valmistautuu tuleviin häihinsä. Elenan muuttaessa Firenzeen ja perustaessa perheen Lila palaa kotilähiöön. Maailmalla kuohuu, samoin Italiassa. Luokkataistelu äityy väkivallanteoiksi, naiset hakevat uutta roolia kodeissa ja yhteiskunnassa samalla kun he edelleen huolehtivat kodeista ja lapsistaan.

Edelleen ihmettelen suuresti Elenan ja Lilan ystävyyttä, joka ei muistuta ystävyyttä sellaisena kuin itse sen ymmärrän. Lila on usein tyly ja kylmä, kun taas Elena tuntuu joustavan melkein joka käänteessä.

Nautin kirjasta ihan älyttömästi lähes koko ajan. Ainoastaan Lilan yksityiskohtaiset kuvaukset IBM:n tietokonesysteemeistä pääsivät hieman pitkästyttämään vaikka sinänsä kiinnostavaa ajankuvaa olivatkin.

Kirjan loppu on sellainen, että samaan aikaan hirvittää ja ihastuttaa. Seuraavaa osaa on pakko malttaa odottaa hyvän aikaa, mutta haluaisin mieluiten heti kuulla mihin suuntaan etenkin Elenan elämä tästä eteenpäin lähtee. Ja totta kai kiinnostaa sekin, minne Lila ensimmäisen kirjan alussa katosi ja miksi.

 ---

Helmet-lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

perjantai 26. tammikuuta 2018

The Gigantic Beard That Was Evil

Stephen Collins: The Gigantic Beard That Was Evil
Jonathan Cape, Random House 2013, 240


Dave, kalju ja lähes karvaton Dave, on asunut ikänsä Heren saarella, jossa aivan kaikki, niin asiat kuin ihmisetkin ovat siistejä ja huoliteltuja. Dave tekee työtä jonka merkitystä ei oikein ymmärrä ja istuu illat kotonaan piirtäen ikkunastaan näkyviä asioita ja kuunnellen Banglesin Eternal Flamea uudestaan ja uudestaan. Davella on ylähuulessaan yksi karva, joka kasvaa hetkessä ennalleen sama millä tavalla sen poistaa. Edes lääkäri ei keksi syytä karvan omituiselle käytökselle. Eräänä päivänä kesken työpalaverin Davelle alkaa kasvaa parta, joka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa...

Luulin, että Daven parta osoittautuisi pahikseksi, jolla on oma tahto. Parta on kuitenkin aivan viaton, vaikka saakin aikaan kauhua ja jopa raivoa Heren saaren muissa asukkaissa. Tarina on erikoinen ja mielikuvituksekas, mutta eniten se tuntui surulliselta.

Piirrosjälki on huoliteltua ja siistiä, mustavalkoisuudessaan tarinaan erittäin hyvin sopivaa. Tästä jäi kyllä haikea mieli.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

torstai 25. tammikuuta 2018

Kiven sisässä

Sini Helminen: Kiven sisässä
Väkiveriset 2: Vuoren kirja
Myllylahti 2017, 230s.

Luin tässä äskettäin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan. Tykkäsin siitä ja tartuin innokkaasti sarjan toiseen osaan: mitenkähän Pinja sopeutuu elämään melkein-taruhahmona tässä tavallisessa maailmassa?

Mutta eipä kuulkaa selviä Pinjan seuraavat vaiheet tästä kirjasta!*
Jos joskus sarjan osa on itsenäinen jatko-osa, niin Kiven sisässä on hyvä esimerkki sellaisesta. Tässä kirjassa seurataan 9-luokkalaista Pekkoa, jonka perhe muuttaa Lammilta äkillisesti kuolleen isoäidin asuntoon Helsingin Kallioon. Isä on työtön ja äiti menestyvä lääkäri, isoveli on muuttanut opiskelujen perässä Helsinkiin (omaan asuntoonsa) jo hieman aiemmin. Pekko sulautuu uuteen kouluun helposti. Oikeammin hänet jätetään mukavasti omiin oloihinsa. Ainoastaan hieman erikoinen Tuulia-tyttö tuntuu näkevän Pekon kaiken aikaa. Viimein Pekolle viimein selviää, että hän on vuorelaisten sukua ja pystyy halutessaan tekeytymään näkymättömäksi tavallisille ihmisille, kalevalaisille.

Sitten alkaakin se vauhdikas osuus, kun Pekko tutustuu sukulaisiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja saa tietää isoäitinsä kuolemasta hirvittäviä yksityiskohtia. Yläkerrassa asuva muslimityttökään ei ole aivan tavallinen tapaus.

Kiven sisässä on samalla tavalla vetävä kuin Kaarnan kätkössä. Teksti on ilmavaa ja dialogivoittoista, joten tämä oli nopeaa luettavaa. Mutta aivan kuten edellisen osan päähenkilö, myös Pekko on vähän pihalla ihan perusasioista. Että jos vaikkapa tuntematon naapuri tulee lainaamaan partakonetta, niin ei sitä nyt vain lainata, koska se on henkilökohtainen vehje. Toki Pekko on kova pelaamaan Minecraftia, mutta ei pelaamisen harrastaminen tarkoita sitä, että automaattisesti olisi sosiaalisesti kömpelö.

Alkuun tosiaan vähän harmitti, ettei tämä ollutkaan suoranaista jatkoa edelliselle osalle, mutta Pekon tarina oli oikein kiinnostava sekin.



*Tosin Pinja vilahtaa noin lauseen verran kirjan loppupuolella.

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Mangaa

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura
(Sakura-hime kaden, 2008)
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Kim Sariola
Prinsessa Sakura on orpo nuori tyttö, joka on saanut elellä huoletonta elämää. Jo lapsena hänet on luvattu vaimoksi prinssi Ooralle ja nyt on tullut aika solmia tuo avioliitto. Sakura ja Oora eivät ole tavanneet aiemmin, eikä ensikohtaaminen sovi aivan suunnitelmien mukaan. Yhteistä säveltä ei hetkessä, tai sarjan yhdessä osassa, löydy ja kun kuvioon astuvat muinaiset hirviöt ja etenkin niiden tuhoaminen sekä ikään kuin verenperintönä saatu taikamiekka, on melkoinen soppa valmis.

Minusta tarina kuulosti mielenkiintoiselta, mutta tämän ensimmäisen osan lukemisen jälkeen taisin menettää mielenkiintoni. Tarina on sinänsä vauhdikas, mutta mielestäni huonosti koossa pysyvä. Piirrostyyli on kautta linjan tuollaista kannessa näkyvän kaltaista hentoa, ilmavaa, suurisilmäistä ja runsasta. Ajoittain tuntuikin, että tekijälle oli tärkeämpää saada piirtää mahdollisimman paljon liehukkeita, ilmavia kampauksia, suuria silmiä ja pitkiä sääriä kuin viedä tarinaa yhtään mihinkään.

Prinsessa Sakura on 12-osainen sarja, joten yhden osan perusteella ei toki pitäisi mennä tekemään kauaskantoisia päätelmiä. Silti olen vahvasti sitä mieltä, että tämän tyyppinen manga ei ole minun makuuni.



Chiyori: Pyhäkön kulkukissat
(Jinja no mori no noraneko-kun, 2012)
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Antti Valkama
Pyhäkön kulkukissat sisältää kolme romanttiseksi luokiteltua lyhyttarinaa. Ensimmäisessä tarinassa Nagi vanhempien eroaikeiden vuoksi pyhäkköä hoitavan enonsa luokse kesäksi. Tyttöä ei maisemanvaihdos houkuta ollenkaan, ainakaan alkuun, mutta vähitellen mieli muuttuu. Suurimpana tekijänä on luonnollisesti arvoituksellinen nuorukainen, Satsuki, joka asuu myös enon luona.

Toisessa tarinassa Akari astelee autiotaloon, jossa väitetään kummittelevan. Kummitusten sijaan hän törmää Yoo-nimiseen nuoreen mieheen ja lopun voittekin arvata.

Viimeisessä tarinassa suosittu Gaku saa tukiopetusta ahkerasti opiskelevalta Oosakalta. Oosaka pitää itseään aivan erilaisena kuin muut tytöt, mutta vähitellen hänen on pakko tunnustaa, ettei hän ehkä sittenkään ole aivan immuuni ihastumiselle.

Kaikki tarinat ovat varsin lyhyitä ja juonet oikovat loivissakin mutkissa. Tunnetasolla en päässyt yhdenkään tarinan vietäväksi, vaikka kovasti yritin. Eniten minua häiritsi kuitenkin se, että Satsuki, Yoo ja Gaku ovat kaikki tismalleen saman näköisiä.



Kyoukorin: Ace - musta vaeltaja 1
(Kuro neko Ace volume 1, 2011)
Sangatsu Manga 2017, 224s.
Suom. Suvi Mäkelä

Ace on musta kulkukissa, jonka kasvoja hallitsee pitkä arpi. Ace on muiden kissojen silmissä legenda ja häntä kunnioitetaan suuresti. Ace ei välitä hankkia ystäviä kissoista sen paremmin kuin ihmisistäkään, vaan hän haluaa kulkea yksin omia polkujaan.

Tässä kirjassa on 8 tarinaa, jotka ovat keskenään aika samanlaisia. Joku kissa-parka on pulassa ja vähän vastentahtoisesti Ace sitten auttaa tätä poloista yksilöä.

Tykkään kissoista, mutta Ace tuntui ihan älyttömän rasittavalta tapaukselta. Kauhean dramaattista ja ankeaa elämä tuommoisella erakolla, joka mieluummin on nälissään, kuin ottaa vastaan ihmisen tarjoamaa ruokaa.









Alkuteos Makoto Shinkai
Sarjakuva Ranmaru Kotone: your name. 02
(your name. 2, 2016)
Sangatsu Manga 2017, 164s.
Suom. Janne Mökkönen

Your name -sarjan toinen osa osoittautui todella vetäväksi. Taki tajuaa, ettei ole hetkeen vaihtanut paikkaa Mitsuhan kanssa. Hän yrittää tavoittaa Mitsuhaa, mutta kaikki yritykset epäonnistuvat. Lopulta Taki päättää lähteä Itomoriin paikan päälle tapaamaan Mitsuhaa. Itomori ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen kuin Mitsuhan silmin näytti ja Taki järkyttyy suuresti.

Tarina kulkee sellaiseen suuntaan, jota en osannut lainkaan odottaa ja suunta on ihan ehdottomasti hyvä. Nyt jännitän pala kurkussa, onnistuuko Takin/Mitsuhan suunnitelma tapahtumien suunnan muuttamisesta.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Kesken jäänyt: Lähettiläät

Tuomas Kaila: Lähettiläät
Kulttuurivihkot 2017, 102s.


Ihan alkuun muistutan itseäni julkisesti siitä, että jos kirjaa kuvataan takakannessa tai markkinointimateriaalissa satiiriksi, teos tuskin on minun luettavakseni tarkoitettu.

Viime vuoden puolella minulle tarjottiin luettavakseni Kulttuurivihkot-kustantamon kirjoja. Valitsin Tuomas Kailan Lähettiläät, koska sysimustan humoristinen lyhytproosa vaikutti mielenkiintoiselta. Novelleissa hypähdellään lukuisien diplomaattien matkaan seuraamaan kunkin arkea ja ajatuksia.

Vannon, että ihan tosissani yritin lukea tämän.
Aivan aidosti halusin antaa novelleille mahdollisuuden voittaa minut puolelleen, mutta en silti saanut luettua kuin neljä ensimmäistä.

Ensinnäkin tämä sysimustaksi luokiteltu huumori ei ole minusta tippaakaan hauskaa. Liberaalit hottikset ja Persianlahden pihtarit eivät huvita sen enempää kuin diplomaatin saunassa nukkuva, laittomasti maassa oleskeleva piika/kotiorja.

Toisekseen tämä huumoriksi tarkoitettu roisin ennakkoluuloinen ja rasistinen asenne teki ihan mahdottomaksi tekstiin keskittymisen. Inhotti niin paljon, että mieluummin jätin kirjan kesken kuin yritin enempää.


lauantai 20. tammikuuta 2018

Viimeinen vartio

Stephen King: Viimeinen vartio
(End of Watch, 2016)
Tammi 2018, 400s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Luin Viimeisen vartion englanniksi toissa kesänä ja näköjään moitin kirjan rakennetta ja hieman pätkivää jännitettä. Siitä olen edelleen samaa mieltä, että Viimeinen vartio tuskin itsenäisenä teoksena tekee suurta vaikutusta, mutta noin muuten olen valmis pyörtämään sanani.

Viimeisessä Mersumies-kirjassa itse Mersumies, eli Brady Hartsfield, on enimmäkseen sängyssä makaavaksi aivovammapotilaaksi yllättävän keskeisessä roolissa. Edellisen osan lopussa saatiinkin jo esimakua Hartsfieldin aivojen todellisesta nykytilasta ja tässä kirjassa tapahtumat käynnistyvät ja etenevät varsin nopeasti.Tavalla tai toisella Hartsfieldiin liittyviä ihmisiä alkaa kuolla kiihtyvällä vauhdilla, kaikki oman käden kautta. Bill Hodges ja Holly Gibney eivät halua tyytyä ilmeisimpään ratkaisuun, toisin kuin poliisi, ja jatkavat sinnikkäästi tapausten tutkimista. Yhtäläisyyksiä löytyy ja vaikka ainoa ratkaisuvaihtoehto on kaikkea muuta kuin uskottava, Hodges ja Gibney luottavat vaistoihinsa.

Kuten jo alkuun totesin, tällä lukukerralla en kokenut kirjaa mitenkään töksähteleväksi tai laahaavaksi. Enemmänkin kävi niin, että yritin venyttää kirjan lukemista mahdollisimman pitkään, sillä en halunnut vielä heittää hyvästejä näille ihmisille. Paitsi Hartsfieldiä ei kyllä tule ikävä.

Kauhun suhteen sietokykyni on hirveän matala, joten vaikka Viimeinen vartio ei ole pelottavimmasta päästä ja juoni oli entuudestaan tuttu, minua jännitti välillä ihan tosissaan. Erityisen inhottavia väristyksiä aiheuttivat Hartsfieldin metkut.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

torstai 18. tammikuuta 2018

Kaarnan kätkössä

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Väkiveriset 1: Metsän kirja
Myllylahti 2017, 216s.

Kirsin kirjanurkka -blogissa on meneillään #nuortenkirjatorstai-projekti. Projektin tarkoituksena on antaa lisänäkyvyyttä nuortenkirjallisuudelle ja sitä kautta toivottavasti saada edes jokunen nuori innostumaan lukemisesta. Itse en varmaankaan ihan joka torstaille ehdi nuortenkirjaa lukea, mutta haluan olla mukana edes silloin tällöin.



Koska äänikirjana kuuntelemani Raven Cycle -sarja ei ole oikein vastannut odotuksiani, nappasin hyllystä luettavakseni Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan, Kaarnan kätkössä.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Pinja näkee somessa kuvan, joka pistää kaiken sekaisin. Yhtäkkiä ei olekaan ihanaa poikaystävää, koulussa alkaa mennä korkeintaan keskinkertaisesti, eikä tulevaisuudensuunnitelmat olekaan enää selkeät. Pinjan vanhemmat antavat hänen sopeutua uuteen tilanteeseen aikansa, mutta lopulta äiti järjestää Pinjan kesätöihin puisto-osastolle. Siellä Pinja tutustuu punatukkaiseen Virveen ja pienen hetken elämä näyttää taas ihanan valoisalta.

Helminen yhdistää suomalaisen mytologian näppärästi nykyaikaan. Pinjan arkeen tupsahtaa myyttisiä olentoja kiihtyvällä tahdilla, eikä Pinja itsekään taida olla ihan tavallinen teini. Reaalimaailman ja fantasian yhdistäminen toimii ja viihdyttää. Uskottavuuden kannalta ongelmallisimmaksi koin sen, että Pinjalle järjestyi kesätyöpaikka kaupungilta ihan noin vain, päivässä. Hetkeäkään en usko, että jo alkuvuodesta hakuun tuleviin kesätyöpaikkoihin jäisi vapaita paikkoja. Pinja on myös ikäisekseen vähän turhan lapsellinen ja hyväuskoinen, mutta en jaksanut siihenkään seikkaan takertua turhan pitkäksi aikaa.

Kaarnan kätkössä on vetävää urbaanifantasiaa. Taidan lukea seuraavan osan pian, sillä on kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan tarina tästä etenee.

tiistai 16. tammikuuta 2018

The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k
Quercus 2015, 198s.


The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k on saanut inspiraationsa Marie Kondon KonMari-kirjasta. Siivottuaan vaatekaappinsa Kondon menetelmällä Sarah Knight päätti ikään kuin samaa menetelmää käyttäen siivota muunkin elämänsä. Knightin näkemyksen mukaan kullakin meistä on jonkin sortin kiintiö "fuckeja" käytettäväksi elämän eri osa-alueille. Niitä olisi hyvä käyttää säästellen, kuten rahaakin: jos raha riittää asiaan X, sitä ei välttämättä riitä myös asioihin I, K, W ja Å.

Humoristisella otteella Knight opastaa listaamaan erilaisia asioita ja päättämään sijoittaako niihin fuckejaan vai ei. Koska toisten ihmisten mielipiteisiin tai ajatuksiin ei voi juurikaan vaikuttaa, kannattaako niiden pohtimiseen käyttää tolkuttomasti omaa energiaa? Fuckinsa järkevästi käyttävä ihminen säästää aikaa, energiaa ja ihan silkkaa rahaakin.

Luin kirjasta noin kolmanneksen tyytyväisenä hekotellen. Knightin idea käy selväksi jo kirjan alussa ja pian kirja alkoi tuntua itsensä toistolta. Pitkään olinkin jo sitä mieltä, että tähän kirjaan en enää omia fuckejani käytä, mutta päätin sitten kuitenkin lukea sen loppuun asti.

Jossakin määrin tästä kirjasta oli ihan aidosti iloa minulle. Tuntui, että sain ikään kuin luvan lakata murehtimasta muutamia typeriä asioita, kun en niille mitään mahda. Toisaalta taas Knightin näkemyksistä osa ärsytti ihan suunnattomasti. Esimerkiksi kierrättäminen ei hänen mukaansa ole niin vakava asia, että jos ei huvita niin samaan roskikseen vain kaikki. Tiedostan kyllä, ettei yksittäisen ihmisen moitteettomilla kierrätystavoilla maailmaa pelasteta, mutta välinpitämätön ei silti pitäisi olla vain siksi, että siten pääsee helpommalla.

The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k tarjosi muutamia käyttökelpoisia ajatuksia ja ihan viihdyttäviä tuokioita.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa 2017, 135s.

Pirjo Puukon novellikokoelma Mutkanlukutaito on monella tapaa ihastuttava kirja. Sen 18 novellissa on vinkeyttä ja asennetta, jollaista saisi tulla vastaan enemmänkin. Puukon käyttämä kieli on eloisaa ja persoonallista, mutta ei tippaakaan työlästä tai väkinäistä. Näissä novelleissa kyynelissä uivat kilpaa naurava liehittely ja narratuksi tulleen häpeä ja voi käydä niin että yksi pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis.

Näissä tarinoissa vaimoa tympii miehen pitkäksi venähtänyt kapakkareissu niin paljon, että hän tyhjentää jääkaapin, nappaa mukaansa miehen kotiavaimen ja lähtee ystävänsä kanssa Suomenlinnaan retkelle. Erään miehen mutkanlukutaito ei ole paras mahdollinen ja sen seurauksena hammasproteesi katoaa. On ihastumisia, haaveita, Klamydiaa soittava mökkinaapuri.

En sitten yhtään haluaisi käyttää sanaa elämänmakuinen, mutta silti juuri se sopii kuvaamaan tätä kirjaa erikoisen hyvin. Hitusen turhan pienestä fontista huolimatta nautin Mutkanlukutaidon lukemisesta todella paljon. Puukko kirjoittaa luontevaa dialogia ja saa arkisetkin tilanteet kuulostamaan jollakin tapaa erityisiltä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma

perjantai 12. tammikuuta 2018

Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo:
Vihan ja inhon internet
Kosmos 2017, 147s.

Vihan ja inhon internet on teos, jonka toivoisi päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Etenkin mahdollisimman monen miehen. Etenkin sellaisen miehen, joka on joskus katsonut asiakseen lähettää netissä jotain sanoneelle naiselle törkeän viestin.

Olen kyllä kuvitellut olleeni tietoinen vihapuheesta ja siitä, kuinka se kohdistuu erityisesti naisiin. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että vähänpä tiesin. Ilmiön laajuus on ihan käsittämätön! Viestien "asiasisältö" on uskomatonta! Uskomattominta lienee se, että äärimmäisen harva vihaviestien lähettäjä joutuu teoistaan minkäänlaiseen vastuuseen.

Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvamuotoinen tietokirja kertoo karua kieltä internetissä tapahtuvasta häiriköinnista. Kirjan alussa kerrotaan noin 20 naisen kokemuksia vihaviestien kohteena olemisesta. Viestien sisältö on lähes aina sukupuolittunutta nimittelyä ja ulkonäön arvostelua. Huorittelun lisäksi kohteen toivotaan tulevan raiskatuksi tai annetaan ymmärtää, että hengenlähtökään ei ehkä ole kaukana.

Ehkä hätkähdyttävintä kirjassa oli osio, jossa Emmi Nieminen vastaa kahdelle vihaviestejä lähettäneelle ja yrittää selvittää, miksi viestit on lähetetty. On käsittämätöntä, etteivät törkyviestien lähettäjät välttämättä edes muista moisia viestejä koskaan lähettäneensäkään. Eikä heillä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, että asioista voisi yrittää keskustella asiallisesti ilman henkilöön meneviä törkeyksiä.

Vihan ja inhon internet jätti minut hölmistyneeksi. On vastenmielistä tajuta näin idioottimaisen ilmiön laajuus.

Linkkaan tähän Mitä luimme kerran -blogin kirjoituksen Vihan ja inhon internetistä, sillä Lauran teksti on todella hyvä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

torstai 11. tammikuuta 2018

Makwan Amirkhani

(toim.) Mari Sainio: Makwan Amirkhani
Docendo 2017, 175s.

Seuraan ihan mitättömän vähän urheilua. Ainoastaan jääkiekon MM-kisoista olen kiinnostunut, ja niistäkin lähinnä semifinaali- ja finaalivaiheessa, mikäli Suomen joukkue on edelleen mukana. Mutta kuten joskus elämässä käy, puolison mukana sitä tutustuu asioihin, joista muuten ei ehkä olisi kuullut edes nimeä. Niinpä minäkin olen katsonut UFC:tä, sekä otteluja että The Ultimate Fighter reality tv-sarjaa. Laji ei missään nimessä ole niin sanotusti lähellä sydäntäni, vaan tunnen sitä katsoessani suurta syyllisyyttä siitä että ikään kuin viihteeksi katson kuinka toisiin sattuu.

Mari Sainion toimittamassa kirjassa Makwan Amirkhani kertoo omin sanoin elämäntaipaleestaan. Hän on syntynyt Iranissa ja muuttanut perheensä kanssa Suomeen 4-vuotiaana heidän saatuaan täältä turvapaikan. Amirkhani ei peittele nuoruudessa tehtyjä mokia tai virheitä ihmissuhteissaan, mutta ei pahoittelekaan niitä. Erityisesti ärsyttikin se, että toisten kunnioittamisen puolesta puhuva ihminen petti tyttöystäväänsä, mutta ei sietänyt samaa tyttöystävältään. Se on kaksinaismoralismia sellainen touhu.

Minua tässä kirjassa kiinnosti eniten vapaaotteluun liittyvät kohdat. Laji on vaativa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja kun itse en ole tippaakaan urheilullinen, oli hurjaa lukea jo pelkästään siitä treenimäärästä, jolla Amirkhani valmistautui kuhunkin otteluun.

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat vähän korkeammalla. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla tapahtumista perheenjäsenten, ystävien ja treenikavereidenkin näkökulmasta. Faneille tämä on kuitenkin varmasti antoisa opus runsaine kuvineen.

---

Tänä vuonna päätin lähteä ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen.
Tällä kirjalla ruksaan kohdan 9. Kirjan kansi on yksivärinen. (Joo joo, musta ei ole oikeastaan väri, mutta ei saivarrella nyt.)

tiistai 9. tammikuuta 2018

Suuri lukuseikkailu

Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu
Avain 2017, 191s.
Kuvitus: Mirkka Hautamäki/Lukukeskus & Emmi Kyytsönen


Olette varmasti kuulleet sen viisauden esimerkin voimasta. Että jos esimerkiksi vanhemmat syövät terveellisesti ja harrastavat liikuntaa, samat hyvät tavat tarttuvat lapsiinkin. Ja jos vanhemmat lukevat paljon, lapsetkin todennäköisesti lukevat mielellään.

Olen lukenut lapsille paljon, mutta viime aikoina en ole tahtonut saada noita kouluikäisiä (9- ja 11-vuotiaita) innostumaan oikein mistään kirjoista. Molemmat suorittavat koulussa lukudiplomia, johon ovat lukeneet omat suosikkinsa, mutta koska diplomiin ei hyväksytä kokonaisia kirjasarjoja (nuoremmalla saa olla yksi kirja per sarja, vanhemmalla kaksi), ei kirjoja ole kertynyt kovin paljoa. Totta kai olen etsinyt kirjastosta uusia mielenkiintoisen oloisia kirjoja ja kysellyt vinkkejä, mutta vähän huonolla menestyksellä.

Sitten törmäsin Lumiomenan Katjan blogissa Kaisa Laaksosen Suuren lukuseikkailun esittelyyn ja innostuin välittömästi. Vinkkikirja lasten ja varhaisnuorten kirjoista! Laaksonen on koonnut lukuvinkkejä eri aihepiireistä, kuten koulumaailmasta, eläinpäähenkilöistä, erilaisista harrastuksista, satumaailmoista jne. Listat eivät ole puisevia luetteloita, vaan pieniä lukunäytteitä. Erilaisista salapoliisikirjoista on koottu kahden aukeaman taulukko, josta näkee helposti kunkin kirjan erityispiirteitä sarjan kirjamäärästä etsivänä toimivien lasten ikään ja tapahtumapaikasta esimerkkitapauksiin. Siellä täällä kirjassa on myös pieniä tehtäviä, kuten tietovisa ja salapoliisikirjabingo.

Eniten lapsia kiehtoi Miksi lukisin kirjan? -kaavio, jossa varsin tyhjentävästi kerrotaan miten lukeminen onnistuu, vaikka olisi muuta tekemistä tai keskittymisvaikeuksia tai lukemattomuudelle löytyisi  jokin muu (teko)syy. Ilmeisesti kirjasta luettuna ne perustelut on helpompi ottaa vastaan kuin äidin suusta, joten lukemistakin on tapahtunut. Edelleen sänkyjen viereen (ja alle) kasaantuu enimmäkseen Aku Ankan taskukirjoja, mutta sentään sarjakuvien lukeminen on laajentunut myös Asterixeihin. 9-vuotias lukee parhaillaan Puluboin ja Ponin pöpelikkökirjaa ja esikoinen innostui lukemaan uudestaan Nolo elämäni -sarjaa.

Suuri lukuseikkailu on erittäin tervetullut apu lasten lukuinnon kasvattamiseksi. Se näyttää selkeästi jo pikaisella vilkuilulla sen, miten monista eri aiheista on tarjolla paljon laadukasta luettavaa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

The Raven Boys & The Dream Thieves

Maggie Stiefvater:
The Raven Boys
The Dream Thieves
Scholastic Audio 2011 & 2012,
11h 8min & 12h 45min
Lukija: Will Patton


Kaipasin jotakin kevyttä, lievästi jännittävää ja ehkä hitusen teiniromantiikkaa sisältävää kuunneltavaa ja päätin tutustua tähän Maggie Stiefvaterin Raven Boys -sarjaan. Kahden ensimmäisen osan jälkeen olen vielä vähän ymmälläni, enkä osaa oikein sanoa edes sitä, pidänkö näistä vai en.

Blue Sargent on selvänäkijä-(yksinhuoltaja)äidin ainoa lapsi ja tottunut siihen, että korteista luetaan milloin mitäkin ennustuksia. Bluelle itselleen on kerrottu jo kauan sitten, että kun hän suutelee tosirakkauttaan, tämä kuolee. Bluella ei ole selvänäkijän kykyjä, mutta mystisellä tavalla pelkkä hänen läsnäolonsa saa yliluonnolliset asiat voimistumaan.

Läheisen poikakoulun, Aglionbyn, oppilaista Blue haluaa pysyä mahdollisimman kaukana, sillä heistä olisi varmasti vain harmia. Tietystikään moinen välttely ei onnistu ja tuota pikaa Blue yhdessä muutaman Aglionbyn Raven Boyn kanssa etsii muinaisen Walesin prinssin, Owain Glyndŵrin, hautaa ja "ley linea", jonka Blue perheineen tuntee nimellä Corpse Road. 

Suurin ongelma näissä kirjoissa on lukija. On ihan ymmärrettävää, että lukija pyrkii muuttamaan ääntään tai äänenpainoaan siten etteivät kaikki kirjan hahmot kuulostaisi samalta. Will Patton ei kuitenkaan onnistu luomaan tarpeeksi monia eri puhetapoja, jotta jokainen hahmo kuulostaisi normaalilta. Yksi nuorukainen kuulostaa omituiselta sekoitukselta huutokaupanpitäjää ja aggressiivista pelleä. Blue, samoin kuin moni muu naispuolinen hahmo, taas kuulostaa haavemaailmaan unohtuneelta humalaiselta, joka lähinnä henkäilee repliikkejään.

The Raven Boysien maailmassa on kuitenkin paljon sellaista mistä pidän. Tässä liikutaan toden ja yliluonnollisen rajamailla luontevasti. Erityisen paljon pidän yhden pojan, Ronanin (joka kuulostaa Pattonin tulkitsemana aina vihaansa tukehtuvalta), kyvystä tuoda asioita unimaailmasta. Unimaailmojen sekoittuminen todellisuuteen on minusta aina kiehtova ajatus ja uskoisin että tämä kuvio on suuressa roolissa myös myöhemmissä kirjoissa.

Osittain puutteellisen kielitaidon, osittain kuuntelemista häiritsevän lukijan takia en ole aivan perillä siitä, miksi Raven Boysien johtajahahmo Gansey on niin innokas löytämään Glyndŵrin haudan ja mikä virka kaikilla niillä "ley lineilla" on, mutta jospa kokonaisuus hahmottuisi selkeämmäksi kahden muun osan myötä. Sitä romantiikkaa olisin toivonut olevan mukana vähän enemmän, mutta tuolla tappava suudelma -ennustuksella romanttiset jutut on aika hyvin karsittu minimiin.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Viha jonka kylvät

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
(The Hate U Give, 2017)
Otava 2017, 393s.
Suom. Kaijamari Sivill

Viha jonka kylvät on osunut silmiini vähän siellä sun täällä. Jostakin syystä en kuitenkaan ole ollut kiinnostunut ottamaan selvää edes siitä, mistä kirja kertoo. Vähän ennen joululomaa huomasin kuitenkin, että tätä oli hankittu koulukirjastoon ja päätin ottaa selvää, millaisesta kirjasta on kyse.

Starr on 16-vuotias ja on yksi yksityiskoulunsa harvoista mustaihoisista oppilaista. Starr elää kuin kahtena eri ihmisenä riippuen siitä onko hän kotona slummialueella vai koulussa. Hän kiinnittää erityistä huomiota etenkin puhetapaansa, ettei vain lipsauttaisi liikaa slangisanoja koulussa tai puhuisi liian huolitellusti kotinurkillaan. Eräänä iltana Starr on lapsuudenystävänsä kyydissä, kun poliisi pysäyttää heidät. Epämääräisessä tilanteessa poliisi ampuu Starrin ystävän ja ainoana silminnäkijänä Starrilla on ehkä mahdollisuus auttaa oikeutta tapahtumaan. Todistajaksi ryhtyminen ei kuitenkaan ole helppo päätös ja kun tarpeeksi moni asia alkaa mennä pieleen, kuka tahansa voi olla vaarassa.

Minun oli alkuun vaikea päästä sisälle tähän kirjaan. Suurin syy oli varmaankin kirjan kieli, sillä minäkertoja-Starr käyttää puhekieltä, joka ei välttämättä ole sitä kiitollisinta käännettävää. Kun tarina viimein alkoi viedä, se veikin lujaa. Viha jonka kylvät on erittäin ahdistava ja epäreilu kirja. Se avaa silmät katsomaan asioita useammalta kannalta ja auttaa ymmärtämään slummien omia sääntöjä, joita ei silti tarvitse hyväksyä.

Mitä lähemmäksi kirjan loppua pääsin, sitä enemmän pelkäsin kaikkien puolesta. Tuntui, että koko ajan mennään vain huonompaan ja arvaamattomampaan suuntaan. Kokonaisuutena Viha jonka kylvät on sellainen kirja, jonka lukeminen vaatii voimia. Tämän jälkeen ei noin vain tartuta seuraavaan tarinaan, eikä tätä unohda hetkessä. Todella rankka, todella hyvä.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Maorien laulu

Sarah Lark: Maorien laulu
(Das Lied der Maori, 2008)
Bazar 2017, 860s.
Suom. Sanna van Leeuwen

Sarah Larkin Maorien laulu jatkaa Valkoisen pilven maan aloittamaa Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukutarinaa. Aivan saumattomasti tarina ei kuitenkaan jatku. Tämän kirjan alussa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut neljä vuosikymmentä ja tarinan päähenkilöiksi nousevat Gwyneiran lapsenlapsi Kura sekä Helenin lapsenlapsi Elaine.

Elaine rakastuu kullankaivajaksi ryhtyneeseen William Martyniin, jonka menneisyys Irlannissa ja syyt Uuteen-Seelantiin tulolle eivät kuulu niihin asioihin, joista William haluaa keskustella. Pariskunta on lähes kaikkien silmissä kuin luotu toisilleen, kunnes Kura saapuu kaupunkiin ja hurmaa upealla ulkonäöllään Williamin itselleen.

Jos Valkoisen pilven maa oli täynnä vastoinkäymisiä, ankeutta ja romantiikkaa, voin sanoa tästä kirjasta aivan samaa. Moni asia näyttää aluksi niin herttaiselta ja selkeältä, mutta seuraavassa käänteessä mennäänkin lujaa ja hallitsemattomasti alamäkeä.

Ehkä Maorien laulu ei ole sieltä uskottavimmasta päästä, mutta tällaista lukuflowta osuu kohdalle harvoin. Luin tämän kolmessa päivässä ja annoin kirjan viedä mukanaan aivan täysin. Valvoin jopa harvinaisen pitkään ihan vain saadakseni lukea kirjan loppuun rauhassa. Sarjaan on luvassa vielä yksi osa ja luotan siihen, että sekin tarjoaa oivallista todellisuuspakoa.

torstai 4. tammikuuta 2018

Notes to Boys

Pamela Ribon: Notes to Boys
(And Other Things I Shouldn't Share in Public)
Rare Bird Books 2017, 282s.

Notes to Boys -kirjaan törmäsin uskoakseni jossain päin Goodreadsia. Kiinnostuin kirjasta, tilasin sen omaksi ja aloitin lukemisen - viime kesänä. Kirjan idea on ihan hillittömän hauska: Pamela Ribon on sitä (tätä) sukupolvea, jolla ei ollut käytössään kännyköitä tai tietokoneita, vaan ystäville ja ihastuksille viestiteltiin kirjeitse. Jostakin epämääräisestä syystä Ribon on säilyttänyt itsellään kopiot (!) kaikista ihastuksilleen lähettämistään viesteistä (yhtä 200-sivuista lukuunottamatta) ja tässä kirjassa hän julkaisee noita viestejä omien kommenttiensa kera.

Ribon viittaa kirjeet kirjoittaneeseen itseensä nimellä Little Pam ja kirjeet saaneisiin poikiin erilaisin lempinimin, kuten Super Mario Brothers Boy, Holly Hunter Boy, Soft Hair ja Homeroom Boy. Ymmärrän hirveän hyvin tämän halun ottaa etäisyyttä teini-itseensä, joka on kirjoittanut pahaa-aavistamattomille nuorukaisille sensuroimattomia vuodatuksia aivan kaikesta.

Share with me your soul.

Yrittäessään kuvata syvää rakkautta, Little Pam kuulostaa lähinnä stalkkerilta:


"Do I know you? Oh, but I do. I know your smile, your laugh, your humor. I know your name, your family, your house."

"Rakkauskirjeiden" lisäksi Notes to Boys sisältää muutamia novellien tapaisia, runoja ja eroticaa, jota Ribon itse nimittää - erittäin osuvasti - awkwardicaksi.

Ribon on edelleen ystävä yhden teini-ihastuksensa kanssa. Holly Hunter Boylle hän kirjoitti sen uniikiksi jääneen 200-sivuisen kirjeen, jonka hän lopulta saa luettavakseen ja tässä kirjassa kommentoitavakseen.

On ihan tyhmää, että näin hauskan kirjan lukeminen venyi melkein puolen vuoden mittaiseksi on-off -projektiksi. Ehkä tässä oli kuitenkin liikaa omista teinivuosista muistuttavaa ainesta, joka herätti jo unohtuneet häpeän tunteet ja oli vain pakko lukea jotain muuta välissä. Paljon jotain muuta.