maanantai 15. lokakuuta 2018

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
(A Manual of Cleaning Women: Selected Stories)
Aula & Co 2018, 278s.
Suom. Kristiina Drews


Alle vuosi sitten herkuttelin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan huikeilla novelleilla. Jatkoa seurasi jo tänä syksynä, kun Tanssia ruusuilla -jatko-osa ilmestyi. Tilasin tämän ennakkoon ja aloin lukea samana päivänä kun posti suvaitsi paketin minulle asti kiikuttaa. Olin jo etukäteen päättänyt, että tällä kertaa en ahmi vaan luen novellin kerrallaan ja pitkitän nautintoa mahdollisimman kauan. Onnistuinkin hidastelemaan niin paljon, että sain nauttia Berlinin persoonallisista tarinoista liki kuukauden.

Tanssia ruusuilla sisältää 18 novellia, joista osassa on samoja henkilöitä. Edelleen yhtymäkohtia Berlinin omaan elämään on helppo löytää, eivätkä samankaltaisuudet suinkaan ole aina (tai juuri koskaan) iloisia asioita. Alkoholismia, huumeita, syöpää, keskenmeno, vankilatuomioita, haastavia ja/tai ankeita ihmissuhteita ja muita karuja kohtaloita: muun muassa niistä on Berlinin novellit tehty.

Tästä kokoelmasta vahvimmin jäi mieleen novelli nimeltä Mijito. Siinä kielitaidoton, raskaana oleva meksikolaisnainen jää yksin, kun hänen miehensä joutuu vankilaan. Aluksi hän saa asua miehensä veljen perheen luona, missä hänen täytyy tehdä paljon hommia asumisensa eteen. Lapsen synnyttyä hänen on kuitenkin lähdettävä muualle, vaikka mitään paikkaa ei ole. Tarina on hirvittävän ahdistava ja lohduton, loppu vielä pahempi. Ja silti on pakko ihailla Berlinin kykyä kuvata tällaisia tilanteita ja ihmisiä.

Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun. Käännös on upea ja teksti todella vahvaa.

lauantai 13. lokakuuta 2018

torstai 11. lokakuuta 2018

Loota

Patrick Wirbeleit: Loota
Piirrokset: Uwe Heidschötter
Sarjakuvakeskus 2018, 80s.
Suom. Saana Kaurala


Löysinpä ihan sattumalta mainion lastensarjakuvan kirjastosta!

Patrick Wirbeleitin käsikirjoittama ja Uwe Heidschötterin piirtämä Loota on sympaattinen tarina rakentamista rakastavasta pojasta ja velhon työkalupakkina toimineesta elävästä pahvilaatikosta.

Matias ilahtuu löytäessään tien laidasta tyhjän pahvilaatikon. Hän aikoo hyödyntää sitä avaruusasemansa rakentamisessa, mutta laatikko osoittautuukin eläväksi. Avulias ja puhelias Loota haluaa osallistua rakennushommiin, mutta ei todellakaan rakennusmateriaalina. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, että Matiaksen vanhemmat näkevät Lootan. Hänellä on nimittäin aikuisiin sellainen vaikutus, että he jähmettyvät aloilleen. Vain velhon vihreä jauhe poistaa jähmetyksen, joten Matiaksen ja Lootan on lähdettävä synkkään metsään velhon talolle hakemaan apua.

Heidschötterin piirrostyyli on todella miellyttävää. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä ja ilmeikkäitä ja värimaailma mukavan hallittu. Ilmeisesti Loota ja Matias seikkailevat useammissakin tarinoissa, joista tähän ensimmäiseen kirjaan on koottu kolme. Tarinat ovat sopivasti hauskoja ja ihan hitusen jänniä, joten Loota sopii mainiosti jo alakoulun alaluokkalaisille.

Aion luetuttaa tämän 10-vuotiaalla pojallani, joka on sarjakuvissa jämähtänyt jostain syystä tyystin Aku Ankkoihin. (Hyviä nekin tietysti ovat, ainakin enimmäkseen, mutta on ihan hyvä laajentaa lukumakua sarjakuvienkin saralla.)

maanantai 8. lokakuuta 2018

Giant Days vol. 8 + Extra Credit 1

John Allison: Giant Days, Extra Credit 1
Kuvitus: Lissa Treiman, Caanan Grall,
Jenn St-Onge & John Allison
Boom!  Box 2018, 112s.
Sain toivoa (ja tilata) itselleni syntymäpäivälahjaksi pari kirjaa. Koska sopivasti oli ilmestynyt uusi Giant Days kokoelma ja tällainen Extra Credit -bonusalbumi, tilasin ne molemmat.

Extra Credit sisältää irrallisia tarinoita Daisyn, Susanin ja Estherin elämästä. Ensimmäisessä tarinassa nähdään vaihtoehtoinen versio heidän ensimmäisestä lukukaudestaan yliopistossa. Mitä olisi tapahtunut, jos he eivät olisikaan ystävystyneet? Yhdessä pätkässä tytöt lähtevät joulun viettoon Estherin tuttavan asunnolle Lontooseen. Muut jutut eivät jättäneet juurikaan muistijälkiä, joten ei niistä sen enempää.

Extra Credit oli pettymys, sillä kansikuvasta poiketen sisällön ovat piirtäneet aivan muut kuvittajat kuin tavallisesti. Visuaalisuudella on paljon merkitystä ja tuntui todella nahkealta lukea "väärännäköistä" sarjakuvaa. En myöskään ihastunut siihen, että hahmojen persoonallisuuksia oli pyöristetty tai latistettu.




John Allison: Giant Days vol.8
Boom! Box 2018, 112s.
Onneksi Giant Days vol. 8 oli juuri niin laadukas ja veikeä, kuin edeltäjänsäkin.

Vastoin odotuksia Esther ystävystyy McGrawn tyttöystävän kanssa, mutta kaveruus on salattava muilta. Muillakin on salaisuuksia, jotka kyllä paljastuvat ennen pitkää. Daisyn tyttöystävä koettelee Estherin ja Susanin kärsivällisyyttä monin tavoin, mutta nelinumeroinen sähkölasku katkaisee kamelin selän. Lukuvuoden lähestyessä loppua on aika miettiä seuraavan vuoden asumisjärjestelyjä. Tyttöjen kämppä ei ole kummoisessa kunnossa ja myös kämppäkaveruuden jatkumista on syytä pohtia.

Minä sitten niiiiin rakastan tätä sarjaa. Jollain oudolla tavalla tästä tulee mieleen Gilmore Girls: välttämättä ei tapahdu mitään isoja asioita, mutta ne pienetkin ovat ihan tarpeeksi.

Piirrosjälki on tässä albumissa laadukasta kautta linjan ja hauskan lisän toi suomalainen sivuhahmo!

lauantai 6. lokakuuta 2018

Mummo 5

Anni Nykänen: Mummo 5
Sammakko 2018, 104s.

Anni Nykäsen Mummo näyttää elämisen mallia jo viidennessä albumissa. Mummo pitää lähipiirin lämpimänä neulomalla ahkerasti, oli tarvetta tai ei. Arjessa kulkevat mukana puoliso, pulska kissa ja kuolema, joka yrittää ahkerasti päästä heilauttamaan viikatettaan.

Nykäsen kynänjälki on varmaa ja selkeää. Mummo on ryppyineen ja asenteineen sellainen, että hänen asenteestaan olisi hyvä ottaa mallia. Erityisesti ihastuin tapaan, jolla Mummo yritti piristää varsin pessimististä ystävätärtään: ensin hän hakee paikalle Klouni Hynysen, sitten rullaa kerälle oman päänsä päälle asettuneen tumman pilven ja kutoo siitä ystävälle ihanan ahdistavan kaulahuivin.

Jos syksyn kalseus tympii, niin Mummo 5 (ja ne aiemmatkin) saa mukavasti ajatukset toisaalle ainakin vähäksi aikaa.

torstai 4. lokakuuta 2018

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika
(Silverpojken)
WSOY 2018, 4h 28min.
Suom. Pekka Marjamäki
Lukija: Anni Kajos


Keväällä kuuntelin Kristina Ohlssonin Lasilapset, joka on palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana vuonna 2013. Sarjan toinen osa, Hopeapoika, ilmestyi jo loppukesästä, mutta koska pelkäsin ensimmäistä osaa kuunnellessa aika paljon, piti tämän kuuntelemiseen kerätä rohkeutta.

Aladdinin perhe on muuttanut asuntoveneestä vanhaan vesitorniin, jossa heillä on ravintola. Ravintolasta alkaa kadota ruokaa, vaikka ovet ovat lukossa. Yhdessä ystäviensä Billien ja Simonan kanssa Aladdin alkaa selvittää ruokavarkaan henkilöllisyyttä. Samaan aikaan Aladdin kuulee vesitornin sijaitsevan samalla paikalla kuin aikoinaan palanut hopeasepän paja. Sepän tekemät hopeaesineet katosivat jäljettömiin ja Aladdin päättää löytää ne auttaakseen vanhempiaan rahahuolissa. Miten Aladdinin useaan kertaan näkemä, vain shortseihin pukeutunut poika liittyy ruokavarkauksiin? Vai onko hän Hopeapoika, jonka kerrotaan etsineen kadonneita hopeita jo sata vuotta?

Hopeapoika on edeltäjäänsä hieman tavanomaisempi seikkailukertomus. Paljastan sen verran, että hivenen yliluonnollisia elementtejä tässäkin tarinassa on, mutta enimmäkseen pysytään hyvinkin realistisissa vaihtoehdoissa. Ehkä tästä syystä Hopeapoika oli minulle pieni pettymys. Pelkään nimittäin enemmän yliluonnollisuuksia kuin oikeita ihmisiä. Etukäteen olin tosiaan varautunut pelkäämään, ja kun sitä ei sitten päässytkään tapahtumaan, niin vähän petyin. Mutta noin kokonaisuutena Hopeapoika on kuitenkin oikein mainio tarina. Samaa sanoi 12-vuotias esikoinen, joka luki tämän ensin kesäloman lopulla ja uudestaan koulujen alettua lukudiplomia varten.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Rouva C

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 362s.



Millaisia adjektiiveja sinä yhdistät Minna Canthiin?
Minulle tulevat ensimmäisenä mieleen topakka, päättäväinen ja itsevarma. Mielikuvieni Minna Canth ei ole epävarma tai avuton, vaan aikaansaava ja määrätietoinen. En osaa sanoa, mistä ja miten olen käsitykseni hänestä koonnut, mutta kovin yksipuolinen näkemys se on ollut.

Minna Rytisalon toinen romaani, Rouva C., on fiktiivinen romaani nuoresta Minna Canthista, josta piti tulla opettaja. Toisin kävi, sillä hän avioitui opettajansa, Ferdinand Canthin kanssa, eikä tuohon maailman aikaan ollut mahdollista olla sekä vaimo että opettaja. Canthien perhe kasvaa tasaiseen tahtiin kuuden lapsen verran ja ennen puolison kuolemaa alkunsa ehtii saada seitsemäs.

Äitiys ja emännyys eivät ole Minna Canthille helppoja rooleja. Eivätkä tyydyttäviä. Hän haluaa enemmän: saada aikaan muutoksia ja kirjoittaa.


"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli?"


Rouva C. kuvaa nuorta Minna Canthia niin uskottavasti, että väkisinkin unohdin lukevani fiktiota. Kaikki kirjassa kuvattu tuntuu täysin mahdolliselta, uskottavalta. Kirjan kieli on käsittämättömän hienovireistä ja kaunista olematta teennäistä tai imelää.

On ehkä todella hölmöä antaa fiktiivisen kirjan vaikuttaa käsitykseensä oikeasta henkilöstä, mutta tämän kirjan luettuani liitän Minna Canthiin myös toisenlaisia adjektiiveja, lempeämpiä.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma
Lukija: Jukka Pitkänen
Suom. Kristiina Rikman
Tammen äänikirja 2016, 23h 21min.


Garpin maailma oli ensimmäinen John Irvingiltä lukemani kirja. Olen lukenut sen monta kertaa (viisi?) ja nähnyt elokuvankin vähintään yhtä monesti. Viime vuosina olen ollut todella laiska lukemaan uudestaan vanhoja tuttuja kirjoja, mutta olipa kerta kaikkiaan loistava valinta ryhtyä kuuntelemaan Garpin maailmaa äänikirjana Storytelistä.

Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, monia yksityiskohtia olin unohtanut. Lisäksi olin näköjään sekoittanut kirjan ja elokuvan tapahtumia toisiinsa. Rakastin, rakastin Garpin maailmaa tälläkin kertaa.

Luonnollisesti tämä kirja on ihan yhtä täynnä Irvingin tavaramerkkejä kuin (tietääkseni) kaikki muutkin hänen kirjansa: on Itävalta, karhu, kirjailija, moottoripyörä, hotelli ja prostituoituja sekä paljon muita yksityiskohtia.

Vaikka Garp saa alkunsa kyseenalaisissa olosuhteissa, Jenny Fieldsiä on pakko ihailla. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja väsymätön vaikeissa tilanteissa olevien naisten auttaja. Garpilla on suuria vaikeuksia kirjoittaa mitään esikoiskirjansa veroista, eikä hän haluaisi ratsastaa kulttimaineeseen nousseen äitinsä maineella.

On näköjään hirveän vaikea kirjoittaa kirjasta, johon on näin kamalan kiintynyt. Rakastan Robertaa, entistä ammatilaisurheilijaa joka käy läpi sukupuolenkorjausleikkauksen; tunnen suurta vastenmielisyyttä Ellenjamesilaisia kohtaan; rakastan tarinaan upotettuja Garpin kirjoittamia tekstejä ja tälläkin kertaa itkin samoissa kohdissa kuin aina ennenkin.

Jos olet jo lukenut Garpin maailman ja suunnittelut uusintalukua, suosittelen lämpimästi tätä Jukka Pitkäsen lukemaa äänikirjaa. Mikäli et ole tutustunut tähän klassikkoon, lue ihmeessä!

lauantai 29. syyskuuta 2018

Antti Tapani

Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majamaa:
Antti Tapani
WSOY 2018, 352s.


Lisäsin tämän Antti Tuiskun elämäkerran lukulistalleni siksi, että luulin tarvitsevani Helmet-lukuhaasteeseen taiteilijaelämäkerran. No, sellainen näköjään oli jo luettuna, mutta mitäpä tuosta. En ole varsinaisesti seurannut Tuiskun uraa, vaikka toki muistankin hänet jo Idolsista ja muutama hitti on tullut tutuksi. Kahden viimeisimmän levyn biiseistä useampikin on ollut sellainen, että niiden soidessa on väkisinkin tullut hyvälle tuulelle.

Kirjan ilmestyttyä mediassa kerrottiin laajasti, kuinka Tuisku on joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi ja kuinka hänen eräs seurustelukumppaninsa oli tullut raskaaksi. Kirjan aloitettuani kävi hyvin pian selväksi, että lehdissä onkin jo ehditty kertoa dramaattisimmat asiat.

Antti Tapani on kirjoitettu haastattelumuotoon. Kysymys - vastaus. Tuisku pitää tiukasti kiinni omasta ja läheistensä yksityisyydestä. Hän onnistuu myös olemaan avoin ja sulkeutunut yhtä aikaa. Tuisku kertoo vaikeista ja kipeistäkin asioista avoimesti, mutta tekstistä välittyy kuitenkin etäisyys ja ne täsmälliset reviirit. On kunnioitettavaa, että (lähes) koko kansan tuntema julkisuuden henkilö osaa ja jaksaa pitää yksityiselämänsä yksityisenä. Tätä kirjaa ei todellakaan ole tehty rahan kiilto silmissä, sillä siinä tapauksessa tuskin olisi pelattu näin varman päälle. Ja varman päälle pelaamisella tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että tästä kirjasta ei kyllä kukaan voi loukkaantua tai repiä kunnianloukkaussyytöksiä.

Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin vähän pettynyt ja väsynyt olo. Tuntui kuin lukijalle olisi annettu lupa tutustua Antti Tuiskuun, mutta vain huurrelasin läpi ja sittenkin niin kaukaa, etteivät äänet kuulu. En jäänyt kaipaamaan shokkipaljastuksia tai kumppaneiden nimiä, Tuiskun kotiosoitetta tai muuta vastaavaa, vaan vapautunutta ja avointa tunnelmaa. Väsymys taas tuli siitä, että Tuiskulla on ihan järkyttävä tahti päällä aivan kaiken aikaa! Jos kuvittelen lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen pistävän aikataulut lujille, niin luultavasti Antti Tuisku saisi tähänkin kalenteriin mahtumaan vaikka mitä enemmän.

torstai 27. syyskuuta 2018

Linnunkesyttäjä

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä
(Fågeltämjaren, 2018)
S&S 2018, 315s.
Suom. Tuula Kojo

Luin huhtikuussa lapsille iltasatuna Karin Erlandssonin Helmenkalastajan. Jatko-osan lukemiseen meni aika kauan, sillä yli 300 sivua on ääneen luettavaksi paljon ja kuten Helmenkalastajassa, myös tässä kieli on kovin viipyilevää ja siten haastavaa luettavaa.

Miranda ja Sirkka asettuvat pohjoiseen satamakaupunkiin ja valmistautuvat talven tuloon. Kumpikaan ei enää etsi helmiä, vaan Sirkka tutustuu Lydian opastuksella parantaviin yrtteihin ja Miranda ryhtyy puunhakkaajaksi. Kaikki sujuu mukavasti, kunnes päivytharakat alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Ensin tippuu Erk, hieman myöhemmin Miranda, joka ei tajuihinsa tultuaan pysty liikkumaan ensin lainkaan. Päivytharakoista tulee olemaan vielä enemmän harmia ja myös Iberis ilmaantuu tekemään elämästä entistä vaikeampaa.

Lapset rakastivat Linnunkesyttäjää.
Kirja on (ainakin meidän) kirjastossa luokiteltu lastenkirjaksi, mutta tämä oli kyllä aika hurja, raaka ja verinenkin. Yhdessä vaiheessa esikoinen totesi, että tämä on oikeastaan aika kamala: koko ajan tapahtuu pahoja asioita. Raaimmissa kohtauksissa minua hirvitti eniten se, miten eskarilainen osaa ottaa kuulemansa vastaan. Ilmeisesti hyvin, tai sitten hän onnistui olemaan kiinnittämättä huomiota verisimpiin yksityiskohtiin.

Aivan viimeiset luvut luimme päiväsaikaan, koska arvelin lopputaistelujen yltyvän liian jännittäviksi nukkumaanmenoa ajatellen. Aika hurja loppu tässä olikin. Jatkoa on vielä luvassa ja lapset olivat sitä mieltä, että sitä pitäisi mieluiten saada nyt heti.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Kalevauvala

Kalevauva.fi: Kalevauvala
Kansanrunoutta keskustelupalstoilta
Atena 2018, 106s.


Ennen Kalevauvalan lukemista olin kyllä kuullut Kalevauva.fi:stä, mutta en ollut tullut tutustuneeksi heidän tuotantoonsa. Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen kahdenmiehenbändi on kerännyt sanoituksensa suoraan vauva.fi:n runsaslukuisista ja aiheiltaan monipuolisista keskusteluista.

Osasin kyllä odottaa hauskaa luettavaa, mutta en todellakaan ollut varautunut siihen naurun, myötähäpeän, tyrmistyksen ja samastumisen määrään, mitä näiltä sivuilta löytyi. Esimerkiksi keski-iästä runoillaan muun muassa siihen suuntaan, että keski-ikä on sitä kun pukeutuu Prisman vaatteisiin, jotain pikku kremppaa alkaa ilmaantua ja harrastuksetkin on ihan hissuttelua. Ja täällä minä istun Prisman farkuissa valmistautumassa kuukauden sisällä neljänteen lääkärikäyntiin samalla kun kuuntelen äänikirjoja ja teen palapelejä! :D


Osa runoista on sellaisia, että on vaikea uskoa keskustelujen olevan ihan oikeita. Tietysti joukkoon mahtuu trolleja ja niitä, jotka tekevät asiasta kuin asiasta vitsin, mutta silti: keskustelujen aloitukset lienevät pääsääntöisesti vakavissaan tehtyjä. Hihittelin runolle kuorsaavasta kissasta ja Tinder-treffi -potpurille, ääneen nauroin sille, joka kertoi saunaillassa telakoituneesta miehestä. Panohanskat yllätti varsinaisen huolenaiheen ollessa jotain muuta kuin ne panohanskat.

Luin Kalevauvalan yhdeltä istumalta ja ilman jaloittelutaukoa pistäydyin Youtubeen katselemaan Kalevauva.fi:n videoita.

Mahtava idea, loistava toteutus!

maanantai 24. syyskuuta 2018

The Weight of Water

Sarah Crossan: The Weight of Water
Bloomsbury 2013, 228s.

Kasienka ja hänen äitinsä lähtevät Puolasta Englantiin etsimään perheen isää. Isä on häipynyt omille teilleen jättämättä yhteystietoja, mutta äiti on päättänyt löytää puolisonsa. Kasienka on melkein 13-vuotias, mutta hänet laitetaan pari vuotta nuorempien luokalle kielitaitonsa puutteiden takia. Kotina toimii nuhjuinen yksiö, jossa Kasienka jakaa sängyn äitinsä kanssa. Koulussa Kasienka joutuu pärjäämään pitkälti yksin, iltaisin hän kiertää äitinsä kanssa talosta taloon etsimässä isää, joka ei ehkä haluaisi tulla löydetyksi.

The Weight of Water on varsin suoraviivainen kertomus. Siinä missä Yksi jätti mielen myllertämään ja pakotti pohtimaan asioita vielä pitkään lukemisen jälkeen, Kasienkan tarina ei juurikaan kosketa. Hahmot jäävät niin etäisiksi, ettei heidän tekemisistään juurikaan kiinnostunut.

Ihan kiva kirja, mutta tuskin muistan tästä juuri mitään enää vuoden päästä.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018, 291s.

Tommi Kinnusen uusin teos, Pintti, on ollut näkyvästi esillä eri medioissa heti ilmestymisestään asti. Onnistuin aika hyvin välttelemään arvioita, mutta sen verran olin sisällöstä kuullut, että kyseessä on upea kolmenpäivänromaani jossa joidenkin mielestä kuvataan vähän liikaa lasitehtaan tuotannollisia yksityiskohtia. (Pintillä ei tosiaan tässä yhteydessä tarkoiteta reilun puolen litran tilavuusmittaa, vaan viallisista ja rikki menneistä lasiesineistä tehtyä mursketta)

Mutta Pintissä ei ole mitään liikaa.
Kolmen aikuisen sisaruksen elämää seurataan kolmena päivänä kesällä 1949, talvella 1950 ja syksyllä 1951, vuorotellen jokaisen silmin. Jussi, Raili ja Helmi asuvat lapsuudenkodissaan pienessä kylässä, joka elää lasitehtaan tahdissa. Jussi on ikänsä puolesta aikamies, mutta itsenäiseen elämään tai täysipainoiseen työntekoon hänestä ei ole. Raili ei vaivaudu peittelemään menneisyyttään, vaikka se saa kyläläiset suhtautumaan häneen epäluuloisesti. Helmi ahkeroi tehtaassa kaivaten elämää, jonka melkein ehti saada.

Pintti on upea kirja. Siinä kuvataan tarkkanäköisesti sekä ihmisiä että lasitehtaan arkea. Jussin, Railin ja Helmin elämäntarina on luonnollisesti osin sama, mutta jokaisella on omat henkilökohtaiset taakkansa, jotka on kannettava yksin.

Luin tämän tarkoituksella kolmessa osassa. Sillä tavalla pystyi helposti uppoutumaan kunkin sisaruksen tarinaan omana kertomuksenaan. Kokonaisuus on hallittu, haikea ja surumielinen.

torstai 20. syyskuuta 2018

Vanajaveden hirviö

Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö
Karisto 2018, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit-sarjan toisessa osassa seikkaillaan Hämeenlinnassa. Apassit on kutsuttu avustamaan kadonneen Fabergé-munan etsimisessä ja samalla heillä on mahdollisuus yrittää ratkaista myös Vanajavedellä nähdyn hirviön arvoitus. Otto, Samuli, Heikki, Erik sekä Nelli ja Elli ovat mielissään heitä kohtaan osoitetusta luottamuksesta ja he tekevät kaikkensa ratkaistakseen mysteerin tai kaksi.

Vanajaveden hirviö on sarjan ensimmäisen osan tavoin aivan mainio kirja! Carlos da Cruzin kuvitus on todella runsasta ja näyttävää ja tekstit ja kuvat ovatkin upea yhtenäinen kokonaisuus.

Luin tämän pojille iltasatuna ja kirja oli menestys. Lukeminen venyi vähän pitkäksi esikoisen leirikoulun takia, mutta toisaalta oli kivaa, kun kirja kesti kauemmin. Ainoan miinuksen annan siitä, että Fabergén munan omistajan, Karlbergin kartanon isännän, nimi oli ihan kauhea ääneen luettavaksi: Standertskjöld. No, toki hän on ollut oikeasti olemassa ja olisi ollut hassua nimetä isäntä uudestaan, mutta silti. Standertskjöld. Kyllä meni kieli solmuun kerran jos toisenkin.

Apassien seikkailu oli tälläkin kertaa aika jännittävä, mutta jännitys pysyi kaiken aikaa sellaisena sopivan leppoisana. Ei siis painajaisia, vaan vain hyvin viihdyttäviä iltasatuhetkiä.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Belzebubs

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2018, 128s.

Somea on helppo parjata monesta syystä, mutta kiitos Facebookin ja Instagramin minäkin olen saanut nauttia JP Ahosen Belzebubs-sarjakuvista jo hyvän aikaa. Nyt tämän ilmeikkään okkultistiperheen ja perheen isän bändin vaiheista kertovat sarjakuvastripit on julkaistu myös perinteisenä paperikirjana.

Ai kamala, miten hyvä tämäkin Ahosen tuotos on!
Piirrosjälki on niin käsittämättömän kepeää ja vaivattoman näköistä, että väkisinkin käy vähän kateeksi, vaikka en itse edes piirrä mitään.

Stripeissä seurataan Sløthin ja Lucyferin kaksilapsisen perheen elämää sekä Sløthin bändin vaatimatonta urakehitystä. Teini-ikäinen Lilith tuskailee ensirakkauden tunnemyrskyissä tunteiden tulimeressä, mutta onneksi hänellä on rinnallaan nuttarapäinen ystävänsä Blasphe My.

Belzebubs on loistava sarjakuva-albumi, joka kärsii vain yhdestä asiasta: alunperin englanninkielinen sarja tuntuu suomeksi luettuna dubatulta, vaikka käännös laadukas onkin.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi, 2013)
Like 2018, 436s.
Suom. Stella Vuoma ja Ida Takala

Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten luin Stefan Spjutin Staalon, josta pidin ihan valtavan paljon. Koska Susi on jatkoa Staalolle, kuvittelin tämänkin olevan tunnelmaltaan samantyyppinen.
No ei ollut.

Peikkokultin johtaja on paennut vankilasta ja Susso Myrénin äiti on huolissaan tyttärensä turvallisuudesta. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Susso on muuttanut syrjäiseen mökkiin yhdessä orava-peikkonsa kanssa, eikä hän pidä yhteyttä juuri keneenkään. Susson lapsuudenystävä Diana lähtee käymään Susson luona, mutta vierailu ei suju aivan suunnitelmien mukaan: sekä Diana että Susso kaapataan ja kuskataan omituisessa seurueessa vielä syrjäisemmälle paikalle.

Edellisen kirjan perusteella minulla oli Sussosta kuva sinnikkäänä ja toimeliaana naisena. Tässä kirjassa hän on kuin häivähdys entisestä itsestään. Tuntuu kuin kaikki sekä itselle että muille tapahtuva, olisi Sussolle aivan samantekevää. Peikkojen vaikutus ihmisiin on todella vahva, enkä tämän kirjan luettuani ole enää lainkaan varma siitä, ovatko oravat arvoituksellisia vai pelottavia.

Susi oli minulle pieni pettymys, sillä odotin verkkaista ja tunnelmallista peikkotarinaa, mutta sainkin sekavan ja eritteisen toimintarysäyksen, jossa realismia oli vain hippunen.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Quiet Girl in a Noisy World & The Trouble With Women

Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World
An Introvert's Story
Andrews McMeel 2017, 177s.
Ihan vahingossa löysin Storytelin tarjonnasta sarjakuvaromaanin! Quiet Girl in a Noisy World kuvaa välähdyksiiä Debbie Tungin elämästä. Hän on introvertti ja kuvaa sarjakuvissaan muun muassa sitä, miten sosiaaliset tilanteet kuluttavat hirvittävästi energiaa ja kuinka ihanaa on edes joskus viettää päivä aivan yksin. Mitään kovin omaperäistä Tung ei onnistu kirjassaan kuvaamaan, vaan useimmat jutut tuntuivat jo liian moneen kertaan kuulluilta.

Piirrostyyli on vähän luonnosmainen ja värimaailma mustavalkoinen. Ihan herttainen kirja.






Jacky Fleming: The Trouble With Women
Vearsa - Andrews McMeel 2016, 128s.


The Trouble With Women on kuin veikeä yhdistelmä Kate Beatonia ja Liv Strömquistia. Jacky Fleming kertoo kirjassaan kuvin ja pienin faktoin, miksi naisia ei näy historiankirjoissa. Yksi syy on tietysti se, että naisten aivot ovat pienemmät kuin miesten. Pieniin aivoihin mahtuu rajallisesti asioita ja siksi oli parempi, että naiset elivät pienessä kotitalouskuplassaan. Naisten ei kannattanut haaveilla vaikkapa urheilijan urasta, mutta onneksi naisten kädet soveltuivat valtavan hyvin taputtamiseen!

Tälle kirjalle olisin toivonut rutkasti lisää pituutta, sillä typeriä "faktoja" naisista olisi takuulla löytynyt ainakin tuplasti lisää. Piirrostyyli on beatonmaisen pelkistettyä faktat taas tuovat mieleen Strömquistin. Kokonaisuus on silti omanlaisensa, joten painan Jacky Flemingin nimen muistiin vastaisen varalle!




Sarjakuvien löytyminen Storytelistä oli iloinen yllätys. Kovin montaa en onnistunut löytämään, mutta pari kiinnostavaa nyt kuitenkin. Kännykältä Tungin kirjan lukeminen ei onnistunut, sillä sivuja ei saanut suurennettua, joten en nähnyt lukea tekstejä. Onneksi tabletissa oli tarpeeksi kokoa.

torstai 13. syyskuuta 2018

Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas
WSOY 2018, 5h 23min
Lukija: Anni Kajos

Aino on 17-vuotias lukiolainen, jolla on sama haave, kuin niin monella muullakin ikäisellään: yliopisto-opinnot. Vanhemmilleen Aino ei ole unelmastaan kertonut, sillä se olisi ihan turhaa. Edes ylioppilaskirjoituksilla ei oikeastaan ole niin väliä, sillä ihannetapauksessa Aino avioituisi jo lukulomalla ja raskaaksi olisi hyvä tulla mahdollisimman pian.

Perheessä kaikesta päättää isä, joka pitää huolen siitä että tyttäret tietävät paikkansa. Tyttöjen on peitettävä hiuksensa kaulan alle sidotulla huivilla ja pukeuduttava hameisiin, valmistautua kaikin tavoin suurperheen äidiksi. Sanoinko kaikin tavoin? Ei sentään, sillä mistään sukupuoliasioista ei tyttöjen tarvitse tietää etukäteen mitään. Riittää että aviomies tietää, mitä kuuluu tehdä.

Aino ei kuitenkaan tunnu kuuluvansa täysin siihen muottiin, johon häntä pakotetaan. Onneksi Ainolla on seurakunnan jättänyt isoveli ja tämän vaimo, joten hänellä on edes joku jolta kysyä mieltä vaivaavia asioita ja keskustella niistä.

Ainoa taivas on teos, jonka toivoisin löytävän tiensä yläkoulujen äidinkielen tunneille. Ainolla on hirvittävän kapea tila kasvuun, eikä hänen odoteta suunnittelevan tulevaisuuttaan koska tavoitteita pitäisi olla tasan sen suuren lapsikatraan verran. Jos se vaihe aikuisuuden kynnyksellä tuntuu mutkikkaalta, Ainolle ja hänen kaltaisilleen se voi olla ahdistavan selkeä.




keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Oksi

Mari Ahokoivu: Oksi
Asema 2018, 368s.

Oksi on komea kirja. Ahokoivun piirrostyyli on selkeää, kaunista ja ilmeikästä, maltillinen värienkäyttö taidokasta.

Takakannen mukaan Oksi on laulu äidistä ja tyttäristä. Karhuemo synnyttää kolme poikasta, vai ehkä sittenkin neljä? Kolme on selvästi pieniä karhuja, neljäs erikoinen pieni ukkeli, jonka hiukset ovat kuin tulta.

Ahokoivu on kieputellut tarinaansa kalevalaista karhun syntytarinaa, fantasiaelementtejä, yhden scifikohtauksen sekä kovasti Hayao Miyazakin Henkien kätkemässä esiintyvien mustakaapuisten, valkoisia naamareita käyttävien hahmojen kaltaisia olioita. Tarina itse on sen verran unenomainen, että en voi väittää ymmärtäneeni siitä paljoakaan. Karhuäiti haluaa piileskellä, tulitukkainen pentu ei sopeudu porukkaan ja metsässä hiimailee sarvipäinen Mana ja joukko hänen kätyreitään. On myös saari, jolle kuolleet päätyvät ja jolta ei ole paluuta.

Halusin ihastua Oksiin täysillä, mutta vaikka Ahokoivun piirrostyylistä pidänkin, itse tarinasta en saanut oikein mitään irti.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Elämänrakentajat

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat
(Liebhaberne, 2017)
Tammi 2018, 11h 3min
Suom. Katriina Huttunen
Lukija: Mervi Takalo

Neshovien sukutarina on jälleen saanut jatkoa.

Erlend ja Krumme kunnostavat huvilaa ja yrittävät opetella nauttimaan terveellisemmästä ruoasta. Isoisä nauttii elämästään vanhainkodissa, tarpeeksi kaukana Neshovista. Torunn remontoi sukutilaansa vähitellen ja työskentelee Margidon hautaustoimistossa.

Voi miten tämä olikin kiva kirja, vaikka suurta suruakin tuli vastaan. Torunnin ja Margidon välit ovat ihanan lämpimät ja suorat, samoin molempien suhde isoisään. Vain Erlendiin ja Krummeen on otettu etäisyyttä aiempien tapahtumien takia, mutta unohdettu ei heitäkään ole.

Elämänrakentajat on toiveikas ja katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen. Paljon on vielä tekemistä jokaisella, mutta työtä nämä ihmiset eivät pelkää.

Toivottavasti Ragde jatkaa Neshovista kirjoittamista, sillä nyt kun näiden ihmisten pariin on päässyt takaisin, ei heistä haluaisi luopua millään.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
Tammi 2018, 202s.

Tartuin Veera Niemisen uuteen romaaniin sillä oletuksella, että tässä on tarjolla ihanan kepeää viihdettä Avioliittosimulaattorin tapaan. Ihan aluksi siltä vaikuttikin: Piipen ja Jurin kohtalaisen lyhytikäinen ja myrskyisä parisuhde on päättynyt, tällä kertaa lopullisesti. Piipe on päättänyt kostaa ja pyytää ystävänsä Eetun avukseen räjäyttämään Jurin postilaatikon. Vähän äärimmäistä, mutta tällaisen voinee vielä laittaa erotuskan piikkiin.

Hyvin pian huomasin kuitenkin, että eihän tämä tarina ole kepeää viihdettä nähnytkään. Piipe ahdistelee Juria minkä ehtii, vaikka Juri yrittää parhaansa mukaan saada sen loppumaan. Hän pyytää napakasti, yrittää ollaa noteeraamatta Piipen temppuja, asentaa valvontakamerat ja erään tempauksen jälkeen ottaa jo puheeksi poliisitkin.

Jollain tasolla kyllä näen, mikä Piipen touhuissa voisi jotakuta huvittaa. Mutta minusta tämä oli ihan hirvittävän ahdistava kirja! Mikään ei oikeuta ketään käyttäytymään Piipen tavoin. Jos asetelma olisi ollut päinvastainen ja ahdistelijana Piipen sijaan Juri, olisi kansikin ehkä enemmän psykologisen trillerin näköinen. Toisen ihmisen vainoamisessa ei ole mitään söpöä tai hassua, vaikka fyysinen koskemattomuus säilyisikin.

Nieminen kyllä kirjoittaa edelleen jouhevasti ja tarinaa on vaivatonta ja nopea lukea, huumorintajuni ei vain kerta kaikkiaan venynyt tarpeeksi. Eikä sen mielestäni ihan kaikkeen tarvitsekaan venyä.

torstai 6. syyskuuta 2018

Miehuuskoe 1917

Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917
Otava 2017, 154s.


Laila Kohosen isän kokemuksiin perustuva Miehuuskoe 1917 on jännittävä ja mieleenpainuva kertomus ajasta juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Kirjaan tapahtumia ja henkilöitä on hieman muunneltu, mutta tarinasta aistii silti sen, että juuri näinkin olisi voinut tapahtua.

Savonlinnassa vietetään kesäloman viimeisiä päiviä. Vilho on viimein suorittanut eräänlaisen miehuuskokeen kierrettyään Olavinlinnan muurin ulkoreunaa pitkin. Toisenlainen miehuuskoe on kuitenkin edessä, kun syksyn aikana venäläiset kasakat alkavat käyttäytyä arvaamattomasti. Aikaisemmin taloista on kadonnut nuorta miesväkeä paikkaan, josta Vilholle ja muille lapsille ei kerrota. Pian eivät kaikki isätkään enää palaa kotiin, kun venäläissotilaat pidättävät miehiä mitä pienimmistä syistä. Vilho ystävineen päättää vakoilla venäläisten sotilaiden puuhia, mutta leikkinä alkanut touhu muuttuu hetkessä oikeasti pelottavaksi ja vaaralliseksi.

Miehuuskoe 1917 on lyhkäinen kirja, mutta siihen mahtuu paljon mielenkiintoista asiaa Suomen lähihistoriasta. Tätä lukiessa etsimme netistä kuvia Olavinlinnasta ja kasakoista, pysähdyimme juttelemaan jääkäreistä, keisarista sekä kuningaskunnan ja tasavallan eroista. Uskon, että tämän kirjan myötä tuon ajan tapahtumat jäivät paremmin päähän, kuin koulukirjasta luettuna.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Moonrise

Sarah Crossan: Moonrise
Bloomsbury 2017, 383s.


Ed katosi perheensä elämästä tätinsä autolla juuri ajokortin saatuaan. Hänen haaveilemansa toisenlainen elämä ei ehtinyt kestää kauankaan, kun hänet pidätettiin poliisin murhasta epäiltynä. Nyt 17-vuotias Joe matkustaa Texasiin tavatakseen veljensä Edin, jota ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Isoveljen teloituspäivä lähestyy ja Joe haluaa viimeinkin kuulla, mitä Edille oikein tapahtui.

Moonrise on proosarunomuotoinen kertomus, joka etenee Joen kertomana. Hän muistelee lapsuuttaan, kertaa Edin vaiheita ja yrittää parhaansa mukaan tulla toimeen vieraassa kaupungissa lähellä veljensä vankilaa. Joe on sinnikäs nuorukainen, joka joutuu kohtaamaan elämän raadollisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden enimmäkseen yksin.

Tarina on koskettava, mutta jokin tässä piti minut etäällä. En tiedä mistä etäisyydentunne johtui, ehkä miljööstä tai itselle täysin vieraasta tilanteesta? Vaikka tiedän kuolemanrangaistuksen olevan käytössä vieläkin monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa, jotenkin koko asia on helppo unohtaa. Edin kohdalla tilannetta mutkistaa väärin perustein annettu tuomio.

Koskettava tarina kuitenkin, vaikka en aivan täysillä siihen eläytynytkään. Mikä tosin saattoi olla kannaltani hyväkin asia.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikkko on pitkä aika
(Seven Days of Us, 2017)
Tammi 2018, 445s.
Suom. Karoliina Timonen


Tartuin tähän kirjaan sillä asenteella, että nyt luen kepeän ja viihdyttävän tarinan perheestä, joka joutuu viettämään seitsemän päivää keskenään ja kaikki taantuvat vanhoihin rooleihinsa, vaikka lapsetkin ovat jo aikuisia. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että olin aika lailla hakoteillä.

Vanhempien avioliitto on vuosien myötä hiipunut kumppanuudeksi, kotona yhä asuva Phoebe on jämähtänyt aina kaiken tahtomansa saavan kuopuksen rooliinsa. Olivia on työskennellyt vapaaehtoisena lääkärinä Liberiassa Haag-sairaalassa ja hänen kotiinpaluunsa takia perheen on sulkeuduttava maalaiskartanoonsa karanteeniin. Jokaisella on omat odotuksensa ja murheensa, jotka vähitellen - tai rysähtäen - selviävät myös muille.

Hornak on luonut perheen, joka on enemmän neljä yksilöä kuin yhtenäinen perhe. Viikon aikana moni asia kuitenkin muuttuu ja koska karanteenin takia kaikkien on pysyttävä saman katon alla (tai ainakin samassa pihapiirissä ilman kontakteja ulkomaailmaan), jokaisen on myös yritettävä tulla toimeen järkyttävienkin uutisten kanssa.

Kerronta on todella jouhevaa ja suomennos ihanan vaivatonta. Ahmin tätä kirjaa aina kun ehdin ja oikein harmitti, kun arki ja velvollisuudet estivät uppoutumasta siihen yhdeltä istumalta. Kirjan loputtua oli pakko itkeä vähän aikaa ja todeta lapsille, että ei hätää, oli vain niin hyvä tarina.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Villimpi Pohjola - Irtiotto

JP Ahonen: Villimpi Pohjola - Irtiotto
WSOY 2018, 96s.

Anna ja Rontti ovat muuttuneet ikisinkuista temperamentisen tyttären vanhemmiksi, Muusa ja Ukko toivovat kipeästi omaa lasta. Verneri kuulee vanhemmiltaan liikaa yksityisiä juttuja ja Otto yrittää tuskaisesti saada gradunsa valmiiksi. Minna pyrähtää poikaystävänsä kanssa lomalle etelään ja jättää Kuolema-kissansa Oton hoidettavaksi.

JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjan uusin albumi on sarjakuvaa parhaimmillaan. Piirrosjälki on varmaa ja luontevaa, värimaailma täydellistä. Hahmot ovat solahtaneet omiin rooleihinsa niin hyvin, että tuntui kuin olisin katsonut laadukasta tv-sarjaa. (Oikeasti en juurikaan edes katso televisiota, mutta jos sieltä tulisi jotakin niin hyvää kuin tämä sarjakuva, ihan taatusti katsoisin.)


Luin aiemmat Villimpi Pohjola -albumit noin kolme vuotta sitten, joten aivan tuoreessa muistissa eivät aiemmat tapahtumat olleet. Mutta jos ovat hahmot löytäneet paikkansa, lukijallekin on jätetty niin sopiva rooli, että lukeminen oli pelkkää nautintoa.

Ihan huikea sarjakuva-albumi!

torstai 30. elokuuta 2018

Kolmas sisar

Magdalena Hai: Kolmas sisar
Otava 2018, 555s.


Jos kaipaatte luettavaksenne hyvää fantasiaa, niin kannattaa tarttua Magdalena Hain uusimpaan kirjaan, Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat -sarjan aloittava teos on runsas, harkittu, hallittu ja mukaansatempaava olematta millään tavalla sotkuinen tai työläs. (No okei, hahmojen ja paikkojen nimissä on muutamia aika paljon sellaisia, että minun piti keskittyä niiden lukemiseen vähän tarkemmin, mutta noin yleensä ottaen.)

Jokaisella noidalla on oma laulunsa. Laulu määrittelee sen, kuka ja millainen noita on. Kun Royaumen valkoisen noidan tyttären, Cielin, on aika saada oma laulunsa, on edessä järkytys: laulujen peili on tyhjä. Lauluttoman noidan asema on hirvittävän huono, joten Ciel pakenee parhaan ystävänsä Lunen kanssa Maahan, jossa heidät ottaa suojiinsa Lyceumin Rehtori. Nuoret noidat yrittävät sopeutua uuteen maailmaan, uusiin ihmisiin (joista suuri osa ei ole ihmisiä senkään vertaa kuin Lune ja Ciel itse) ja samalla löytää paikkansa ja roolinsa.

Olen ihan haltioissani tästä kirjasta. Luin tätä melkein ahnehtien ja oikein ärsytti, kun välillä oli pakko huolehtia velvollisuuksista. Nurmikkokin oli pakko leikata ja koska halusin käyttää senkin ajan mieluummin Kolmannen sisaren kanssa näpsäyttelin sen Storytelistä kuunteluun. Mutta kylläpä onkin huomattavasti hankalampaa yrittää löytää äänikirjasta se kohta, johon on paperikirjassa päässyt, kuin päin vastoin! Vähän tuli kuunneltua uudestaan jo kertaalleen luettua, mutta eipä tuo haitannut.

Pidän tästä Hain luomasta maailmasta, joka on sekä tuttu että vieras. Pidän näistä hahmoista, joissa on monipuolisuutta ja persoonallisuutta ja joista jokainen ottaa luontevasti paikkansa tarinassa. Tykkään tästä taikuuden ja magian määrästä, samoin kuin siitä että tarinaan mahtuu myös rakkausjuttuja.

Huikea alku sarjalle!

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Lyhyitä

Toby Morris: Don't Puke on Your Dad
Beatnik Publishing 2013, 288s.
Don't Puke on Your Dad - A Year in the Life of a New Father koostuu yhden sivun kokoisista tilannekuvista ja muutamista lyhyistä teksteistä. Aiheena on tietenkin lapsen odotus, syntymä ja ensimmäinen vauvavuosi tuoreen isän näkökulmasta.

Kokonaisuus on ihan symppis, mutta ehkä tällä on enemmän annettavaa muille tuoreille vanhemmille. Eniten petyin siihen, ettei tämä ole yhtään hauska! Kyllähän se olisi pitänyt jo alaotsikosta tajuta, että kyseessä on päiväkirja, eikä mikään hupijuttu, mutta pääotsikon ja kansikuvan perusteella odotin kuitenkin vähän toisenlaista kokonaisuutta.






Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
ja muita sinkkuelämän iloja
Atena 2018, 4h 2min
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Minun ei pitänyt lukea/kuunnella Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapausta, sillä jo Mielikuvituspoikaystävän kanssa huumorintajuni joutui venymään turhan pitkälle. Kaipasin kuitenkin jotakin kevyttä ja (mahdollisesti) naurattavaa kuunneltavaa ja tämä oli se, joka ensimmäisenä osui silmiini.

Meno on hyvin samanlaista kuin edellisessä kirjassa, eli kovasti on seksiä ja puhetta seksistä, mutta tällä kertaa mukana on lähes yhtä paljon kakkaa ja pieruja. Vähän nauratti ensimmäisen ja toisen vitsin kohdalla, sitten alkoi jo turhauttaa.

Jos sinkkuelämä on edes etäisesti tällaista kuin Rönkkönen kirjoissaan kuvailee, olen kyllä tolkuttoman kiitollinen siitä, etten itse ole sinkku.





Ines Lukkanen: Taidevandalismi
Avain 2018, 131s.
Ines Lukkasen Taidevandalismi-kuvat ovat entuudestaan tuttuja facebookin puolelta.

Tämä pieni kirjanen on hauska ja tyylikäs, vaikka ehkä nämä kuvat toimivat parhaiten hyvin pienissä annoksissa.

Erityiskiitos siitä, että kirjan lopusta löytyy lista kirjassa esiintyvistä alkuperäisistä tauluista tekijöineen ja vuosilukuineen.







Jaxuhali & kivat sulle
Gummerus 2018, 128s.


Mainio mietelausekirja meille, joita ne syvälliset ja voimaannuttavat lauseet auringonlasku-kuvan päällä lähinnä puistattavat!

Hihittelin melkein joka aukeamalle joko tekstille tai kuvavalinnalle tai molemmille.












Hiromu Arakawa: Fullmetal Alchemist 3
Sangatsu Manga 2018, 185s.
Suom. Juha Mylläri

Odotin Fullmetal Alchemistin kolmatta osaa kärsimättömästi ja melkein kiukustuin, kun se ilmaantui lähikaupan hyllylle vasta ilmestymispäiväänsä seuraavana päivänä.

Mutta kannatti odottaa, sillä tämä sarja vaikuttaa näiden kolmen ensimmäisen osan perusteella ihanan tasalaatuiselta.

Elricin veljekset yrittävät löytää viisasten kiveä, mutta ensin heidän on pistäydyttävä korjauttamassa automailinsa. Korjausten jälkeen poiketaan eräässä kirjastossa ja tutkitaan tyhjäksi väitettyä rakennusta.

Vauhdikasta ja humoristista, hyvin piirrettyä sarjakuvaa.

maanantai 27. elokuuta 2018

Noidan käsikirja

Lynn Myring, Eric Maple, Eliot Humberstone: Noidan käsikirja
Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia
Tammi 2018, 189s.


Voi tätä nostalgiapaukkua!
Luin ala-asteikäisenä Noidan käsikirjaa niin usein, etten osaa lähteä edes arvioimaan lukukertojen määrää. Luin ja luin, vaikka myös pelkäsin ihan järkyttävän paljon.

Ja tiedättekö miltä tämä kirja tuntui nyt, liki 30 vuotta myöhemmin?
No ihan samalta!

Kirjan ensimmäinen kolmannes kertomuksineen ihmissusista, vampyyreistä ja paholaisista oli sellaista mietoa ja helposti siedettävää jännitystä. Luin lähes tyynesti kertomuksia epäonnisesta Arnold Paolesta, joka teki parhaansa jotta ei muuttuisi vampyyriksi ja Jean Grenierista, joka kuvitteli olevansa ihmissusi ja käyttäytyi sen mukaisesti.

Toisessa osassa käsitellään kummituksia. Aivan kuten lapsena, nämä jutut saivat niskakarvani nousemaan ja korvani kuulemaan olemattomia. Borleyn pappilan lukuisat kummitukset, erityisesti uuden pappilan ikkunasta sisään tuijottava nunna, ovat minusta ihan hirvittävän pelottava!

Viimeistä kolmannesta lukiessa jännitys onneksi laimeni olemattomiin. Hypnoosi, ennustaminen tai Uri Geller kykyineen eivät minua pelottaneet, joten saatoin sulkea kirjan tyytyväisenä itseeni ja siihen, kuinka olen kasvanut isoksi, enkä enää pelkää ihan niin helposti.
Vaikka pelkäsinkin.

Kirjan kuvitus on ehkä hieman vanhahtavaa, mutta tällaistahan sen kuuluukin olla! Olin jo etukäteen hehkuttanut Noidan käsikirjaa esikoiselleni, joka tutkikin kirjan kantta kiinnostuneena. Mutta luettuaan muutaman sivun hän katsahti minuun epäuskoisena ja ihmetteli, miten tällaiset jutut oikein pelottavat ketään. Mikä tyrmistys! Se on tuo nykynuoriso niin outoa.

Noidan käsikirja on muuten nimenä hyvin harhaanjohtava, sillä näiden kansien sisällä ei puhuta noidista ollenkaan.

lauantai 25. elokuuta 2018

Luetuista lyhyesti

Philippe Dupuy & Charles Berberian: It Don't Come Easy
Drawn & Quarterly 2017, 222s.
Neljä vuotta sitten luin kaikki Jeanin elämää -sarjakuvat, jotka kirjastosta löysin. Pidin niistä ja nyt löysin yllätyksekseni tällaisen ihan uuden Jean albumin. Paitsi että en ole ollenkaan varma, onko tämä uusi, vai kokoelma vanhoista tarinoista. Osa jutuista tuntui hämärästi tutuilta ja albumin alussa Jeanin ja Cathyn suhde on epämääräisessä ollaanko vakavissaan vai eikö -vaiheessa.

No, oli kuinka vain, ihan kiva albumi tämä oli. Jeanin kämppikseksi päätynyt ystävä Felix on kyllä yksi ärsyttävimmistä ja turhauttavimmista hahmoista aikoihin! En ymmärrä, miten Felix on voinut saada ex-tyttöystävänsä pojan huoltajuuden! Felix on pelkkää lusmuilua, suurpiirteisiä haaveita, pummilla elämistä ja naisten jahtaamista. Kuvottava kaveri.





Kore Yamazaki: Velhon morsian 8
Punainen jättiläinen 2018, 180s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen juoni ei tässä osassa tunnu etenevän yhtään. Kovin on Chise taas heikossa kunnossa ja hirveästi on dramaattisuutta ihan kaikessa. Mutta se itse tarina jotenkin tökkii.

Yamazaki on höystänyt tarinaansa niin monilla hahmoilla, ettei ehkä pitäisi hätkähtää kun yksi (uusi) hahmo kertoo suonissaan virtaavan temppeliprostituoitujen veri, mutta hätkähdin silti. En tiedä liittyykö tämä verenperimä Chisen tarinaan jotenkin oleellisesti, mutta vahvasti epäilen.

Ehkäpä tässä vaiheessa luovutan Velhon morsiamen suhteen ja keskityn niihin manga-sarjoihin, joista oikeasti pidän. Full Metal Alchemist ja Aron morsiamet vetoavat minuun huomattavasti enemmän.







J.K. Rowling: Tästä alkaa elämä
(Very Good Lives, 2015)
Otava 2018, 73s.
Suom. Lotta Sonninen


Olen niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan osaa keskittyä kuuntelemaan juhlapuheita. En muista millainen puhe pidettiin ylioppilasjuhlissa tai valmistujaisissa. Enkä näköjään muista edes sitä, missä kaikkialla olen puheita kuullut.

No, Tästä alkaa elämä on Rowlingin puhe, jonka hän on pitänyt Harvardin yliopistossa vuoden 2008 valmistujaisseremoniassa. Jos olisin ollut yksi noista valmistuneista, muistaisin varmasti sen, kuka puheen piti, mutta sisällöstä? En osaa sanoa.

Näin aikuisena paperilta luettuna puhe on oikein kiva, hauska ja inspiroivakin.




Joris Chamblain: Cici's Journal
The Adventures of a Writer-in-Training
First Second 2017, 150s.
Kuvitus: Aurélie Neyret

Cici's Journal sisältää kaksi tarinaa, joissa kirjailijanurasta haaveileva Cici paitsi kirjoittaa, ratkoo myös arvoituksia. Ensimmäisessä tarinassa Cici ystävineen näkee metsässä oudon maalipönttöjä kantavan miehen. Toisessa tarinassa Cici selvittää, miksi eräs vanha nainen tekee viikoittain saman bussimatkan, aina kirja kädessään ja allapäin.

Tarinat ovat koskettavia ja herttaisia. Sarjakuva lieneekin suunnattu noin 10-12 -vuotiaille.

Maalipönttösedän tarinassa on enemmän visuaalisuutta ja sellaista salaperäisyyttä, jota itse rakastin lapsena. Toisessa tarinassa taas arvoitus on monimutkaisempi.

Pidin tästä kokonaisuudesta ja etenkin Neyret'n herttaisesta piirrostyylistä.







torstai 23. elokuuta 2018

Välimatkoja

Nina LaCour: Välimatkoja
(We Are Okay, 2017)
Karisto 2018, 230s.
Suom. Leena Ojalatva


Marin on lähtenyt opiskelemaan toiselle puolelle maata, eikä hän ole puhunut kenellekään entisen elämänsä ihmisistä lähtönsä jälkeen. Syyslukukauden loputtua Marinin paras ystävä Mabel on ilmoittanut saapuvansa Marinin luokse muutamaksi päiväksi. Marinia Mabelin kohtaaminen ahdistaa hirveästi. Hän ei haluaisi vieläkään käydä läpi lähtöään edeltäneitä tapahtumia.

Menneet tapahtumat avautuvat vähitellen ja lukijana koin aivan järkyttävää ahdistusta siitä, millaista surua ja pettymystä Marin on joutunut kantamaan aivan yksin. Marinin isän henkilöllisyydestä on vain hataraa tietoa ja hänen äitinsä on kuollut Marinin ollessa 3-vuotias. Siitä lähtien hän on asunut isoisänsä kanssa. Vaikka isoisä on kiltti, hän on silti ajoittain todella etäinen. Hänellä ja Marinilla on selkeästi rajatut omat alueet kodissaan, eikä Marin ole esimerkiksi koskaan käynyt kaikissa kodin huoneissa.

Kun on itse sellainen hölösuu, jonka täytyy päästä puhumaan kaikista asioista, on hirveän vaikea ymmärtää, miksi Marin halusi pitää kaiken tuskan sisällään. Miksi hän hylkäsi Mabelin eikä ottanut vastaan apua tämän vanhemmilta?

Välimatkoja on tunnelmaltaan vahvasti virittynyt, painostava suorastaan. Se vie mukanaan eikä päästä irti heti kirjan loputtuakaan.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Pobeda 1946


Ilmar Taska: Pobeda 1946
WSOY 2018, 8h 49min
Suom. Jouko Vanhanen
Lukija: Jukka Pitkänen


Helmet-lukuhaasteessa eteneminen on viime aikoina ollut hyvin hidasta. En ole missään vaiheessa halunnut alkaa valita lukemisiani haastetta silmällä pitäen, joten lienee aivan luonnollista että tässä vaiheessa vuotta "helpoimmat" haastekohdat on jo täytetty. Balttialaiset kirjailijat eivät selvästikään ole ottaneet paikkaansa minun lukulistoiltani, sillä vasta nyt sain tämän haastekohdan täytettyä.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 oli Jukka Pitkäsen lukemana äänikirjallisuuden helmiä. Pitkäsen ääni, puheen rytmi ja kertomukseen sopiva vähäeleisyys tekivät kuuntelemisesta erittäin miellyttävän kokemuksen, vaikka Pobedan tapahtumat eivät mitään kepeitä olekaan.

Neuvostoliiton miehittämästä Virosta on tullut arvaamaton paikka. Erään autoja rakastavan pojan isä on asunut jo vuosia kamarissa, jonka verhoja ei koskaan avata ja jonne isä piiloutuu aina, kun heille tulee odottamattomia vieraita. Pojan täti kuuntelee haikeana ulkomaisia radiolähetyksiä ja haaveilee kaunisäänisestä toimittajamiehestä, joka ei joko enää kirjoita tai jonka kirjeet eivät enää läpäise sensuuria. Epävarma elämä muuttuu entistä haastavammaksi, kun poika tutustuu uutuuttaan kiiltävää Pobedaa ajavaan mieheen.

Viron historia on minulle pitkälti aivan vierasta. Pobeda 1946 hätkähdytti, sillä enpä ole tainnut aikaisemmin edes pysähtyä pohtimaan, millaista elämä Neuvosto-Virossa on mahtanut olla. Selkeästi lisätiedon hankkimisen paikka siis.

Hieno kirja, upea äänikirja.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

maanantai 20. elokuuta 2018

Keskivaikea vuosi ja Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi, 6h 15min
Toinen elämä, 3h 25min
S&S 2018
Lukija: Anni Kajos


Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on ollut lukupinossa pienen ikuisuuden. Se osui silmiini Storytelin valikoimista ja ei kuin kuuntelemaan.

Keskivaikea vuosi kuvaa vuotta masennusdiagnoosin jälkeen. Vanhatalolle kaamos on ennenkin ollut raskasta  aikaa, mutta tämän kyseisen vuoden kohdalla elämä muuttuu kestämättömäksi. Elämässä kaikki on hyvin ja kohdallaan, mutta silti mikään ei tunnu hyvältä (eikä välttämättä miltään) vaan kaikki kuormittaa, väsyttää ja itkettääkin. Kuolema ei ole varsinaisesti toiveissa, mutta joku tauko kaikesta tuntuu ajatuksena ihanalta.

Vanhatalon masennus vaikuttaa väistämättä koko perheen arkeen. Miehen täytyy ottaa kantaakseen suurin vastuu, kun vaimolla ei ole voimia oikein itselleenkään.

Tämän kuunteleminen oli aika raskasta. Vaikka minulla ei ole diagnosoitu kaamosmasennusta, syksy ja alkutalvi ovat minulle todella raskaita. Inhoan pimeää ja kylmää, väsyn ja ahdistun helposti, enkä todellakaan jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä. Toistaiseksi oloni on kuitenkin helpottunut heti joulun tienoilla, kun tiedän päivien jälleen pitenevän. Vanhatalon masennus on kuitenkin huomattavasti syvempää. Kun oma alakuloisuus tuntuu aina raskaalta ja kaikin puolin surkealta, tuntui kurjalta kuunnella vielä paljon kokonaisvaltaisemmasta ontosta olotilasta.

Onneksi Vanhatalo toipuu ja Toinen elämä kuvaakin sitten jo huomattavasti valoisampaa elämää. Ei siinäkään missään pilvilinnoissa tanssahdella, vaan eletään arkea. Sellaista tavallista, että välillä on hauskaa ja välillä jopa vähän pitkästyttää.

Vaikka kuunteleminen oli raskasta, se teki myös hyvää. Jos ei ole itse kokenut masennusta, Keskivaikea vuosi auttaa ymmärtämään millaista masentuneen ajatusmaailma on ja kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen elämiseen.

lauantai 18. elokuuta 2018

Lasten sarjisopas

Tiina Konttila: Lasten sarjisopas
S&S 2018, 100s.


Jos voisitte nähdä minut juuri nyt, näkisitte yhden leveimmistä virnistyksistä ikinä.
Olen saanut seurata sivusta, kun isosisko työsti tällaista ihan mahtavaa sarjisopasta lapsille. Hihittelin hauskoille jutuille ja olin ihan että Oooh! kun tutkin kaikkea, mitä sisko lykkäsi nenäni eteen.

Lasten sarjisopas on hauska tietokirja, jossa kyllä kerrotaan sarjakuvista ja niiden tekemisestä kaikenlaista pientä ja isoa asiaa, mutta muistutetaan samalla lukijalle, että mistään ohjeista ei tarvitse välittää, vaan jokainen saa tehdä juuri sellaista sarjakuvaa kuin itse haluaa. (Samalla logiikalla voi ajatella niin, että jos vaikka tahtoo käyttää ylipitkiä, polveilevia ja vaikeasti tajuttavia lauseita ja tehdä paljon pilkkuvirheitä, niin antaa mennä vaan.)

Sarjistietouden lisäksi kirja tarjoaa jumppaa mielikuvitukselle erilaisten vinkeiden tehtävien avulla. Lasten sarjisoppaasta löytyy esimerkiksi hahmohaaste, jossa luetellaan sata erilaista hahmoa lukijan piirrettäväksi; Supernimigeneraattori, jolla voi selvittää oman supernimensä helpommin kuin yhdelläkään facebook-testillä sekä idea-automaatti, joka auttaa silloin kun ei itse keksi mitä sarjakuvassa voisi tapahtua, kenelle ja missä.

Sarjisoppaan tehokkuuskin tuli todistetuksi, kun keskimmäinen lapsi ryhtyi heti tämän luettuaan piirtämään omaa sarjakuvaa, jossa yhdistyivät donitsiin piilotettu raha, ahne kaveri ja kakkahuumori.

Jos tuntuu siltä, että tässä nyt kirjaa kehuskelee puolueellinen henkilö, niin se on ehkä totta. Toivon silti, että tosi moni muukin lukisi tämän - ja toteaisi, että ihan aiheesta intoilin.

torstai 16. elokuuta 2018

Tyttösi sun

Meredith Russo: Tyttösi sun
(If I Was Your Girl, 2016)
Karisto 2018, 338s.
Suom. Leena Ojalatva

Työkaveri suositteli minulle Meredith Russon Tyttösi sun -kirjaa. Niin kuin minulle usein käy, tämäkin nökötti hyllyssä aika monta viikkoa, ennen kuin lopulta aloin lukea. Mutta sitten siitä lukemisesta ei tullutkaan loppua ennen kuin kirja oli loppu. (Noin lievästi liioitellen. Kyllä minun piti välissä nukkua ja käydä töissä, mutta muuten luin kyllä erittäin nopsaan.)

Amanda Hardy on korjannut sukupuolensa, mutta kotikaupungissa ja koulussa häntä ei nähdä tyttönä. Kiusaamisen kärjistyttyä väkivaltaiseksi Amanda muuttaa isänsä luokse (toiseen pieneen kaupunkiin). Hän ei aio kertoa taustastaan kenellekään, vaan olla kuin kuka tahansa lukiolaistyttö. Amanda saa ystäviä ja poikakaverinkin, mutta salaisuuksilla on tapana tulla ilmi jossain vaiheessa.

Tyttösi sun on fiktiivinen kertomus, jossa on oiottu mutkia ja hieman muunneltu totuutta jotta se olisi helpommin lähestyttävissä. Kirjassa Amanda aloittaa hormonikorvaushoidot aiemmin kuin se oikeasti olisi mahdollista ja moni muukin käytännössä hankala asia on hänen kohdallaan hoitunut helposti.

Teksti on jouhevaa ja tarina koukuttaa nopeasti. Kiinnyin Amandaan ja lopulta myös hänen kömpelöön ja tönkköön isäänsä. Tarina on siloiteltu, mutta silti hieno kertomus tytöstä joka haluaa tulla nähdyksi tyttönä joka hän on.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Naparetki

Bea Uusma: Naparetki, Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Like 2015, 285s.
Suom. Petri Stenman


Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani on ollut lukulistalla viimeistään siitä saakka, kun se voitti vuoden 2015 Blogistanian Tieto -palkinnon. Ihanan kuuman kesän vastapainoksi halusin lukea jotakin mahdollisimman jäätävää ja Naparetki oli kyllä aivan täydellinen valinta.

Joskus 1990-luvun puolivälissä Uusma oli juhlissa, jotka olivat sen verran tylsät, että Uusma etsi viihdykettä talon kirjahyllystä. Kirja kertoi Andrée-retkikunnasta, joka yritti vuonna 1897 ylittää Pohjoisnavan vetykaasupallolla. Retkikunta katosi ja heidän ruumiinsa ja leirinsä jäänteet löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin. Nopeasti Andrée-retkikunnasta tuli Uusmalle lähes pakkomielle: hän halusi lukea kaiken mahdollisen epäonnisesta retkikunnasta kirjoitetun materiaalin, nähdä Andrée-museossa esillä olevien esineiden lisäksi sen paikan, jonne päättyi kolmen miehen elämä. Ennen kaikkea Uusma halusi selvittää, mihin nuo kolme miestä kuolivat.

Naparetki on toteutettu todella upeasti. Sitä lukee kuin koukuttavaa jännäriä: pakonomaisesti ja niin, että välillä on pakko pysähtyä hengittämään. Kirjan taitto on kaunis ja muutamat Andrée-retkikunnan jäsenen ottamat valokuvat virittävät tunnelman niin väkeväksi, ettei sitä tahdo koko ajan edes kestää. On ihan käsittämätöntä, miten huonosti retkikunta oli valmistautunut mihinkään muuhun kuin retken onnistumiseen. Vetypallolla ei tehty edes koelentoa! Kun pallon lento sitten tyssää melko lailla alkuunsa ja retkikunnan on kuljettava jalkaisin, vauhti on käsittämättömän hidasta. Kuuden ja puolen viikon aikana he etenevät 22,5 kilometriä!

Uusman paneutuminen mysteerin selvittämiseksi on todella perusteellista. Se näkyy ja kuuluu tässä kirjassa kaiken aikaa muun muassa siten, että lukijallekin retkikunnan kuolinsyiden selvittäminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Moni yksityiskohta tässä tarinassa on sellainen, joka löi minulta ilmat pihalle. Yksi niistä oli tuo kuudessa ja puolessa viikossa kuljettu minimaalisen lyhyt matka, toinen retkikunnan nuorimman jäsenen, 24-vuotiaan Nils Strindbergin kihlatun viimeinen toive.

Näin kylmäävän kirjan lukeminen talvella voisi olla joko järkyttävää tai vielä upeampi kokemus kuin näin helteillä. Luin koko kirjan yhden päivän aikana ja olen sen jälkeen rutistanut sitä monet kerrat. Naparetki todellakin ansaitsi Blogistanian kirjapalkintonsa.

___

Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

maanantai 13. elokuuta 2018

Ruususen uni

Stenphen King & Owen King: Ruususen uni
(Sleeping Beauties, 2017)
Tammi 2018, 750s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Stephen Kingin ja hänen nuoremman poikansa Owen Kingin yhteistyönä syntynyt Ruususen uni on melkoinen järkäle. 750 sivua on aika paljon, mutta ehkä sitä ei tarvitse säikähtää, sillä onhan isä-King ennenkin onnistunut pitämään juonen ja jännitteen kasassa niin pitkään ja joskus pidemmällekin.

Maailmanlaajuinen epidemia etenee hirvittävän nopeasti: kaiken ikäiset nukkuvat naiset peittyvät omituiseen valkoiseen seittiin, eivätkä he enää herää. Paitsi jos joku onneton menee repimään seittikerroksen nukkujan päältä, mutta silloin herääjä ei takuulla ole se sama kuin oli vielä nukahtaessaan. Pikkuruinen Doolingin kaupunki Appalakeilla vaikuttaisi olevan jollakin omituisella tavalla tapahtumien keskipiste, sillä sinne ilmaantuu outo nainen, joka on tiettävästi ainut naissukupuolen edustaja, joka edelleen voi nukkua ja herätä normaalisti. Muuta normaalia tässä Eveksi esittäytyvässä naisessa ei sitten olekaan.

Idea on kiinnostava ja pikkukaupunkimiljöö on sellainen, josta itse yleensä pidän. Kirjan alussa on henkilöluettelo, (jota en lukenut, koska mielestäni tarinan täytyy osata tehdä hahmot tunnetuksi ilman jatkuvaa tarkisteluakin), josta voi päätellä henkilöitä olevan todella paljon. Henkilömäärästä en huolestunut, koska esimerkiksi Stephen Kingin Kuvun alla -romaanissa on hahmoja melkoinen liuta, eikä se ollut ollenkaan ongelma.

Mutta.
Vaikka halusin ihastua tähän ja olin valmis katsomaan läpi silmien joitakin puutteita, Ruususen uni oli minusta liian pitkitetty, liian epä-jännittävä ja sellainen jossa haluttiin kertoa enemmänkin jokin sanoma kuin tarina.

Henkilöhahmoja oli liikaa, jännitettä aivan liian vähän. Kenestäkään hahmosta ei muodostunut minulle läheistä tai tärkeää, vaikka kovasti yritin kiintyä vähän kaikkiin hyviksiin. Miessukupuoli kuvataan armottoman typeränä. Kun suurin osa naisista nukkuu, miehet kokoontuvat baariin juopottelemaan ja suurin piirtein suremaan sitä, kuka nyt laittaa ruoan ja pesee pyykit. Miehistä ei ole oikein mihinkään, paitsi aiheuttamaan ongelmia ja kaaosta.

Wikipedian mukaan idea on Owenin, mutta en tiedä onko kirjoitustyö toteutettu yhdessä vai erikseen. Joka tapauksessa lopputuloksena on syntynyt hieman hidastahtinen tarina, joka olisi ehkä toiminut paremmin vaikkapa minisarjana kuin tiiliskiviromaanina.

Vaikka Ruususen uni olikin minulle pettymys, suon sen anteeksi. Oli tälläkin kirjalla hyvät hetkensä.

lauantai 11. elokuuta 2018

Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts, 2015)
S&S 2018, 205s.
Suom. Kaijamari Sivill


Jos minun pitäisi tiivistää Maggie Nelsonin Argonautit yhteen sanaan, se sana olisi hämmentävä.

Alkuun olin hämmentynyt siitä, että en ollut aivan varma siitä luenko fiktiota, muistelmia, autofiktiota, tietokirjaa, esseekokoelmaa vai mitä. Jos Argonautit pilkkoisi palasiksi, joka palasen voisi pudottaa eri lokeroon ja silti kokonaisuus on hämmentävästi eheä.

Kirjan loputtua olin yleishämmentynyt siitä, mitä kaikkea olinkaan oikein lukenut. Parhaiten minulle jäi mieleen Nelsonin ajatukset raskaudesta ja vanhemmuudesta. Ehkä ne olivat kirjan perinteisintä antia?

Tämä kirja on niin täynnä ajatuksia ja pieniä faktoja feminismistä, queer-kulttuurista, seksuaalisuudesta ja seksistä, taiteesta, työelämästä jne. että pienestä koostaan huolimatta Argonautit aiheuttaa melkoisen lukuähkyn.

En osaa sanoa minkä verran tästä pidin. Ajoittain en tipan tippaa, hetkittäin kovastikin. Mielenkiintoinen tämä kyllä oli ja persoonallinen!

torstai 9. elokuuta 2018

Pako

Tuula Kallioniemi: Pako
Otava 2015, 126s.


Viimeisin iltasatuvalinta meinasi lipsahtaa jo liiankin jännäksi. Ensimmäisenä iltana keskimmäinen ilmoitti kahden ensimmäisen luvun jälkeen, että lopetetaan tähän ja luetaan päivällä lisää. Näin teimme ja lopulta kirja tulikin luettua enimmäkseen päiväsaikaan yöunien turvaamiseksi.

12-vuotias Matilda on soutanut autioksi luulemaansa saareen kuluttamaan taas yhtä tylsää, yksinäistä päivää. Vanhemmat eivät ole kotona, eikä Matildalla ole ystäviäkään. Yksinäisen murjottamisen keskeyttää äkäinen mies, joka ilmoittaa Matildan olevan yksityisalueella. Nopesti nouseva ukkonen estää kuitenkin Matildan poistumisen saarelta ja kohta tyttö huomaa olevansa vankina synkässä, syrjäisessä mökissä. Toisaalla saman ikäinen Samuel tuskailee, sillä perhe on jälleen kerran muuttanut uudelle paikkakunnalla, eikä Samuel tietenkään tunne sieltä ketään. Uutta naapurustoa tutkiessaan Samuel huomaa umpeen kasvaneen tien, jonka päästä hän löytää hylätyn mökin. Siitä tulisi mainio piileskelypaikka!

Pako on jännittävä tarina, jossa lasten on syystä tai toisesta selviydyttävä ilman aikuisten apua. Lapset (ne, joille tätä luin) tuntuivat pitävän erityisen paljon siitä, että kirjan aikuiset olivat lähinnä poissa tai muilla tavoin epäluotettavia. Kirjan lapset eivät siis olleet hankaluuksissa siksi, että eivät pyytäneet apua, vaan siksi että eivät sitä saaneet.

Minua hirvitti, oliko tarina tuolle eskarin aloittavalle aivan liian jännittävä, mutta ei tuntunut olevan. Kuutoselle menevää esikoista taas nauratti ääneen tämä seuraava pätkä:

"Samuel ei tiedä ketään omanikäistään, jolle vielä luettaisiin ääneen. Äiti ei tajua, että Samuel menee kuudennelle. Hän luulee varmaan, että Samuel on vielä kuuden vanha. Äiti on älytön. Lukeminen on älytöntä. Ääneen lukeminen on kaikkein älyttömintä. Samuel inhoaa kirjoja."

 Onneksi saan lukea ääneen vielä jatkossakin kaikille lapsille.

maanantai 6. elokuuta 2018

Erään tapon tarina

Katariina Vuori: Erään tapon tarina
Like 2018, 207s.


Erään tapon tarina on niitä tarinoita, joiden ei pitäisi voida olla totta. Nuoren pojan, Askon, näkökulmasta kerrotaan, kuinka toistuvasti pieniä vankilatuomioita ja ahkerasti viinaa kuluttava isä piinaa perhettään. Isä ja äiti eivät edes ole yhdessä, mutta Askon ja äidin kotiin Esko kuitenkin aina tulee. Useimmiten väkisin, vaikka kiipeämällä parvekkeelle ja rikkomalla ikkunan, jos ei muuten. Isä pahoinpitelee äitiä ja käy lopulta kiinni Askoonkin. Äiti ja poika ovat joutuneet suunnittelemaan useita pakoreittejä turvaan mummon luokse, salaisia merkkejä, joilla sopia paosta isän huomaamatta. Kotiakin vaihdetaan, ettei isä löytäisi heitä. Pienen hetken elämä on rauhallista, mutta sitten isä kaivaa antabuskapselin kädestään ja taas mennään.

Vuosien ajan isä terrorisoi Askon ja tämän äidin elämää fyysisesti ja henkisesti. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että mummo pakkaa laukkuunsa veitsen ja lähtee Eskon perässä paikalliseen ravintolaan.

Tarina on aivan hirveä. On järkyttävää, miten kenelläkään ei tuntunut olevan Eskoon minkäänlaista otetta. Ei oikein poliisillakaan. Tällaisessa sotkussa luulisi olevan mukana myös sosiaalityöntekijöitä, mutta sitä puolta ei ainakaan kerrottu. Lähestymiskieltoa ei voinut hakea, koska se lisättiin Suomen lakiin vasta vuoden 1999 alussa ja Eskon osalta tarina loppui vuonna 1995.

Jos Erään tapon tarina olisi fiktiivinen kertomus, sitä olisi helppo kehua jännittäväksi ja ihmisten käyttämää murretta kotoisaksi. Mutta koska tämä kaikki tapahtui oikeasti, minulle nuoruusvuosista tutuissa maisemissa, on paljon vaikeampi sanoa oikein mitään. Asko ihaili jo lapsena Elvistä ja sai tämän musiikista lohtua ja turvaa. Sen nuoren pojan soittolistalle haluaisin ujuttaa Elviksen kappaleen If I Can Dream ja toivoisin sen antavan uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.