lauantai 19. toukokuuta 2018

Armada

Ernest Cline: Armada
(Armada, 2015)
Gummerus 2018, 373s.
Suom. J. Pekka Mäkelä

Ernest Clinen Ready Player One -romaani lunasti erikoispaikan sydämestäni viimeistään siinä vaiheessa, kun meidän 10-vuotias lukea posotti sen aivan innoissaan. Siinä kirjassa toimii aivan kaikki: idea, hahmot, viittaukset populaarikulttuuriin ja - oman kokemukseni perusteella - äänikirjatoteutus.

Armadaa odotinkin kielipitkällä ja kun kirjan sain, tuo samainen vitosluokkalainen jemmasi Armadan omaan huoneeseensa. Jostakin syystä hänellä ei se lukeminen oikein lähtenyt käyntiin ja sain jonkin ajan päästä lukea tämän ihan itse.

Armadassa alkaa tapahtua heti ensimmäisellä sivulla. Kesken oppitunnin Zack Lightman näkee ulkona avaruusaluksen. Ei mitä tahansa epämääräistä lentävää lautasta, vaan selkeän kopion Armada-videopelin aluksista. Ensireaktionaan Zack uskoo tulleensa hulluksi. Ei kukaan terve ihminen näe ufoja, keskellä päivää varsinkaan.

Nopeassa tahdissa alkaa kuitenkin tapahtua monia uskomattomia asioita ja tuossa tuokiossa Zack onkin yksi niistä henkilöistä, joiden käsissä on ihmiskunnan tulevaisuus. Oliko Zackin edesmenneen isän villeissä teorioissa videopelien perimmäisestä tarkoituksesta sittenkin jotakin perää?

Goodreadsissa olin pistänyt merkille, että Armada on saanut varsin laimeat arvostelut ja joitakin lyttääviäkin arvosteluja. Minä odotin tältä toimintaa ja viihdykettä ja molempia kyllä riitti ylenmäärin. Tässä kirjassa on lukuisia viittauksia vanhoihin peleihin ja elokuviin, mutta en tainnut tunnistaa niistä yhtäkään. Ehkä tämä oli etu, koska en joutunut lukemaan entuudestaan tuttuja juonikuvioita.

Minulle Armada oli mukavan veikeä toimintaviihdepaketti, jossa mielikuvitukselle on annettu runsaasti liikkumatilaa.

torstai 17. toukokuuta 2018

Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus
S&S 2017, 248s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Työkaveri suositteli meille iltasatukirjaksi Vuokko Hurmeen Huimaa-sarjan avaavaa Kiepausta. Olin aikaisemmin lainannut tämän kolmasluokkalaiselle luettavaksi, mutta häntä ei näin paksu ja vähäkuvainen kirja houkutellut.

Kiepaus kertoo Lennasta, 8-vuotiaasta tytöstä, joka asuu perheineen Kardumissa. Kardum syntyi Lennan äidin ollessa lapsi, kun koko maailma kiepsahti ylösalaisin. Monet kuolivat tai tipahtivat taivaalle kiepauksen sattuessa ja Lennan tuntema maailman onkin hyvin erilainen kuin tämä meidän. Elämä ylösalaisessa maailmassa on oikein mukavaa ja jännittävääkin, mutta sitten puhdas juomavesi uhkaa loppua.

Kiepauksen maailma mielikuvitusta kutkuttava. Ihmiset, joita Lenna on elämänsä aikana kohdannut vain muutamia, kulkevat paikasta toiseen (käytännössä rakennuksesta toiseen) vaijereiden varassa. Vettä ei tuhlata peseytymiseen ja likaantuneet vaatteetkin viskataan ikkunasta taivaalle sen sijaan, että ryhdyttäisiin pyykkihommiin.

Yllätyin siitä, kuinka synkkä Kiepaus oikeastaan oli. Tai jos nyt ei aivan synkkä, niin tunnelmaltaan uhkaava kuitenkin: milloin tahansa talon perustukset voivat pettää ja koko rakennus syöksyä taivaalle. Yhdessä vaiheessa kirjaa aloin vähän nihkeillä, kun luulin tarinan kulkevan Veljeni leijonamielen tapaan jonkin Nangijalan tyyppisen paikan suuntaan, mutta loppujen lopuksi Kiepaus osoittautuikin hyväksi pakolaiskeskustelunavaukseksi

Tätä lukiessa meitä kaikkia taisi jännittää yhtä paljon. Jännitys tiheni tarinan lopussa siihen malliin, että viimeiset 50 sivua luimme yhdeltä istumalta. Harvan kirjan jälkeen syntyy näin hyviä keskusteluja!

Yhtä asiaa en kuitenkaan tahtonut sulattaa. Kardumilla on ikää karkeasti arvioiden 20 vuotta, mutta sinä aikana ihmiset eivät ole vaivautuneet järjestämään tavaroita selkeästi paikoilleen, vaan käyvät "ostoksilla" paikassa, johon on kasattu tavaroita epämääräisiksi pinoiksi? Jos se olisi ollut mahdollista, olisin teleportannut itseni Kardumiin ja pistänyt tavararöykkiöitä järjestykseen.

Syksyllä sarja jatkuu, kun toinen osa Kaipaus ilmestyy. Jännittävää nähdä, mihin suuntaan tarina jatkuu.


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Syitä pysytellä hengissä

Matt Haig: Syitä pysytellä hengissä
(Reasons to Stay Alive, 2015)
Viisas Elämä 2016, 283s.
Suom. Jaakko Heinimäki

Matt Haigin Syitä pysytellä hengissä sattui silmiini sattumalta ja päätin lukea sen sisältöön etukäteen sen enempää tutustumatta. Jotenkin onnistuin kuitenkin etukäteiskuvittelemaan kirjan aika erilaiseksi kuin millaiseksi se lopulta paljastui. Kuvittelin nimittäin, että tämä olisi aika hassu lista elämän kivoista asioista, mutta tässä kyllä tarvotaan huomattavasti synkemmän sävyisissä vesissä.

24-vuotiaana Haig asui tyttöystävänsä kanssa Ibizalla. Elämä oli kivasti mallillaan, kun yhtäkkiä kaikki romahti. Mitään selkeää syytä romahdukselle ei ollut, mutta yhtäkkiä Haig menetti elämänhalunsa. Haig kärsi masennuksesta, ahdistuksesta ja eroahdistuksesta, jotka rajoittivat normaalia elämää todella paljon.

"Ahdistus poistaa kaikki pilkut ja pisteet, joita tarvitsemme saadaksemme tolkkua itsestämme."

Vähitellen, hyvin hitaasti, Haig alkoi jälleen nähdä elämässä myös positiivisia asioita. Haig kirjoittaa olevansa nykyisin kirjailija masennuksen ansiosta, ei siitä huolimatta.

Vaikka kirjan aihe on synkkä, sen perusasenne on toiveikas. Tämä selittyy paljolti sillä, että Haig on kirjoittanut kirjan vasta vaikeimpien aikojen jäätyä taakse. Syitä pysytellä hengissä tarjoaa vertaistukea masentuneille, mutta myös masennusta kokemattomille mahdollisuuden sujahtaa keskelle kaikkea sitä toivottomuutta ja voimattomuutta. On liian helppoa möläytellä "kaikkiahan joskus masentaa" -lausahduksia, jos ei lainkaan ymmärrä, kuinka kokonaisvaltaisen lamauttavaa masennus on.

"Just, aivokalvontulehdus. Kuule, asenne ratkaisee."

maanantai 14. toukokuuta 2018

Ilopangon vankilan naiset

Maija Salmi: Ilopangon vankilan naiset
Valokuvat: Meeri Koutaniemi
Like 2017, 161s.


El Salvadorin sisällissota päättyi vuonna 1992, mutta maan olot eivät ole merkittävästi parantuneet. Maan turvattomuudesta kertoo hyvin paljon se, että vuonna 2016 siellä tapahtui yli 5000 murhaa. Jengejä on paljon ja ne pitävät reviireistään tiukasti kiinni, eikä kerran jengikuvioihin mukaan lähteneellä ole kovin hyviä mahdollisuuksia päästä niistä pois. Koulutustaso on huono, etenkin naisilla ja etenkin maaseudulla. Vaikka työllisyysprosentti on hyvä, palkat ovat niin pieniä, että niillä on vaikea tulla toimeen.

Katolilaisen maan aborttilainsäädäntö on järkyttävän tiukka. Abortista seuraa vankilatuomio. Tuomioita jaellaan varsin mielivaltaisesti ja olemattomin todistein ja El Salvadorin vankiloissa on tälläkin hetkellä lukuisia naisia tuomittuna abortista, vaikka he ovat saaneet keskenmenon, lapsi on kuollut kohtuun tai menehtynyt synnytyksessä tai heti sen jälkeen. Oikeuslaitoksen leväperäisyys näkyy, oli rikos mikä tahansa.

Vankiloiden olot ovat epäinhimilliset. Vankilat ovat tupaten täynnä ja vain harva saa viettää yönsä sängyssä. Vangitkaan eivät tule toimeen ilman rahaa, sillä esim. hygieniatuotteet on ostettava itse.

Salmi ja Koutaniemi ovat tehneet suuren ja tärkeän työn antaessaan Ilopangon vankilan naisille, entisille ja nykyisille, mahdollisuuden kertoa tarinansa. Koutaniemen mustavalkoiset valokuvat ovat härkähdyttäviä, karuja ja upeita. Salmi kirjoittaa rajusta aiheesta selkeästi ja vetävästi, harvaa tietokirjaa tulee luettua kuin vetävää romaania.


lauantai 12. toukokuuta 2018

Emma 1-10

Kaoru Mori: Emma 1-10
Sangatsu Manga 2002-2008, 2017s.
Suom. Katariina Kauppila (osat 1-7)
Matleena Paukkunen (osat 8-10)

Kaoru Morin 1900-luvun alkuun sijoittuva Emma-sarja oli kevyttä viihdykettä haastavan arjen keskellä. Eläköityneen kotiopettajattaren piikana vuosikaudet työskennellyt Emma ihastuu yläluokkaiseen William Jounseen (jonka nimi sarjan loppupuolella muuttuu Jonesiksi). Vaikka luokkayhteiskunta alkaa hiljalleen murtua, eivät "epäsäätyiset" suhteet kaikkien silmissä ole suotavia ja Emmakin koettaa taistella tunteitaan vastaan. Ihastuminen (ja rakkaus) on kuitenkin molemminpuolista ja monien vastoinkäymisten jälkeen luvassa on onnellinen loppu.

Emman ja Williamin tarina kestää oikeastaan vain seitsemän osan verran, sillä kolme viimeistä osaa ovat kokoelma lyhyitä taustatarinoita sarjan muista henkilöistä. Muutamassa tarinassa Emma ja Williamkin ovat sentään mukana.

Vähän tässä sarjassa alkoi puuduttaa kaikki se pidättyvyys yhdistettynä niin kovin palavaan rakkauteen. Ehkä olen hirveän huono lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä (etenkin sarjakuvissa) ja siksi rakastuminen tuntui olevan kaukana kaikista näistä jäykistä olemuksista ja pälyilevistä, punastelevista katseista.

Emma ei ole Aron morsianten veroinen kokonaisuus, mutta oikein laadukasta mangaa kuitenkin.

torstai 10. toukokuuta 2018

Beta, Sensored Reality 1

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Sensored Reality 1
Tammi 2018, 8h 27min.
Lukija: Maija Lang

Vuonna 2117 maailma ei ole enää entisellään. Vedenpinta on noussut ja Suomikin on muuttunut yhtenäisestä valtiosta muutamaksi kaupunkivaltioksi. Isänsä kuoleman jälkeen Meri-Tokiosta Helsinkiin muuttavalla 16-vuotiaalla Minakolla on monenlaisia vaikeuksia sopeutua uuteen ympäristöön. Pelifirmassa työskentelevä äiti on kiireinen, eikä koulu kiinnosta Minakoa, jolle isä on antanut lempinimen Bug, sillä kaikkein mieluimmin hän käyttäisi kaiken aikansa pelaamiseen.

Minako valitaan vähän väkisin erään uuden pelin betatestaajaksi. Peli sijoittuu keskiaikaiseen Japaniin ja uudenlaiset pelivälineet tekevät pelaamisesta ennennäkemättömän todellisen tuntuista. Kun peli lanseerataan suurelle yleisölle, Bugin siihen mennessä hankkimat pelitaidot joutuvat todelliseen koetukseen.

Beta aloittaa Sensored Reality -trilogian, jossa Bug selvittää isänsä kohtaloa ja jossa peleillä ja peliteollisuudella on keskeinen rooli. Jollain tasolla vertasin tätä kirjaa Ernest Clinen Ready Player Oneen, josta tehty elokuva julkaistiin tänä vuonna. Vertaaminen oli paitsi tyhmää myös turhaa, sillä vaikka molemmat sijoittuvat lähitulevaisuuteen ja molemmissa pelaaminen on keskeisessä roolissa, koen näiden kuitenkin olevan kaukana toisistaan. Clinen kirjassa ammennetaan runsaasti retropeleistä ja vanhoista elokuvista, kun taas Betassa ei juuri taakse päin katsella.

En ole mikään himopelaaja, mutta muutamiin peleihin olen kuitenkin itseni koukuttanut. Edelleen tahkoan Overwatchia ja Fortnitekin on tullut tutuksi, mutta tarinavetoisia pelejä en ole pelannut aikoihin. Silti Bugin pelihimo oli helposti tunnistettavissa. Ja kuka nyt voisi vastustaa noin realistisia pelejä!

Äänikirja ei ehkä ollut kirjalle paras mahdollinen formaatti. Luulin pitkään, että Bugin nimi oli Pak, enkä ihastunut lukijan tulkintaan Bugin puhetyylistä. Fyysisen kirjan lainasin kirjastosta vanhimmalle pojalle, joka kerrankin tarttui kirjaan ilman vastalauseita ja on jopa muutaman kerran ryhtynyt lukupuuhiin ilman kehotusta!

Pidän tästä, että peleistä kirjoitetaan myös kirjoja. Pelit ja kirjathan eivät ole sellaisia, että pitäisi valita jompi kumpi, vaan voi aivan hyvin valita molemmat.

----

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Lincoln Bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo, 2017)
Siltala 2018, 415s.
Suom. Kaijamari Sivill


Olen lukijana tavallaan vähän tylsä, sillä viihdyn oletusarvoisesti parhaiten varsin perinteisen kerronnan parissa. Tykkään kronologiasta, selkeästä kerronnasta ja suorasta tekstistä, joka ei yritä ilmaista asioita aina mutkan kautta.

Lincoln Bardossa on selkeästi kaukana mukavuusalueeltani, mutta silti se onnistui viehättämään suuresti.

Saundersin ensimmäinen romaani pyörii Abraham Lincolnin William-pojan kuoleman ympärillä. Yhdysvaltain sisällissota on täydessä vauhdissa, kun 11-vuotias William vilustuu ja kuolee. Abraham on lapsen menetyksestä suunniltaan ja vierailee poikansa kryptassa lukuisia kertoja. William itse seuraa isänsä käyntejä hautausmaalla oudosta välitilasta, bardosta, ja on tietenkin hämillään ja kauhuissaan kaikesta näkemästään.

Tarinaa kertovat vuorollaan muut hautausmaan bardossa jumissa olevat sielut sekä todellisista ja fiktiivisistä julkaisuista kerätyt tiedonpätkät. Teksti koostuu muutaman sanan tai sivun mittaisista vuorosanoista, joista koostuu lopulta melko selkeä kuva kunkin menneisyydestä ja siitä, mitä he oikeastaan nykyään ovat. Jokainen tulkitsee asioita omista näkökulmistaan, itselleen parhain päin.

Abraham Lincoln taas joutuu kohtaamaan kuoleman eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Miltä tuntuu jättää jäähyväisiä kuolleelle pojalleen ja tajuta sisällissodan aiheuttavan saman tuskan lukuisille muille?

Tavallaanhan tämä on vähän sekava kirja. Kun jokaisen pienen tekstipätkän perässä kerrotaan lähde tai kertoja, lukukokemus menee helposti hajanaiseksi. Onnistuin saavuttamaan lukiessa loistavan luku-umpion, jolloin kaikki ulkopuolinen todellakin pysyi jossain taustalla ja sain antautua täysin tekstin vietäväksi.

Virkistävän omalaatuinen teos!

maanantai 7. toukokuuta 2018

Iso härkä

Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018, 602s.


Viime kesänä olin aivan myyty Mikko Kamulan esikoisteokselle, Ikimetsien sydänmailla. Jatkoa Juko Rautaparran perheen tarinalle saatiin tänä keväänä, eikä hehkutuksia tarvitse säästellä tämänkään kirjan kohdalla.

Iso härkä jatkaa sulavasti siitä, mihin Ikimetsien sydänmailla päättyi. Iso härkä piinaa Tenhoa unissa ja vähitellen kaikkien on uskottava, ettei kyse ole tavallisista painajaisista. Neljännesmies vaikeuttaa perheen elämää entisestään kohtuuttomilla vaatimuksillaan ja epäinhimillisellä käytöksellään. Tenho jatkaa tietäjänopissa, Varpu yrittää sopeutua uuteen rooliinsa perheessä ja Mateli tekaisee paran.

Totean saman kuin muutaman kerran aiemminkin: erikoisen hyvästä kirjasta on todella vaikea kirjoittaa blogiin! Juonesta en oikein halua paljastaa mitään, etten vain vahingossakaan pilaa mitään muilta lukijoilta. Kaikki, mitä tähän saan näpyteltyä, kuulostaa saman tien auttamattoman lattealta. Mutta olkoon, jatketaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta silti viimeisellä sivulla tuntui siltä, että tarina jäi aivan liian pahasti kesken. Kamulan teksti on todella vaivatonta luettavaa, sellaista että luulee lukevansa vain pari sivua, mutta jotenkin sivut kääntyvät huomaamatta niin että kohta onkin jo sata sivua luettuna.

Pidän yhtä lailla hahmoista ja ajankuvasta, kerronnasta ja juonenkulusta. Edelleen ihastelen sitä vaivattomuutta, jolla kodinhaltiat, menninkäiset sun muut hahmot ottavat tilansa ja roolinsa tässä tarinassa. En lokeroisi Metsän kansa -sarjaa fantasiaksi, korkeintaan jonkinlaiseksi (muinais)arkifantasiaksi.

Kolmannelle osalle aion raivata lukuvuoron sillä hetkellä, kun kirja ilmestyy.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Yllätä minut

Sophie Kinsella: Yllätä minut
(Surprise me, 2018)
WSOY 2018, 11h 21min
Suom. Kaisa Kattelus
Lukija: Leena Pöysti


Sophie Kinsellan ei-Himoshoppaaja-kirjat ovat minun luottohömppiäni. Yllätä minut viihdytti yhtä takuuvarmasti kuin aiemmatkin.

Sylvie ja Dan ovat onnellinen aviopari. Heillä on kiva koti, kaksi lasta ja molemmilla ihan mieluisat työpaikat ja tosiaan se parisuhdekin voi oikein hyvin. Mutta sitten käy ilmi, että molemmat ovat fyysisesti niin hyvässä kunnossa, että yhteisiä vuosia on edessä jopa 68. Ja yhtäkkiä yhteinen tulevaisuus tuntuukin melkein kammottavan pitkältä. Ettäkö melkein 70 vuotta tuon yhden ja saman ihmisen kanssa? Sylvie ehdottaa Danille, että heidän olisi hyvä pitää avioliittonsa virkeänä järjestämällä toisilleen yllätyksiä, koska mikä voisi mennä vikaan! Iki-pitkän avioliiton ohella Sylvietä vaivaa se, että Dan suhtautuu nihkeästi Sylvien edesmenneeseen isään. Sylvie itse muistaa isänsä hurmaavana ja aika lailla täydellisenä miehenä, mutta Dan ei tunnu muistavan samoja asioita.

Yllätyksiä onkin luvassa, osa hulvattoman hauskoja (yhdelle nauroin ääneen), osa kiusallisia ja lopulta surullisiakin. Viihdyin kirjan parissa vallan mainiosti, missä toki auttoi mainiosti eläytyvä lukija, Leena Pöysti.

Takuuvarmaa viihdykettä flunssaisellekin päälle!

torstai 3. toukokuuta 2018

Aavehevosen arvoitus

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus
Karisto 2018, 127s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Aavehevosen arvoituksen lainasin alunperin 3-luokkalaiselleni lukudiplomia varten luettavaksi. Yllättäen (eli kuten tavallista) lasta ei äidin kirjavalinta kiinnostanut ja kirja kökötti kirjastopinossa koskemattomana hyvän aikaa. Vähän suivaannuin lapsen vastahankaisuuteen ja päätin ottaa tämän upeasti kuvitetun kirjan iltasatulukemiseksi. Ja haa! niin vain oli se aluksi nihkeästi suhtautunut poikakin vaatimassa joka ilta vielä yhtä lukua, pliiiiiis!

Aavehevosen arvoitus aloittaa Apassit-sarjan, joka sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin. Ystävykset Samuli, Otto, Heikki ja Erik perustavat Apassit-nimisen salaseuran ja päättävät ryhtyä ratkomaan erikoista rikossarjaa. Viime aikoina on nimittäin tapahtunut useamman kerran niin, että kuin tyhjästä on noussut sankka sumu, josta on laukannut esiin suuri aavehevonen hohtavan sinisine silmineen. Hevonen on rikkonut liikkeiden ikkunoita ja paljon on tavaraakin kadonnut. Apassit saavat täydennystä kahden pikkusiskon verran ja seikkailu pääseekin nopeasti vauhtiin.

Tämä on kerta kaikkiaan mainio kirja! Seikkailu on vauhdikas ja sopivan jännittävä. Lapsista oli hauskaa tunnistaa nimeltä joitakin kirjassa mainittuja paikkoja viime kesäisen Helsinki-reissumme jäljiltä. Vielä hauskempaa oli tosin se että kirjan päähenkilöille löytyi vastineet lähipiiristä, joten kuvittelimme seuraavamme kuopuksen, vaarin, papan ja isin kaverin seikkailuja.

Carlos da Cruzin kuvitus ansaitsee erikoishuomion. Kuvitus on runsasta, ilmeikästä ja värisävyiltään upeasti tarinaan sopivia. Teksti ja kuvat tukevat toisiaan todella hienosti.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Monarkian muruset

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi:
Monarkian muruset
Johnny Kniga 2018, 398s.


Minun oli tarkoitus aloittaa tämä postaus kertomalla siitä, miten kiinnostunut olen kuninkaallisista. Sitten tajusin, että en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut (etenkään nyky-)kuninkaallisista, vaikka olenkin muutamat häät melkein alusta loppuun katsonut ja tietysti uutisia lueskellut. En minä silti epäkiinnostunutkaan ole, joten Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin pieni mutta paksu tietokirja oli melko itsestäänselvästi lukulistallani.

Monarkian muruset pitää sisällään ihan älyttömän määrän tietoa. Vaikka kuinka koitin keskittyä, menin aivan iloisesti sekaisin ristiinnaineiden kuninkaallisten sukupuiden oksistoissa, joissa anoppi voi olla myös serkku tai jotakin vastaavaa.

Tiesittekö muuten, että Liechtenstein on yksi maailman merkittävimpiä tekohampaiden valmistajia? Minä en.

Haatanen ja Hovi kirjoittavat humoristisesti, mutta kaikesta näkyy, että kuninkaallistietoutta (ja erikoisia kuninkaallisia muistoesineitä) heiltä löytyy. Siellä täällä marginaaleissa on tekijöiden kommentteja muutenkin letkeää tekstiä elävöittämässä.

Enimmäkseen nautin sekä kirjan sisällöstä, taitosta ja asenteesta, mutta yksi suuri miinus on pakko mainita. Pidän ylipäätään toisten ulkonäön arvostelua aika turhana (vaikka ymmärrän hyvin, että joskus esimerkiksi joku hattu voi olla sellainen, että on aika mahdotonta pitää suutaan kiinni), mutta erityisen mautonta on mennä arvostelemaan alaikäisten ulkomuotoa. Eräästä nyt teini-ikäisestä kruununprinsessasta esimerkiksi todetaan, että hän "näyttää perineen enempikin isänsä ulkonäköä, mutta onneksi vuodet voivat vielä tehdä tehtävänsä." Ja ikään kuin tämä ei riittäisi lisätään marginaalissa, että "Tyttöset puettiin pitkään samanlaisiin - tyttömäisiin - asuihin. Se ei ollut kruununprinsessan kannalta erityisen hyvä juttu." 

Paria tällaista asiatonta kommenttia lukuunottamatta kirja on kuitenkin erittäin positiivisella asenteella kirjoitettu. Tekstiä täydennetään lukuisin kuvin ja siellä täällä on tehty myös hauskoja listauksia esimerkiksi kuninkaallisista tehdyistä elokuvista, kuninkaallisista anopeista ja prinssi Philipin suustaan päästämistä sammakoista.

Kaiken kaikkiaan valaisevaa luettavaa varsinkin kaltaiselleni kuninkaallismaallikolle, joka tietää aiheesta entuudestaan vain vähän.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Manga-kooste

Mangaakin olen jonkin verran lueskellut, joten tässä nopea kooste viimeksi luetuista.




Alkuteos: Makoto Shinkai
Sarjakuva: Ranmaru Kotone:
your name. 03
Sangatsu Manga 2018, 164s.
Suom. Janne Mökkönen

Tykkäsin tästä your name. -sarjan päätösosasta tosi paljon. Tarina etenee kauniisti, vauhdikkaasti ja tunnelmallisesti. Pidän piirrosjäljestäkin kovasti.

Taki yrittää parhaansa mukaan pelastaa Mitsuhan ja mahdollisimman monta muuta ihmistä lähestyvän komeetan alta. Tehtävä ei ole helppo, eikä hupeneva aika helpota asioita lainkaan.

En keksi sarjasta mitään moitittavaa. Juoni on hyvä ja toteutus kaikin puolin onnistunut.

Elokuvakin minulla oli kirjastosta lainassa, mutta en sitten halunnutkaan katsoa sitä näin pian kirjojen lukemisen jälkeen. Joskus myöhemmin sitten.






Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Poika ja peto 2-4
Sangatsu Manga 2017
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on vauhdikas neliosainen sarja, joka perustuu samannimiseen animaatioelokuvaan. Puoliorvoksi jäänyt Kyuta päätyy rinnakkaismaailmassa asuvan Kumatetsu-pedon oppilaaksi. Kumpikaan ei ole kommunikoinnin mestari ja molemmat tuiskahtelevat milloin mistäkin. Varttuessaan Kyuta alkaa kiinnostua enenevässä määrin myös ihmisten maailmasta, mutta petojen puolella on ehkä sittenkin jotakin sellaista, mitä ilman hän ei halua olla.

Pidin tästä sarjasta tosi paljon. Tarina etenee melko vähillä vuorosanoilla, jolloin piirrokset pääsevät suurempaan rooliin. Kyutan ja Kumatetsun välit ovat huvittavan kiemuraiset, kun kumpikaan ei halua myöntää ajattelevansa toisesta oikein mitään hyvää. Silti heidän välilleen muodostuu vahva side. Sarjassa riittää huumoria ja toimintakohtaukset on kuvattu hyvin onnistuneesti.






Kore Yamazaki: Velhon morsian 7
Punainen jättiläinen 2018, 177s.
Suom. Antti Valkama
Velhon morsiamen seitsemännen osan kohdalla on pakko myöntää, että tässä huidellaan sen verran vauhdilla paikasta ja henkilöstä toiseen, että en hirveän hyvin pysy kyydissä mukana. Chise on jälleen kerran ongelmissa oman jaksamisensa kanssa ja Eliaskin kiukuttelee ihan kummia. Joku ryöstää kaksi lohikäärmettä ja sitten kootaankin yhteen hirveä määrä väkeä huutokauppaan ostamaan lohikäärme turvaan ilkeämmiltä otuksilta.

Minua ärsyttää se, että Chise on vähän väliä ihan avuton ja uupunut ja voih ja blääh. Elias on aivan hämy haahuilija, josta ei tiedä onko se ihan eksyksissä vai ehkä sittenkin kunnioitusta herättävän viisas.

Mieshahmojen neitokasvot turhauttavat, koska en tunnista heitä ellei nimiä mainita.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Sinä vuonna 1918

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus 2018, 517s.

Useimmiten lukiessa sitä eläytyy johonkin hahmoon niin, että kokee olevansa tapahtumien keskiössä. Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -kirjassa lukija todellakin on se päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Tarinan alussa kirjan päähenkilö, eli lukija itse, on kaupattavana huutolaislapseksi. Lukijan on valittava viidestä vaihtoehdosta ja tarina voi siis jatkua viidellä eri tavalla.

Rakastin lapsena Taistelupeli-kirjoja, joissa sai itse vaikuttaa tarinan kulkuun. Tämä rakenne on kuulemma immersiivistä kirjallisuutta, jota Pohjolan kirjakin siis edustaa.

Luin tämän neljä kertaa ja täytyy sanoa, että minun valintani eivät olleet parhaita mahdollisia, eikä kyllä arpaonnikaan suosinut. Kahdesti kuolin jo lapsena, kerran vankileirillä espanjantautiin ja kerran minut teloitettiin sisällissodan alkumetreillä.

Kirjan idea on loistava! Tarinavaihtoehtoja on ties kuinka suuri valikoima, joten kirjan lukee mielellään useamman kerran. Aion itsekin yrittää vielä kerran, jos vaikka säilyisin hengissä... Hieman lukukokemusta häiritsi muutama epäjohdonmukaisuus, kun tarina ei aina tuntunut jatkuvan saumattomasti. Kerran törmäsin väärin numeroituun vaihtoehtoon (mutta onnistuin plaraamalla löytämään oikean kohdan) ja yhdessä valintatilanteessa olivat uusien "kappaleiden" numerot jääneet kokonaan pois. Harmillisia tällaiset virheet, mutta hyvin niiden kanssa lopulta selvisi.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Mirror, Mirror

Cara Delevingne & Rowan Coleman:
Mirror, Mirror
WSOY 2018, 379s.
Suom. Ulla Selkälä


Toisinaan lukupäätökseen riittää kirjan ulkonäkö.
Joskus houkuttelevien kansien välistä löytyy mitäänsanomaton tarina, toisinaan taas kansiensa veroinen herkkupala.

Cara Delevingne on tullut tunnetuksi näyttelijänä ja huippumallina, mutta näköjään häneltä löytyy myös kertojanlahjoja. Tosin Mirror, Mirror on kirjoitettu yhteistyössä kirjailija Rowan Colemanin kanssa, enkä tietenkään tiedä missä määrin lopputulos on Colemanin aikaansannosta. Oli miten oli, lopputulos on todella vetävä romaani nuorille aikuisille.

Red, Leo, Rose ja Naomi muodostavat bändin, jolla menee todella hyvin. Koulubändeistä harvoin tulee mitään kovin suurta, mutta Mirror, Mirror on aivan omaa luokkaansa. Musiikki yhdistää ja nelikosta on erilaisista taustoistaan huolimatta muodostunut tiivis kaveriporukka, jossa kaikki tuntevat toisensa läpikotaisin. Tai ainakin luulevat tuntevansa. Yhtäkkiä nimittäin Naomi katoaa jäljettömiin ja jättää jälkeensä lukemattomia kysymyksiä vailla vastauksia. Puoli vuotta myöhemmin Naomi löydetään Thamesista, nipin napin hengissä. Mitä hänelle on tapahtunut? Miksi?

Mirror, Mirror on erittäin koukuttava ja hyvin kirjoitettu. Teksti tuntuu hyvin visuaaliselta, lähes elokuvamaiselta. Naomin katoaminen vaikuttaa tietysti Rediin, Leoon ja Roseen hyvin vahvasti, samoin hänen löytymisensä. Ehkä ystäviään ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Voikohan edes itseään tuntea aivan täysin?

Varsinkin Red haluaa saada selville, missä Naomi on ollut viimeiset kuusi kuukautta. Yhdessä Naomin siskopuolen, tietokoneet (ja hakkeroinnin) hallitsevan Ashin kanssa totuus alkaa vähitellen valjeta.

Mainio, moniulotteinen kirja!
Toivottavasti tämä kaksikko heittäytyy yhteistyöhön toistekin.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Tärkeitä tietoja eläimistä

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä
Nemo 2018, 119s.

Luonto tarjoaa monenlaista mielenkiintoista ja vähän ällöttävääkin tietoutta. Maja Säfström on koonnut Tärkeitä tietoja eläimistä -kirjaansa lukuisia pieniä faktoja 31 eri eläinlajista. Tekstiä on hyvin vähän, vain jokunen virke kullakin aukeamalla, mutta kyllä kuulkaa mahtuu paljon tietoa jo näin pieneen tekstimäärään!

Minä en esimerkiksi tiennyt, että kärpänen kakkaa viiden minuutin välein tai että lehmä näkee unia vain nukkuessaan makuullaan. Enkä tiennyt sitäkään, että laiskiainen kakkaa kerran viikossa ja eräs kilpikonnalaji pissaa suun kautta. Yäk! On tässä söpöäkin tietoutta, kuten se että pingviinit nauravat jos niitä kutittaa ja saukot nukkuvat käsikkäin, että eivät ajautuisi toisistaan erilleen nukkuessaan.

Säfströmin selkeä ja persoonallinen kuvitus on hauskaa ja tyylitellytkin eläimet ovat helposti tunnistettavissa.

Tämä kirja oli muuten ihan täydellinen laiskasti lukevalle kolmasluokkalaiselle, jonka piti lukea lukudiplomia varten vähintään yksi tietokirja!


tiistai 24. huhtikuuta 2018

Ei sinne yllä myrskysää

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää
Karisto 2018, 231s.

Ensin kaikki on aivan tavallista ja hyvää, mutta hetkessä hyväkuntoisesta ja toimeliaasta äidistä tulee täysin vahdittava dementikko. Hannelen ilo uudesta asunnosta hiipuu huolen alla. Hän yrittää parhaansa mukaan tukea isäänsä äidin hoitamisessa, mutta tilanne on todella uuvuttava heille molemmille. Vuodet vierivät, eikä Hannelen elämään mahdu oikein muuta kuin työ ja äidin hoitaminen sekä isän tukeminen.

Reilun kymmenen vuoden ajanjakso Hannelen elämässä on todella raskas. Ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat koko ajan enemmän apua, äiti tietenkin erityisesti. Miten käy oman (etä)parisuhteen ja harrastusten? Kuinka suhtautua ristiriitaisiin tunteisiin?

Ei sinne yllä myrskysää on Anneli Suusaaren esikoisromaani. Ihastuin jo Kariston kuvastossa tähän kansikuvaan, sillä pidän sen tunnelmasta. Käsillä tekeminen tuntuu minusta rauhoittavalta ja kotoisalta. Jouhevasti kirjoitettu tarina on teknisesti miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan todella raskas. Olen seurannut läheltä, millaista tasapainottelua muistisairaan kanssa eläminen on ja tiesin, että omaishoitajalle tilanne on todella raskas. Helpotukseksi tarkoitettujen virikepäivien jälkeen muistisairaan kanssa voi olla monta päivää tavallista raskaampaa, jolloin lyhyen levon hyödyt jäävät olemattomiksi.

Hannelen ja hänen isänsä tilannetta oli raskas seurata. Olisin niin kovasti toivonut heille - ja äidillekin - helpompaa elämää ja iloisempia aikoja. Onneksi ajoittain palataan Marjatta-äidin nuoruusmuistoihin, joissa kuvataan muun muassa erilaisia mekkoja ja tanssi-iltoja, joissa niitä on päästy käyttämään. Pisimpään äidin muistissä säilyvätkin tanssiaskeleet ja musiikin rytmi.

Lempeä ja kaunis kirja vaikeasta aiheesta.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Lumberjanes - Band Together

Stevenson, Watters, Leyh, Allen, Nowak & Laiho:
Lumberjanes - Band Together
Boom! Box 2016, 112s.

Tämä Lumberjanes oli ihan hirvittävä pettymys.
Ensimmäinen luku on vielä kiva ja hauska kuvaus siitä, kuinka viisi ystävystä päätyvät samalle leirille ja saman mökin asukkaiksi. Sitten vaihtuu kuvittaja ja jostain syystä myös tarina muuttuu ärsyttävän leperteleväksi opetuksineen kaikkineen.

Laitoin kansikuvan mahdollisimman suureksi, jotta näkisitte millaiseen piirrostyyliin olen tämän sarjan kanssa tottunut. Alla on yksityiskohta yhdestä koko sivun ruudusta, jotta voitte itse todeta tyylimuutoksen olleen melkoinen.


En oikeastaan edes yrittänyt tottua tähän Nowakin piirrostyyliin ja toivon todella, ettei hän ole jatkanut kuvittajana pidempään. Näistä hänen hahmoistaan on pudonnut yli puolet persoonallisuudesta ja vielä enemmän ilmeikkyydestä.

Merenneitojen bändiriidat olisivat olleet ihan hillitön pohja vauhdikkaalle tarinalle, mutta tämä supistui opettavaiseksi tarinaksi siitä, kuinka omia mielihaluja ei tulisi aina asettaa ystävien tarpeiden edelle. Blagh.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Eino ja suuri possukysymys

Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys
Otava 2018, 95s.
Kuvitus: Ilja Karsikas

Halusin lukea lapsille iltasatuna Antti Nylénin lastenkirjan Eino ja suuri possukysymys, sillä arvelin sen kirvoittavan mielenkiintoisia keskusteluja. Tiesin, että tämä kirja on eräänlainen vegaaniuden... ylistys? puheenvuoro? tietoisku? ja halusin nähdä, miten sellainen lastenkirjassa toimii.

Eino täyttää seitsemän vuotta ja saa enoltaan lahjaksi possun. Pulla ei ole mikään tavallinen possu, vaan jonkin sortin lelu, joka kasvaa ja jonka voi lopulta syödä. Mutta aikansa Pullan puheita sikaloiden olosuhteista ja parhaan kaverin vegaani-isosiskon tietoiskuja kuunneltuaan Eino ei enää halua syödä mitään lihaa.

Ehkä tässä välissä on aiheellista kertoa meidän perheen ruokatottumuksista. Meillä syödään sekä lihaa että kasviksia, mutta varsinaisia kasvisruokapäiviä on todella harvoin. Suurin syy tähän on se, että inhoan ruoanlaittoa, enkä ole saanut aikaiseksi opetella uusia ruokia. Lisäksi lapset ovat aika nirsoja ja teen mieluummin ruokaa joka kelpaa, kuin ruokaa, joka menee lopulta roskiin. Yritin silti lukea tätä kirjaa avoimin mielin, ilman että rakentaisin mitään lihaisaa suojakilpeä mihinkään väliin.

Siltikään en kirjasta vakuuttunut. Vegaaniuden puolesta puhuminen meni monessa kohtaa melkein saarnahenkiseksi ja lihaa syövistä puhutaan hyvin alentuvasti. Yhdessä vaiheessa Einon ystävän sisko toteaa näin:

"-- Kuitenkin monet lapset ovat eläinrakkaita. Varmaan sen takia heille ei kerrota, mitä liha on. Aikuiset pelkäävät joutuvansa hankaluuksiin, jos lapset äkkiä saavatkin tietää mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu..."

Miten niin lapsille ei kerrota, mitä vaikkapa se jauheliha on? Meidän perhe ei varmasti ole mitenkään ainutlaatuinen tapaus, eivätkä meidän lapset ainoita, jotka tietävät syövänsä possua, kanaa, kalaa ja joskus nautaa tai riistaeläimiä. Lisäksi ärsyynnyin siitä olettamasta, että lihansyöjä ei voisi olla eläinrakas.

Kirjan idea sinänsä on oivallinen. On hyvä herätellä ihmisiä, myös lapsia, miettimään ruokatottumuksiaan ja kenties muokkaamaan niitä edes kasvispainotteisempaan suuntaan jos ei vegaaniksi heti ryhtyisikään.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Lasilapset

Kristina Ohlsson: Lasilapset
(Glasbarnen, 2013)
WSOY 2018, 3h 55min.
Lukija: Anni Kajos
Suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin alakouluikäisille suunnattu Lasilapset on vetävää ja jännittävää luettavaa. Billien isä on kuollut ja äiti haluaa aloittaa uuden elämän toisella paikkakunnalla. Jo asuntoesittelyssä Billie inhoaa uutta kotiaan, mutta äidin päätä ei saa käännettyä. Valmiiksi kalustetussa talossa tuntuu tapahtuvan todella outoja juttuja. Yksi kattolamppu heilahtelee aivan itsekseen, vierashuoneen pöytään ilmestyy pienen lapsen kädenjälki ja yöllä joku koputtaa Billien toisessa kerroksessa sijaitsevan makuuhuoneen ikkunaan. Ystäviensä Aladdinin ja Simonan kanssa Billie yrittää selvittää talon historiaa ja kammottavia tapauksia sieltä paljastuukin.

Kuuntelin Lasilapset äänikirjana, enkä malttanut pitää montaa taukoa. Juoni on todella koukuttava ja aavemaiset tapahtumat niin hyvin kuvattuja, että kaltaiseni jänishousu pelkäsi ihan oikeasti. Jonkin aikaa epäilin suuresti, että yksikään alakoululainen uskaltaisi tätä ikipäivänä lukea, mutta jälkikäteen tulin siihen tulokseen, että tämä olisi varmasti tosi monen mieleen.

Ohlsson kirjoittaa juonivetoisesti ja rytmittää tekstin oivallisesti. Suomennoskin on erittäin onnistunut. Lasilapset aloittaa trilogian ja ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella väittäisin, että kyllä tämä pesee vaikkapa Viisikot mennen tullen.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Syrjästäkatsojan tarinoita, osat 2-5

 
Enni Mustonen:
Lapsenpiika, 2014
Emännöitsijä, 2015
Ruokarouva, 2016
Ruokarouvan tytär, 2017
Otava
Lukija: Erja Manto


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on valloittanut suuren lukijajoukon puolelleen. Äitikin on näistä ihan haltioissaan ja itsekin tykkäsin ensimmäisestä osasta aikoinaan oikein kovasti. Silti näiden muiden osien lukeminen on lykkääntynyt milloin mistäkin syystä. Nyt kuitenkin päätin skarpata ja kuunnella äänikirjana väliin jääneet osat ennen kuudennen osan ilmestymistä.

Täytyy sanoa, että olipas melkoinen kuuntelukokemus! Ida siirtyy Topeliuksen paimentytöstä Sibeliuksen perheeseen lapsenpiiaksi ja sieltä Albert Edelfeltin emännöitsijäksi. Äidiksi tultuaan Ida asuu joitakin vuosia Ruotsissa, mutta muuttaa sitten takaisin kuohuvaan Suomeen ja perustaa täysihoitolan. Viidennessä osassa pääroolissa onkin Idan tytär Kirsti, joka lähtee kokeilemaan onneaan Pariisissa.

Olen aiemminkin todennut, että suhtaudun hieman nihkeästi historiallisista henkilöistä kirjoitettuihin fiktiivisiin romaaneihin. Mustonen on kuitenkin kirjoittanut niinkin nimekkäät herrat kuin Sibeliuksen ja Edelfeltin erittäin inhimillisiksi, vikoineen kaikkineen. Ainoastaan Ruokarouvan tyttäressä alkoi välillä tuntua siltä, että näitä kohtaamisia nimekkäiden henkilöiden, kuten Hemingwayn ja Coco Chanellin, kanssa olisi voinut vähän karsiakin, ettei kaikki uskottavuus häviäisi.

Idan ja hänen tyttärensä elämää seuratessa maailmalla ja Suomessa ehtii tietenkin tapahtua kaikenlaista. Kaikki tapahtumat eivät toki Idan tai Kirstin elämään suoranaisesti vaikuta, mutta esimerkiksi toinen maailmansota on haastavaa aikaa heillekin. Orvosta piikatytöstä täysihoitolan pitäjäksi ei muututa noin vain ja luokkayhteiskunta tekee sopeutumisesta - ja muiden suhtautumisesta - ajoittain haastavaa.

Kuuntelin nämä neljä kirjaa aika tiiviissä tahdissa ja vaikka jossain vaiheessa hetken tuntuikin siltä, että vähän kuin kyllästyttäisi nämä samat ihmiset, niin viidennen osan loputtua tuli heti ikävä. Onneksi sarjan kuudes osa, Taiteilijan rouva, ilmestyy jo tämän kuun lopulla. Aivan loistokasta historiallista viihdettä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Ruokarouva)


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar 2018, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo


Flavian kotiinpaluu ei ole ollenkaan niin hohdokas ja täynnä onnentunteita kuin hän olisi toivonut. Isä on sairastunut keuhkokuumeeseen ja viruu sairaalassa niin huonossa kunnossa, ettei häntä saa mennä edes katsomaan. Tekemistä Flavialta ei kuitenkaan puutu, sillä hän sattuu - jälleen kerran - löytämään ruumiin ja ryhtyy omatoimisesti ratkaisemaan rikosta.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kahdeksas osa on mielestäni sarjan parhaimmistoa. Tarina porhaltaa eteen päin päättäväisesti eikä vauhdista voi oikein hypätä välillä pois, vaan on pysyttävä kiltisti mukana päätepysäkille asti. Flavia pääsee hyödyntämään kemiantaitojaan ja harjoittamaan päättelykykyään siinä määrin, ettei hän ehdi hirveästi edes huolehtia isänsä voinnista. Toki Flavia on monella tapaa epäuskottava hahmo, mutta silti myös ihastuttava. Ikäisekseen hän on harvinaisen tarkkasilmäinen, mutta tällä kertaa minä hoksasin muutaman seikan ennen häntä.

Lukeminen on ollut jo jonkin aikaa takkuista, mutta näköjään Bradleyn kirjoilla ja Maija Heikinheimon suomennoksilla on lukuiloa elvyttävä vaikutus. Oli ihanaa lukea kirjaa, joka vei mukanaan näin tehokkaasti!

Tähänkin kirjaan Bradley viskasi loppuun sellaisen koukun, että seuraavan osan toivoisi ilmestyvän mieluiten heti huomenna.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Kupla

Siri Pettersen: Kupla
(Bobla, 2017)
Jalava 2018, 287s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

12-vuotias Kine ei voi sietää koulun uintitunteja eikä Kupla-lempinimeään. Ei sillä, että koulu nyt muutenkaan olisi mikään ihana paikka ja onhan kotonakin oikeastaan tosi ankeaa. Uinnista Kine yrittää lintsata kaikin mahdollisin keinoin, mutta aina se ei onnistu. Kun yksi uintikerta menee harvinaisen pahasti pieleen, Kine ryntää ulos uimahallista ja vetäytyy omaan salaiseen paikkaansa, hautausmaalle. Sieltä hän löytää pienen likaisen pallon, joka seuraavana yönä kasvaa niin suureksi, että Kine mahtuu sen sisälle. Kukaan muu ei kuitenkaan voi läpäistä kuplan pintaa ja jonkin aikaa Kine nauttii valtavasti toiveita täyttävästä ihmepallostaan.

Kupla sopii hyvin jo 5-6 -luokkalaisten luettavaksi, mutta on pakko sanoa, että hyvin tämä sopi myös tämmöiselle liki 40-vuotiaallekin. On helppo ymmärtää Kinen ahdistus, tuskastuminen ja epämääräinen ulkopuolisuuden tunne sekä kaipuu johonkin ihan omaan paikkaan. Kupla tarjoaa turvallisen oloisen pakopaikan, jossa on aikaa rauhoittua, keskittyä itseensä ja ennen kaikkea ajatella. Kuplaa asuttaa Kinen lisäksi omituinen räsyukko, omituisesti kasvava voodoo-nukke. Aluksi harmittomalta tuntuva hahmo muuttuu tarinan edetessä ahdistavaksi ja lopulta pelottavaksi.

Kupla on vauhdikas ja eloisa, tavallaan hyvin realistinen mutta toisaalta ihan utopistinen. Tykkäsin tarinasta ja erityisesti tekstin vetävyydestä.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Lumberjanes: Out of Time

Stevenson, Watters, Allen & Laiho:
Lumberjanes - Out of Time
Boom! Box 2017, 112s.


Lumberjanesien kesäleirillä ei voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Teltan pystyttäminen on toki haastavaa jo itsessään, mutta mitä tehdä jos kesken kauneimman kesän leiriläiset yllättää hirveä lumimyrsky? Ryhmän johtaja Jen katoaa myrskyssä ja Mal, Molly, April, Ripley ja Jo lähtevät tietenkin pelastusretkelle.

Metsässä piilee vaikka mitä yllätyksiä sarvipäisistä susista sekopäiseen ex-partiolaiseen, mutta vuori se vasta kauheuksia kätkeekin sisälleen. Jos kesä ja leiri tuntuvatkin lukijasta oudon pitkiltä, samaa alkaa ihmetellä myös Jo, jonka vanhemmat ovat siinä luulossa, että leiri on kestänyt vasta päivän tai pari.

Meno on vauhdikasta ja päätöntä, yllätyksiä täynnä.
Edelleen piirrosjälki ja selkeät värit miellyttävät silmää ja odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jotain tämän tyyppistä sarjakuvaa lukisin mielelläni enemmänkin, joten vinkkejä saa antaa mielellään!

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Nukkumatin vastaisku

Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku
Otava 2018, 93s.
Kuvitus: Pentti Otsamo

Nukkumatilla on kriisi, sillä hän on tipahtanut kokonaan pois Huippuhahmojen listalta. Joulupukki ja Hammaskeiju ovat pitäneet kärkipaikkoja hallussaan jo iät ja ajat, mutta tähän asti listalla on ollut tilaa Nukkumatillekin. Nukkumatti päättää pistää pystyyn blogin ja hankkia näkyvyyttä muillakin keinoilla, sillä täytyyhän ihmisten ymmärtää arvostaa Nukkumatin mukanaan tuomia unia ja tärkeää lepoa. Apuna tunnettuuden lisäämisessä Nukkumatilla on Pahkura, tuo keittiöitä työkseen sotkeva pötkylä.

Leila Saarivirran kirjoittama Nukkumatin vastaisku on hauska ja oivaltava lastenkirja, joka tarjoaa laadukasta viihdykettä myös aikuiselle. Minä luin tämän lapsille iltasatuna ja menestys oli vallan huikea. Lapsista oli hirveän hauskaa, ettei Nukkumatti ollutkaan mikään vanha ukonkäppänä, vaan noin 15 senttinen sinitukkainen nuorukainen. Saarivirta luovii taidokkaasti fantasiahahmojen maailmassa siten, ettei lapsen tarvitse alkaa epäillä vaikkapa joulupukin olemassaoloa, jos siis joulupukkiin edelleen uskoo.

Kivan tarinan sekaan on luontevasti ujutettu ihan oikeaa tietoa liikunnasta ja unen tarpeellisuudesta, mutta mitenkään valistavaksi tai paasaavaksi en tekstiä kokenut. Lapsia huvitti suuresti Nukkumatin kertomukset aikuisten epäloogisuuksista, esimerkiksi karkkipäivän suhteen. Että lapsille toitotetaan karkkipäivän tärkeydestä, mutta itse syödään kyllä herkkuja heti lasten nukahdettua. Joulupukki taas kertoo hivenen tuohtuneena siitä, että useiden aikuisten on nähty paketoivan itse ostettuja lahjoja, vaikka sehän on tietenkin Joulupukin ja tonttujen hommaa se! Nukkumatti taas on työterveyden suosituksen takia luopunut aikuisten nukuttamisesta kokonaan, sillä jo pelkkä aikuisten raahaaminen ajoissa sänkyyn asti vei aivan hirvittävän paljon aikaa.

Teksti on sujuvaa, vaikka Pahkuran lapinmurteella kirjoitetut repliikit olivatkin ääneen luettaessa aika haastavia. :) Pentti Otsamon kuvitus tukee hyvin tarinaa. Erityisen paljon ihastuimme erääseen ryhmäkuvaan, jossa joulupukki näyttää asettuneen belfie-, eli pyllyselfie-, asentoon.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Dekkareita pikkulapsille

Lars Mæhle & Odd Henning Skyllingstad:
Kuka vei silmälasit?
Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa?
Tactic 2018
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist



Olen aina ollut kehno dekkareiden lukija, mutta lapset ovat alkaneet toivoa jotain salapoliisityyppistä luettavaa. Kuinka ollakaan, äskettäin on ilmestynyt kaksi alle kouluikäisille suunnattua kuvakirjamuotoista dekkaria, joissa päiväkodissa sattuu outoja juttuja ja kaksi lasta alkaa tutkia asioita.

Luin nämä iltasatuna kahdelle nuorimmalle lapselle, kun vanhimmalla oli kaveri yökylässä eikä hän malttanut osallistua iltasatuhetkeen. Ensin luimme Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa?, jossa päiväkodissa valmistaudutaan juhliin. Kaikki paikat on puunattu puhtaiksi ja vieraat alkavat saapua paikalle, kun yhtäkkiä lattia onkin täynnä kuraisia kengänjälkiä! Kuka kumma on sotkenut puhtaat lattiat?

Kuka vei silmälasit? taas sijoittuu ihan tavalliseen päiväkotipäivään. Ruoanlaiton lomassa yksi lapsista saa haavan sormeensa ja kohta Elinan silmälasit ovat kadonneet? Mitä seuraavaksi?

Näitä kiperiä mysteerejä ratkovat Leo ja Liisa, jotka tarttuvat toimeen innolla ja täynnä energiaa.

Mainiosti kuvitetut kirjat olivat menestys. Ketään ei hirveästi jännittänyt, mutta oli hauskaa seurata lasten tutkimuksia. Kirjojen loputtua kuopus tiedusteli, oisko näitä vielä lisää. No vielä ei ole, mutta toivon että sarjan suomentamista jatketaan. Ainakin kolme muuta näyttäisi olevan jo olemassa.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018, 363s.

Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu vei kerralla mennessään, Synninkantajat vaati minulta huomattavasti enemmän keskittymistä. Taivaslaulun kuvaamat olosuhteet ja tapahtumat, suurperheet ja ehkäisykielto, ovat Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneelle arkisia sioita, vaikka ei itse lestadiolaisliikkeeseen kuulukaan.

Synninkantajissa eletään kuitenkin 1970-luvun loppua, hoitokokousten nousuaikaa. Uskovat halutaan lokeroida selkeisiin, korkeaseinäisiin karsinoihin, joista ei vääräuskoisten maailmaan saisi edes kurkistaa. Kiellettyjä ovat yhtä lailla E-liikkeessä asiointi, television katselu kuin seurakunnan kuorossa laulaminenkin, vääräuskoiseen rakastumisesta nyt puhumattakaan. Varsinaisia hoitokokouksia Rauhala ei kirjassaan juurikaan kuvaa, mutta niiden vaikutuksia ihmisiin sitäkin enemmän.

"   Nuo ovat vaikuttavia tarinoita, Taisto. Mutta en minä kyllä näe tämän päivän tapahtumilla yhteyttä niihin, se on mielikuvitusta. Sinä et ole Aabraham, Jeesus etkä Adlercreutz. Nyt ei uhkaa sota eikä vedenpaisumus.
   Minä puhun historiallisista tosiasioista, Aliisa, en itsestäni. Sinä se olet tuollainen viisastelija, josta ei saa koskaan otetta.
   Taisto, minä en halua olla otteessasi.
   Tuo menee liian pitkälle, miten sinä ilkeät! Vihjatakin, noin, niin kuin, epähenkisesti!"

Aaronin Taisto-pappa on luontoa lempeästi tutkiva ja hyvin ymmärtävä mies, joka puhuu seurakansalle jyrkin, tuomitsevin sanoin. Hoitokokouksissa tunnustetaan syntejä ja pyydetään niitä anteeksi, mutta miten käy niiden, jotka haluavat säilyttää uskon lempeyden? Aliisa-mummi haluaa tukea sydänsuruista tytärtään eikä hän tahdo katkoa välejään herätysliikeeseen kuulumattomiin kyläläisiin. Aaron rakastaa sekä pappaa että mummia ja toivoo kaikkien pääsevän aikanaan taivaaseen Jeesuksen luo.

"Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen."

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain tarinasta kiinni. Itselle hyvin vieraaksi jääneet tavat oli vaikea ottaa vastaan, vaikka samanlaisia ylilyöntejä tapahtuu herätysliikkeissä (ja muuallakin) edelleen. Aroonin, Taiston, Aliisan ja Auroora-tädin tarinoiden väleissä kulkee matkakertomus, jonka kirjoittajan henkilöllisyys selviää vasta kirjan loppupuolella. Viimeisten lukujen ajan itkin, kun ymmärsin mitä tulee tapahtumaan ja hoksasin kunnolla henkilöiden väliset suhteet.

Kieleltään Synninkantajat on todella kaunis. Rauhalan teksti on hiottua ja niin upeaa, että minun piti lukea ensimmäiset 30 sivua uudestaan, koska ensimmäisellä lukukerralla vain ihastelin kieltä, enkä pystynyt samaan aikaan kiinnittämään huomiota tapahtumiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

torstai 5. huhtikuuta 2018

Poika joka katosi

Marja-Leena Tiainen: Poika joka katosi
Avain 2015, 88s.

Lukemiseen nihkeästi suhtautuville nuorille on vaikea keksiä sopivaa luettavaa suositeltavaksi. Useimmiten omatkin kouluikäiseni toivovat, että kirjat olisivat tosi hauskoja tai jänniä ja mahdollisimman ohuita. Onneksi on olemassa myös selkokielisiä nuortenkirjoja.

Poika joka katosi on selkokielinen versio Marja-Leena Tiaisen nuortenkirjasta Poistui kotoaan. 17-vuotiaan Hannan pikkuveli Mikko katoaa. Hän on tunnollinen ja luotettava poika, joka on jostakin syystä valehdellut äidilleen illanviettosuunnitelmistaan. Mikkoa ei saada kiinni puhelimella, eikä hänestä löydy merkkiäkään. Perhe joutuu elämään pitkään epätietoisuudessa.

Lyhyet virkkeet kertovat tarinaa vain niillä sanoilla, jotka ovat välttämättömiä. Kuvailevia adjektiiveja ei turhaan viljellä, ei epätietoisten perheenjäsenten tuskaisia ajatuskulkuja tai pitkiä dialogeja. Silti tarina on kokonainen ja koskettava. Tätä ei olisi kannattanut lukea illalla ennen nukkumaanmenoa, koska surullista tarinaa seuraavat levottomat unet.


---


Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Helmenkalastaja

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
(Pärlfiskaren, 2017)
S&S 2017, 247s.
Suom. Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola


Karin Erlandssonin Helmenkalastaja voitti Schildts & Söderströmin Berättelsen är bäst! -lastenromaanikilpailun vuonna 2016. Se on palkittu myös Runeberg Junior -palkinnolla tänä vuonna.

Miranda on orpo helmenkalastaja, jota pidetään helmenkalastajista parhaana. Miranda vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen melko yksinäiseen elämäänsä, vaikka se aika niukkaa onkin. Ainakaan hän ei ilahdu tippaakaan kun Mirandan veneenkuljettajana toimiva Marko ottaa kerran mukaansa jatkuvasti puhua pälpättävän Sirkan, jonka jättää päivän päätteeksi Mirandan hoteisiin. Olosuhteiden pakosta Miranda ottaa Sirkan mukaansa kun hän lähtee etsimään Silmäterää, tarunhohtoista helmeä, joka on suurin kaikista. Kerrotaan, että Silmäterän löytäjä saa kaiken toivomansa, eikä kaipaa enää koskaan mitään. Silmäterän etsiminen ei kuitenkaan ole vaaratonta, sillä lukuisat ihmiset, mukaanlukien sekä Mirandan että Sirkan vanhemmat, ovat lähteneet etsimään Silmäterää ja jääneet sille tielleen.

Helmenkalastaja on viehättävä satu ikävästä ja ystävyydestä. Ääneenluettavaksi se oli kuitenkin hieman haastava. Lauseet ovat lyhyitä ja virkkeiden rytmi sellainen, joka vaati totuttelua. Esimerkiksi virke "Sukellamme luolassa koko päivän, meidän ei tarvitse etsiä uusia paikkoja." vaatii pilkun kohdalla pidettäväksi huomattavasti pidemmän tauon kuin "tavallisesti" tarvitsisi. Minusta teksti on haaveksivaa ja utuista, mikä kyllä sopii tarinan tunnelmaan loistavasti, mutta on tosiaan omaan suuhuni jotenkin töksähtelevää.

Tarinasta pidimme kaikki. Ajoittain se tuntui etenevän vähän hitaasti, mutta todella jännittäviäkin kohtauksia kirjaan mahtui. Ainoastaan se jäi harmittamaan lapsia, etteivät aivan kaikki avoimet kysymykset saaneetkaan lopussa vastauksia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236s.


Ennen Sivuhenkilöä minun oli tarkoitus viimeinkin lukea Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö. Se on ollut lukulistallani vuoden 2015 kirjamessuista asti, mutta kuten oman hyllyn kirjoille liian usein käy, sekin on aivan hiljaa ja tyynesti odottanut vuoroaan muka-kiireellisempien kirjojen kiilatessa edelle. (Olisin hyvin voinut jättää väliin yhdenkin tönkköhuonon lällykirjan ja käyttää sen ajan Rakkaudenhirviöön, mutta ehei! Väkisin tuskittelin kurjan kirjan parissa...)

Mutta Sivuhenkilöstä minun piti kertoa.

Kirjan nimettömäksi jäävä kertoja on kirjoittanut kirjan, joka julkaistaan eräänä keväänä. Noin vuoden ajan lukija pääsee seuraamaan kirjailijan elämää, joka kiertyy luonnollisestikin oman teoksen menestyksen tai menestymättömyyden ympärille. Lukeeko sitä kukaan? Toivottavasti kaikki lukevat sen! Alun ylpeys muuttuu vuoden mittaan melkein vastahakoisuudeksi. Toki vuoteen mahtuu muutakin kuin kirja ja sen ajatteleminen ja välillä kertoja muistelee menneitä tai pohtii vaikkapa klassikon määritelmää.

On selkeää, että teos on autofiktiota. Sitä taas on vaikeampi arvailla, missä suhteessa faktaa ja fiktiota on Sivuhenkilöön sekoiteltu. Ei sillä sekoitussuhteella kyllä ole mitään väliä, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Turunen kirjoittaa taidokkaasti ja käyttää sanoja harkiten. Välillä jotakin kurjaakin kohtausta lukiessa huomasin hymyileväni tyhmästi, sillä ihastelin jotakin sanavalintaa, tekstin rytmiä tai ihan vain tarkkasilmäistä huomiota.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Melkein tuli niska kipeäksi nyökyttelystä.

Ihan näin irrallisena huomautuksena haluan mainita sen, että minulle on käynyt aivan samoin kuin kirjan kertojalle: käytin pitkään naapurikaupungissa sijainneen psykiatrisen sairaalan nimeä synonyymina kaikille samanlaisille laitoksille. Luultavasti tajusin vasta yli 20-vuotiaana, että Visala olikin vain sen yhden sairaalan nimi, eikä yleisesti kaikkien suomalaisten tiedossa.

Vaikka lukuflowni onkin ollut vähän kadoksissa ja luin Sivuhenkilöäkin verkkaiseen tahtiin, nautin ihan älyttömästi. Sivuhenkilö on ihanteellinen yhdistelmä keveyttä, huumoria, arkista ankeutta, sosiaalista kiusaantuneisuutta ja mietiskelyä. Luin kirjan viimeiset kappaleet lapsuudenkotona ja hihittelin, kun kirjailija yöpyy Puustelli-hotellissa joen rannalla. Tuskinpa kyseessä oli kotikaupungin hotelli, vaikka sekin on (ainakin osittain) joen rannalla ja ikkunoista näkyy terijoensalavat (tai hopeapajut, kuka noita talvella erottaa), mutta hauska sattuma kuitenkin. Vähän kuin olisin ollut tapahtumapaikalla.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Kilpinonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella
(Turtles All the Way Down, 2017)
WSOY 2018, 7h 37min.
Suom. Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman

John Greenin nuortenkirjat liikkuvat kirjastossa sen verran tiiviiseen tahtiin, että halusin itsekin kokeilla, kuinka viihdyttävistä kirjoista on kyse. Aiemmin olen lukenut Greeniltä Tähtiin kirjoitetun virheen, joka ei niin sanotusti ollut minun kirjani.

Pakkomielteistä, tai ehkä enemmänkin pakkoajatuksista, kärsivä 16-vuotias Aza käy säännöllisesti terapiassa, mutta ei aina muista syödä lääkkeitään. Välillä ajatusten kanssa on parempia kausia, välillä huonompia. Kun melko lähellä asuva miljonääri Russell Pickett katoaa, hänen löytymiseensä johtavasta vihjeestä luvataan 100 000 dollarin palkkio. Aza ei ole syöksymässä miljonääriä etsimään, vaikka on aiemmin ollut samalla leirillä Pickettin pojan, Davisin, kanssa. Paras ystävä kuitenkin painostaa Azaa hitusen ja pian tytöt jo istuvatkin miljonäärin talossa jututtamassa Davisia.

Näyttäisi siltä, että Green pitää filosofoinnista. Vaikka Kilpikonnan kuorella sisältää kadonneen etsimisen lisäksi myös ihastumisia ja muita perinteisiä nuortenkirjallisuuden aineksia, suuren osan huomiosta saa Azan päänsisäiset pohdinnat. Minua nämä Azan pakkoajatukset hirvittivät. Ne vievät Azan ajasta ja energiasta valtavan ison osan ja vaikeuttavat arkielämää, erikoistapauksista puhumattakaan.

Synkistä ja ahdistavista aiheista huolimatta tarina loppuu toiveikkaasti. Green ei tyydy arvattavimpaan lopputulokseen tarinan millään osa-alueella.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kooste 3/2018

Stephen King & Joe Hill:
In the Tall Crass
Simon Schuster Audio 2012, 1h 45min.
Lukija: Stephen Lang
Yhtenä sunnuntaina kuuntelin kertaistumalta Stephen Kingin ja Joe Hillin yhteistyön tuloksena syntyneen In the Tall Grass -tarinan. Pituutta ei ole paljoa, joten kyseessä lienee korkeintaan pienoisromaani.

Sisarukset Cal ja Becky, joka on raskaana, ovat matkalla sukulaisten luo. Jossakin vaiheessa matkaa, aika syrjäisen pysähdyspaikan kohdilla, kumpikin kuulee lapsen avunhuutoja. Viereinen pelto kasvaa korkeaa ruohoa, eikä lapsi löydä takaisin tielle. Cal ja Becky lähtevät apuun, mutta huomaavat saman tien joutuneensa eroon toisistaan. Sekä lapsen että heidän omat äänensä tuntuvat kuuluvan mistä sattuu ja tuota pikaa myös auttajat ovat eksyksissä.

Melko harmittomana ja vain lievästi ahdistavana alkanut tarina kääntyy pian kammottavaksi ja veriseksi. Ei tämä mitenkään parasta Kingiä tai Hilliä ollut, mutta perushyvää kauhua kuitenkin.



Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018, 72s.

Mira Malliuksen sarjakuva-albumi Mutzi sisältää tarkkanäköisiä huomioita äitiydestä ja vanhemmuudesta. Omat lapset ovat ja sen verran isoja (nuorinkin jo 5v.), että aika on alkanut kullata vauvavuosien väsymystä ja muita haasteita. Tekikin todella hyvää muistutella itseä siitä, että tosiaan tätäkin se arki pienten lasten kanssa on.

Mainio kirja etenkin meille vanhemmille, joilla ne vähäunisimmat ajat eivät enää ole aivan tuoreessa muistissa.




Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri _Kurpitsa 2015, 112s.
Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Mielisairaalan kesätyttö on visuaalisesti synkeä kertomus mielenterveyden ongelmista ja etenkin sairaan ja terveen häilyvästä erosta.

Vilma on tunnollinen opiskelija, joka tavoittelee myös fyysistä täydellisyyttä. Hän pääsee mielisairaalaan kesätöihin siivoojaksi, mutta huomaa pian, ettei ole helppoa erottaa sairaita terveistä. Vilman tiukan aikataulutettu elämä ruokapäiväkirjoineen, treeni- ja opiskeluaikatauluineen sekä jatkuva puntarilla ravaaminen ei ole tervettä, mutta ei hän osaa pitää itseään sairaana.

Piirrostyyliin totutteli otti oman aikansa, sillä synkät värit ja tarinan tunnelma ahdistivat. Silti tällaisen tarinan lukeminen teki hyvää: että vaikka itse kokisi omat tekonsa ja valintansa täysin järkeviksi ja perustelluiksi, eivät ne ehkä kuitenkaan sitä ole.





JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2016, 42s.
Seuraan Instagramissa JP Ahosta ja olen lukuisten muiden tavoin ihastunut Belzebubs-sarjakuviin. Minua harmitti hirveästi, kun nämä pikkuruiset sarjakuva-albumit oli jo ehditty myydä loppuun siinä vaiheessa kun hoksasin sen olemassaolon.

Mutta voi sitä onnea, kun kirjaston sarjakuvahyllystä kaiken maailman supersankarialbumeiden välistä löysin mustanpuhuvan pienen kirjasen!

Vaikka useimmat stripit olivat entuudestaan tuttuja, ei se haitannut ollenkaan. Tykkään Ahosen kynänjäljestä todella paljon ja vaikka hevi on harvinaisen kaukana omasta musiikkimausta, näistä synkeän hupaisista hahmoista ei voi olla pitämättä.





Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti
Suuri Kurpitsa 2017, 255s.
Jesse Matilaisen sarjakuva-albumi Suomen suurin kommunisti on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi.

Teoksessa seurataan Suomen sisällissodan loppuessa Neuvostoliittoon paenneita merkkihenkilöitä, jotka jatkavat punaisen vallankumouksen suunnittelua rajan takana. Aate on vahva ja toiveet korkealla, mutta paluu Suomeen ei ole mahdollinen. Neuvostoliittokaan ei kuitenkaan ole niin vakaa ja turvallinen kuin uskottiin ja lopulta sieltäkin täytyy paeta.

Albumissa on runsaasti henkilöitä Otto Wille Kuusisesta Aino Sarolaan, Hanna Malmista Yrjö Sirolaan. Matilainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta joutunut jossakin määrin turvautumaan omiin tulkintoihinsa, kun varmaa tietoa ei ole löytynyt.

Kokonaisuus on kiinnostava ja hyvin toteutettu. Pidän siitä, että muuten mustavalkoista albumia värittää punainen tehosteväri. Välillä minulla oli ongelmia tunnistaa kaikkia miehiä, kun he tuntuivat olevan kaikki saman näköisiä.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Valo jonka kadotimme

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme
(The Light We Lost, 2017)
Otava 2018, 335s.
Suom. Inka Parpola

Koko alkuvuoden minulla on ollut ihan mieletön lukuflow. Olen lukenut paljon enemmän kuin yleensä, eivätkä vähän kehnotkaan kirjat ole onnistuneet viemään lukuiloa. Kunnes kohdalle osui tämä Jill Santopolon Valo jonka kadotimme.

Lainasin tämän kirjan ensin kirjastosta paperiversiona, mutta siihen oli paljon varauksia, enkä edennyt kovinkaan pitkälle ennen eräpäivää. Siirryin e-kirjan pariin, eikä se eteneminen hirveästi sujunut siinäkään formaatissa. Seuraavaksi mietin kirjan keskeyttämistä, mutta päätin - jälleen kerran - antaa kirjalle mahdollisuuden ja klikkasin Storytelistä äänikirjan kuunteluun. Nostin kuuntelunopeuden aika pian kaksinkertaiseksi ja silti tarina tuntui etenevän järjettömän hitaasti.

Niin, siitä itse tarinasta.
Lucy ja Gabe opiskelevat samassa yliopistossa New Yorkissa. He eivät tunne toisiaan, mutta parin sattuman kautta he ovat yhdessä 11.9. terrori-iskujen tapahtuessa. Iskujen aiheuttaman kauhun ja pelon jälkimainingeissa he päätyvät harrastamaan seksiä ja siitä parin vuoden viiveellä alkaakin sitten suurin piirtein vuosituhansien ainutlaatuisin rakkaustarina, jollaista kukaan muu ikinä koskaan missään ei ole kokenut. Käytännössä Lucy ja Gabe viettävät kaiken ajan yhdessä ja harrastavat paljon seksiä. Lucy on lastenohjelmasarjan käsikirjoittaja ja menestyy työssään hyvin. Mutta sitten Gabe ilmoittaakin ottaneensa vastaan työn sotavalokuvaajana lähi-idästä. He eroavat ja elämä jatkuu, paitsi että tietenkin joka käänteessä haikaillaan sen toisen perään, eikä mikään muu tunnu miltään ilman sitä toista.

Valo jonka kadotimme on monin tavoin perinteinen rakkaushömppätarina. Mikä tästä sitten teki niin tuskallisen lukukokemuksen? Yhdessä vaiheessa kirjaa Lucy keskustelee ystävänsä kanssa rakkaudesta. Ystävä toteaa jotenkin niin, että suhteita on erilaisia: toiset roihuavat kuin tulimyrsky, toiset ovat kuin turvallinen takkatuli. Lucyn aviomies Darren edustaa tätä takkatulta olemalla rakastava, huolehtiva, vakaa ja luotettava. (Toki hän on myös sellainen, joka tekee isojakin päätöksiä neuvottelematta vaimonsa kanssa, mutta kukapa täällä täydellinen olisi. No okei, oikeastaan Darrenkin on ihan pöljä, sillä jossain vaiheessa paljastuu, ettei hän ehkä rakastunut Lucyyn aivan niin sattumalta, kuin aluksi luultiin.) Gabe taas on se tuli-inferno, joka ilmeisesti kaikessa epäluotettavuudessaan ja itsekkyydessään on jotakin niin paljon tavoiteltavampaa kuin se tylsä takkatuli. Ihan kuin voisi olla vain joko tai! Että joko on kiihkeää tai sitten ihan tylsää! Joko on turvallista tai jännittävää eli arvaamatonta ja usein kipeää, mutta sentään yllättävää!

Lucy käyttää niin paljon aikaa ja energiaa Gaben ajattelemiseen ja hänen peräänsä haikailuun, ettei hän tunnu edes huomaavan oman elämänsä hyviä puolia. Mikään ei tunnu miltään ilman Gabea.

Lisäksi ärsytti sekin, että tajusin melko varhaisessa vaiheessa kenelle (ja suurin piirtein millaisessa tilanteessa) Lucy hänen ja Gaben tarinaa kertoo. Voi bläähkis! En pitänyt Lucysta ja vielä vähemmän tykkäsin Gabesta, joten minulle oli ihan sama päätyvätkö he yhteen vai eivät! Tai no ei oikeastaan ihan niinkään. Toivoin kovasti Lucyn aikuistuvan viimeistään siinä vaiheessa kun hänestä tuli äiti. Kuvittelin, että hän malttaisi jättää infernohaikailut ja keskittyä siihen mitä hänellä on.

Ihan asiasta toiseen, tämä oli jo toinen kirja tälle vuodelle, jossa mainitaan bucket list. Edellisessä kirjassa (Kate Eberlenin Miss You) siitä käytettiin nimitystä lusikkalista ja tässä puhuttiin veivilistasta. En ihastunut kumpaankaan versioon, vaikka toki niiden logiikan ymmärränkin. Missään nimessä kirjan takkuisuus ei kuitenkaan johtunut suomennoksesta, joka oli oikein sujuva. Vika oli ihan itse tarinassa.

Tämän kirjan jälkeen lukuflow on kadonnut, ehkä sinne lähi-itään. Minulla on monta huippukiinnostavaa kirjaa valmiina luettavaksi, mutta tästä kirjasta jäi sellaiset traumat, että on pakko ensin toipua jonkin aikaa.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Miss you

Kate Eberlen: Miss you
(Miss You 2016)
Gummerus 2018, 479s.
Suom. Sari Kumpulainen

Kate Eberlenin Miss You -romaania on kehuttu suurin sanoin ja sitä on verrattu muun muassa David Nichollsin menestysromaaniin Sinä päivänä. Luonnollisesti kirjalla oli siis melkoisen suuret saappaat täytettävänään (vaikka näin jälkikäteen en Nichollsin kirjan viehätystä enää muistakaan). Ikävä kyllä saappaisiin riitti täytettä niukanlaisesti.

Tess ja Gus kohtaavat ohimennen Italiassa vuonna 1997. He vaihtavat noin kymmenen sanaa keskenään ja kotimaahansa palattuaan kumpikin jatkaa elämäänsä. Gus aloittaa yliopisto-opinnot ja Tess joutuu luopumaan niistä äitinsä vakavan sairauden vuoksi. Vuodet vierivät ja kumpikin elää omaa elämäänsä, välillä onnellisena, välillä onnettomampana. Siellä täällä heidän tiensä melkein risteävät, mutta eivät sitten kuitenkaan.

Sivulla 423 aloin olla jo todella kiukuissani, kun sekä Tess että Gus elelivät edelleen ihan omia elämiään - vaikkakin lähellä toisiaan. Ja kappas vain, kävi juuri niin kuin pelkäsinkin: tarina väsätään loppuun ihan tolkuttomalla kiireellä ja kaikki on muka tosi tosi ihanaa ja kohtalon sanelemaa ja blaa blaa.

Odotin älykästä rakkausromaania, mutta enemmän tämä tuntui liian pitkäksi venytetyltä naistenlehden jatkokertomukselta.

---

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

torstai 22. maaliskuuta 2018

Yksi

Sarah Crossan: Yksi
(One, 2015)
S&S 2018, 439s.
Suom. Kaisa Kattelus

Grace ja Tippi, teini-ikäiset siamilaiset kaksoset, ovat tähän asti käyneet koulua kotona. Nyt taloudelliset syyt pakottavat tytöt siirtymään tavalliseen kouluun, eivätkä he suhtaudu asiaan erityisen innokkaasti. Heitä ahdistaa, ärsyttää ja suututtaa jo valmiiksi jatkuva tuijottelu ja selän takana supattelu, säälittely ja mahdollisesti liian suorasukaiset kysymykset. Ensimmäisen koulupäivän perusteella koulu ei vaikutakaan aivan mahdottomalta paikalta. Ehkä Grace ja Tippi voisivat sittenkin saada ihan oikeita ystäviä, jotka näkevät heidät kahtena yksilönä. Voisiko varovasti haaveilla myös rakastumisesta?

Elämä päättää kuitenkin heitellä kapuloita rattaisiin oikein isolla kädellä ja pian Grace ja Tippi joutuvat todella isojen päätösten eteen.

Yksi on puhutteleva kertomus sisaruudesta, minuuden rajoista, ystävyydestä, nuoruudesta ja kipeistä päätöksistä. Teksti on todella ilmavaa, proosarunoutta, joten sivumäärää ei kannata säikähtää. Kerronta on selkeää ja vähillä sanoilla tyttöjen kokemukset ja ajatukset avautuvat lukijalle niin elävinä, että tuntuu kuin tapahtumia seuraisi aivan Gracen ja Tippin vierestä.

Väljästi taitettua tekstiä on nopea lukea, mutta mistään aivan kepeästä kirjasta ei todellakaan ole kyse. Minun oli pakko kirjan luettuani ihan vain tuijottaa ulos ja antaa tarinan jatkua omin voimin. Yksi sopii hyvin yläkouluikäisten luettavaksi, mutta kirjalla on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille.

Koskettava ja mieleen jäävä teos.

---

 Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Helmet-lukuhaaste 201:  29. Kirjassa on lohikäärme
Ei tässä perinteistä, tulta syöksevää lohikäärmettä ole, mutta Tippin ja Gracen pikkusiskoa kutsutaan lohikäärmeeksi.