torstai 16. elokuuta 2018

Tyttösi sun

Meredith Russo: Tyttösi sun
(If I Was Your Girl, 2016)
Karisto 2018, 338s.
Suom. Leena Ojalatva

Työkaveri suositteli minulle Meredith Russon Tyttösi sun -kirjaa. Niin kuin minulle usein käy, tämäkin nökötti hyllyssä aika monta viikkoa, ennen kuin lopulta aloin lukea. Mutta sitten siitä lukemisesta ei tullutkaan loppua ennen kuin kirja oli loppu. (Noin lievästi liioitellen. Kyllä minun piti välissä nukkua ja käydä töissä, mutta muuten luin kyllä erittäin nopsaan.)

Amanda Hardy on korjannut sukupuolensa, mutta kotikaupungissa ja koulussa häntä ei nähdä tyttönä. Kiusaamisen kärjistyttyä väkivaltaiseksi Amanda muuttaa isänsä luokse (toiseen pieneen kaupunkiin). Hän ei aio kertoa taustastaan kenellekään, vaan olla kuin kuka tahansa lukiolaistyttö. Amanda saa ystäviä ja poikakaverinkin, mutta salaisuuksilla on tapana tulla ilmi jossain vaiheessa.

Tyttösi sun on fiktiivinen kertomus, jossa on oiottu mutkia ja hieman muunneltu totuutta jotta se olisi helpommin lähestyttävissä. Kirjassa Amanda aloittaa hormonikorvaushoidot aiemmin kuin se oikeasti olisi mahdollista ja moni muukin käytännössä hankala asia on hänen kohdallaan hoitunut helposti.

Teksti on jouhevaa ja tarina koukuttaa nopeasti. Kiinnyin Amandaan ja lopulta myös hänen kömpelöön ja tönkköön isäänsä. Tarina on siloiteltu, mutta silti hieno kertomus tytöstä joka haluaa tulla nähdyksi tyttönä joka hän on.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Naparetki

Bea Uusma: Naparetki, Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Like 2015, 285s.
Suom. Petri Stenman


Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani on ollut lukulistalla viimeistään siitä saakka, kun se voitti vuoden 2015 Blogistanian Tieto -palkinnon. Ihanan kuuman kesän vastapainoksi halusin lukea jotakin mahdollisimman jäätävää ja Naparetki oli kyllä aivan täydellinen valinta.

Joskus 1990-luvun puolivälissä Uusma oli juhlissa, jotka olivat sen verran tylsät, että Uusma etsi viihdykettä talon kirjahyllystä. Kirja kertoi Andrée-retkikunnasta, joka yritti vuonna 1897 ylittää Pohjoisnavan vetykaasupallolla. Retkikunta katosi ja heidän ruumiinsa ja leirinsä jäänteet löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin. Nopeasti Andrée-retkikunnasta tuli Uusmalle lähes pakkomielle: hän halusi lukea kaiken mahdollisen epäonnisesta retkikunnasta kirjoitetun materiaalin, nähdä Andrée-museossa esillä olevien esineiden lisäksi sen paikan, jonne päättyi kolmen miehen elämä. Ennen kaikkea Uusma halusi selvittää, mihin nuo kolme miestä kuolivat.

Naparetki on toteutettu todella upeasti. Sitä lukee kuin koukuttavaa jännäriä: pakonomaisesti ja niin, että välillä on pakko pysähtyä hengittämään. Kirjan taitto on kaunis ja muutamat Andrée-retkikunnan jäsenen ottamat valokuvat virittävät tunnelman niin väkeväksi, ettei sitä tahdo koko ajan edes kestää. On ihan käsittämätöntä, miten huonosti retkikunta oli valmistautunut mihinkään muuhun kuin retken onnistumiseen. Vetypallolla ei tehty edes koelentoa! Kun pallon lento sitten tyssää melko lailla alkuunsa ja retkikunnan on kuljettava jalkaisin, vauhti on käsittämättömän hidasta. Kuuden ja puolen viikon aikana he etenevät 22,5 kilometriä!

Uusman paneutuminen mysteerin selvittämiseksi on todella perusteellista. Se näkyy ja kuuluu tässä kirjassa kaiken aikaa muun muassa siten, että lukijallekin retkikunnan kuolinsyiden selvittäminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Moni yksityiskohta tässä tarinassa on sellainen, joka löi minulta ilmat pihalle. Yksi niistä oli tuo kuudessa ja puolessa viikossa kuljettu minimaalisen lyhyt matka, toinen retkikunnan nuorimman jäsenen, 24-vuotiaan Nils Strindbergin kihlatun viimeinen toive.

Näin kylmäävän kirjan lukeminen talvella voisi olla joko järkyttävää tai vielä upeampi kokemus kuin näin helteillä. Luin koko kirjan yhden päivän aikana ja olen sen jälkeen rutistanut sitä monet kerrat. Naparetki todellakin ansaitsi Blogistanian kirjapalkintonsa.

___

Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

maanantai 13. elokuuta 2018

Ruususen uni

Stenphen King & Owen King: Ruususen uni
(Sleeping Beauties, 2017)
Tammi 2018, 750s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Stephen Kingin ja hänen nuoremman poikansa Owen Kingin yhteistyönä syntynyt Ruususen uni on melkoinen järkäle. 750 sivua on aika paljon, mutta ehkä sitä ei tarvitse säikähtää, sillä onhan isä-King ennenkin onnistunut pitämään juonen ja jännitteen kasassa niin pitkään ja joskus pidemmällekin.

Maailmanlaajuinen epidemia etenee hirvittävän nopeasti: kaiken ikäiset nukkuvat naiset peittyvät omituiseen valkoiseen seittiin, eivätkä he enää herää. Paitsi jos joku onneton menee repimään seittikerroksen nukkujan päältä, mutta silloin herääjä ei takuulla ole se sama kuin oli vielä nukahtaessaan. Pikkuruinen Doolingin kaupunki Appalakeilla vaikuttaisi olevan jollakin omituisella tavalla tapahtumien keskipiste, sillä sinne ilmaantuu outo nainen, joka on tiettävästi ainut naissukupuolen edustaja, joka edelleen voi nukkua ja herätä normaalisti. Muuta normaalia tässä Eveksi esittäytyvässä naisessa ei sitten olekaan.

Idea on kiinnostava ja pikkukaupunkimiljöö on sellainen, josta itse yleensä pidän. Kirjan alussa on henkilöluettelo, (jota en lukenut, koska mielestäni tarinan täytyy osata tehdä hahmot tunnetuksi ilman jatkuvaa tarkisteluakin), josta voi päätellä henkilöitä olevan todella paljon. Henkilömäärästä en huolestunut, koska esimerkiksi Stephen Kingin Kuvun alla -romaanissa on hahmoja melkoinen liuta, eikä se ollut ollenkaan ongelma.

Mutta.
Vaikka halusin ihastua tähän ja olin valmis katsomaan läpi silmien joitakin puutteita, Ruususen uni oli minusta liian pitkitetty, liian epä-jännittävä ja sellainen jossa haluttiin kertoa enemmänkin jokin sanoma kuin tarina.

Henkilöhahmoja oli liikaa, jännitettä aivan liian vähän. Kenestäkään hahmosta ei muodostunut minulle läheistä tai tärkeää, vaikka kovasti yritin kiintyä vähän kaikkiin hyviksiin. Miessukupuoli kuvataan armottoman typeränä. Kun suurin osa naisista nukkuu, miehet kokoontuvat baariin juopottelemaan ja suurin piirtein suremaan sitä, kuka nyt laittaa ruoan ja pesee pyykit. Miehistä ei ole oikein mihinkään, paitsi aiheuttamaan ongelmia ja kaaosta.

Wikipedian mukaan idea on Owenin, mutta en tiedä onko kirjoitustyö toteutettu yhdessä vai erikseen. Joka tapauksessa lopputuloksena on syntynyt hieman hidastahtinen tarina, joka olisi ehkä toiminut paremmin vaikkapa minisarjana kuin tiiliskiviromaanina.

Vaikka Ruususen uni olikin minulle pettymys, suon sen anteeksi. Oli tälläkin kirjalla hyvät hetkensä.

lauantai 11. elokuuta 2018

Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts, 2015)
S&S 2018, 205s.
Suom. Kaijamari Sivill


Jos minun pitäisi tiivistää Maggie Nelsonin Argonautit yhteen sanaan, se sana olisi hämmentävä.

Alkuun olin hämmentynyt siitä, että en ollut aivan varma siitä luenko fiktiota, muistelmia, autofiktiota, tietokirjaa, esseekokoelmaa vai mitä. Jos Argonautit pilkkoisi palasiksi, joka palasen voisi pudottaa eri lokeroon ja silti kokonaisuus on hämmentävästi eheä.

Kirjan loputtua olin yleishämmentynyt siitä, mitä kaikkea olinkaan oikein lukenut. Parhaiten minulle jäi mieleen Nelsonin ajatukset raskaudesta ja vanhemmuudesta. Ehkä ne olivat kirjan perinteisintä antia?

Tämä kirja on niin täynnä ajatuksia ja pieniä faktoja feminismistä, queer-kulttuurista, seksuaalisuudesta ja seksistä, taiteesta, työelämästä jne. että pienestä koostaan huolimatta Argonautit aiheuttaa melkoisen lukuähkyn.

En osaa sanoa minkä verran tästä pidin. Ajoittain en tipan tippaa, hetkittäin kovastikin. Mielenkiintoinen tämä kyllä oli ja persoonallinen!

torstai 9. elokuuta 2018

Pako

Tuula Kallioniemi: Pako
Otava 2015, 126s.


Viimeisin iltasatuvalinta meinasi lipsahtaa jo liiankin jännäksi. Ensimmäisenä iltana keskimmäinen ilmoitti kahden ensimmäisen luvun jälkeen, että lopetetaan tähän ja luetaan päivällä lisää. Näin teimme ja lopulta kirja tulikin luettua enimmäkseen päiväsaikaan yöunien turvaamiseksi.

12-vuotias Matilda on soutanut autioksi luulemaansa saareen kuluttamaan taas yhtä tylsää, yksinäistä päivää. Vanhemmat eivät ole kotona, eikä Matildalla ole ystäviäkään. Yksinäisen murjottamisen keskeyttää äkäinen mies, joka ilmoittaa Matildan olevan yksityisalueella. Nopesti nouseva ukkonen estää kuitenkin Matildan poistumisen saarelta ja kohta tyttö huomaa olevansa vankina synkässä, syrjäisessä mökissä. Toisaalla saman ikäinen Samuel tuskailee, sillä perhe on jälleen kerran muuttanut uudelle paikkakunnalla, eikä Samuel tietenkään tunne sieltä ketään. Uutta naapurustoa tutkiessaan Samuel huomaa umpeen kasvaneen tien, jonka päästä hän löytää hylätyn mökin. Siitä tulisi mainio piileskelypaikka!

Pako on jännittävä tarina, jossa lasten on syystä tai toisesta selviydyttävä ilman aikuisten apua. Lapset (ne, joille tätä luin) tuntuivat pitävän erityisen paljon siitä, että kirjan aikuiset olivat lähinnä poissa tai muilla tavoin epäluotettavia. Kirjan lapset eivät siis olleet hankaluuksissa siksi, että eivät pyytäneet apua, vaan siksi että eivät sitä saaneet.

Minua hirvitti, oliko tarina tuolle eskarin aloittavalle aivan liian jännittävä, mutta ei tuntunut olevan. Kuutoselle menevää esikoista taas nauratti ääneen tämä seuraava pätkä:

"Samuel ei tiedä ketään omanikäistään, jolle vielä luettaisiin ääneen. Äiti ei tajua, että Samuel menee kuudennelle. Hän luulee varmaan, että Samuel on vielä kuuden vanha. Äiti on älytön. Lukeminen on älytöntä. Ääneen lukeminen on kaikkein älyttömintä. Samuel inhoaa kirjoja."

 Onneksi saan lukea ääneen vielä jatkossakin kaikille lapsille.

maanantai 6. elokuuta 2018

Erään tapon tarina

Katariina Vuori: Erään tapon tarina
Like 2018, 207s.


Erään tapon tarina on niitä tarinoita, joiden ei pitäisi voida olla totta. Nuoren pojan, Askon, näkökulmasta kerrotaan, kuinka toistuvasti pieniä vankilatuomioita ja ahkerasti viinaa kuluttava isä piinaa perhettään. Isä ja äiti eivät edes ole yhdessä, mutta Askon ja äidin kotiin Esko kuitenkin aina tulee. Useimmiten väkisin, vaikka kiipeämällä parvekkeelle ja rikkomalla ikkunan, jos ei muuten. Isä pahoinpitelee äitiä ja käy lopulta kiinni Askoonkin. Äiti ja poika ovat joutuneet suunnittelemaan useita pakoreittejä turvaan mummon luokse, salaisia merkkejä, joilla sopia paosta isän huomaamatta. Kotiakin vaihdetaan, ettei isä löytäisi heitä. Pienen hetken elämä on rauhallista, mutta sitten isä kaivaa antabuskapselin kädestään ja taas mennään.

Vuosien ajan isä terrorisoi Askon ja tämän äidin elämää fyysisesti ja henkisesti. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että mummo pakkaa laukkuunsa veitsen ja lähtee Eskon perässä paikalliseen ravintolaan.

Tarina on aivan hirveä. On järkyttävää, miten kenelläkään ei tuntunut olevan Eskoon minkäänlaista otetta. Ei oikein poliisillakaan. Tällaisessa sotkussa luulisi olevan mukana myös sosiaalityöntekijöitä, mutta sitä puolta ei ainakaan kerrottu. Lähestymiskieltoa ei voinut hakea, koska se lisättiin Suomen lakiin vasta vuoden 1999 alussa ja Eskon osalta tarina loppui vuonna 1995.

Jos Erään tapon tarina olisi fiktiivinen kertomus, sitä olisi helppo kehua jännittäväksi ja ihmisten käyttämää murretta kotoisaksi. Mutta koska tämä kaikki tapahtui oikeasti, minulle nuoruusvuosista tutuissa maisemissa, on paljon vaikeampi sanoa oikein mitään. Asko ihaili jo lapsena Elvistä ja sai tämän musiikista lohtua ja turvaa. Sen nuoren pojan soittolistalle haluaisin ujuttaa Elviksen kappaleen If I Can Dream ja toivoisin sen antavan uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.

lauantai 4. elokuuta 2018

Brown Girl Dreaming

Jacqueline Woodson: Brown Girl Dreaming
Nancy Paulsen Books 2014, 325s.

Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreaming on omaelämäkerrallinen proosarunoteos. Woodson kertoo lapsen näkökulmasta elämästä 1960- ja 1970-lukujen Etelä-Carolinassa ja New Yorkissa. Jacquelinen vanhemmat erosivat ja äiti muutti New Yorkiin, jonne myös lapset muuttivat myöhemmin perässä. Välimatkasta huolimatta etenkin äidin vanhemmat ovat lapsille läheisiä, samoin äidin sisarukset. Siinä missä Jacqueline tunsi jo lapsena vetoa tarinoihin, pikkuveli syö lähes pakonomaisesti maalia lastenhuoneen seinästä ja saa lyijymyrkytyksen. Eno antaa siskonsa lapsille lahjoja ja lupauksia, mutta päätyy lopulta vankilaan hämäräbisneksistä. Äiti kieltää Jacquelinelta afrokampauksen samalla kun pöyhöttää omaa tukkaansa upeaksi palloksi.


Do you remember...?
someone's always asking and
someone always does.


Brown Girl Dreaming on lämmin ja kaunis muistelmateos. En alkuun edes tajunnut sisällön kertovan kirjoittajan omasta elämästä, mutta kun vahingossa näin kirjan lopussa olevan valokuvaliitteen, alkoi kirja kiinnostaa ja lukeminen soljua aivan uudella tavalla.

En ole lukenut montaa proosarunokirjaa, mutta näiden muutamien perusteella (Sarah Crossanin Yksi ja Kirsti Kurosen Paha puuska ja Pönttö) olen kyllä tosi ihastunut tähän tyyliin! Selkeää ja nopealukuista, mutta silti kaunista ja kokonaista kerrontaa.

torstai 2. elokuuta 2018

K15

Jyri Paretskoi: K15
Otava 2018, 80s.

Roni on sellainen yksilö, joka ottaa kaiken kirjaimellisesti. Jos opettaja kysyy, mistä Roni tykkää erityisen paljon, poika vastaa kysymykseen turhia miettimättä ja itseään sensuroimatta. Vastaus saa melkein kaikki luokkakaverit repeämään totaalisesti, vain Ronin paras kaveri Niko ja luokan uusi tyttö, Sara, eivät yhdy ilonpitoon Ronin kustannuksella. Tämä kolmikko päätyy viettämään iltapäivän yhdessä ja monenlaista ehtiikin tapahtua kestoseisokista seksirobottikeskusteluun.

K15 on lyhyt ja kohdeyleisöä silmällä pitäen kirjoitettu. Sisällöstä saa hyvin esimakua jo kannen viestiketjun lukemalla ja itse kirjassakin tapahtumat pyörähtävät käyntiin hyvin nopeasti. Luin tämän yhdeltä istumalta aurinkotuolissamakuulta ja pärskähtelin naurusta niin usein, että esikoiseni kävi kiinnostuneena tiiraamassa, mitä oikein luen.

Ronin mutkattomuus ja rehellisyys on oiva maaperä yllättäville tilanteille ja keskusteluille, joita ei yleensä käydä. Hykerryttävän viihdyttävää luettavaa!

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Ukkosen ääni

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni
Gummerus 1979, 639s.

Jos edellisen Päätalon lukemiseen kuluikin pari vuotta, Ukkosen äänen luin viikossa.

Eletään edelleen välirauhan aikaa. Kallen komppania on siirtynyt Oulusta Iijokisuulle ja vaikka muutto kaupungista syrjäiselle paikalle tympiikin, ei Kalle kauaa joudu ilman naisseuraa pärjäämään. Sairaalan siivoojaksi ilmaantuu nimittäin Enni, ronskiotteinen ja voileipiä ahnaasti syövä nainen, joka pian jakaa Kallen kanssa vuoteensa useimpina öinä. Mikään unelmien vaimoehdokas Enni ei ole, sillä Kalle saa tietää Ennin viettäneen yön matkustajakodissa toisen miehen kanssa. Mutta silti Kalle jatkaa mieluummin sänkyhommia Ennin kanssa, kuin olisi ilman sellaisia iloja.

Tämä Enni-kuvio oli kyllä tuskastuttavaa luettavaa. Ensinnäkään en ole kiinnostunut kenenkään seksielämästä niin paljon, että haluaisin kuulla kaikista panokerroista. Sitten toisekseen ärsytti kun Kalle oli niin Ennin vietävissä, että kaikki muu sai väistyä kunhan sänkyyn pääsi.

Kirjan loppua kohti, Ennin häivyttyä kuvioista, kiinnostukseni lisääntyi merkittävästi. Kalle odottaa luonnollisesti kotiinpääsyä ja aamukammastakin alkavat piikit mukavasti vähentyä. Mutta maailmalla tapahtuu sellaisia asioita, että pian kutsutaan jo reserviläisetkin takaisin palvelukseen. Katkerana pakkaa Kallekin siviilivaatteensa takaisin kotiin lähetettäväksi, kun komppania aloittaa matkansa itään, aina rajan yli vanhan Venäjän puolelle.

Kallen lyhyttä kotilomaa lukuunottamatta kotiväestä ei juurikaan kerrota. Kotoa kyllä tulee muutama kirje, mutta Kallella on niin kiire leikkiä kotia Ennin kanssa, että itse hän ei montaa kirjettä ehdi kirjoittaa.

Ukkosen ääni oli Ennistä huolimatta oivallista luettavaa kesälomalla. Sain ihan rauhassa uppoutua kirjaan, kun ei tarvinnut koko ajan vilkuilla kelloa ja hoppuilla kotitöiden kanssa. Vaikka tämä kirja ei mihinkään jännittävään cliffhangeriin lopukaan, seuraava osa on jo nostettu hyllystä yöpöydälle lukuvuoroaan odottamaan.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

They Both Die at the End

Adam Silvera: They Both Die at the End
HarperCollins 2017, 8h 30min.
Lukijat: Bahni Turpin, Michael Crouch & Robbie Daymond

Joskus lähitulevaisuudessa kuolema ei enää tule yllätyksenä. Kuolemat osataan ennustaa ja jokainen ihminen saa kuolinpäivänsä alkaessa puhelinsoiton Death-Castilta, jotta kukin voi viettää viimeisen päivänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Syyskuun viidentenä päivänä, pian keskiyön jälkeen puhelun saavat muiden muassa Mateo ja Rufus. He eivät tunne toisiaan, mutta sattuman (ja Last Friend -applikaation) kautta he päätyvät viettämään viimeisen päivänsä yhdessä.

Adam Silvera kertoo tarinan, joka on yhtä aikaa surullinen, hauska, ahdistava ja ihana. Idea on tavallaan kaukaa haettu, toisaalta taas hyvinkin realistinen. Jos kuoleman voisi ennustaa, on helppo uskoa, että jotain Death-Castin ja Last Friendin tapaista olisi takuulla olemassa. Kirjassa kuoleville järjestetään erilaisia elämysmatkoja ja heille on tarjolla erilaisia etuja. Tietysti sopivaan hintaan. Tämäkin kuulostaa todennäköiseltä.

Äänikirja on toteutettu kolmen lukijan voimin ja lopputulos on ensiluokkainen. Mateolla ja Rufuksella on omat ääninäyttelijänsä, kolmas antaa äänensä Mateon parhaalle ystävälle, Rufuksen kavereille ja muutamille muille minä-kertojille.

Joillakin kirjoilla on minuun sellainen halausvaikutus, että haluaisin ihan hirveästi rutistaa sen kirjan hahmoja. Tai edes sitä kirjaa. Äänikirjan huono puoli oli se, että kirjan loputtua piti tyytyä klikkaamaan sille viisi tähteä kun en viitsinyt puhelinta halailla.



perjantai 27. heinäkuuta 2018

The Unbeatable Squirrel Girl Beats Up the Marvel Universe

Ryan North: The Unbeatable Squirrel Girl Beats Up the Marvel Universe
Marvel 2016, 120s.
Piirrokset: Erica Henderson



Nyt en muista mistä yritin löytää sarjakuvasuosituksia, mutta jossakin päin internetiä suositeltiin Ryan Northin The Unbeatable Squirrel Girl Beats Up the Marvel Universea. Lähtökohtaisesti supersankarit eivät hirveästi kiinnosta, mutta aina silloin tällöin on ihan hyvä poistua mukavuusalueeltaan.

Doreen Green on opiskelija ja supersankari, joka on luonnollisesti myös ystävystynyt muiden supersankareiden kanssa. Doreen taistelee rosvoja ja onnettomuuksia vastaan eräänlaisena ihmisoravana, joka voi kommunikoida oravien kanssa. Kaikki sujuu oikein näpsäkästi siihen asti, että Tony Starkin (eli Iron Manin) asunnossa käydyn taistelun tiimellyksessä Doreen lennähtää kehittelyasteella olevaan koneeseen, joka kloonaa Doreenin. Aluksi kaikki näyttää oikein mainiolta: yhden voittamattoman oravatytön sijaan jatkossa heitä olisikin kaksi! Mutta tietysti kloonauksessa on tapahtunut jokin pieni kliksahdus ja klooniversio alkaa haaveilla maailmasta, jossa vallassa olisivatkin ihmisten sijaan oravat.

Juoni on simppeli, kerronta vähän pompsahteleva. Huumoria löytyy, mutta siitä olisi varmasti saanut enemmän irti, jos Marvelin supersankarit kykyineen ja heikkouksineen olisivat olleet tutumpia. Piirrosjälki on oman pienen kokemukseni perusteella varsin perinteistä supersankarityyliä, eli vahvoja viivoja, jotka korostavat ylväitä poseerauksia ja pakaroiden pinkeitä kaaria.

Ihan ok albumi, jonka myötä voin jälleen todeta, että supersankarisarjakuvat vaativat toisenlaisen lukijan.


---

Helmet-lukuhaaste 2018:  21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

torstai 26. heinäkuuta 2018

Matkijanärhi

Suzanne Collins: Matkijanärhi
WSOY 2015, 12h 30min
Suom. Helene Bützow
Lukija: Heljä Heikkinen


Nälkäpeli-trilogian päättävä Matkijanärhi oli minulle sarjan kirjoista ahdistavin. Juhlavuoden nälkäpeli on keskeytynyt ja Katniss on edelleen elossa, mutta hänellä ei ole enää kotia johon palata. Koko alue 12 on tuhottu ja vain murto-osa alueen asukkaista on onnistunut pakenemaan tuholta. On kapinan ja vallankumouksen aika. Katnissista muovataan vallankumouksen johtohahmoa, eräänlaista onnenkalua.

Kun on kahden kirjan ajan saanut jännittää, pysyvätkö Katniss ja Peeta hengissä, tuntui jo vähän raskaalta jatkaa samaa pelkäämistä kolmannen kirjan verran. Mutta tarina kyllä kulkee jälleen vauhikkaasti ja niin koukuttavasti, että mitään turtumista ei ehtinyt syntyä. Kuten aiemmissa osissa, tässäkin riittää yllätyksiä (enimmäkseen ikäviä) ja taisteluita, jotka luonnollisesti vaativat kuolonuhreja. Loppuratkaisu oli minusta virkistävä, sillä pelkäsin jotakin ennalta-arvattavampaa ratkaisua.

En ihmettele lainkaan sarjan saamaa suosiota! Varmasti jonain päivänä katson elokuvatkin, mutta ehkä odotan vielä muutaman vuoden, että voin katsoa ne yhdessä esikoisen kanssa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Immu ja torninvartijat

Marjut Brunila: Immu ja torninvartijat
Myllylahti 2018, 184s.



11-vuotias Ilmari ei ole saanut uudesta koulusta ystäviä, mutta koulun kanssa tehty kevätretki Littoistenjärven rantaan muuttaa asian. Immu löytää pullopostin, jonka löytäjä kutsutaan mukaan salaseuraan ja törmääpä Immu salaperäiseen tyttöönkin. Tullakseen hyväksytyksi Klaaniin, Ilmarin on tietysti selvitettävä muutama pääsykoe. Pian Immu, Lotta, Lukas ja Niko sekä Ritva ovatkin jo selvittämässä pyörävarkauksien sarjaa. Salaperäinen, vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttökin antaa Immulle pohdittavaa.

Immu ja torninvartijat on kuin nykypäivän Suomeen sijoitettu Viisikko-seikkailu. Tarina upposi perheemme lapsiin loistavasti, vaikka hieman heitäkin ihmetytti se, kuinka kirjan lapset puikkivat öisin salaa ulos seikkailemaan, eikä kenenkään vanhemmat huomanneet mitään.

Tarinaan on ujutettu paljon muutakin kuin pyörävarkauksia ja kummitustyttö. Kirjassa käsitellään ystävyyttä, yksinäisyyttä, työttömyyttä, vanhemman huolestuttavaa alkoholinkäyttöä, epävakaata parisuhdetta/perhe-elämää, pienituloisuutta ja hieman myös monikulttuurisuutta. Lapsia tämmöinen täyteläisyys ei häirinnyt, mutta minusta osan aiheista olisi helposti voinut jättää pois.

Epäuskottavuuksiakin tuli vastaan. Esimerkiksi Immun perheen talousvaikeuksiin viitataan useaan kertaan. Heillä ei ole ollut varaa hankkia Immulle polkupyörää (vaikka isä on alalla töissä silloin kun töitä on), eikä hänellä ole omaa puhelinta. Silti, kun Immu kutsutaan uuden ystävän synttäreille, ostetaan kaverille lahjaksi pyöräilytakki. Takki! Immun äiti on töissä kirjastossa ja on kertonut Immulle lukevansa töissä aina kun ehtii. Veikkaan, että harva kirjastotyöntekijä lukee työaikana, vaikka tekisi vinkkauksia. Mutta kaikkein eniten minua häiritsi se, että nämä lapset tosiaan kupeksivat yöt pitkät ympäri Littoisia ja mitä lie seutuja pyörärosvojen perässä, eivätkä kerro asiasta edes vanhemmilleen vielä siinäkään vaiheessa kun yksi heistä on jo jäänyt varkaiden vangiksi! Pakko oli kirjan loputtua lapsille huomauttaa, että vaikka tällainen seikkailu on kirjana jännittävä ja kiva, niin tosielämässä ei yhdenkään lapsen pidä juosta oikeiden rosvojen perässä.

Niin. Immu ja torninvartijat oli kohdeyleisön mielestä loistava tarina, mutta tämän äidin mielestä turhan täynnä ylimääräistä asiaa ja omilla vaarallisilla teillään juoksevia pikkulapsia. Pojat toivovat Immun jatkavan seikkailujaan Klaanin kanssa ja jos se vain houkuttelee heitä lukemaan, niin minä toivon samaa.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Lapseni huutaa

Arto Leivo: Lapseni huutaa
Mediapinta 2018, 54s.

Tämän kirjan lainasin aivan täysin ja pelkästään sen nimen perusteella. Lapseni huutaa herätti välittömästi halun kertoa kirjailijalle, että sama täällä! Muutaman proosarunon luettuani kävi kuitenkin selväksi, että Leivo tarkoittaa hyvin erilaista huutamista, kuin mitä esiteinin perheessä kuullaan.

Leivo kirjoittaa herttaisesti ja lämpimästi pienen tyttärensä "huutamisesta". Lainausmerkit siksi, että pienen lapsen huutelu on ainakin pääsääntöisesti viatonta ja söpöä, toisin kuin tuollaisen huomattavasti isomman lapsen. Tyttö kutsuu isäänsä, osoittelee asioita ja kailottaa erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Leivo katsoisi välillä mieluummin telkkaria, mutta tytär menee silti huutoineen etusijalle.

Lämminhenkinen ja soma (joskaan ei kansikuvaltaan) teos, joka alitajuisesti auttoi ainakin hetkeksi muistamaan, että samanlainen herttainen taapero tuo ajoittain räyhähengeksi muuttuva esikoinenkin on aikoinaan ollut.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 250s.

Hanna Vellingin Kirjosieppo oli lennähtänyt yllätyksekseni postilaatikkoon juuri sopivaan aikaan, kesälomani alkaessa. Takakansiteksti alkaa näin: Make tarjoaa Annalle heidän yhteisessä keittiössään tomaattikeittoa, ranskalaisia perunoita ja lauseen, joka muuttaa Annan koko elämän: "Mä muutan tästä pois." ja hieman alempana kirjasta puhutaan tarinana sokkierosta selviytymisestä.

Tuollainen toiselle osapuolelle täysin yllätyksenä tuleva eropäätös on varmasti hirveä sokki, vaikka perheeseen ei kuuluisikaan vauvaikäistä lasta, koiraa ja juuri allekirjoitettua kahden vuoden määräaikaista vuokrasopimusta. Jo kirjan alussa lukijalle on kuitenkin selvää, ettei Maken ilmoitus sittenkään taida aivan täytenä yllätyksenä tulla. Annan ja Maken suhde on ehkä alussa ollut yhtä onnenhuumaa, mutta sittemmin Annankin olisi jo pitänyt myöntää ongelman jos toisenkin olemassaolo.

Kirjosieppo oli ennakkokäsityksiini verrattuna kepeämpi, humoristisempi ja viihdyttävämpi kirja. Vaikka aihe on ankea (eivätkä Annan vastoinkäymiset rajoitu pelkkään yllätyseroon), yllättävän usein suupielet nousivat hymyyn. Luvut ovat lyhyitä ja hauskasti nimetty niin että oli helppo lukea vielä yksi luku ja senkin jälkeen yksi.

Hahmona Anna on ihan sympaattinen, mutta ärsyttävän helposti muiden määräiltävissä. Tosin ymmärrän senkin, että joskus ei vain kerta kaikkiaan riitä energia, rohkeus tai mikään muukaan, mitä tarvittaisiin niin sanotusti järkeviin ratkaisuihin.

Kirjosieppo on vetävä ja hauska kertomus eräästä parisuhteesta ja siitä toipumisesta.

Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Vihan liekit

Suzanne Collins: Vihan liekit
WSOY 2015, 12h 31min.
Suom. Helene Bützow
Lukija: Heljä Heikkinen

Katniss ja Peeta ovat selvinneet hengissä nälkäpelistä. Tilanne on kaikin puolin ennenkuulumaton ja lisäksi Katnissille vaarallinen. Presidentti Snow ei ole lainkaan innoissaan Katnissin viimeisimmästä tempauksesta ja tekee asian hänelle selväksi. Koska seuraava nälkäpeli on järjestyksessään 75. on Capitolissa päätetty, että sen osallistujat arvotaan entisten voittajien joukosta. Koska Katniss on alueensa ainoa naispuolinen voittaja, on selvää että hän on jälleen yksi kilpailijoista.

Nälkäpeli-sarjan toisessa osassa pysyvät vauhti ja jännitys helposti ensimmäisen osan tasolla. Oikeastaan tässä alkoi pelottaa jo hieman enemmän, sillä enää Katnissilla ei ole vastassaan "vain" muita kilpailijoita, vaan selvästi isompia pahiksia.

Loppuratkaisu osoittaa, että lisää taisteluita on tulossa ja ne ovat jopa arvaamattomampia kuin areenalla käydyt.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Aattelu rulettaa

Pekka Kytömäki: Aattelu rulettaa
Aviador 2018, 85s.

Jos saippuakauppiasta ei lasketa, tutustuin palindromeihin Alivaltiosihteerin kautta. Ehkä lukioikäisenä yritin noin yhden illan verran kehitellä jotain omaakin, mutta en kerta kaikkiaan päässyt jyvälle siitä, miten voi muodostaa edes etäisesti järkevän kuuloista tekstinpätkää, joka olisi sama myös lopusta alkuun luettuna. Onkin siis aivan pakko nostaa hattua ja antaa tunnustusta Pekka Kytömäelle, joka on kirjoittanut kokonaisen palindromirunokirjan.

Käsittämätöntä!
Olen ihan äimänä jo tästä palindromihommasta, mutta näissä runoissa on myös huumoria ja ajankohtaisuutta. Parasta on silti se, että lukeakseen kirjan uudestaan ei tarvitse vaivautua palaamaan etusivulle, vaan voi vain vaihtaa lukusuuntaa.

Hykerryttävää luettavaa, joka olisi ansainnut tulla blogatuksi palindromina.

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Paper Girls 4

Brian K. Vaughan: Paper Girls 4
Image Comics 2018, 128s.

1980-luvulla postia jakaneet tytöt ovat hyppineet ajassa sinne tänne jo kolmen albumin verran. Tässä neljännessä albumissa he päätyvät vuodenvaihteeseen -99/-00. Maailma on hirveässä kaaoksessa Y2K:n takia (muistatteko, miten sen pelättiin aiheuttavan ties millaisia katastrofeja?), mutta pahimman kaaoksen näkee vain Tiffany.

Luin kolme aikaisempaa albumia yhteen menoon ja muistan olleeni jo silloin hieman pihalla. Näin puoli vuotta myöhemmin olikin tosi hankalaa saada juonesta kiinni. Sentään tarina ei jäänyt aivan pelkäksi kaaokseksi, minulle siis, vaan ehdin jopa nauttia hetken ennen sivujen loppumista.

Vaughanin mielikuvitusta on pakko ihailla jälleen. Etenkin siksi, että hän kirjoittaa samaan aikaan myös Sagaa, joka sekin on sekä juonellisesti että hahmojensa osalta täynnä yllätyksiä ja monipuolisuutta.


torstai 12. heinäkuuta 2018

Nälkäpeli

Suzanne Collins: Nälkäpeli
WSOY 2015, 11h 52min.
Suom. Helene Bützow
Lukija: Heljä Heikkinen

Nälkäpeli on monen muun kirjan tavoin keikkunut lukulistalla pienen ikuisuuden. Sisko toi minulle kaksi ensimmäistä osaa lainaan vuosia sitten, mutta palautin ne lukemattomina, kun löysin koko sarjan yhteisniteenä omaksi. Mutta sekin siis on jäänyt hyllyyn nököttämään.

Äänikirjat toimivat minulla näköjään tämmöisinä matalan kynnyksen lukujonon purkajina. Perinteisesti lukemalla helposti uuvun, jos kirjan alku on hidas. Olen niin hidas lukija, että harmittaa lukea pari päivää ihan vain päästäkseen kirjassa sellaiseen kohtaan, jossa jotain alkaa tapahtua. Nälkäpeli tosin alkaa vauhdikkaasti, joten luultavasti paperikirjakin olisi pitänyt otteessaan, mutta sellaiseen kolmen kirjan paksuiseen opukseen tarttuminen on ihan oma asiansa sekin...

Nälkäpeli sijoittuu mantereelle, joka aiemmin tunnettiin Yhdysvaltoina. Lukuisat sodat ja luonnonmullistukset ovat tehneet tuhojaan ja alue tunnetaan nykyisin Panemina. Se on jaettu numeroituihin alueisiin, sektoreihin, joiden välillä eivät tavalliset ihmiset pääse matkustamaan. Kerran vuodessa järjestetään nälkäpeli, johon arvotaan kunkin alueen nuorista kaksi osallistujaa, tyttö ja poika. Peli on raaka: osanottajat taistelevat vaikeissa olosuhteissa toisiaan vastaan ja viimeiseksi hengissä pysynyt julistetaan voittajaksi. Kaikkea seurataan tarkkaan ja peliä seurataan myös kotikatsomoissa. 16-vuotias Katniss ei pysähdy harkitsemaan muita vaihtoehtoja, kun hänen pikkusiskonsa nimi nostetaan osallistujia arvottaessa. Hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Primin tilalle.

En ole nähnyt näistä kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta japanilainen Battle Royale on tullut katsottua, joten idea tuntui siinä mielessä tutulta. Asetelma on julma ja karu, mutta tarinassa on silti mukana myös lämpöä ja ripaus huumoriakin.

Haluan antaa erityiskehuja Heljä Heikkiselle, joka ei pelkää eläytyä lukemaansa tekstiin. Kun joku huutaa, hädän tai vihan kuulee myös kirjan kuuntelija. Muutenkin tätä oli erityisen miellyttävä kuunnella.

Jos jollakin muullakin on tämä sarja vielä kokematta, niin kannustan tarttumaan siihen nyt! Jännittävä ja toiminnantäyteinen seikkailu sopii hyvin yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Yläikärajaa ei onneksi ole.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Fullmetal alchemist 1-2

Hiromu Arakawa: Fullmetal alchemist 1, 182s.
Fullmetal alchemist 2, 179s.
Sangatsu Manga 2018 (5. painos)
Suom. Juha Mylläri



Edward ja Alphonse Elric ovat veljeksiä - ja alkemisteja. Edward on noussut jo 12-vuotiaana valtion viralliseksi alkemistiksi, mitä joidenkin on hieman vaikea sulattaa. Fullmetal Alchemistina eli teräsalkemistinä tunnettu Edward kiertää ympäri maata suuressa haarniskassa kulkevan pikkuveljensä kanssa etsimässä viisastenkiveä. Kiveä he tarvitsevat erittäin haastavaan alkemistiseen yritykseen palauttaa jotakin epäonnistuneessa kokeessa menetettyä.

Tietenkään viisastenkiven etsiminen ei ole helppoa, varsinkaan kun kenelläkään ei tunnu olevan tietoa kiven olinpaikasta. Etsintämatkalla veljekset kohtaavat erinäisiä haasteita, pieniä ja varsinkin vähän suurempia.

Tässäpä vasta sympaattinen parivaljakko!
Etenkin jättihaarniskainen Alphonse on herttainen tapaus, sillä kontrasti ulkonäön ja persoonallisuuden välillä on melkoinen.

Pidän sekä selkeästä, mutta ei pelkistetystä, piirrostyylistä, että juonenkehittelystä.  Suomennos on tasokasta ja tätä fonttia on ihanan helppo lukea. Nyt kun sarjasta otetaan jälleen uusi painos, voisikin kerätä tämän kokonaan omaan hyllyyn, sillä vanhin poika on innostunut mangasta ja lukenut jo muutaman sarjan kokonaan.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

May I Have Your Attention, Please

James Corden: May I Have Your Attention, Please?
Random House UK 2011, 10h 8min
Lukija: James Corden

Jokin aika sitten useampikin kaveri linkkasi Facebookissa James Cordenin ja Sir Paul McCartneyn Carpool Karaoke -videon, joka kannattaa ehdottomasti katsoa nyt, jos ei ole aiemmin nähnyt.

Minulla oli jo valmiiksi Storytelin kirjahyllyssä odottamassa tämä Cordenin omaelämäkerta May I Have Your Attention, Please?, joten kun kerran Corden oli youtube-videon myötä todistanut olevansa sympaattinen tapaus, oli ihan luonnollista klikata hänen kirjansa seuraavaksi kuunteluun. (Seuraan todella vähän tv-sarjoja tai elokuviakaan, joten James Cordenistakin tiesin entuudestaan vain sen verran, että hän tekee työkseen jotakin ihmisiä viihdyttävää.)

Jo lapsena James nautti huomion keskipisteenä olemisesta. Corden myöntää olleensa huomiohakuinen ärsyttävyyteen asti ja tunnustaa käyttäytyneensä ajoittain todella kusipäisesti suosion noustua hattuun. Corden haaveili urasta näyttelijänä, työskenteli kovasti saavuttaakseen sen ja joidenkin mutkien ja kuoppien kautta päätyi luomaan ystävänsä kanssa Gavin & Stacey tv-sarjan, joka myös menestyi hyvin. Ja siinä kai kirjan oleellinen sisältö oikeastaan onkin.

Eniten tykkäsin siitä kohdasta, jossa Corden kohtaa ensimmäistä kertaa Take Thatin, jota hän fanitti bändin alkuajoista asti. On aina lohduttavaa kuulla muistakin huonosti ihailunsa peittävistä faneista, jotka eivät pysy cooleina ja asiallisina, vaan ehkä jopa esittävät jonkun kivan pikku tanssikuvion todistaakseen ihailunsa syvyyden.


---

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta


lauantai 7. heinäkuuta 2018

Viides Maamme-kirja

Karri Paleface Miettinen: Viides Maamme-kirja
Eli ajatuksia suomalaisuudesta
Like 2017, 3h 59min.
Lukija: Karri Paleface Miettinen


Tämän kirjan lukemiseen meni kolme kuukautta. Syynä ei todellakaan ollut kirjan sisältö, vaan se että yritin lukea tätä e-kirjana. Silmäni eivät kestä pitkiä aikoja ruudun ääressä, joten etenin noin luku päivässä tahtia ja välillä e-kirjan lainasi kirjaston hyllystä joku muukin. Lopulta vaihdoin äänikirjaan ja sittenpä tulikin nopeasti valmista.

Miettinen kirjoittaa suorasanaista tekstiä lukuisista aiheista maahanmuuttajista Suomen sisällissotaan ja suomalaisuuden määritelmästä suomirapiin. Jos olisin lukenut fyysisen kirjan, olisin lykännyt muistilappuja vähän joka väliin, mutta nytpä minulle ei ole tarjota minkäänlaista lukunäytettä.

Tästä kirjasta oli helppo pitää, sillä olen monista asioista Miettisen kanssa samoilla linjoilla. Ihan jokaisesta aiheesta en kauheasti välittänyt, mutta lähes kaikista jutuista kylläkin. Miettinen osaa olla kriittinen perustellusti ja rakentavalla tavalla. Hän ei vain osoittele yhteiskunnan epäkohtia, vaan myös taustoittaa niitä ja ehdottaa parempaa suuntaa. Empatian ja solidaarisuuden lisääminen olisi jo jonkinlainen alku.


Suosittelen tutustumaan tähän avoimin mielin!

torstai 5. heinäkuuta 2018

Lumikki-trilogia


Salla Simukka: Punainen kuin veri, 6h 27min
Valkea kuin lumi, 5h 24min
Musta kuin eebenpuu, 3h 55min
Tammi 2014
Lukija: Anna Saksman


Salla Simukan Lumikki-trilogia on keikkunut ylipitkällä lukulistallani kutakuinkin ilmestymisestään asti. Siihen nähden olisin kuvitellut edes hämärästi tietäväni, millaisista kirjoista oikein on kyse, mutta jälleen kerran yllätyin! Sen sijaan, että Lumikki Andersson olisi minkään satumaisen fantasiatarinan sankaritar, hän onkin "vain" vaarallisiin tilanteisiin ajautuva lukiolainen. Olin siis asennoitunut vähintään reaalifantasiaan, mutta sainkin kuunnella todella nopeatempoista toimintaa.

Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu ovat itsenäisiä teoksia, joiden taustalla kulkee kuitenkin Lumikin omaan perheeseen liittyvä salaisuus, joten tämäkin sarja kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä.

Ensimmäisessä osassa Lumikki joutuu vastentahtoisesti keskelle sotkua, johon liittyy kassillinen verisiä seteleitä ja satuteemaiset juhlat. Toisessa osassa Lumikki on matkustanut Prahaan nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta vaikeudet tuntuvat etsiytyvän sielläkin hänen seuraansa. Rentouttavasti kulttuurimatkasta kehkeytyy takaa-ajojen vauhdittama kohtaaminen uskonnollisen lahkon kanssa. Trilogian päättävässä kirjassa Lumikki saa nimettömiä kirjeitä ja tekstiviestejä tuntemattomalta stalkkerilta. Varjo tuntuu tietävän Lumikista kaiken, jopa enemmän kuin Lumikki itse.

Kerronta on selkeää olematta liian suoraviivaista tai töksähtelevää. Anna Saksman taas tekee lukijana hyvää työtä siten, että tässä tuli todellakin kuunneltua tarinaa, ei lukijaa.

Kaiken pakenemispainotteisen toiminnan ohella Lumikin  perheen vaiettu menneisyys paljastuu vähitellen. Lukijalle totuus valkenee todennäköisemmin nopeammin kuin Lumikille, jolla on liian paljon tekemistä ihan vain hengissä pysymisen kanssa.

Minut trilogia vei heti kerralla mukanaan. Kuuntelin nämä reilussa vuorokaudessa, kiitos säädettävän kuuntelunopeuden, ja sain samalla tehtyä muutaman pitkään lykkäämäni tylsän kotihomman.  (Voin kertoa, että jos maalarinteippi ei irtoa ikkunoista tuoreeltaan, ei se lähde sen helpommalla parin viikon odottamisenkaan jälkeen.)


---

Helmet-lukuhaaste:  43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015)
Tammi 2018, 13h 31min.
Lukija: Anni Kajos



Sivuhenkilöstä blogatessa tuskailin, kun Rakkaudenhirviö oli jäänyt hyllyyn odottamaan lukuvuoroaan. Kun huomasin sen ilmestyneen äänikirjana, napsautin sen saman tien kuunteluun. Ja kuuntelinkin tuplanopeudella kahdelta istumalta, sillä tykkäsin tästä enemmän kuin kuvittelin olevan mahdollista.

Kirjan päähenkilö kasvaa jossakin itäisen Suomen kaupungissa, perheessä jossa tavallisuus on tavoittelemisen arvoista. Että kunhan kaikki olisi mahdollisimman normaalisti, se riittäisi. Parasta on, jos on niin tavallinen, ettei kukaan (esim. naapurit) ajattele perheestä käytännössä mitään, paitsi korkeintaan kuvailisi normaaleiksi. Erityisen tärkeää on, että tytöt ovat mahdollisimman tavallisia. On turha haaveilla mistään erikoisista ammateista, kun joku vaatimaton perustyö kyllä ajaa asiansa. Mutta entä jos se vanhempien tavallinen ei riitä tyydyttämään yhtään mitään?

Rakkaudenhirviö on kerta kaikkiaan mahtava kirja. Vaikka itse olen kasvanut kirjan päähenkilöön verrattuna aivan Suomineidon vastakkaisella kyljellä, tunnistin tästä paljon itselle tuttuja juttuja. Juuri tuo tavallisuuden tavoittelu ja kauhea stressaaminen siitä, mitä muutkin nyt ajattelevat ja ylipäätään se älä-tee-itsestäsi-mitään-numeroa -asenne! Jos yrittää väkisin ahtautua mihin tahansa muottiin, niin raskastahan se on.

Jos muuten lapset eivät olisi olleet nukkumassa, olisin varmaan huutonauranut sille päähenkilön äidin yksinäiselle ystävälle, joka on töissä kirjastossa ja harrastaa tuhannen palan palapelejä! Kas kun olen itse töissä kirjastossa ja juuri viime postauksessa kehuskelin palapeliflowlla ja tätäkin kuunnellessa kasasin onnellisena 1098-palaista Star Wars -palapeliä.

Rakkaudenhirviön kuunteleminen (ja sen palapelin kasaaminen) oli loistava tapa viettää myrskytuulista ja sateista juhannusta.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Minä näen sinut

Clare Mackintosh: Minä näen sinut
(I See You, 2017)
Gummerus 2018, 13h 25min
Suom. Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn


Luin  joulukuussa Clare Mackintoshin esikoisteoksen Annoin sinun mennä. Tuo kirja piti otteessaan todella lujasti, mutta kirjassa oli sellainen käänne, joka jätti karvaan jälkimaun. Tätä Mackintoshin toista kirjaa olen kuullut kehuttavan ja kun työkaveri totesi, että tämä on edellistä parempi, päätin antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden.

Valitsin lukuformaatiksi äänikirjan, sillä meillä on kuopuksen kanssa oivallinen palapeliflow ja näin lomalla on ollut mukavaa istua iltaisin kuuntelemassa kirjaa ja tekemässä palapeliä. Putkonen-Örnin ääni on erittäin miellyttävä ja juonikuviokin on sellainen, että ei tätä olisi oikein malttanut sulkea edes yöksi.

Zoe Walker tyrmistyy nähdessään lehdessä senssipalstan vieressä ilmoituksen, jossa on hänen oma kuvansa. Läheiset koittavat rauhoitella häntä, eivätkä ole lainkaan vakuuttuneita siitä, että kuvan nainen tosiaan olisi Zoe. Pian Zoe kuitenkin huomaa, että samanlaisessa ilmoituksessa esiintyneet naiset ovat joutuneet erinäisten rikosten uhreiksi ja luonnollisesti hän alkaa pelätä omasta puolestaan.

Mackintosh kuljettaa tarinaa taitavasti ja tiputtelee lukijalle hienovaraisia vihjeitä siitä, kuka kaiken takana puuhaa ja mitä. Kirjan lopussa on kuitenkin toimintaelokuvista tuttua rytinää, kun asiat alkavat ratketa ja pari päähenkilöä on hirvittävässä vaarassa.

Idea on inhottava, sillä se tuntuu niin realistiselta. Näin voisi oikeasti tapahtua. Tällaisia ihmisiä varmaankin on olemassa. Yhdyn työkaverin mielipiteeseen siinä, että Minä näen sinut on edeltäjäänsä parempi teos. Työkaveri oli oikeassa myös siinä, että tämä olisi ollut vielä parempi ilman aivan viimeistä lukua.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Katrina

Sally Salminen: Katrina
(Katrina, 1936)
Teos 2018, 448s.
Suom. Juha Hurme

En ole lukenut Myrskyluodon Maijaa, mutta Sally Salmisen Katrinan luettuani tuo klassikko alkoi houkutella uudella tavalla.

Katrina on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, suhteellisen varakkaasta maatalosta. Kun kylään ilmaantuu ahvenanmaalainen merimies, Johan, joka puhuu ummet ja lammet hienosta talostaan ja omenapuistaan, on Katrina kerta heitolla hurmattu. Pikaisen vihkimisen jälkeen nuoripari lähtee Johanin kotiin, jonne ei mitään kapioitakaan kaivata. Pettymys on karvas, kun Ahvenanmaalla käy ilmi, että Johanin kuvailema talo onkin pahainen torppa paljaalla kalliolla. Ylpeä ja sisukas Katrina tuntee tulleensa huijatuksi, mutta kotiinsa hän ei aio palata. Hän ottaa torpan haltuunsa ja ansaitsee paikkansa kylässä työllään ja periksiantamattomuudellaan.

Uudisraivaajahenkiset tarinat ovat aina viehättäneet minua. Ihailen sitä sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta, jota vaaditaan niiltä jotka pystyttävät kotinsa keskelle ei-mitään ja suurella työllä saavat kaiken toimimaan. Katrinan tarinassa on paljon tällaisia piirteitä. Ei Katrinasta mitään rouvashenkilöä tule, mutta halveksitun merimiehen morsiamesta tulee vuosien myötä arvostettu omana itsenään. Hänellä on ylpeyttä ja pokkaa pitää puolensa. Tietenkään sellainen ei ole kaikkien mieleen, mutta jotkut osaavat sitä arvostaakin.

Tarina kattaa Katrinan koko elämän. Elo on arkista raatamista, eikä vastoinkäymisiltä säästytä. Onnenhetkiäkin on, sellaisia arkisia. Juha Hurmeen tuore käännös on toimiva ja oletan, että tekstiin on tarkoituksella jätetty kaikuja ruotsin kielestä (esim. joku pelaa näytelmässä jne.).

Katrinan kanssa tuli koettua suruja ja pettymyksiä, jotka tulivat uniinkin. Hieno kirja, joka toivottavasti tämän uuden käännöksen myötä löytää uudelleen lukijoiden käsiin.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Morriganin koetukset

Jessica Townsend: Morriganin koetukset
Nevermoor 1
(The Trials of Morrigan Crow, 2017)
Otava 2018, 11h 53min
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Lukija: Maruska Verona


Kaikki kirotut lapset kuolevat yhdentenätoista syntymäpäivänään. Morrigan Korppi on yksi kirotuiksi rekisteröidyistä lapsista ja hän on joutunut tottumaan siihen, että hänen syykseen pistetään ihan mikä tahansa vastoinkäyminen. Yhdestoista syntymäpäivä lähestyy, yhtäkkiä nopeammin kuin edes pitäisi. Morrigan ei kuitenkaan kuole, vaan juuri tuhon kynnyksellä hänet noutaa mukaansa Jupiter Pohjoinen, omalaatuinen mies, joka vie Morriganin mukanaan Nevermooriin. Uusi kaupunki on Morriganille kaikin tavoin häkellyttävä kokemus. Yhtään hämmennystä ei laimenna se, että Jupiter ilmoittaa Morriganin nelivaiheiseen kokeeseen, jolla joukko nuoria pyrkii paikallisen taikajärjestön jäseniksi.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan avaus on vauhdikas ja mielikuvitusta hellivä teos. Se toimi loistavasti äänikirjana ja vei ihanasti ajantajun, kun seikkailin Morriganin mukana erikoisissa paikoissa ja erikoisessa seurassa. Alkuun hajanaiselta tuntuva juoni punoutuu loistavan jämäkäksi kokonaisuudeksi ja kirjan loppuratkaisu saa todella janoamaan lisää.


Tämä viihdyttää varmasti vaativampiakin fantasian ystäviä!

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
(The Break, 2017)
Tammi 2018, 21h 4min
Suomennos: Kristiina Vaara
Lukija: Kati Tamminen

Kesäloman alkua odotellessa halusin uppoutua johonkin kevyeen ja viihdyttävään kirjaan. Lainasin kirjastostsa Marian Keyesin Aikalisän, mutta siihen oli sen verran jonoa että napsautinkin Storytelistä äänikirjan kuunteluun.

Amy ja Hugh ovat olleet yhdessä jo 18 enimmäkseen onnellista vuotta. Hugh on kuitenkin ollut masentunut isänsä kuoleman jälkeen ja nyt hän haluaa aikalisän. Ei avioeroa, vaan puolen vuoden tauon. Hugh ei halua neuvotella asiasta vaimonsa kanssa, vaan Amyn on sopeuduttava siihen, että mies reppureissaa ympäri Aasiaa ja hänen täytyy yksin huolehtia kolmesta lapsesta (jotka toki ovat jo nuoria aikuisia kaikki).

Aikalisä on aika kaukana kevyestä ja viihdyttävästä, vaikka kyllä tässä huumoria on ja kuuntelin sitä oikein intensiivisesti. Mutta päällimäinen tunteeni oli suru ja epätoivo: Hugh asettaa Amyn sietämättömään tilanteeseen. Hugh kuvittelee, että puolen vuoden kuluttua hän voisi palata takaisin virkistyneenä ja onnellisena miehenä, mutta eihän elämä kotonakaan pysähdy vaan kulkee eteenpäin. Jos Hugh on "tauolla" ja saa heittäytyä uusiin suhteisiin, samat oikeudet on myös Amylla.

Olen lukenut Keyesiä joskus vuosituhannen vaihteessa, enkä enää muista noiden kirjojen sisällöstä juuri mitään. Mielikuvissani Keyes on kuitenkin "leimaantunut" viihdekirjailijaksi, mihin nähden Aikalisä on huomattavasti täyteläisempi kirja. Hahmoja piisaa ja heillä kaikilla on luonnetta, omat ongelmansa ja ilonsa. Kirjassa käsitellään myös Irlannin aborttilainsäädäntöä, joka onneksi äänestettiin nurin aivan äskettäin.

Mikään kepeä ja hauska kesäkirja tämä ei tosiaan ollut, mutta omassa (vaikeammin määriteltävässä) genressään oikein hyvä tarina. Käännös toimi ja lukijakin teki erittäin hyvää työtä.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Koti koivun alla

Tarja Leinonen: Koti koivun alla
Karisto 2018, 244s.


Pian 17-vuotiaalla Seijalla on viisi sisarusta, lempeä äiti ja hyvin jäyhä isä, joka haluaisi koko perheen elävän tiukasti lestadiolaisten sääntöjen mukaan. Seija ja kaksi muutakin perheen vanhinta tytärtä ovat irtautuneet liikkeestä: he käyttävät meikkejä, värjäävät hiuksiaan ja jopa kuuntelevat iskelmiä kotonaan. Pienemmät sisarukset, kaksi poikaa ja seitsemän vanha pikkusisko ovat edelleen vanhempien tavoin "uskomassa". Yläasteen jälkeen Seija on käynyt vuoden mittaisen emäntäkoulun ja kulkenut viikonloppuisin ahkerasti tansseissa ja erään valkoista autoa ajavan Hannun kyyditettävänä. Vahinkokin on päässyt tapahtumaan ja Seija on tullut raskaaksi. Perheen isälle ei asiasta uskalleta kertoa, vaan Seija muuttaa kesäksi asuntovaunuun pihan reunalle. Samaan asuntovaunuun sijoitetaan myös enojen lahjoittama syntilaatikko, televisio.

"Seija muistaa ajan, jolloin hän kävi seuroissa ja kaikki oli suoraa ja selkeää taivasmatkaa ja hän tiesi, mikä oli syntiä ja mikä ei. Siitä on vain muutama vuosi, ja nyt hän on tässä, vatsassaan hännäkäs, jolla on pää, nenä ja leuka."

Koti koivun alla on yhtä aikaa kepeä ja surullinen. Minua suretti tapa, jolla isä sivuuttaa Seijan olemassaolon: ei puhu hänelle, tuskin katsookaan kohti. Kahta muuta maallistunutta (tai kovaa vauhtia maallistuvaa) tytärtään hän kohtelee paljon inhimillisemmin, mutta jostain syystä Seija on isän silmissä todella paha ihminen.

Leinosen kerronta on sulavaa ja joutuisaa luettavaa. Tapahtumat sijoittuvat noin 1980-luvun alkuun, jonnekin päin Kainuuta. Silloin ei aviottomiin lapsiin suhtauduttu hirveän ymmärtäväisesti muutenkaan, mutta tietysti lestadiolaisissa ympyröissä ymmärrystä löytyi vielä vähenmmän. Ajankuva on elävää ja tuttua, vaikka itse toki olin tuohon aikaan vielä pikkutyttö ja asuin Seijan mummun naapurikunnassa enkä Seijan kotimaisemissa.

Koko kirjan ajan jännitin muun muassa sitä, minne Seija päätyy vauvansa kanssa asumaan, leppyykö isä vauvan synnyttyä, ottaako lapsen isä mitään vastuuta ja miten Seijan arki sujuu pienen vauvan kanssa. Mutta kirjapa ei etenekään niin pitkälle, vaan loppuu aivan yllättäen ennen kuin oikein mikään asia ratkeaa. Toivonkin kirjan saavan jatkoa, sillä haluan kovasti nähdä Seijan ylittävän ongelmat (sillä uskon hänen niin tekevän).

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2 -kooste



Vuosi on jälleen hujahtanut ja on aika vilkaista, minkä verran ja millaisia novelleja sain luettua toiseen novellihaasteeseen. Jälleen kävi samoin, kuin muidenkin haasteiden kohdalla: intoa piisasi, mutta keskittymiskykyä ei ehkä aivan tarpeeksi. Luin kyllä novelleja, mutta enemmänkin olisin voinut, jos vain olisin priorisoinut lukemiseni toisin. Toisaalta onnistuin sentään lukemaan pääsääntöisesti loistavia novelleja, joten siltä osin en voi valittaa lainkaan.

Haasteeseen luin seuraavat novellikokoelmat:



(toim.) Johanna Catani & Lari Mäkelä: Toinen tuntematon - 22
Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu  -  17
P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves - 8
Tom Hanks: Uncommon type -  17
Lucia Berlin: Siivojan käsikirja - 25
Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia - 16
Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito - 18
Roald Dahl: Himo - 10
Bandi: Syytös - 6 (yhden seitsemästä luin jo edelliseen haasteeseen)
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja  - 11





 
Tuomas Kaila: Lähettiläät - 4 ensimmäistä novellia


Yhteensä luin siis kymmenen kokoelmaa ja yhdestä neljä ensimmäistä novellia, kaiken kaikkiaan 154 novellia. Ihan kelpo suoritus tällaiselle lukijalle, jolta yleensä jää haasteet lähinnä hyvien aikomusten asteelle. Tämä koostekin olisi unohtunut kokonaan, ellei yksi bloggaaja olisi toisaalla asiasta maininnut.



Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja oli kaikista lukemistani kokoelmista mieleenpainuvin, omaperäisin ja upein. Pirjo Puukon Mutkanlukutaito taas ihastutti virkistävällä vinkeydellään.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

2 X Rob Lowe

Rob Lowe: Stories I Only Tell My Friends
Random House 2011, 9h 10min.
Lukija: Rob Lowe


Olen vähän laiska katsomaan telkkaria tai elokuvia, joten edes Rob Lowen ura ei ole minulle hirveän tuttu. Täysin varmasti olisin osannut sanoa hänen näytelleen Parks and Recreation -sarjassa, mutta muita rooleja en kyllä olisi osannut nimetä. En antanut tietämättömyyteni häiritä, vaan ajattelin että kyllä kai tässä kirjassa kerrataan kaikki oleellinen.

Stories I Only Tell My Friends on oman kokemukseni mukaan aika tyypillinen omaelämäkerta suhteellisen nuorelta julkkikselta: paljon on jo ehtinyt tapahtua, mutta todennäköisesti paljon on vielä edessäkin. Tässä kirjassa Lowe kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, halustaan näytellä ja siitä kuinka monien mutkien ja onnekkaiden sattumienkin kautta hän päätyi näyttelijäksi.

Lowe tiesi jo alakoululaisena haluavansa näytellä, mutta Ohiossa näyttelijöiksi haikailevia lähinnä pilkattiin. Kun Lowen vanhemmat erosivat ja äiti muutti lasten kanssa Malibuun 1970-luvun puolivälissä, oli ympäristönmuutos Lowen unelmien kannalta mitä parhain.

Kirja vilisee kuuluisien näyttelijöiden nimiä siinä määrin, että kieltämättä se alkoi jo hieman puuduttaa. Toki ymmärrän, että jopa Yhdysvalloissa piirit voivat olla sen verran pienet, että koko ajan törmäillään mitä legendaarisimpiin henkilöihin. Silti nimiä olisi voinut vähän karsia ja puhua välillä vain "kuuluisasta näyttelijästä" tai käyttää jotain muuta vastaavaa kiertoilmaisua.

Kokonaisuus on - jatkuvasta nimien droppailusta huolimatta - kiinnostava ja eheä. Nyt jopa muistan sen verran, että Lowe on näytellyt myös West Wingissä ja Olimme kuin veljet -kirjan filmatisoinnissa.




Rob Lowe: Love Life
Simon & Schuster 2014, 7h 33min.
Lukija: Rob Lowe


Edellisen kirjan loputtua minulla oli palapeli sen verran kesken (äänikirjat ja palapelit sopivat yhteen täydellisesti!), että klikkasin saman tien kuunneltavakseni Rob Lowen toisen kirjan, Love Lifen.

Tämä onkin sitten vähän sekavampi kyhäelmä: anekdootteja sieltä täältä, omasta ja muiden elämästä. Jälleen luetellaan pitkät rivit julkkiksia Madonnasta Bill Clintoniin, näyttelijöistä ja ohjaajista puhumattakaan. En päässyt aivan selvyyteen siitä, viitataanko kirjan nimellä elämän rakastamisen vai rakkauselämään. Molemmista puhutaan, mutta kallistun sinne lemmenseikkailujen puolelle, sillä tarinoista suurin osa viittaa sille saralle. Myös vanhemmuutta sivutaan, samoin alkoholiongelmaa ja sitä nyrkkeilyottelua, jossa Mike Tyson puraisi palan Evander Holyfieldin korvasta. Että mitä sillimpi salaatti ja kauhoja kattilassa, tai jotain sellaista.

Onneksi tämä ei ollut kauhean pitkä kirja.


torstai 21. kesäkuuta 2018

Revonpuro

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Aijalin saaren tarut 1
Karisto 2018, 206s.

Aloimme lukea iltasatuna yhtä aivan toista kirjaa, mutta se ei vielä 80 sivun jälkeenkään ollut alkanut kiinnostaa sen paremmin lukijaa kuin ketään kuulijoistakaan. Päätimme yhteistuumin jättää sen kirjan kesken ja aloimme lukea Mervi Heikkilän Revonpuroa. Heti ensimmäisenä iltana lapset totesivat ääneen, että tämä on tosi hyvä, kun tässä alkaa heti tapahtua asioita.

Pienessä, syrjäisessä metsämökissä asuvat Pöllö (oikealta nimeltään Malla) ja hänen sokea äitinsä Siina. Pöllö nauttii metsässä kuljeskelemisesta ja on siellä kuin kotonaan. Pöllön isästä Siina-äiti ei ole koskaan halunnut kertoa mitään ja Pert-enokin katosi jäljettömiin heidän edellisen kotinsa, Loukon kylän koulun, tulipalossa. Siina on varma, että veli on edelleen elossa, mutta Pöllö ei moiseen mahdollisuuteen usko: kymmenessä vuodessa eno olisi varmasti ehtinyt löytää siskonsa ja tämän tyttären luo.

Kun läheiseen autiotupaan ilmaantuu kaksi hieman Pöllöä vanhempaa poikaa, Matrus ja Hiisku, alkaa tapahtua paljon ja nopeasti. Läheisten Kallovuorten luona on käynnissä iso työmaa, jossa kartanon isäntä Varjoton teettää itselleen jättimäistä rautaista myllyä jauhaakseen metsän puut kullaksi. Pöllö, Matrus ja Hiisku päättävät yrittää estää rautamyllyn valmistumisen, mutta tietenkään homma ei ole mitenkään helppo tai vaaraton.

Kuten sanottua, Revonpurossa vauhtia piisaa. Teksti oli rytmiltään oivallista ääneen luettavaa ja joka ikinen ilta lapset olisivat halunneet kuulla vielä yhden luvun. Harmillisesti lapset lähtivät viikon kesälomalle mummulaan siinä vaiheessa, kun kirjaa oli jäljellä kolmen luvun verran ja jouduimme kaikki jännittämään loppuratkaisua aika pitkään.

Revonpuro aloittaa Ajalin saaren tarut -sarjan, mutta toimii toki hyvin myös itsenäisenä teoksena. Rautamyllyn tapaus saadaan päätökseen, mutta monia uusia seikkoja käy ilmi ja olosuhteet muuttuvat monilta osin niin, että jännityksellä jäämme odottamaan, mihin suuntaan kenenkin elämä tästä jatkuu.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

You're Never Weird on the Internet (Almost)

Felicia Day: You're Never Weird on the Internet (Almost)
Simon & Schuster Audio 2015, 6h 48min
Lukija: Felicia Day


Storytelin äänikirjavalikoimaa olen kehunut ennenkin, mutta kehun taas. Halusin kuunnella jotakin kevyehköä, jossain määrin hauskaa ja mielellään jonkun muistelman. Ja kas, nopeasti löysinkin tämän Felicia Dayn You're Never Weird on the Internet (Almost) -teoksen.

Dayn nimi ei kuulostanut tutulta, eikä kirjan kuunteleminenkaan palauttanut mitään muistikuvia. Kirjan kansi ja tietysti myös kirjan nimi vaikuttivat kuitenkin sen verran sympaattisilta, että ajattelin viihtyväni tämän parissa. Ja viihdyinkin.

Felicia Day kertaa tässä kirjassa tiensä enimmäkseen kotikoulua käyneestä nörttitytöstä oman web-sarjan tekijäksi ja sittemmin mm. näyttelijäksi. Kiinnostavinta minulle oli kuulla Dayn muistoja internetistä ja erilaisista netin keskusteluryhmistä siltä ajalta, kun koko juttu oli vielä aivan alkutekijöissään. Itse toki tutustuin nettiin myöhemmin kuin Day, vaikka saman aikäisiä olemmekin, mutta paljon tuli sellaisia nostalgiaryöppyjä: osa hilpeitä, osa vähän hävettäviä.

Tykkäsin tästä niin kovasti, että aloin kuunnella seuraavaksi Rob Lowen muistelmia.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Mooncop

Tom Gauld: Mooncop
Drawn & Quarterly 2016, 94s.


Mooncop on ilmeeltään hyvin samanlainen kuin Gauldin muutkin sarjakuva-albumit. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan haikea sarjakuvaromaani, eikä hilpeä strippikokoelma.

Joukko ihmisiä on perustanut siirtokunnan kuuhun. Asukkaat ovat kuitenkin vähentyneet niin, että nykyisin kuun ainoalla poliisilla ei ole juuri lainkaan tekemistä. Hän elää omien rutiiniensa mukaan päivästä toiseen, vaikka haaveileekin jo siirrosta muualle. Pian kahviautomaatti korvataan kahvilalla, jossa on ihan oikea työntekijä ja asiat saavat uuden käänteen.

Mooncop oli aika surumielinen luettava. Kuussa on luonnollisesti varsin ankeaa, mutta tylsiä maisemia haastavampaa on tietenkin yksinäisyys.

Sympaattinen sarjakuva.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kooste 5/2018

Vuorossa on jälleen liuta lyhytarvioita.


Johanna Jasmine: Kummitus
Zum Teufel 2018, 96s.

Johanna Jasminen sarjakuva-albumi Kummitus sisältää sarjakuvastrippejä, joista osa nivoutuu pidemmiksi tarinoiksi. Yksittäisinä strippeinä en tästä vakuuttunut, mutta pidemmät tarinat toimivat hyvin.

Yksi kummitus notkuu Tuonelassa ja ystävystyy rakastuneen Tuonen kanssa. Louhi kärvistelee viimeisillään raskaana - hän odottaa kolmen suden poikuetta - ja muukin Tuonelan väki on erikoisen sympaattista porukkaa.





Overwatch Anthology vol. 1
Dark Horse Books 2017, 144s.
Ostin Overwatch-hahmojen taustatarinoista koostuvan sarjakuva-antologian, joka oli ihan kiva mutta myös pieni pettymys.

Tarinat ovat nimittäin hyvin lyhyitä, eikä niissä lopulta kerrota juuri mitään niistä aivan kaukaisista asioista. Yhtään Overwatch Youtube-videota en ole katsonut, mutta kuulemani mukaan niistä on saanut paljon enemmän irti hahmojen (ja koko Overwatchin) alkutaipaleesta.

Tässä antologiassa on kuuden käsikirjoittajan tarinoita ja taiteesta vastaa seitsemän henkilöä, joten aivan samalla muotilla tarinat eivät sentään ole syntyneet. Mitä kirjan taiteeseen tulee, se on omaan makuuni liian supersankarimaista. Pidän myös huomattavasti enemmän sellaisista sarjakuvista, joissa näkyy käsin tekeminen. Toki tietokoneellakin saadaan aikaan huikeita juttuja, mutta enemmän pidän toisenlaisesta lopputuloksesta.






Ellen DeGeneres. The Funny Thing Is...
Simon & Schuster Audio 2003, 3h 11min
Lukija: Ellen DeGeneres
Yhtenä ihanan helteisenä päivänä virkkasin ampiaispesiä oikeita ötököitä hämäämään ja kuuntelin Ellen DeGeneresin pikku pakinoita. Tai mitä ikinä nämä pienet jutut sitten ovatkaan.

Viihdyin oikein hyyvin, vaikka näköjään sisällöstä ei jäänytkään mieleen oikein mitään. Jotain puhetta oli vankilasta ja yhdessä vaiheessa pohdittiin noloja tilanteita... Muuta en muista.










(toim.) Reetta Laitinen: Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018, 110s.
Reetta Laitinen on kerännyt arkistoista kymmenen erilaista naisen kertomaa tarinaa Suomen sisällissodasta. Kymmenen sarjakuvataiteilijaa on kukin tehnyt yhdestä tarinasta sarjakuvan, jotka on koottu hienoksi kokoelmaksi.

Kokoelma on hieno ja tarinat keskenään sopivasti erilaisia, mutta hieman epätasainen. Totta kai jokaisella tekijällä on oma piirrostyylinsä ja selvästi jokainen on saanut toteuttaa tarinan haluamallaan tavalla, mutta jotain yhtenäisyyttä olisin toivonut. Tai sitten tarinat olivat vain niin lyhyitä, että yhteen menoon luettuna kokonaisuus tuntui hajanaiselta?

Joka tapauksessa kirja antaa hyvän kuvan siitä, kuinka sekavaa ja epävakaata sisällissodan aika on ollut ja kuinka kauas sen vaikutukset heijastuvat.









Betty White: Here We Go Again
Simon & Schuster Audio 2010, 2h 56min
Lukija: Betty White


Betty White kertoo Here We Go Again -kirjassaan varsin tiiviissä muodossa siitä, kuinka hän päätyi tv-uralle ja mitä kaikkea on uransa aikana ehtinyt tehdä. (Melkein sattumalta ja todella paljon, jos nyt haluatte tietää.)

Kiva ja mielenkiintoinenkin kuunneltava, mutta paljon perusteellisempi läpileikkaus uraan olisi ollut varmasti antoisampi kokemus.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Koiramies

Dav Pilkey: Koiramies
(Dog Man, 2016)
Tammi 2018, 231s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Dav Pilkeyn, tai siis Erno Parran ja Huuko Hollinsin, Koiramies on hillittömän hauska! Koiramies ei ole mikään poliisiksi päätynyt peruskoira, vaan tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä. (Heille sattui ikävä tapaturma, jossa poliisimiehen pää kuoli ja koiran kroppa myös, joten nokkelat lääkärit päättivät yhdistää elävät osat.)

Koiramies ei osaa puhua ja käytös on muutenkin kovin koiramaista. Hänen pahin vihollisensa on superpahiskissa Pete, joka juonii katalia konnuuksia ja joskus melkein onnistuukin. Meno on vauhdikasta, arvaamatonta ja nauruhermoja kutkuttavaa. Pilkey ei ole luopunut liik-kuva-kuva -sivuista, joten sivua heiluttelemalla lukija pääsee hekottelemaan myös alkeellisille animaatioille.


Meidän perheen molemmat koululaiset lukivat Koiramiehen ennen minua, vieläpä erittäin nopeasti. Nuorempi olisi halunnut heti lähteä kirjakauppaan ostamaan seuraavan osan, kun sellaista kirjan lopussa mainostettiin. Mahtavaa, että jatkoa on tulossa! Tällainen neliväritetty vinkeä sarjakuva on ihan varmasti hitti erityisesti alakoululaisten keskuudessa.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

The Witch Boy & Henchgirl

Molly Knox Ostertag: The Witch Boy
Scholastic 2017, 213s.

The Prince and the Dressmakerin ja Be Preparedin sekä Luupäiden jälkeen minulle jäi kova hinku lukea lisää hyviä sarjakuvia. Vähän summassa tuli tilattua pari albumia lisää.

Molly Knox Ostertagin The Witch Boy kertoo Asterista. Aster käy kotikoulua, jossa ei kylläkään keskitytä sen paremmin matematiikkaan kuin äidinkieleenkään, vaan tytöille opetetaan noituutta ja poikia ohjataan muodonmuutosasioissa. Aster on jo sen verran vanha (ehkä 14? en muista mainitaanko tarkkaa ikää missään vaiheessa), että hänen muodonmuutoskykynsä pitäisi jo olla käynnistynyt. Hän ei kuitenkaan ole edes kiinnostunut muuttumaan joksikin eläimeksi, vaan häntä on aina kiinnostanut enemmän tytöille tarkoitetut noituusasiat. Kun poikia alkaa kadota yksi toisensa jälkeen, Aster haluaisi auttaa pelastamaan heidät käyttämällä niitä taitojaan, joita on oppinut seuraamalla salaa tyttöjen oppitunteja. Hänelle tehdään kuitenkin selväksi, kuinka sellainen rajojen ylittäminen olisi vaarallista.

Juonellisesti The Witch Boy on hyvin suoraviivainen ja selkeä. Alkuun oikein ahdisti kaikki se sukupuolirooleihin takertuminen, mutta onneksi niistäkin lopulta hellitetään. Piirrosjälki on viimeisteltyä ja siistiä, kaikin puolin sellaista minua miellyttävää. Kokonaisuutena albumi jää sellaiseksi keskitason "ihan kivaksi" sarjakuvaksi: idea on hyvä, toteutus on hyvä, mutta mitään erityisen persoonallista tai mieleenpainuvaa tämä tarina ei tarjoa.


Kristen Gudsnuk: Henchgirl
Dark Horse 2017, 304s.

Kun valitsee luettavansa melkein summassa, joskus tulee huteja. Henchgirl oli ihan omituinen ilmestys. Kristen Gudsnukin sarjakuva-albumin päähenkilö on Mary Posa, pahisjengissä pieniä ja isoja rötöksiä puuhaileva supersankariperheen tytär. Hauska idea, mutta kirjan juoni on sekava ja parhaimmillaankin korkeintaan keskinkertainen. Semmoista supersankarisähläämistä tämä oikeastaan oli alusta loppuun.

Vaikka juonen ei tarvitse aina olla erikoisen vetävä tai omaperäinen, sarjakuvilta odotan saavani (ainakin useimmiten) visuaalisesti miellyttävää luettavaa. Henchgirlissä piirrostyyli on liian huoliteltua ollakseen pelkistettyä ja liian hutaistua ollakseen viimeisteltyä. Lopputulos näyttää suttuiselta, levottomalta ja muutenkin sellaiselta, kuin painoon olisi lähtenyt joku raakaversio.