keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Lasten kanssa luettuja

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Ei pöllömpi päivä
Otava 2018, 112s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field
Karhu ja kaniini ovat uiskentelemassa ja nauttimassa kenties kesän parhaasta päivästä, kun joku outo nopeasti lentävä juttu kiitää heidän ylitseen, törmää puuhun ja molskahtaa veteen. Kaniini on ihan kauhuissaan ja haluaisi mieluiten poistua paikalta mahdollisimman pian, mutta karhu rientää märän möykyn avuksi. Päivästä kehkeytyy varsin kummallinen, kun puuhun törmännyt paljastuu pöllöksi, joka kaniinin saamien tietojen mukaan on hirvittävän iso petolintu, joka syö esimerkiksi kaniineja kokonaisena. Ontosta kannosta väsätään vankila, joka taas muuttuu lopulta joksikin paljon kivemmaksi.

Ei pöllömpi päivä on höpsö ja naurettava kertomus ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Lisäksi tässä on lapsia aina viihdyttävää kakkahuumoria.

Minä nappasin tämän kirjan ajanvietteeksi, kun nuorimmaista piti käyttää sairaalan päivystyksessä. Reilu puolituntinen kului hujahtaen ja huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa kuin mikään aiemmista päivystyskäynneistämme.




Julian Gough: Karhu ja kaniini
Nakuttava naapuri
Otava 2018, 113s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field




Nakuttavassa naapurissa aina niin herkästi ärtyvä kaniini hermostuu ensin edelleen talviunia vetelevän karhu-ystävänsä kuorsauksesta ja hetken kuluttua raivostuttavasta TAKA TAKA TAKA TAKA -äänestä, jota pitää tikka.

Kaniini on aivan raivoissaan ja kaipaa vain hiljaisuutta ja rauhaa, mutta pitkämielinen karhu yrittää saada kaniinin ymmärtämään asioita vähän laajemmalti. Ehkä karhu jopa onnistuu siinä, ainakin vähän. Ainakin hetkeksi.










Tämä sarja on ihan mainio! Kuvitus on nättiä ja sitä on runsaasti. Oikeastaan kirja onkin kuin tavallista pienikokoisempi, mutta monin verroin paksumpi kuvakirja. Sarja sopiikin mainiosti jo alakoulun ensimmäisille luokille ja rohkaisee varmasti juuri lukemaan oppineita, sillä onhan se nyt tosi hienoa lukea itse näin paksuja kirjoja!




Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015, 201s.
Yhdellä mummulareissulla kuunneltiin menomatkalla Tervemenoa Taika Taksista äänikirjana. Kotona sitten päätettiin lukea kirja loppuun iltasatuna.

Roosa muuttaa isän ja äidin kanssa Sirkuslaaksoon, joka vaikuttaa mitä ihastuttavimmalta paikalta. Roosa tutustuu luokkakaveriinsa Larsiin, joka kuitenkin kertoo hänelle melkoisen jymyuutisen: Sirkuslaaksossa asuu lähiönoita ja lukuisia lapsia on kadonnut! Yhdessä Roosa ja Lars alkavat kerätä todisteita Taika Taksista vastaan tavoitteenaan vapauttaa kaikki noidan vangitsemat lapset.

Lapsia nauratti kaikkein eniten jokainen maininta Taikan tisseistä, jotka vaihtoivat kokoa tarpeen mukaan. Minä pidin Sirkuslaaksosta, joka on mukavasti sadunomainen, vaikka mitään kummallisuuksia sieltä ei löydykään. Paitsi toki se lähiönoita...

Tervemenoa Taika Taksinen oli viihdyttävä kirja, mutta ainakaan heti perään emme aio tutustua jatko-osiin.





Philip Reeve: Shen ja mopsit
(Pugs of the Frozen North, 2015)
Aurinko Kustannus 2018, 213s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Olen monesti aiemminkin kertonut, että keskimmäinen lapsemme on hyvin iltauninen. Taika Taksista lukiessa sattuikin muutaman kerran niin, että iltasatuaikaan yksi jo nukkui täyttä päätä, joten luin kahdelle muulle niinä iltoina Philip Reeven ja Sarah McIntyren tuoreinta suomennettua kirjaa, Shen ja mopsit.

Kun Shenin kodikseen kutsuma laiva joutuu haaksirikkoon meren yhtäkkiä jäätyessä, muu miehistö rientää turvaan moottorikelkalla. Shen ei halua jättää 66 mopsia oman onnensa nojaan vaan lähtee etsimään apua suuren pikkukoiralaumansa kanssa. Tositalveksi kutsuttu erikoisen kylmä ilma tarkoittaa sitä, että kaikki halukkaat matkaavat kilpaa Pohjoisnavalle, missä ensimmäiseksi perille päässyt saa esittää toiveen Pohjanukolle. Shen osallistuu kisaan uuden ystävänsä Shikan kanssa ja voi millainen matkasta kehkeytyykään!

Shen ja mopsit on hauska kirja, jossa riittää vauhtia ja pienillekin sopivaa jännitystä: on merihirviö, jetejä ja juonikkaita kilpakumppaneita. Sarah McIntyren runsas ja hauska kuvitus tuo tarinaan eloa ja rohkaisee varmasti lapsia tarttumaan paksuhkoon kirjaan ihan itsekseenkin.

Mulkosilmäiset mopsit ihastuttivat kuopusta siinä määrin, että tätä kirjoittaessa noin jokaisen pehmolelun nimi on mopsi ja minä sain kuulle olevani mopsein, mikä ilmeisesti on suurin kehu mitä lapsi juuri nyt voi edes kuvitella. :)



Noora Kunnas:
Kaheli sakki - Mysteeri majatalossa
Otava 2017, 125s.
Kuvitus: Jenna Kunnas
Noora ja Jenna Kunnaksen kolmas Kaheli sakki -kirja, Mysteeri majatalossa, viihdytti enemmän minua kuin lapsia. Majatalo Perätuulessa valmistaudutaan vapun viettoon, mutta munkinpaistokattila ja reikäkauha ovat kadoksissa. Kaiken huipuksi huonemaailmaan ilmaantuu haalaripukuinen ruumis, joka on asettunut pahimmoilleen vappumarssin suunnitellulle reitille. Heikki on innostunut salapoliisiromaaneista ja ryhtyy tutkimaan pahalle haisevan, hieman korisevan ruumiin kohtalon hetkiä.

Minusta tämä lastenhuoneen lattialla oletettavasti krapulaansa pois nukkuva teekkari oli hupainen juttu, mutta lapsille ei moinen haalariporukka kangasmerkkeineen ole entuudestaan tuttu, joten vähän selittelyksi meni.

Edelleen pidän tosi paljon näistä eläväisistä majatalon asukkaista, jotka muodostavat hyvin sekalaisen porukan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti