Loppukesän lyhyet

Oho! Tällainen postaus löytyi luonnoksista.
Ilmeisesti "loppukesä" oli niin lyhyt, että en ehtinyt tätä koostetta ajallaan julkaisemaan...
Mutta muun muassa nämä kirjat luin joskus silloin kun vielä oli kesä.

Taina Kinnari:
Ei menny niinku Strömsössä, osa 2
Toim. Jami Järvelä
Schildts & Söderströms 2012, 191s.

En usko koskaan katsoneeni ensimmäistäkään jaksoa sitä kuulua Strömsö-sarjaa, jossa tehdään näpsäkästi vaikka mitä hienoa. Sen sijaan Facebookryhmä Ei menny niinku Strömsössä on viihdyttänyt jo vuosien ajan.

Ryhmän ideahan on antaa vertaistukea kaikille muille poropeukaloille ja arjen toheloille. Ryhmän suosion ja kuvien määrän perusteella tällaiselle vertaistuelle on runsaasti kysyntää.

Ei menny niinku Strömsössä, osa 2 kokoaa yksiin kansiin sellaisen määrän arkisiä kämmejä ja muita pieniä (ja vähän isompia) epäonnistumisia, että jos tämän jälkeen ei poskia särje nauramisesta, niin kannattaa kääntää kirja oikein päin ja lukea uudestaan.

Jos joskus tuntuu siltä, että mikään ei suju, tästä kirjasta (tai siitä edellisestä osasta tai sieltä FB-ryhmästä) saa uutta uskoa itseensä. Tai ainakin tulee sellainen helpottunut olo, että kyllä muutkin mokailee. Jotkut jopa pahemmin kuin minä. (Toistaiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä, millaisia juttuja tulevaisuudessa onnistuu koheltamaan.)

Ahndongshik: Lindbergh 7
Sangatsu Manga 2017, 192s
Suom. Juha Mylläri

Jee, tässä seitsemännessä Lindberghissä ei taistella ihan koko ajan! Tarinalinjat ovat vielä hyvin pitkälle auki, joten valmiiksi ärsyttää se, miten kauhella kiireellä tämä viimeisessä osassa yritetään koota valmiiksi.

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja
herra Haisee-Hirveästin huima tarina
Tammi 2017, 205s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on se hahmo (ja kirjaformaatti), joka kolme vuotta sitten innosti esikoisen lukemaan oikein urakalla. Minäkin olen kaikki osat lukenut ja ymmärrän sarjan viehätyksen oikein hyvin.

Tässä osassa Ernon ja Huukon liikkaope, herra Nulju, tulee syöneeksi taivaalta tippuneen palasen Zygo-Gogo-zizzle 24:ää ja muuttuu samalla älykkääksi. Kivaksi hän ei muutu, vaan Nulju käyttää nerouttaa kehittämällä suihkeen, joka muuttaa lapset aikuisten määräyksiä totteleviksi zombintapaisiksi. Vain koulusta pinnaavat Erno ja Huuko säilyvät ennallaan. Pian he kuitenkin tajuavat tarvitsevansa luotettavien aikuisten apua ja matkaavat tulevaisuuteen hakemaan aikuiset itsensä avukseen.

Sarjalle uskollisesti myös tässä kirjassa kohelletaan ja suhataan vauhdilla älyttömästä tilanteesta toiseen. Loppu on kuitenkin aiemmista poikkeava, sillä tällä kertaa pojat eivät huomaakaan olevansa uuden seikkailun alussa, vaan puumajassa piirtämässä sarjakuvia. Missään ei niin sanota, mutta minusta loppu viittaa siihen, että ehkäpä Kapteeni Kalsarin taru on nyt lopussa.

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
(The Girl You Left Behind, 2012)
Gummerus 2017, 444s.
Suom. Heli Naski

Kirjaston varausjono nytkähti sopivasti eteenpäin juuri silloin kun kaipasin jotain hömpähköä lukemista. Jojo Moyesin tuorein suomennos, Ne, jotka ymmärtävät kauneutta, tarjosi kelpo viihdykettä yhdeksi viikonlopuksi.

Lukiessa mietin muutaman kerran, että tarina kuulostaa hämmentävän tutulta: taitava mutta varaton taidemaalari sadan vuoden takaisesta Pariisista ja hänen umpirakastunut vaimonsa liittyvät taulun kautta nykypäivän nuoren naisen elämään. Samantyyppinen tarina (Honeymoon in Paris) olikin mukana Paris for One -kokoelmassa.

Neljä vuotta aiemmin leskeksi jäänyt Liv Halston on 32-vuotias ja aika hukassa. Hän työskentelee freelancerina, mutta töitä on niukasti. Arkkitehtipuolison suunnittelema ja rakennuttama minimalistinen lasitalo on täynnä muistoja eikä Liv ole osannut jatkaa elämäänsä. Makuuhuoneen seinällä roikkuu vanha taulu, jonka David osti Liville heidän toisella häämatkallaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa Sophie Lefèvre yrittää pitää perheensä hengissä ja uskoa taiteilijamiehensä vielä jonain päivänä palaavan rintamalta hengissä. Entisesta majatalosta tulee saksalaissotilaiden illallispaikka ja Sophie joutuu toimimaan heidän kokkinaan. Komendantti kiinnittää huomionsa Sophieta esittävään tauluun, joka on tietenkin se sama, joka sata vuotta myöhemmin on Liville äärettömän rakas.

Ne, jotka rakastavat kauneutta on sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta. Sophien kohtaloa tosin pidän erittäin epäuskottavana, mutta uskottavuus nyt ei ehkä olekaan viihdekirjallisuudessa se tärkein ominaisuus. Tarina etenee jouhevasti ja koukuttaa lukijan sen verran hyvin, ettei lukemista olisi halunnut keskeyttää.

Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä
(Det är något som inte stämmer, 2015)
Atena 2017, 212s.
Suom. Riie Heikkilä

Martina Haagin Olin niin varma meistä on tarina avioerosta, jätetyn vaimon näkökulmasta. Kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen, sillä kuten kirjan päähenkilön Petran, myös Haagin oma avioliitto päättyi äkillisesti miehen rakastuttua työtoveriinsa. Sen enempää en Haagin yksityiselämästä tiedäkään, mutta jo tämä tieto sai kirjan tuntumaan harvinaisen todelta.

Petra ja Anders ovat olleet yhdessä pitkästi toistakymmentä vuotta. Heillä on kiva koti, kaksi lasta, pari koiraa ja kissa. Anders menestyy tv-työssään ja Petran humoristiset kirjat myyvät hyvin. Petran silmissä kaikki on mallillaan, mutta äkisti Anders alkaa etääntyä. Hän ei ole enää kiinnostunut seksistä, eikä hän tunnu olevan koskaan läsnä. Andersin halu erota tulee Petralle shokkina. Siinä missä Petra haluaisi tehdä kaikkensa, jotta avioliitto ja molemminpuolinen rakkaus saataisiin jälleen kuntoon, Anders on jo irtautunut yhteisestä elämästä ja jatkamassa toiseen suuntaan toisen naisen kanssa.

Haag kuvaa jätetyn ja petetyn naisen tunnemylläkkää erittäin vahvasti. Lasten takia täytyy selvitä arjesta, mutta oikeasti Petra on aivan rikki. Hän tekee vaikka mitä lupauksia mille tahansa korkeimmalle voimalle, kunhan vain Anders palaisi kotiin. Hän pelaa maanisesti Candy Crushia, koska jos hän läpäisee koko pelin, Anders rakastaa häntä sittenkin ja palaa Petran ja lasten luokse.   Lopulta Petra hakeutuu mökkivahdiksi keskelle asumatonta erämaata ja alkaa siellä kirjoittaa tätä kirjaa.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti tunnekuvauksissa. Petran hätäännys, paniikki, epäusko, pettymys, kauhu, raivo ja epätoivo - noin muutaman mainitakseni - välittyvät lukijalle vahvoina. Toki kirjassa eroa käsitellään vain Petran näkökulmasta, mitä voi pitää heikkoutena, mutta minusta se on toimiva ratkaisu. Tuskin eron hetkellä, tai edes vuotta myöhemmin, on voimia tai edes halua ymmärtää sitä jättävää osapuolta.

The Shock of the Fall

Nathan Filer: The Shock of the Fall
Harper Audio 2014, 7h 2min.
Lukija: Oliver Hembrough

The Shock of the Fall kiinnitti huomioni kansikuvallaan. Sisällöstä sain sellaisen kuvan, että tässä lapsikertoja kertoo isoveljensä kuolemasta. Goodreadsin arviotkin olivat enimmäkseen kehuvia, osa ylistäviä, joten otin kirjan lukuun.

Veljen kuolemasta tässä kyllä puhutaan, mutta 10 vuotta tapahtunutta myöhemmin, 19-vuotiaan Matthewn äänellä. Luulen, että kirjan rakenne ei ole aivan perinteinen, sillä ainakin äänikirjana tätä oli vaikea seurata. Filer käyttää toistoa tehokeinona, mutta se mikä toimii kirjoitetussa tekstissä, aiheuttaa äänikirjan kohdalla epätietoisuutta ja sekavuutta, sillä kuvittelin monta kertaa äänitiedoston olevan jotenkin viallinen.

Matthewn perhe ei ole ollut entisensä isoveljen kuoltua. Kuolemaan liittyy jotakin epämääräistä, epäselvää. Molemmat pojat ovat lähteneet lomamökistä keskellä yötä, mutta vain Matthew on palannut takaisin. Sen jälkeen Matt on jäänyt pois koulusta ja jossain vaiheessa selviää, että Matthewlla on vakavia mielenterveysongelmia.

Äänikirjana The Shock of the Fall on tosiaan lievästi sanoen sekava. En hirveästi ihastunut lukijaan, jonka puheen rytmi tuntui koko ajan jotenkin väärältä. En pitänyt tarinan hahmoista, eikä tarina koskettanut tunnetasolla, vaikka kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt  olla sellainen itken-kunnes-nenäliinat-loppuu -kirja.

Lastenkirjakooste

Sylvie Misslin & Amandine Piu:
Missä olet, prinssi Hurmelo?
Lasten Keskus 2017, 34s.
Suom. Rauna Sirola

Missä olet, prinssi Hurmelo? on ihastuttava kuvakirja, jossa lukija (tai kuuntelija) saa valita mihin suuntaan tarina etenee. Olen itse rakastanut tämän tyyppisiä "valitse itse" -kirjoja ja minusta on kerta kaikkiaan mahtavaa, että joku on hoksannut tehdä tällaisen pienille lapsille!

Kaksi prinsessaa, Ruusu ja Josefiina, eivät jaksa enää odottaa unelmiensa prinssin saapumista, vaan päättävät lähteä itse prinssiä etsimään. Matkalla voi tietysti sattua vaikka mitä odottamatonta ja lopputulokseen vaikuttavaa: syödäkö vadelmia vai juodako vettä? Tutkiako autiotaloa vai jatkaa matkaa? Pitäisikö uskaltautua kärryjen kyytiin vai seurata annettuja ohjeita oletetun prinssin talolle?

Olen lukenut tätä kirjaa noin kuukauden pian 5 täyttävälle pojalle. Hän osaa jo ulkoa sen, mitä minkäkin valinnan takana piilee ja nauttii suunnattomasti sitä enemmän mitä pitemmäksi hänen onnistuu lukutuokiota jatkaa. Minusta kirjan kuvitus on todella suloinen, eikä lapsikaan ole sitä moittinut.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
WSOY 2017, 64s.

Kadonneiden eläinten saaren halusin lukea, koska pidän Pasi Pitkäsen kuvitustyylistä. Tässäkin kirjasta parasta on sen kuvitus, joka on pehmeää, värikästä ja täyteläistä.

Juoni on sekä jännittävä että opettavainen. Alussa Matias vie pikkusiskonsa sirkukseen, jonne (mielellään leijona-asuun pukeutuva) Jenni on aina halunnut. Jenni on onnensa kukkuloilla, kun hän pääsee silittämään pientä leijonanpentua, mutta äkkiä jostakin ilmestyy iso otus, joka kaappaa Jennin mukaansa. Matias lähtee takaa-ajoon, joka johtaa syrjäiselle saarelle, joka on täynnä kadonneiksi (eli sukupuuttoon kuolleiksi) luultuja eläimiä.

Tarina oli minun makuuni vähän valju, mutta kuvituksen ansiosta tätä oli ihan mukava lukea useampaankin kertaan.

Timo Parvela: Maukan ja Väykän hyvä päivä
Tammi 2017, 71s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Minä sitten rakastan Maukkaa ja Väykkää. Etenkin Väykkää, mutta ilman Maukkaa en ehkä huomaisi kaikkia Väykän hyviä puolia.

Maukan ja Väykän hyvä päivä on yhden päivän kuvaus. Väykkä herää kärpäsen kutiteltua hänen kuonoaan ja siitä se päivä sitten lähtee käyntiin. Paljon yhdessä päivässä ehtiikin tapahtua: vähän huonosti suunniteltu keksintö, yllättävä paketti postilaatikossa, puheen suunnittelu ja sen pito sekä paljon, paljon muuta.

Pidän kovasti siitä rauhallisesta tunnelmasta, joka tästäkin Maukka ja Väykkä -kirjasta jää päällimmäisenä mieleen, vaikka kovasti kohelletaankin välillä. Kaverukset sopivat hyvin yhteen, vaikka ovatkin kovin erilaisia. Toki kylän muutkin asukkaat ovat sympaattisia ja persoonallisia tapauksia.

Ihana kirja. <3

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
Tactic 2017, 32s.
Suom. Elina Vuori
Kuvitus: Heath McKenzie

Säästin parhaan kirjan viimeiseksi. Andy Leen Älä avaa tätä kirjaa on ehdottomasti hauskinta, mitä olen lasten kanssa lukenut aikoihin. Ensinnäkin merkillepantavaa on jo tämä: isommat lapset eivät enää halua kuunnella iltasatuja ja innostuvat muutenkin tosi nihkeästi kuvakirjoista. Tämän hekin lukivat omasta halustaan heti kirjan nimen luettuaan (kuten myös mieheni, mikä sekin on äärimmäisen harvinaista). Kaikkein parasta on se, että joka ikinen nauroi ääneen!

Takakannessa Andy Lee kertoo kirjoittaneensa kirjan siskonpoikansa 1-vuotislahjaksi. Tämän oli siis tarkoitus jäädä uniikiksi kappaleeksi, mutta onneksi niin ei käynyt.

Kirjan idea on se, ettei kannessa näkyvä olento, tuollainen pitkäjalkainen peikohko, haluaisi kenenkään avaavan tätä kirjaa. Aluksi hän pyytää kauniisti sulkemaan kirjan kannet, mutta mitä enemmän sivuja kääntelee, sitä isompaan ääneen ja näyttävämmin elein hän yrittää saada lukijan jättämään kirjan kesken. Tietenkään tätä ei voi jättää kesken ja loppuratkaisu on ihan hulvaton.

Heath McKenzien kuvitus on mainion ilmeikästä. Taustat on jätetty pääosin yksivärisiksi, mikä toimii valtavan hyvin.

Tykkäsin tästä ihan tosi paljon kuten lapsetkin. Kun kauppareissulla näin tämän hyllyssä, en pysähtynyt harkitsemaan hankintaa vaan ostin heti omaksi. Ehkä pitäisi käydä ostamassa yksi tai kaksi joulupukin konttiin pakattavaksi.

The Commitments

Roddy Doyle: The Commitments
Random House Audio 2013, 3h 38min
Lukija: Laurence Kinlan

The Commitments on minulle sellainen henkilökohtainen nostalgiaklassikkoelokuva. En tiedä monestiko olen sen nähnyt, mutta tosi. Joitakin vuosia sitten ostin itselleni Roddy Doylen Barrytown trilogian (kirjana siis), mutta kas kummaa, senkin lukeminen on jäänyt. Tavallaan onneksi jäi, koska tämä Laurence Kinlanin lukema äänikirja on ehkä paras äänikirja ikinä!

The Commitmentshan on kaveriporukalla koottu bändi, joka treenaa erinäisissä autotalleissa ja varastoissa. Keikoillekin toki päästään ja yleisö tykkää. Mutta sitten on sellaista ylimääräistä säätöä ja keskinäistä kärhämää.

Kinlanilla on mitä mainioin irlantilaisaksentti, joka jo yksinään olisi riittänyt tekemään kuuntelukokemuksesta erikoisen hyvän. Mutta aksentin lisäksi Kinlan laulaa! Hän tulkitsee James Brownia yhtä antaumuksella kuin The Commitmentsin treenejä ja keikkoja. Ihan parasta!

Suosittelen tätä nimenomaista äänikirjaa kaikille niille, jotka kaihtavat äänikirjoja sekä niille, joille The Commitments-elokuva on ollut rakas.

Lempivaatteita

Lotta Jansdotter: Lempivaatteita
Ompele helpoilla kaavoilla luottovaatteet ja asusteet
WSOY 2017, 160s
Suom. Jenna Pahlman

Lotta Jansdotterin Lempivaatteita ilmestyi jo keväällä, mutta olen onnistunut olemaan niin kiireinen, että en ole aiemmin ehtinyt ompelupuuhiin. (Ompelukonekin on rikki, joten ensin piti lainata pikkusiskon ompelukonetta.)

Lempivaatteita esittelee neljä peruskaavaa, joita vain hivenen muokkaamalla voi ommella hurauttaa itselleen kaapin täyteen selkeitä ja edustavia arkivaatteita. Toki näillä kaavoilla voi toteuttaa myös juhlavampia vaatteita ihan vain valitsemalla kankaan tarpeen mukaan.

Kirjan ohjeilla voi toteuttaa muun muassa housut, tunikan, kaftaanin, jakun tai takin, hihattoman topin ja muutamia asusteita. Ulkoasultaan kirja ei ole perinteinen käsityökirja. Tämä muistuttaa ehkä enemmän leikekirjan, vaatekuvaston ja muotilehden yhdistelmää. Vaatteet esitellään lukuisin "tilannekuvin" eri ihmisten päällä. Malleina toimivista ystävistä ja sukulaisista on myös kirjoitettu kivat esittelytekstit, joissa toki korostetaan vaatteiden ihanuutta.

Ihastuin ensiselaamisella Esme-tunikaan. Käytännön syistä, joista pienin ei ole omien ompelutaitojen vajavuus, päätin ensin testata mallia johonkin kaapista löytyvään kankaaseen. Kaappeja siivotessa löysin miehen vanhoja työpaitoja, joista leikkelin kangasta talteen ja vaikka niistä palasista ei ihan tunikaan riittänyt, niin Esme-paitaan kuitenkin.

Ensimmäinen haaste oli kaavojen löytäminen arkeilta. En ymmärrä, miksi kaava-arkeissa ei ole käytetty useita värejä, vaan kaikki on piirretty mustalla. Lisäksi kaava-arkit ovat niin pieniä, että paidankin kaavat piti jäljentää kolmelta arkilta. Eivätkä kaavat edes natsanneet täysin, vaan helmaosio oli sentin leveämpi kuin etuosan yläpuolisko. Ompeleminen oli ihan näppärää, enkä siihen tarvinnut kirjoitettuja ohjeita, mutta tätä testikappaletta en kyllä viitsinyt huolitella tai edes laittaa kaula-aukon muotokaitaletta paikoilleen. Kävi nimittäin niin, että vaikka paita on ihan sievä ja yllättävän istuva, se on minulle auttamatta liian lyhyt. Jos nostan käsiä, kuten usein on tarve tehdä, napa näkyy naapuriin asti. Joten onneksi tein tämän roskakankaasta, enkä kalliista ja kivasta.

Vaatteet on mitoitettu XS-XL -kokoisille. Itse käytän normaalisti koon L ja XL vaatteita, mutta tämän kirjan XL on tarkoitettu hieman pienemmälle. Kaikki mallit on suunniteltu joustamattomalle kankaalle, mikä tuo lisähaastetta oikean koon valitsemiselle.

Lempivaatteita on kivan näköinen ja kaunis kirja. Aion jatkaa ompeluharjoituksia ja toteuttaa lopulta sen tunikankin, jahka ensin testaan sitä vaikka jollain vanhalla lakanalla.

Storyteller

Donald Sturrock: Storyteller -
The Authorized Biography of Roald Dahl
Harper Collins UK, 23h 11min.
Lukija: Stephen Thorne

Kuten tiedätte, Roald Dahl on yksi suosikkikirjailijoistani. Viime vuonna hankin itselleni synttärilahjaksi Donald Sturrockin kirjoittaman elämäkerran Storyteller, mutta jotenkin lukemisen aloittaminen on venynyt. Nyt löysin Storytellerin Storytelin valikoimista ja päätin kuunnella äänikirjana. Ihan hyvä valinta.

Sturrock tunsi Dahlin henkilökohtaisesti, vaikkakaan ei kovin pitkältä ajalta. Dahlin kuoleman jälkeen hänen tyttärensä pyysi Sturrockia kirjoittamaan tämän elämäkerran. Sturrock on haastatellut lukuisia Dahlin läheisiä ja yhteistyökumppaneita, sekä perehtynyt Dahlin kirjeenvaihtoon ja muihin muistiinpanoihin.

En oikein tiedä, millaiseksi persoonaksi olen Dahlin kuvitellut, mutta lukemani/kuulemani jälkeen voin todeta hänen olleen hieman ristiriitainen hahmo. Hän oli vitsikäs, mutta myös hyvin jääräpäinen ja jopa ilkeä. Moni muistaa Dahlin tiukkana ja etenkin työasioissa periksiantamattomana. Dahl ehti työskennelleä Shellin edustajana Tansaniassa, lentäjänä sodassa ja ilmeisesti jonkinlaisena puolivirallisena vakoojana USA:ssa toisen maailmansodan aikana. Dahlin elämä ei ollut pelkkää onnea ja autuutta, vaan hän joutui kokemaan monia suuria menetyksiä.

Äänikirjaan en jaksanut tehdä muistiinpanoja, joten en edes yritä kerrata Dahlin elämää tämän enempää. Hän ehti kuitenkin elää todella mielenkiintoisen elämän.

Sturrockin kirjoitustyyli on hieman kuivakkaa ja raskasta kuunneltavaa. Luulen, että mikäli olisin lukenut tämän kirjan perinteisenä kirjana, lukeminen olisi edelleen pahasti kesken. Äänikirjassa pystyin sentään lisäämään kuuntelunopeutta (tosin vain tabletilla, puhelimessa ei onnistu) puuduttavimmissa kohdissa.

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY 2017, 275s.

Mielensäpahoittajasta olen tainnut aiemmin todeta jotain sen suuntaista, että sympaattinen hahmo, mutta eiköhän tätä lajia ole luettu jo tarpeeksi. Sittemmin kirjaston pikalainahyllyyn ilmaantui Tuomas Kyrön viimeisin kirja, Mielensäpahoittajan Suomi, ja olin ihan että voi miten kivaa, minäpä luen tämän seuraavaksi!

Mielensäpahoittajan Suomi on kertojansa näköinen kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle. Pojantyttärelleen Mielensäpahoittaja juttujaan tässä kertoilee ja niin on jälleen viisaita sanoja, että ihanhan tätä lukiessa herkistyi. Tai jos nyt ei kaikki herkistänyt, niin kovasti olin silti monessa asiassa samaa mieltä.

"Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme enää voi palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän."

Sysisuomalainen jääräpää muistelee itsenäisyyden vuosia sekä koko kansakunnan että oman elämänsä tärkeistä asioista kertoillen. Tätä lukiessa tuli turvallinen olo.

"Kantamisen, synnyttämisen ja syöttämisen takia emäntien on vaikea päästää penikoista irti. Niistä tuntuu, että lapset ovat aina osa heitä itseään niin kuin ne olivat ensimmäiset kuukautensa. Penikat koettavat kieltää saman asian ja katkaista napanuoran monen monta kertaa. Isännän tehtävä on keksiä molemmille muuta puuhaa."

Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
Otava 2017, 253s.
Suom. Lotta Sonninen

Nyt rasti seinään: luin e-kirjan!
Minä, Simon, Homo Sapiens on ollut minulla lainassa ihan perinteisenä kirjanakin, mutta en ehtinyt sitä silloin lukea. Nyt päätin viimeinkin perehtyä kirjaston e-kirja-palveluun kunnolla. Niinpä asensin tabletille tarvittavan lukuohjelman, plarasin hetken tarjontaa ja tämän kannen nähtyäni totesin että tämän luen. Ja niin luin.

16-vuotias Simon ei jaksaisi mitään ylimääräistä vouhotusta. Se on päällimmäinen syy sille, ettei hän ole vielä halunnut kertoa muille homoudestaan. Vanhemmille tuntuu olevan pieni shokki jo se, että Simon on alkanut juoda kahvia, joten voi vain kuvitella, millaisen vastaanoton homousuutinen saisi. Tuskin tuomitsevaa, mutta varmasti näyttävän. Mutta voiko Simon pitää salaisuutensa, kun ihan väärä ihminen päätyy lukemaan Simonin sähköposteja ja alkaa kiristää tätä? Mikäpä siinä oikein muukaan auttaa, kuin alistua vaateisiin, vaikka sitten tosi tehottomasti ja hitaasti.

En oikein tiedä, mitä kaikkea tältä kirjalta odotin, mutta sain kyllä monin verroin enemmän. Nuoret käyttäytyvät kuten heiltä voi odottaakin: vähän huonosti, vaikeaselkoisesti ja tunteikkaasti. Kavereiden kanssa ollaan läheisiä ja puhutaan paljon, mutta ei välttämättä niistä isoimmista asioista, joista eniten haluaisi jonkun kanssa jutella.

Simon on sympaattinen, kuten koko kirja. Tykkäsin ihan älyttömästi. Isoja asioita käsitellään ihastuttavan alleviivaamattomasti.