Daddy

Emma Cline: Daddy
Otava 2021, 216s.
Suom. Kaijamari Sivill

 

Emma Clinen Daddya luin ihan hirvittävän pitkään. Novellikokoelmaa ei ole pituudella pilattu, mutta tämän kirjan kyytiin pääseminen tuntui mahdottomalta. Lopulta sisuunnuin, vaihdoin painetun kirjan äänikirjaan ja kuuntelin pari viimeistä novellia.

Koska lukuprosessi oli pitkä, on kokonaisuudesta hankala sanoa mitään muuta kuin epämääräisiä yleistyksiä. Emma Cline käsittelee kirjassaan miehuutta monelta eri kannalta: on isiä, poikia, puolisoita, ystäviä, työkavereita ja muitakin rooleja. Yhdestäkään novellista ei jäänyt sellaista kuvaa, että tässä nyt stereotyyppisesti puhuttaisiin miehistä, vaan kuvaukset tuntuivat hyvin realistisilta ja moniulotteisilta. Oli kilttejä miehiä, ikäviä miehiä, tunteikkaita ja tunnekylmiä. Enemmän kuitenkin niitä nihkeitä. Kertoja ei läheskään joka novellissa ole mies, vaan miehiä kuvattiin myös naisten/tyttöjen näkökulmasta.

Monipuolisuudestaan huolimatta kirja ei jättänyt kovin positiivista fiilistä. Novellit tuntuivat raskailta. Osassa jo aihepiiri oli kauniisti sanoen ikävä, mutta myös kieli jotenkin takelteli ja esti tarinaan uppoutumisen. 

Voisin toki väittää, että lukuhetki tälle kirjalle oli väärä, mutta kun prosessi kesti lähemmäs vuoden, niin on varmasti pakko myöntää, että tällä kertaa eivät lukijan ja kirjan kemiat kerta kaikkiaan kohdanneet. Kirjan kannesta sentään tykkään edelleen tosi paljon.

Ystävyys

Mirja Hämäläinen: Ystävyys
Kosmos 2022, 10h 38min
Lukija: Heljä Heikkinen

 

Pidin todella paljon Mirja Hämäläisen edellisestä kirjasta, Avoimet suhteet, ja odotinkin todella paljon tätä Ystävyys-kirjaa. Aloitin lukemisen ihan perinteisenä kirjana, mutta koska se oli kirjastosta ja varausjonoa oli, en ehtinyt eräpäivään mennessä kovinkaan pitkälle. No, onneksi pystyin jatkamaan kirjaa äänikirjan muodossa.

Ystävyys on kiinnostava teos, aivan kuten odotinkin. Toisaalta se on harmillisen keskiluokkainen ja naiskeskeinen, joskin kirjailija kyllä kertoo tämän suoraan ongelman/haasteen itsekin tiedostaen. Eniten tämä näkökulman kapeus häiritsi minua pienissä yksityiskohdissa. Esimerkiksi silloin, kun Hämäläinen mainitsee, kuinka ystäville sopivat parhaiten sellaiset lahjat, jotka ovat tavalla tai toisella ylellisiä. Kuten vaikka kalliit herkut tms. Itse olen lahjojen kanssa sillä tasolla, että yhdelle askartelin vuosi sitten poikakalenterin, jonka kuvat vaihtelivat Dingosta Paavo Väyryseen. Viime jouluna ystävien paketeista löytyi kaikenlaista epämääräistä kirjotuista pienistä tauluista munakelloon ja itse askarrelluista silmälasinauhoista (mikähän niiden oikea nimi on?) itse sidottuun muistikirjaan. Ei siis mitään luksusta, vaan jotain, minkä kuvittelen huvittavan lahjan saajaa. Mutta tuskinpa tätäkään lahjomistyyliä kannattaa mitenkään yleispäteväksi ohjeeksi lähteä väittämään.

Hämäläinen käsittelee ystävyyttä monelta kantilta, sivuten myös parisuhteita, jotka nykyisin perustuvat pitkälti ystävyyteen. Rakkauden lisäksi, tietysti. Erityisesti kiinnostuin työystävyyden käsitteestä, jonka tarkkaa määritelmää en enää muista, mutta joka ei välttämättä jatku sen jälkeen, jos toinen osapuoli vaihtaa työpaikkaa. Kestävässä ystävyydessä suhteeseen panostetaan saman verran, odotukset ovat suurin piirtein samat ja parhaimmillaan itse ystävyydestäkin pystytään keskustelemaan yhdessä.

Vaikka äänikirja oli toimiva formaatti, tämä kirja on varmasti parhaimmillaan perinteisesti luettuna, jolloin voi pysähtyä tekemään muistiinpanoja. Uskonkin hankkivani tämän kirjan omaan hyllyyni ja palaavani siihen vielä uudestaan.

Festergrimm

Thomas Taylor: Festergrimm
WSOY 2022, 349s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

 Aaverannassa tapahtuu jälleen seikkailullisia asioita!

Hotelli Nautilukseen odotetaan uutta kunniavierasta. Herbie ja Orvokki järkyttyvät, kun vieraaksi paljastuu Sebastian Ankerias - jonka pitäisi olla vähintään kuollut. Virallisesti Ankerias aikoo avata uudelleen Festergrimmin vahakabinetin, mutta aivan kuten Herbie ja Orvokki arvelevat, perimmäinen syy on kuitenkin jotain aivan muuta.

Minä sitten rakastan näitä kirjoja! Taylorin luoma Aaveranta on täynnä yllätyksiä ja kerroksia; tarinoita, legendoja, mysteerejä ja mielenkiintoisia hahmoja. Jaana  Kapari-Jatan suomennos on lukijaa hemmottelevaa ja kirjaa tuleekin luettua tarpeettoman hitaasti ihan vain lukukokemusta pitkittääkseen.

Festergrimmin vahakabinetin historia on suurelta osin unohtunut ja itse asiassa koko vahakabinetin olemassaolo tuntuu unohtuneen lähes kaikilta. Kuka oli Festergrimm itse, entä hänen mukaansa nimetty kolossaalinen robotti? Entä Pandora ja mitä yhteistä hänellä ja Herbertillä mahtaa olla?

Varkaiden akatemia

J.J. Arcano: Varkaiden akatemia
Aula & CO 2022, 319s.

 

Varkaiden akatemia aloittaa sarjan, joka kertoo varkaille tarkoitetusta, salaisesta sisäoppilaitoksesta. 

Gabriel on taitava taskuvaras, joka käyttää taitojaan vain pakon edessä: kun on saatava rahaa ruokaan hänelle ja isoäidille. Eräänä päivänä Gabrielin varastamasta lompakosta löytyykin rahan sijasta kutsu saapua erääseen tiettyyn paikkaan. Koska lompakon omistaja on vienyt mukanaan Gabrielille tärkeän kolikon - ainoan muiston hänen vanhemmistaan - Gabriel hyppää junaan. Matkan päästä löytyy koulu, joka opettaa taitavia rikollisia entistä taitavammiksi. Koulun tarkoituksena ei kuitenkaan ole saada aikaan mitä tahansa huippurikollisten armeijaa, vaan koulun oppilaiden odotetaan käyttävän taitojaan vain hyvään. Taitoja tulisi käyttää ainoastaan silloin, kun haluaa palauttaa jotakin kerran varastettua oikealle omistajalleen tai muuta vastaavaa. Vähitellen Gabrielille selviää, että myös hänen vanhemmillaan on yhteys tähän oppilaitokseen.

Luin Varkaiden akatemian yhdessä 10-vuotiaan kuopuksen kanssa. Hän ihastui valtavasti ja kyseli heti, joko kirjaan on saatavilla jatkoa. Tarina itsessään on kiinnostava ja vetävä, mutta minua häiritsi sen pottermaisuus. Oppilaat jaetaan ryhmiin tiettyjen ominaisuuksiensa mukaan, heille jaetaan pisteitä ja ennen kaikkea Gabriel tuntuu jotenkin ylitaitavalta tapaukselta. 

No, vaikka kirja ei ollutkaan täysin minun mieleeni, on paljon tärkeämpää, että se upposi täysin lähempänä kohderyhmää olevaan lukijaan. Eli mainio kirja, joka tekee sen, mihin vain hyvä tarina pystyy: herättää mielenkiinnon ja saa odottamaan lisää.

 

Rajaton

Tiffany D. Jackson: Rajaton
Karisto 2022, 8h 42min
Suom. Peikko Pitkänen
Lukija: Rebekka Kuukka

Tiffany D. Jacksonin Rajattomasta tiesin etukäteen sen verran, että kyseessä on rankka  tarina. Niin todellakin oli. Laulajan urasta haaveileva Enchanted on onnensa kukkuloilla, kun menestyvä laulaja Korey Fields lähestyy häntä erään koe-esiintymisen lopuksi. Vaikka Enchanted ei menesty kyseisessä koe-esiintymisessä, Fields haluaa auttaa tätä laulajan uran alkuun. Aluksi Fields onkin tukena kaikilla mahdollisilla tavoilla: opastaa laulujen kirjoittamisessa, studiotyöskentelyssä, laulutekniikassa ja tarjoaa olkapäätään myös silloin, kun Enchantedilla on muita murheita. 

Vähitellen Fieldsistä paljastuu kuitenkin pelottavampia puolia. Yhteisestä kiertueesta muotoutuu painajainen, kun Fields vie Enchantedin puhelimen, lukitsee tämän omaan huoneeseensa ja estää tätä käymästä edes vessassa. Vanhemmat ovat luonnollisesti huolissaan ja yrittävät saada yhteyden tyttäreensä.

Toisessa aikatasossa, nykyhetkessä, on tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Joku on kuollut, mutta syyllisestä ei ole varmuutta.

Rajaton ei kerro suoraan R Kellystä, mutta yhtymäkohtia on tietoisesti paljon. Miten on mahdollista, että menestyvä laulaja voi vuosikausia käyttää hyväkseen nuoria naisia ilman että kukaan puuttuu asiaan, vaikka se on vähintään lähimpien yhteistyökumppaneiden tiedossa? Rajaton kuvaa hyvin sitä, miksi uhrien on niin vaikea kertoa tapahtuneesta, miten vaikea heidän on tulla otetuksi todesta kun vastapuolena on tunnettu - ja pidetty - julkisuuden henkilö.

Satumaa

Stephen King: Satumaa
Tammi 2023, 656s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Ai että, ai että, ai että!
Kuten tiedätte, Stephen King on yksi lempikirjailijoistani. Siksi odotukset ovat usein korkealla ja toisaalta saatan lukea hänen tuotoksiaan melkoisen kaunistelevien silmälasien läpi. Silti Satumaa oli minusta ihana kirja.

17-vuotiaan Charlie Readen elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Arki ei suoranaisesti helpotu, kun hän pyöräillessään sattuu kuulemaan erään talon takaa koiran haukuntaa ja voipuneita avunpyyntöjä. Psykotaloksi kutsutussa, ränsistyneessä talossa erakkona asuva Howard Bowditch tarvitsee kipeästi apua ja yllättäen apuun astuu Charlie. Bowditchin pihassa on lukittu vaja, josta kuuluu ajoittain omituisia ääniä ja lopulta Charlien on otettava selvää äänten aiheuttajista.

Satumaa alkaa tavallaan hyvin verkkaisesti. Paljon tapahtuu kyllä, mutta pitkällä aikavälillä. Varsinaisen seikkailun käynnistyminen tapahtuu vasta 200+ sivulla ja se seikkailukin käynnistyy hitaasti. Mutta nautin tästä rauhallisuudesta todella paljon! King viittaa lukuisiin perinteisiin satuihin, osaan hienovaraisesti, osaan vähän turhankin alleviivatusti - vähemmälläkin lukija olisi osannut lankoja yhdistää. Satumaa onkin kuin satu itsekin.

Suomennos on valtaosin tasokasta, mutta kaksi kertaa kryptat muuttuvat kryptoiksi, mikä latistaa väistämättä jännitystä. Ja yksi neitseyskin tässä menetetään. Sitä jäin ihmettelemään, miksi suomennoksesta on jätetty pois alkuperäisen kirjan pienet, lukujen aluissa olleet kuvat. Minulla on kirja myös englanninkielisenä, joten pääsin sentään katsomaan kuvat siitä.

Satumaa on kiehtova satu aikuisille kaikille.

Skandar ja yksisarvisvaras

A.F. Steadman: Skandar ja yksisarvisvaras
Tammi 2022, 455s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Aloitimme kuopuksen kanssa Skandarin lukemisen iltasatuna heti sen saatuamme. Loppusyksy oli kuitenkin turhan kiireinen ja sitten painoi joulukin päälle, joten lukeminen venyi ja venyi. Lopulta kuuntelimme puolet kirjasta äänikirjana palapeliä tehdessä.

Skandar ja yksisarvisvaras esittelee yksisarviset aivan erilaisessa valossa, kuin mihin olemme tottuneet. Nämä yksisarviset eivät ole söpöjä eivätkä edes kovin kilttejä, vaan pahimmillaan vaarallisia, arvaamattomia ja pelottavia lihansyöjiä. 

Skandar Smith on aina halunnut yksisarvisratsastajaksi. Hän asuu isänsä ja siskonsa kanssa mantereella, yksisarvisia koulutetaan yhdellä syrjäisellä saarella. Joka vuosi järjestetään koe, jonka läpäisseet pääsevät saarelle testaamaan, avautuuko heille hautomon ovi ja odottaako heitä yksisarvisen muna. Tänä vuonna on Skandarin vuoro osallistua kokeeseen, mutta koeaamuna häntä ei päästetäkään osallistumaan koko kokeeseen. Skandar on todella tyrmistynyt ja pettynyt. Yllättävien käänteiden kautta Skandar kuitenkin päätyy yksisarvissaarelle, mutta hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan mystisiä asioita toisensa perään. 

Kirjan maailma tuntuu sekoitukselta Pokemoneja ja Harry Potteria. Yksisarvisen kasvattajat jaetaan ryhmiin heidän elementtinsä mukaan ja sitten opetellaan hallitsemaan tuota elementtiä. Pottereiden tapaan tässäkin on oppilaiden välistä vastakkainasettelua ja kaunoja ja välillä tuntuu että itse seikkailu ja sellaisen ylimääräisen draamailun alle.

Kokonaisuutena - ja etenkin nämä minua häirinneet yhtäläisyydet pokemoneihin ja pottereihin sivuuttaen - Skandar ja yksisarvisvaras on kuitenkin vauhdikas ja yllättäväkin seikkailu, joka tarjoaa myös aivan uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin fantsiahahmoihin.

I'm glad my mom died

Jennette McCurdy: I'm glad my mom died
Simon & Schuster 2022, 305s.

 

Viime jouluna kirjoitin joulupukille ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ensimmäisenä listalla oli tämä Jennette McCurdyn muistelmateos I'm glad my mom died. Kirjan nimi ei ole kiertoilmaus tai vitsi, vaan tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, miltä se kuulostaakin.

En ole seurannut McCurdyn uraa missään vaiheessa. iCarly-TV-sarjan aikoihin olin jo nuori aikuinen ja ohjelma auttamattomasti liian lapsellinen.  Tämä ei kuitenkaan häirinnyt lukemista millään tavalla. Ehkä ennakkokäsitysten puuttuminen oli hyväkin asia?

Jennette McCurdy oli vasta 6-vuotias, kun hänen äitinsä alkoi kuskata häntä koe-esiintymisissä ja opettaa, mitä häneltä odotetaan. McCurdyn äiti olisi itse halunnut näyttelijäksi, mutta elämä tuli väliin. Nyt hän halusi tyttärensä saavan kaiken sen, mistä hän itse oli jäänyt paitsi. McCurdy kävi näyttelykoulutuksissa, erilaisilla tanssikursseilla, opetteli hymyilemään juuri oikein ja kaikkea muutakin mahdollista. Hänen omia haaveitaan äiti ei koskaan edes kysellyt.

Jo kirjan alussa käy ilmi, ettei McCurdyn äiti ollut millään asteikolla tasapainoinen ihminen. Hän sai usein raivokohtauksia ja heitti miehensä ulos talosta liki viikoittain. Yhdelle perheen pojista hän oli kertonut selkeästi tämän olevan hänen "least favorite child". Äiti pesi tyttärensä vielä sittenkin, kun tämä oli 18 ja tyttären muuttaessa ensimmäiseen omaan asuntoonsa äiti pesiytyi sinne yökyläilemään kuukausiksi. Äiti myös keräsi jatkuvasti sympatiapisteita sairastamallaan syövällä, joka oli saatu remissioon. 

McCurdyn kirjoitustyyli on toteava ja paikoin humoristinen. Vaikka tapahtumat ovat ajoittain järkyttäviä, niitä ei ruovita auki juuriaan myöten vaan todetaan tapahtunut ja jatketaan eteenpäin. Vähän kuin aiemmin blogaamassani Hannah Gadsbyn Nanettessa: yksityiskohdilla ei ole tarpeen mässäillä, asiat ovat kauheita ilman niitäkin.

On varmaan aika kamalaa pitää näin kamalasta kirjasta, mutta minusta I'm glad my mom died oli todella hyvä kirja. Se kertoo sellaisesta maailmasta, joka on itselle todella vieras - onneksi.

PS: Näköjään aikuistenkin kannattaa muistaa joulupukkia kirjeillään! Sain nimittäin toisenkin toivomani asian: sellaisen kameran, joka tulostaa kuvat saman tien <3

Sirkus Kummajuna

Päivi Alasalmi: Sirkus Kummajuna
Kvaliti 2022, 122s.
Kuvitus: Sofia Mikkola

 

Sirkus Kummajuna ei ole mikään tavallinen juna, edes sirkusjunaksi. Tämän sirkuksen esiintyjillä on nimittäin toinen toistaan kiinnostavampi tarina taustallaan tai kerrottavanaan.

Jokaisen sadun voi lukea itsenäisenä tarinana, mutta ne nivoutuvat kauniilla tavalla yhteen ja muodostavat ihastuttavan ja koskettavan kokonaisuuden. Yhdistävänä tekijänä on paitsi itse sirkus, myös eräs epäonninen prinsessa.

Alasalmella on upea taito kirjoittaa perinteisen tuntuisia satuja, joissa on kuitenkin raikas ja jollakin tapaa nykyaikainen ote. Säästelin Sirkus Kummajunan lukemista pitkään ja yritin lukea sitä satu kerrallaan. Sitten iski kuitenkin ahneus ja paria ensimmäistä satua lukuun ottamatta luin koko kirjan kerralla.

Sofia Mikkolan kuvitus on sadunomainen ja värikäs, joskin sävyt ovat omaan makuuni hieman liian synkkiä.

Joka tapauksessa Sirkus Kummajuna sopii todella hyvin luettavaksi kaiken ikäisille. Parhaimmillaan uskon sen kuitenkin olevan yhdessä lasten kanssa luettuna, sillä jaettu ilo on suurempi ilo.