He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.