Helsingin kirjamessutunnelmia

Olipa hauskat messut!

Lähdettiin reissuun siskon kanssa ja kylläpä olikin mitkä lie planeetat tai sellaset kohillaan. Oli kirjoja, kirjapuhetta ja ennen kaikkea todella ilahduttavia ihmisiä!

 

 

Torstaina kiiruhdettiin reipasta tahtia junalta hotelliin, syömään jotain pientä ja sitten messuille, sillä esikoinen toivoi Paleface-kirjaansa nimmarin. Haastattelu oli kiinnostava näin kirjan lukeneellekin ja kuten kuvista ehkä näkyy, myös se nimmariosuus oli oikein onnistunut. Sekä Miettinen (vai pitääkö mun nyt puhua koko ajan Palefacesta? En tiedä.) että kirjan kirjoittanut Miska Rantanen juttelivat rennosti, vaikka jonoakin jo oli.
Saatoin vähän hymyillä.

 

Muuten se torstai kuluikin messuhallia kierrellessä ja esiintymislavojen sijainteja kartoittaessa. Väkeä oli, mutta hyvin mahtui vielä kulkemaan.

 

Perjantaiaamu alkoi hyvin heti aamupalalla. Osuttiin samaan pöytään erittäin mukavan seinäjokelaisen rouvan kanssa ja juteltiin kirjoista, keräilemisestä, hallituksen tehkää-lapsia-niin-saatte-rahaa -ideasta, paperinukeista ja tietysti myös kirjamessuista.

 

 

Kuunneltiin Miina Supisen haastattelu ja jatkettiin messuosastojen koluamista. Yritin päästä Osuuskumman kojulle, mutta heitä vastapäätä oli niin innokas feissarikaksikko, että kun heistä pääsi eroon, ei enää uskaltanut pysähtyä lähimaillekaan.

Istuskeltiin pitkä tovi kirjasomen tapaamispaikalla, jossa juteltiin vaikka mitä vaikka kenen kanssa, mutta nimiä ei taidettu hoksata mainita. :D

 

Koko messujen parhaat, kovaäänisimmät ja eniten poskissa tuntuneet naurut tarjosi Sukupolvileikkauksen livejakso, jota oli katsomassa suuri joukko yhtä paljon nauravia katsojia. Ihailen älyttömästi näiden kolmen kykyä - ja nopeutta - puhua hauskasti, mutta myös asiaa. Nimmaritkin hain Fathi Ahmedilta ja Lina Schifferiltä (joka myös ystävällisesti kirjoitti nimenselvennöksen :D), mutta Mikko Kuustosella oli niin kiire, että se jäi puuttumaan.
Mutta ei se mitään, mikäli Mikko tai joku hänen lähipiiristään sattuisi näkemään tämän postauksen, niin tiedoksi että voin kyllä antaa osoitteeni nimmaria varten!

Messujen jälkeen käytiin vielä kirjabloggari/-someporukalla syömässä ja sitten olikin jo pakko päästä nukkumaan.

 

 

Lauantaina nukuttiin pitkään, mutta ehdittiin hyvin seuraamaan keskustelua sarjakuvakustantamisen kriisistä. Ennen esitystä sisko hoksasi, että Pauli Kalliohan istui aivan meidän vieressä ja sitten juteltiinkin tovi Nivalasta ja Tuiskulasta. 

Myös sisko oli saanut lapseltaan nimmaritoiveen, (Salla Simukan kirjaan Poika ullakolla, poika kellarissa), joten kävimme kuuntelemassa keskustelua nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta. 

Mukavan lounastauon jälkeen suunnattiinkin lastenalueelle kuuntelemaan Kukkumaanmenoaika-kirjan esitystä. Ja siitäpä alkoikin messujen kohokohta! Tavallaan tää tarina ei ole ollenkaan mun kerrottavaksi tarkoitettu, kun seurasin vain sivusta, mutta kerron silti! Siskohan siis kuvitti tuon kirjan ja siinä ennen esityksen alkua toinen kirjoittajista, Sanna Stellan, kertoi että Pirjo Heikkilä (toinen kirjoittaja) ja haastattelija ovat molemmat estyneet, joten voisiko Tiina tulla mukaan lavalle. Ja tietysti se meni ja jotenkin tilanne meni niin, että pian Stellan luki satua Räkää syövät marsut ja Tiina näytteli siihen kuvituksen!

Kuva on tosi huono, koska lastenalue oli niin älyttömän pimeä, mutta siellä se sisko istuu telkkarin alla oikealla! Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan esityksen jälkeen sisko päätyi myös Stellanin kaveriksi signeeraamaan kirjoja ja aivan sen vieressä oli M.A. Numminen!

Kuulostanko tosi hihkuisalta? No ei ihme, koska kyllä olen ihan tolkuttoman ylpeä siskon heittäytymiskyvystä! 

Seuraavaksi ohjelmassa piti olla Liv Strömquistin haastattelu, haastattelijana Li Andersson. Sain hyvän paikan eturivissä ja ihmettelin, että nyt on kyllä ihan eri kirjat esillä täällä ja niinhän siinä alkoikin Nobel-voittajan tuotannon esittely. Satunnainen ohikulkija osasi sentään kertoa, että esiintyminen oli peruttu ja myöhemmin illalla löysin tiedon kirjamessujen nettisivuiltakin. Olisin kuitenkin toivonut, että ohjelmamuutoksesta olisi mainittu korvaavan esiintymisen alussa.

Ei tämä pettymys kuitenkaan kauheasti ehtinyt harmittaa, koska kaikkea muuta kivaa oli jo ehtinyt tapahtua.

Jossakin kohtaa lauantaita osuttiin Hertta Kustannuksen osastolle samaan aikaan Siri Pettersenin kanssa ja siitäkin kehkeytyi oikein hauska juttutuokio. Puhuttiin korviksista ja annoin Pettersenille yhdet kirjakorvikset. Onkohan muuten tuossa kuvan oikeassa reunassa taustalla J.S. Meresmaa?

Vielä perjantaina olin itsestäni tosi ylpeä, kun olin onnistunut pitämään kirjaostokset todella maltillisena. Jotenkin lauantaina kuitenkin lipsahti ostohousut (tai -hame) jalkaan ja matkalaukkuun piti saada tungettua 19 ostettua ja neljä saatua kirjaa... Ei ihme, että laukku oli aika painava.

Kuten jo alkuun totesin, messut oli ihan huikeat.
Harmia tuotti oikeastaan vain mun uuden puhelimeni typerä kamera, joka on ihan tolkuttoman hidas. Kameran toiminta muistuttaa 90-luvun nettiä: kaikki lagaa, eikä mikään onnistu. Siksipä mulla ei olekaan messuilta kuin muutama onnistunut kuva, muut ovat tätä luokkaa:

Alle vuoden päästä messuillaan uudestaan! Jee!

Icebreaker - Sulavaa jäätä

Hannah Grace: Icebreaker - Sulavaa jäätä
Otava 2024, 461s.
Suom. Tuulia Vihanto

 

Icebreaker on tullut useaan kertaan vastaan Instagramissa ja monien muiden lailla kiinnostus heräsi. Kirjan juonesta ei ollut suurempia ennakkotietoja, vain sen verran että taitoluistelija ja jääkiekkoilija siinä alkaa jotain säätään. Takakannessa on oikein chilin kuvalla varustettu K18-merkintä, joka sitten antaakin vähän enemmän käsitystä siitä, millaisesta kirjasta on kyse.

No, tuosta sisältövaroituksesta olinkin jo kuullut etukäteen, joten tavallaan en yllättynyt kirjan mittavasta ja tarkkaan kuvaillusta panosisällöstä. Ja juoni nyt tosiaan on kutakuinkin sellainen, että taitoluistelija ja jääkiekkoilija alkavat peuhata yhdessä, on kaikkea draamaa luisteluparin kanssa ja hirveästi isoja tunteita ja niin edelleen. 

Kansikuvan ja sisällön ristiriidasta on varmasti sanottu jo kaikki mahdollinen, mutta yhdyn siihen kuoroon: ei hyvänen aika!!! Kansikuvan perusteella olisin lykännyt tämän nuortenosastolle ja olettanut, että joku sellainen kiva highschool-romanssi tämä varmaan on. Mutta ei ne ristiriidat mun mielestä ihan siihen jääneet, vaan juoni itsessään on melkoinen teinidraama, mutta seksikohtaukset on haettu jostain pornhubin etusivulta.

Aivan kirjan alkumetreillä Anastasia, se taitoluistelija, kertoo hyvin suoraan, ettei hän etsi vakavaa seurustelusuhdetta. Hän haluaa panostaa taitoluisteluun täysillä, eikä kalenterissa ole tilaa pariutumiselle. Anastasia nauttii kyllä seksistä, mutta siihen ei tarvitse liittyä mitään sen kummempia sitoumuksia. Nate, se jääkiekkoilija, on itsekin nauttinut sänkyseurasta jos toisestakin, mutta Anastasian kanssa hän haluaisi eksklusiivisen suhteen.

Vaikka Icebreaker on ihan viihdyttävä ja jouhevalukuinen romaani, mulle siinä oli muutama iso kompastuskivi. Nämä saattaa mennä juonipaljastusten puolelle, joten jos haluat säästyä niiltä, kannattaa lopettaa postauksen lukeminen tähän! Ensinnäkin näissä seksikohtauksissa korostetaan toistuvasti sitä, kuinka hillittömän iso kalu Natella on. Siis ihan uskomattoman iso! Tiedätte kyllä mitä tarkotan, sellasta joka ei meinaa mahtua minnekään... [silmienpyörittelyemoji tähän] Ihan oikeasti toivoisin, ettei sellasta jättisuuren pippelin ihannointia enää väkisin pidettäis yllä, koska uskoakseni miehilläkin riittää ulkonäköpaineita jo ennestään. Anastasiallahan on sitten tietenkin maailman tiukin värkki, mutta onneksi se lotisee jatkuvasti, joten nou hätä. Toisekseen tympi, että kun kerrankin on nuori naishahmo, joka nauttii seksistä ilman sitoutumista, niin äkkiäkös tämä asia sitten muuttui. Ja epilogi on sen luokan "happily ever after" -että ei mitään rajaa. Plussaa annan siitä, että ihan jokaista sekstailua ei kirjoitettu auki.

Tästä kirjasta tuli - varmasti suurimmaksi osaksi kannen ja sisällön välisen ristiriidan vuoksi - sellainen olo, että söpössä paketissa tarjotaan kirjallista aikuisviihdettä niille, jotka eivät halua myöntää sitä lukevansa. Ihan ok toki, mutta toivon ettei kukaan söpöstelyä kaipaava kovin pahasti sisällöstä järkyty.

Kiltin tytön murhaleikki

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaleikki
Karisto 2024, 137s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Olen lukenut Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan (ja katsonut siitä tehdyn tv-sarjan, joka ei kyllä tavoita kirjojen tasoa), joten totta kai halusin lukea myös tämän Kiltin tytön murhaleikin, joka on ikään kuin esiosa varsinaiselle sarjalle.

Odotukset eivät olleet hirveän korkealla, mikä oli hyvä asia, sillä kyllähän tämä jää aika latteaksi. Pip ja joukko ystäviä kokoontuu murhaillallisille, eli leikkimään porukalla suljetun huoneen murhamysteeriä. Sinänsä idea on mainio, varsinkin näin kun en ole itse vastaaviin tapahtumiin osallistunut. Peli kulkee sääntöjen mukaan ja Pip osoittaa olevansa taitava päättelemään asioita. Mutta siinäpä tän kirjan sisältö sitten oikeastaan onkin. Nuoret leikkivät ja lähtevät sitten koteihinsa. Loppu.

Ei tästä kuitenkaan ihan rahastuksen maku tullut suuhun, eli kiva kun tämäkin suomennettiin - lukijoita varmasti riittää.

Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

Mun huikea rakkaus

 

Jenny Jägerfeld: Mun huikea rakkaus
Otava 2024, 381s.
Suom. Katriina Kauppila

Sigge-sarjan viimeinen osa on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmatkin!

Ensin kaikki Siggen elämässä näyttää tosi hyvältä: luokkaretki lähestyy ja vaikka rahaa kassasta vielä puuttuukin, luokka ryhtyy kiivaaseen loppukiriin. Sigge on ihastunut Adrianiin, joka on tosi kiva ja söpö. Kotona on samaa sekoilua kuin aina, mutta Sigge on jo tottunut aika lailla kaikkeen, jopa Krillen tasaisesti vaihtuviin projekteihin. Nyt on vuorossa realityshow.

Mutta sitten äiti alkaa puuhata muuttoa omaan asuntoon. Lasten kanssa toki, mutta pois mummon luota, ja se ei tunnu kivalta. Eikä sekään, että yksi luokkakaveri haukkuu koko ajan homoksi. Sigge kyllä tykkää pojista, mutta ei hän tällä tavalla haluaisi asiasta tiedottaa.

Jenny Jägerfeldin luomat tyypit ovat mahtavia. Rakastan Siggen pikkusiskoja, etenkin Majkenia JOLLA ON AINA PALJON KOVAÄÄNISTÄ SANOTTAVAA, VAIKKA EI OLISI PARAS HETKI! Perhedynamiikka ylipäätään on kaikista solmuistaan huolimatta lämmin ja ihana, joten vaikka menisi huonostikin, niin ainakin niitä välittäviä ihmisiä on ympärillä.

Hyvin lämminhenkinen sarja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita.

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.

En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava 2023, 256s.
Suom. Helinä Kangas

Marika Helovuo oli jokin aika sitten meidän kirjastossa vinkkaamassa vinon pinon kiinnostavia kirjoja. Tämä Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä kuulosti todella hyvältä. Fyysistä kirjaa en saanut käsiini, joten kuuntelin äänikirjana. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi ollut parempi odottaa sitä paperikirjaa, sillä äänikirjan lukijan tapa muunnella ääntään henkilöiden välillä oli häiritsevä.

Tarina itsessään oli kuitenkin juuri sitä, mitä odotinkin.
Lukutaidoton ja kampurajalkainen Davide on käytännössä asunut sikalassa. Hänen isänsä ei näe mitään tarvetta koulutukselle, joten perheessä ainoastaan tytär osaa lukea edes vähän. Davide on ystävystynyt paikallisen köysitehtailijan tyttären kanssa ja Teresa onkin onnistunut opettamaan Davidelle aakkoset sekä numeroita. On vuosi 1942 ja pieneen Tora e Piccillin kylään tuodaan Mussolinin määräyksestä joukko juutalaisia auttamaan peltotöissä. Paikalliset eivät ilahdu juutalaisten tulosta, vaikka apukädet ovatkin tarpeen. Vähän omaksikin yllätyksekseen Davide liittyy joukkoon, joka hyökkää juutalaisten kimppuun.

Davide ei kuitenkaan jatka juutalaisten piinaamista. Päin vastoin, hän tutustuu erääseen mieheen ja tämän poikaan. Mies opettaa Davidea lukemaan, mutta kun tämä selviää kotona, ongelmia alkaa kertyä entisestään.

Haluaisin sanoa, että kirjan kerronta on kaunista. Luulen kyllä että niin se olikin, mutta tämä äänikirjaformaatti ei nyt tehnyt mitään oikeutta tarinalle. Kirja ei ole pitkä, mutta kuuntelin sitä viikon, mikä on minulle pitkä aika. Tämä pätkäinen kuuntelu sai tarinan venymään ja tuntumaan pitkitetyltä, vaikka tuskin se sitä oli.

Ehkä palaan tähän joskus myöhemmin, ihan perinteisesti lukemalla.

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.