Tuiskula

Merja Kukkola: Tuiskula - huveja kansalle
Nivala-seura ry 2024

 

 

Kun jossain joku mainitsee Tuiskulan, olen heti kärppänä kuuntelemassa, mitä siitä puhutaan ja jakamassa omia muistojani. Onkin selvää, että Merja Kukkolan Tuiskula-historiikki piti saada lukea.

Omat Tuiskula-muistoni ovat vuosilta 1994-1996. Olen niitä, jotka pääsi Tuiskulaan vasta rippikoulun jälkeen, mutta kyllä minä siellä sitten ravasinkin lähes joka lauantai parin vuoden ajan. Olin töissä Tuiskulan grillillä ja sitten lipunmyynnissä, ihan siksi että pääsin muulloin sisälle puoleen hintaan. Bändeillä oli harvoin merkitystä, DJ:llä vielä vähemmän: mulle Tuiskula oli paikka, jossa sai viettää aikaa kavereiden kanssa, tutustua uusiin ihmisiin, tanssia, maleksia ja pitää hauskaa. Ennen kaikkea se oli turvallinen ympäristö alaikäisillekin.

Tuiskula - Huveja kansalle on kiinnostava, mutta rakenteellisesti takkuinen teos. Alkuun muistellaan Tuiskulan huippuvuosia liki sadan sivun verran, sitten hypätäänkin ajassa taaksepäin 1920-luvulle ja lähdetään seuraamaan Tuiskulan syntyaikoja. Tuiskulasta ja Tuiskumajasta puhutaan sujuvasti rinnakkain, vaikka olivat kaksi ihan erillistä paikkaa. (Kartta olisi muuten ollut hyvä lisä! Kyllä paikallinen osaa sijoitella ainakin useimmat kirjassa mainitut paikat kohilleen, mutta ulkopaikkakuntalaisille ja nuoremmille sukupolville ei Mari-baarikaan sano yhtään mitään.) Ehdin jo turhautua siihen, että Metallican keikka mainittiin useaan kertaan, mutta vain virkkeellä tai kahdella. Lopulta laajempia keikkakuvauksia tuli vastaan kirjan viime metreillä.

Kirjaan on koottu muistoja ja kokemuksia haastatteluilla, sekä kirjoittajan sukulaisilta ja ystäviltä. Olisin halunnut tietää, miten haastatellut on valittu. Avoin haastattelukutsu jossakin?

Ai niin, Kukkola kirjoittaa, että Tuiskulan takahuoneeseen pääseminen vaati vaivannäköä. Ei vaatinut silloin 90-luvulla! 😄 Ovet oli harvoin lukossa ja monet kerrat me vain lompsittiin peremmälle. Siellä syötiin voileipiä, jututettiin bändejä ja roudareita ja kerättiin nimmareita. 

Hienoa, että Tuiskulasta on nyt kirjoitettu kirja! Laajuutta ja ajallista tasapuolisuutta olisin kaivannut enemmän. Harmillisen paljon oli tekstiin jäänyt kirjoitusvirheitä, mutta sattuuhan näitä.

Taskupainos

 

Katja Kallio: Taskupainos
Anna-Leena Härkösen elämästä
Otava 2025

 

Kävi sillä lailla jännästi, että meinasin palauttaa Anna-Leena Härkösestä kertovan Taskupainoksen lukemattomana kirjastoon, mutta sitte vahingossa luinkin siitä kaksi kolmannesta yhessä illassa!

Katja Kallio on kirjoittanut ystävänsä muistelmat minä-muodossa ja ainakin näin Härköstä tuntemattomalle teksti menee ihan täydestä: aivan kuin Härkönen istuisi samassa pöydässä ja kertoilisi juttujaan.

Jutut pomppivat välillä sinne tänne, kuten muistellessa usein käy. Kokonaisuus toimii hyvin ja on tosiaan harvinaisen vetävää tekstiä. Härkönen kertoo elämästään avoimesti, mutta ei jää kuvaamaan ikäviäkään tapauksia yksityiskohtaisesti.

Pidin tästä paljon. Tyylikäs ja napakka toteutus.

 

Tytöt tytöt tytöt

 

Ilona Ahti & Daniela Hakulinen: Tytöt tytöt tytöt
Tammi 2025
Lukija: Minka Kuustonen

En ole nähny Tytöt tytöt tytöt -elokuvaa, mutta esittelytekstin mukaan tämä kirja menee askeleen syvemmälle hahmoihin ja tapahtumiin. Kirjan lyhyydestä huolimatta henkilöhahmot tosiaan ovat ihan kokonaisen tuntuisia: on luonnetta, ajatuksia, arkisia juttuja ja vähän isompia asioita.

Kertojina vaihtelee Mimmi, Rönkkö ja Emma, kolme lukiota käyvää nuorta. Mimmi on ärhäkkä ja omapäinen, Rönkkö haaveilee edes joskus tuntevansa perhosia vatsassa ja himoa yms., Emma taas treenaa päämäärätietoisesti kaunoluistelua. Mimmi ja Rönkkö työskentelevät smoothie-baarissa ja siellä Mimmi tutustuu Emmaan. 

Rönkköön olisin halunnut syventyä enemmänkin, mutta hän jää harmillisesti Mimmin ja Emman varjoon. Rönkkö on kiinnostava hahmo ja hänen tuskittelunsa seksin ja/tai tunteiden kanssa ansaitsisi kirjallisuudessa enemmänkin näkyvyyttä. 

Ystävyyttä, perhekuvioita, ihastumisia ja ihastumisen kaipuuta. Kompakti ja nopealla temmolla etenevä tarina, jonka kuuntelin ihan huomaamatta yhellä kertaa.

Unohtumattomia tarinoita Dingosta

Sami Lotila: Unohtumattomia tarinoita Dingosta
Readme.fi 2024, 230s.

 

Unohtumattomia tarinoita Dingosta on kirja, jonka toivoin tarjoavan juuri paitsi niitä unohtumattomia Dingo-tarinoita, myös jotain uutta. Kirja koostuu haastatteluista (myös Lotilan itsensä, mikä oli aika jännä ratkaisu), jotka ainakin äänikirjamuodossa kuulostivat kovin toisteisilta. On alaotsikoita tai ingressejä, joiden sisältö sellaisenaan tulee hetken kuluttua siinä varsinaisessa tekstissä. Kirjaan ei ole haastateltu Dingon jäseniä, mutta muutamia heidän kanssaan työskennelleitä kuitenkin. Lisäksi on haastateltu esimerkiksi faneja ja Levoton tuhkimo -elokuvan ohjannutta Mari Rantasilaa. 

Ehkä kirjan kiinnostavin anti oli se lyhyt haastattelupätkä, jossa kerrottiin, millaisissa hinnoissa Dingon levyt/nimmarit ja oheistuotteet ovat keräilijöiden keskuudessa. Ja sekään ei hirveästi kiinnostanut...

Kirjaa vaivaa Neumann-keskeisyys ja vähän jäi myös sellainen siloiteltu fiilis. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään negatiivisia muistoja, hädin tuskin neutraalejakaan, vaan pelkkää hyvää muisteltavaa. En kyllä kaipaakaan mitään retosteluja ja mustamaalaamisia, mutta minulle tämä on näköjään joku uskottavuuskysymys: hyvilläkin tyypeillä on huonoja puolia.

En oikein tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Ihan kiva, että on kerätty kansiin nämä muistot, mutta ei nämä nyt järin unohtumattomia ainakaan näin ulkopuolisen mielestä olleet...

Metsän väki

Joanna Heinonen: Metsän väki
Robustos 2024, 317s.

 

Luin Joanna Heinosen Veren väki -kirjan lukupiirissä melkein tasan kolme vuotta sitten. Jatko-osaa, tai tällaista sisarteosta, en osannut sille odottaa, mutta lukulistallehan se meni että humpsahti.

Ajallisesti Metsän väki alkaa oikeastaan jo ennen Veren väen tapahtumia, mutta vaikka kerronnan tempo on reipas, tämän kirjan tarina venyy hiukan pitemmälle. Kirjat limittyvät toisiinsa paljonkin ja vaikka tämä ei varsinaisesti jatko-osa olekaan, niin kyllä tässä paljastuu Veren väen tapahtumista sen verran oleellisia asioita, että suosittelen sen lukemista ensin.

No joka tapauksessa tässä kirjassa keskitytään Oliviaan, joka on metsänhaltia. Metsänhaltiat saavat kutakuinkin teini-iässä kyvyn muuttua joksikin eläimeksi. Merkittävä tapahtuma ja kyky ei kuitenkaan Olivian kohdalla mene toivotulla tavalla ja turvallisuussyistä Olivian elämä kaventuu kotikouluksi ilman sosiaalista elämää. Kun vuosien kuluttua Olivia viimein saa poistua kotoaan, hän tapaa lapsuudenystävänsä Kiiran ja kohtapa onkin jo meneillään melkoisia myllerryksiä.

Heinonen kirjoittaa vetävää tekstiä myös murteella, mikä vaatii kirjoittajalta erityisosaamista. Tykkään siitä, kuinka luontevasti Olivian arkeen kuuluvat erilaiset loitsut ja muut kansanuskon/-perinteen elementit. Ainoan miinuksen annan siitä, että kirja loppuu ihan hirvittävään koukkuun! Ihan meinasi epätoivo iskeä, kun takakansi tuli vastaan.