tag:blogger.com,1999:blog-65906928253978990102024-03-18T12:00:15.205+02:00Kirjojen keskelläMaijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.comBlogger1873125tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-23584716208636157262024-03-17T08:00:00.001+02:002024-03-17T08:00:00.132+02:00Kasvatti<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img height="320" itemprop="image" src="https://kirja.s3.amazonaws.com/prod/9789520461102_frontcover_final_medium.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="205" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Claire Keegan: Kasvatti<br />Tammi 2024, 81s.<br />Suom. Kristiina Rikman</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>On alkukesä, kun isä lähtee viemään tytärtään sijaisperheeseen. Äiti on viimeisillään raskaana ja lapsia on jo valmiiksi niin monta, ettei ruoka tahdo riittää kaikille. Tyttö ei tiedä, kauanko hän Kinsellan pariskunnan luona tulee olemaan. Hän on kuullut vanhempien puhuvan, että he saavat pitää tytön niin pitkään kuin haluavat. Sijaisperheessä ei ole muita lapsia, eikä tytön tarvitse kaiken aikaa osallistua kodin askareisiin. Hänestä pidetään huolta ja hän saa viimeinkin olla ensisijaisesti lapsi. </p><p><i>Kasvatti</i> on alle satasivuinen pienoisromaani, joka jättää jälkeensä ristiriitaisen olon. Olisiko tytön kannalta parempi, jos hän jäisi lopullisesti sijaiskotiin? Toisaalta oma perhe ja sisarukset ovat rakkaita hänelle... </p><p>Keeganin tarina on tiivis, eikä oikeastaan mitään asiaa avata yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tämä on hieno pieni kirja, mutta olisi kiinnostavaa, jos tästä olisi olemassa joku pidennetty versio. Vähän kuin olisi syönyt todella hyvää ruokaa, mutta niin pienen annoksen, että on edelleen nälkä ja tekee mieli ajaa ravintolasta mäkin kautta kotiin.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-25100318441971260182024-03-14T08:00:00.001+02:002024-03-14T08:00:00.162+02:00Kruunun tyttäret<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img alt="Kruunun tyttäret" class="product-image" height="320" src="https://www.kummakustannus.fi/isot_tuotekuvat/8580.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="209" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Catherine Doyle & Katherine Webber:<br />Kruunun tyttäret<br />Kumma 2024, 448s.<br />Suom. Annukka Kolehmainen</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Rose Valhart täyttää pian 18. Silloin hänet viimein kruunataan kuningattareksi - ja häätkin ovat ihan pian! Rose on jäänyt orvoksi jo vauvana, kun noidat ovat surmanneet hänen vanhempansa. Myös Wren Greenrock on täyttämässä 18. Pienestä asti hän on tiennyt, että jonain päivänä hän vie kruunun Roselta, joka sattuu olemaan hänen kaksoissisarensa. Wren haluaa kostaa vanhempiensa murhaajalle, joka on mustannut noitien mainetta turhaan jo pitkään. Mitäkö Wren noidista ja heidän maineestaan tietää? No paljonkin. Hän nimittäin on itsekin noita.</p><p>Kruunajaisten lähestyessä Wren murtautuu kuninkaanlinnaan. Hänen kumppaninsa kaappaa Rosen ja Wrenin tehtävänä on esiintyä Rosena kruunajaispäivään asti. Hyvästä suunnittelusta huolimatta tehtävä ei ole helppo.</p><p>Kruunun tyttäret on ihanan nopeatempoinen fantasiatarina, jossa on reilulla kädellä koomisia tilanteita, juonittelua, salaisuuksia ja paljastuksia. Romantiikkaa myös. Pidin todella paljon siitä, etteivät Rose ja Wren ole mitään kainoja punastelijoita, vaan hurmaavan suorasukaisia. Yleensäottaen en ole mikään poliittisten juonittelujen ihailija, mutta tässä tämä poliittinen puoli on sen verran pienessä osassa, että jaksoin olla kiinnostunut siitäkin.</p><p>Tarina vie mukanaan todella hyvin ja melkein aloin kuunnella sarjan seuraavaa osaa englanniksi, sillä sen verran kutkuttavaan kohtaan tämä osa loppuu.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-5991473195904797952024-03-11T08:00:00.001+02:002024-03-11T08:00:00.134+02:00Hevospojat<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1708095158i/208625784.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="220" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><i>Johan Ehn: Hevospojat<br />Otava 2024, 349s.<br />Suom. Sirje Niitepõld</i></span><h3 aria-label="List of contributors" class="Text Text__title3 Text__regular"><span tabindex="-1"><a class="ContributorLink" href="https://www.goodreads.com/author/show/7781554.Sirje_Niitep_ld"><span class="ContributorLink__name" data-testid="name"></span></a><a class="ContributorLink" href="https://www.goodreads.com/author/show/7781554.Sirje_Niitep_ld"><span class="ContributorLink__role" data-testid="role"></span></a></span></h3></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Olen erittäin iloinen, että päätin lukea Johan Ehnin Hevospojat. Kuten olen joskus aiemminkin kertonut, en ole milloinkaan ollut erityisen kiinnostunut hevosista ja kirjan nimen perusteella oletin, että tämä olisi hyvinkin heppaisa teos. Kyllä tässä hevosiakin on ja niillä sekä ratsastamisella tärkeä rooli tarinassa.</p><p>Anton työskentelee vanhusten kotipalvelussa (tässä kyllä puhutaan vanhusten palvelutalosta, mutta minusta tämä vaikuttaa enemmän kotipalvelulta, joten röyhkeästi käytän sitä termiä). Eräs asiakkaista asuu isossa ja kauniissa asunnossa, mutta viettää kaiken aikansa asuntonsa keittiössä. Tämä asiakas, Alexander Kovac, ei puhu vaan kommunikoi kopauttelemalla kävelykepillään lattiaa. Anton pyrkii tekemään Alexanderin elämästä keittiössä mahdollisimman sujuvaa - ja hygieenistä, sillä Alexander hoitaa myös vessa-asioinnit ja kylpemisen hankalasti keittiössään. </p><p>Kirjan kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa seurataan Antonin elämää ja menneisyydessä Alexanderin vaiheita 1920-luvulta alkaen, jolloin hän karkasi tsekkoslovakialaisesta lastenkodista yhdessä toisen pojan kanssa ja liittyi sirkukseen. Hevoset ovat vahvasti läsnä molemmissa tarinalinjoissa, niin myös ystävyys ja rakkaus. </p><p>Pidin Hevospojista todella paljon. Erityisen paljon nautin Alexanderin ja Janekin osuuksista, vaikka toki ymmärränkin että sirkuselämä näyttäytyy todennäköisesti tässäkin kirjassa romantisoituna. Joka tapauksessa tarinankerronta on sulavaa ja vaihtelut aikakausien välillä ovat tasapainoisia. Kirjan lopussa on pieni käänne, jonka olisin toivonut yllättävän enemmän.<br /><br />Hevospoikia voi suositella ainakin ysiluokkalaisille ja sitä vanhemmille. <br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-34480053977441572042024-03-07T08:00:00.001+02:002024-03-07T08:00:00.136+02:00Yksinpeli<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1693526886i/198337210.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Alice Oseman: Yksinpeli<br />Tammi 2023, 382s.<br />Suom. Viia Viitanen</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Alice Oseman on tunnetuin Heartstopper-sarjakuvistaan. Olen kuitenkin pitänyt myös näistä hänen romaaneistaan ja ilahduin, kun Tammi julkaisi viime syksynä suomeksi Yksinpelin. Aivan kirjan alussa on kirjailijalta viesti, jossa hän kertoo muokanneensa alunperin 2012 ilmestynyttä tarinaa vuonna 2020, vastaamaan paremmin Heartstoppereiden linjaa. Muokkauksista huolimatta Yksinpeli on synkempi ja ikään kuin toivottomampi, kuin sarjakuvat. </p><p>Yksinpelin päähenkilö on Heartstoppereista tutun Charlien sisko Tori. Hän on melko synkkämielinen pessimisti, sellainen emohenkinen nuori, joka tosiaan näkee kaikessa ankeutta ja turhuutta. Vielä edellisvuonna Torilla on ollut läheisiä ystäviä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet ja hän on koulussa pääasiassa yksikseen. Koulussa alkaa kuitenkin tapahtua omituisia juttuja. Ensin joku härkkii aamunavausta ja yhdessä vaiheessa koulun radiosta soi non-stoppina Final Countdown. Näihin tempauksiin liittyy Solitaire-niminen blogi, jonka ylläpitäjän henkilöllisyys on kaikille arvoitus. Vähitellen Solitairen tempaukset muuttuvat isommiksi ja uhkaavammiksikin. Torista alkaa tuntua, että Solitairella ja hänen teoillaan on jokin yhteys häneen.</p><p>Yksinpeli on tosiaan synkkä. Pitäisi varmasti keksiä toinen adjektiivi tähän, että en toistaisi koko ajan samaa, mutta tuo nyt on kuvaavin, joten mennään sillä. Tori on ahdistunut ja yksinäinen, eikä hänen kotitilanteensa ole helppo, koska huoli Charliesta on vahvasti läsnä kaiken aikaa. Mikään hilpeä kirja Yksinpeli ei todellakaan ole. Jotain valonpilkahduksiakin Torin elämässä on, mutta ehkä hän ei uskalla myöntää niiden olemassaoloa edes itselleen.</p><p>Yksinpelin alussa on sisältövaroituksia. Suhtaudun niihin vähän ristiriitaisesti. Toisaalta on hyvä, että lukija on jossain määrin tietoinen, mitä mahdollisesti triggeröiviä aiheita kirja käsittelee, mutta missä menee varoitusten raja? Etenkin englanninkielisessä viihteellisessä kirjallisuudessa on jo hyvinkin pitkiä sisältövaroituksia, joissa varoitetaan paitsi raakuuksista ja itsemurhayrityksistä, myös esimerkiksi raskauskuvauksista. Ymmärrän, että jotakin raskauskuvaukset voivat ahdistaa, mutta pitääkö ihan kaikki mainita erikseen? Minä ahdistun lukiessa, jos pieni lapsia kohdellaan kaltoin tai jos koko ajan on pimeää. Ekasta voisikin olla varoitus, mutta pimeästä ei sentään... Toivon, että näiden sisältövaroitusten kanssa pysytään suomenkielisessä kirjallisuudessa maltillisina.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-46218898205460808392024-03-04T08:00:00.001+02:002024-03-04T08:00:00.136+02:00Heartbreak boys<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><i><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1706680872i/206311717.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="224" /></i></span></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><i>Simon James Green: Hearbreak boys<br />Otava 2024, 394s.<br />Suom. Lotta Sonninen</i></span><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>En ole hetkeen nauranut minkään kirjan parissa niin paljon, kuin Heartbreak boyssia lukiessa. :D<br />Kirjan alkuasetelma ei kyllä lupaa ihan hilpeintä mahdollista tarinaa. Koulun päättäjäistansseissa käy ilmi - tanssiaisten kuninkaallisia kruunatessa - että Jackin että Naten poikaystävät ovat pettäneet heitä, keskenään. Tilanne on tietysti ihan hirveä. Vielä ikään kuin suolana haavoihin nämä ex-poikaystävät pistävät pystyyn sometilin, jolla hehkuttavat upeaa, tuoretta rakkauttaan. Nate saattaisi antaa asian olla ja surra kohtaloaan itsekseen, mutta Jack ei sellaiseen alistu. Hän puhuu Naten ympäri ja he perustavat oman yhteisen tilin, @heartbreakboys, jolla aikovat näyttää, että kesäloma voi olla aivan mielettömän mahtava ja upea, vaikka olisikin tullut jätetyksi. Koko koulun nähden. Naten vanhemmat ovat vuokranneet asuntoauton, joten Jack liittyy lomaseurueeseen ja laskelmoitu somettaminen voi alkaa.</p><p>Tarinaa kerrotaan vuorotellen Naten ja Jackin näkökulmasta ja luvut ovat melko lyhyitä. Lotta Sonnisen suomennos toimii mahtavasti ja kirjan dialogit ovatkin aivan huikeita! Yksi lempikohtauksistani sisältää lammen ja itse tehtyjä lauttoja.</p><p>Tiedän, että kirjalle annettuja kehuja pitäisi pystyä perustelemaan, mutta pelkään että perustellessa tulisin paljastaneeksi liikaa kirjan sisällöstä. Mutta ainakin se dialogi on vertaansa vailla! Lisäksi Nate ja Jack ovat niin erilaisia persoonia, että jo siitä syntyy vaikka kuinka paljon komiikkaa - tahallista ja tahatonta. </p><p>Jos tälle jotakin moitteita olisi pakko antaa, niin päähenkilöt tuntuivat vanhemmilta, kuin 16-ikävuotta antaa olettaa. Mutta eihän se ole sinänsä huono juttu, osittain vain tuntui siltä, että käsillä on "isompien jutut".</p><p>Mutta jos kaipaat nopeaa, helppoa, viihdyttävää luettavaa, joka saa naaman pysyvään virneeseen ainakin vähäksi aikaa, kannattaa hankkia tämä kirja luettavaksi mitä pikimmin!<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-887228238934828142024-02-26T08:00:00.001+02:002024-02-26T08:00:00.138+02:00Lightfall: Viimeinen liekki<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1698839620i/201210680.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="226" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Tim Probert: Lightfall, kirja 1<br />Viimeinen liekki<br />WSOY 2024, 247s.<br />Suom. Kati Valli</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p>Lightfall-sarjakuvasarjan ensimmäisessä osassa on aivan kaikki kohdallaan!<br />Piirrostyyli on todella hienoa ja se pääsee oikeuksiinsa nelivärikuvituksessa. Värimaailma on kaunis ja tukee osaltaan tarinaa luontevasti. <i>Viimeinen liekki </i>on sarjan ensimmäinen osa, mutta se ei silti jää pelkäksi pohjustukseksi. Totta kai tässä jää paljon asioita aivan auki ja jatkoa jää odottamaan, mutta runsas sivumääräkin kertoo siitä, että kyseessä on myös omilla jaloillaan seisova sarjakuva-albumi. Erityisen hienoa on se, että tämä on suomennettu! Suomeksi ilmestyy todella vähän laadukasta sarjakuvaa, lapsille ja nuorille suunnatuista sarjakuvaromaaneista nyt puhumattakaan. Vaikka tässä fantasiaseikkailussa on myös taisteluita, sopii se sisältönsä puolesta vallan hyvin jo alakoululaisille.<br /></p><p>Bea asuu adoptioisoisänsä kanssa syrjäisessä mökissä. Isoisä on tunnettu velhontaidoistaan ja Beakin tietää liemiin ja tinktuuroihin tarvittavista ainesosista yhtä ja toista. Eräällä raaka-aineidenkeruureissullaan Bea kohtaa Cadin. Galduureiden uskotaan kuolleen sukupuuuttoon, mutta Cad on ilmielävä galduuri, todennäköisesti viimeinen lajiaan. Sattumalta Cad on matkalla Bean isoisän luo, mutta kotimökki osoittautuukin tyhjäksi. Isoisä on lähtenyt suorittamaan jotakin tehtävää. Bea ja Cad lähtevät jäljittämään isoisää ja suuri osa kirjasta kertookin Bean ja Cadin pitkästä vaelluksesta ja niistä sattumuksista, joita heidän kohdalleen osuu.</p><p>Tykkäsin ihan älyttömästi sekä Beasta että Cadista. Cad on tuommoinen etäisesti sammakkoeläintä muistuttava hujoppi, joka on loputtoman innostunut, kiinnostunut ja positiivinen. Bea saa ahdistuskohtauksia, eikä hänellä tahdo usko riittää kaikkien vastoinkäymisten edessä.</p><p>Toivon, että sarjan seuraavat osat ilmestyvät suomeksi pian, mutta niitä odotellessa taidan lukea tähän mennessä ilmestyneet osat englanniksi.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-77822270780417772682024-02-23T08:00:00.001+02:002024-02-23T08:00:00.143+02:00Nothing can possibly go wrong<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1605635130i/54017928.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="226" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Prudence Shen: Nothing can possibly go wrong<br />Pan Macmillan 2023, 280s<br />Piirrokset: Faith Erin Hicks</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Käytän tässä varmasti vähän väärää sanastoa, kun ei tuo yhdysvaltojen oppilaskuntatoiminta ole mulle tuttua senkään vertaa kuin kotimainen. Tässä sarjakuva-albumissa jonkun sortin oppilaskunnan puheenjohtajan tai vastaavan vaalit ovat tulossa. Samainen henkilö saa päättää, mihin käytetään X määrä rahaa. Cheerleaderit haluaisivat uudet esiintymisasut, robottikerholaiset taas haluaisivat käyttää rahan omaan toimintaansa. Niinpä robottikerhoaktiivi Nate asettuu ehdokkaaksi ja cheerleaderit nimittävät omaksi ehdokkaakseen poikien korsipallojoukkueen kapteenin Charlien, joka ei todellakaan ole kiinnostunut kyseisestä hommasta. Nate ja Charlie asuvat naapureina ja ovat vuosia aiemmin olleet jonkin sortin kavereita. Tässä vaalihötäkässä heidän on lopulta pakko olla tekemisissä toistensa kanssa.</p><p>Pidin tästä sarjakuva-albumista erityisesti siksi, että kerrankin nuorille suunnatun tarinan keskiössä ei ollut romanssi. Tässä pyöritään nimenomaan ystävyyden ja yhteistyön tarpeellisuuden ympärillä - ja taistelurobottien myös!</p><p>Faith Erin Hicksin piirrostyyli miellyttää mun silmää ja tässä albumissä pääsee ihailemaan myös sitä, kuinka Hicks kuvaa vauhtia. (Paljastus: taitavasti :D)</p><p>Nothing can possibly go wrong sopii vinkattavaksi noin kutosluokkalaisista ylöspäin.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-73165150625208504392024-02-19T08:00:00.001+02:002024-02-19T08:00:00.142+02:00Kuolema kintereillä<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1699555010i/201906975.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="220" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Robert Galbraith: Kuolema kintereillä<br />Otava 2023, 957s.<br />Suom. Ilkka Rekiaro</span><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Lukeminen ei ole sujunut kauhean hyvin nyt alkuvuodesta, mutta tän uusimman Cormoran Striken kohdalla sellaista ongelmaa ei ollut ollenkaan. Olisin halunnut lukea tätä tuntikausia ja niin teinkin, mikäli esim. työt tai muut velvollisuudet eivät olleet esteenä.</p><p>Etsivätoimistoon ottaa yhteyttä mies, jonka jo aikuinen poika on ollut vuosia tavoittamattomissa. Olinpaikka on tiedossa: poika on liittynyt Universaaliin Humanitaariseen Kirkkoon, jonka jäsenet elävät eristyksissä muusta maailmasta. Paitsi silloin, kun rekryävät lisää jäseniä tai ovat keräämässä rahaa. Toinen etsivätoimisto on yrittänyt tavoittaa poikaa tuloksetta, joten asiakas kääntyy Cormoran Striken ja Robin Ellacottin puoleen. </p><p>Tarina käynnistyy jouhevasti ja sulavalla tavallaan Galbraith/Rowling kuljettaa sekä "päätarinaa" että etsivätoimiston muita juttuja ja ihmissuhdekuvioita hyvässä tasapainossa. Takakansiteksti paljastaa, että Robin liittyy Universaaliin Humanitaariseen Kirkkoon saadakseen sisäpiirin tietoa kirkosta ja sen toimintatavoista sekä todisteita mahdollisista väärinkäytöksistä. Nämä Robinin osuudet ovatkin kirjan ahdistavinta antia. Suhteeni uskontoihin ylipäätään on nihkeä, mutta nämä hurmioituneet lahkot ovat erityisen vastenmielisyyden kohteena. Galbraith kuvaa hyvin sitä, miten suljetussa, tarkkaan rajatussa ja aikataulutetussa ympäristössä, nälkäisenä ja fyysisesti uupuneena on todella vaikeaa yrittää pitää kiinni omista ajatuksistaan ja näkemyksistään.</p><p><i>Kuolema kintereillä </i>on paksu kirja, mutta minusta siinä ei ole yhtään tyhjäkäyntiä. Jännite pysyy yllä hyvin ilman että sisältö tuntuisi liian täyteen tupatulta. Ihmissuhdekuviot ovat edelleen erittäin ärsyttäviä ja turhauttavia, mutta sentään yksi inhokkihahmoni poistuu viimeinkin kuvioista. Toisaalta yksi todella vastenmielinen ilmaantuu joukkoon, mutta jospa hänestä ei tule pysyvää hahmoa...</p><p>Vaikka kirjan kerronta on jouhevaa ja lukeminen ripeää, käännös olisi kaivannut vielä pientä viilaamista. Ilmeisesti käännösaikataulu on ollut tälläkin kertaa todella tiukka, mutta mieluummin odottaisin käännöstä vähän pidempään, kuin kompastelisin sellaisiin sanatöksähdyksiin kuin trusti, trikki, pasaasi ja lyhyet kengän korot... (Pari muutakin olin kirjoittanut ylös, mutta nyt en sitä lappua löydä.)</p><p>Joka tapauksessa suosittelen edelleen Cormoran Strike -sarjaa niille jotka kaipaavat jännitystä, mutta eivät raakuuksien yksityiskohtaista kuvausta; (pääasiassa) todella sujuvaa tekstiä ja ärsyttävyydessäänkin todentuntuisia henkilöhahmoja.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-55485710432404846272024-02-05T08:00:00.001+02:002024-02-05T08:00:00.256+02:00Kirjallisuuden kiihottava historia<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1696189162i/199249266.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="212" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia<br />Gummerus 2023, 378s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Silvia Hosseinin teos<i> Kirjallisuuden kiihottava historia</i>, perustuu kirjailijan samannimiseen audiosarjaan, mutta on sisällöltään laajempi. Hosseini kuljettaa lukijaa kuin aikamatkailijaa antiikista nykyaikaan, perehtyen kunkin aikakauden eroottiseen kirjallisuuteen. Luonnollisesti erotiikka on eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa nähty eri tavoin, joten Hosseinin esittelemät teokset ja tekstit eivät nykylukijan näkökulmasta välttämättä vaikuta järin hekumallisilta. Maantieteellisesti Hosseini on rajannut kirjassa käsiteltävät teokset pääosin Eurooppalaiseen ja Pohjois-Amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Näin rajattunakin tarjolla oleva kattaus kirjallisuutta on hyvin mielenkiintoinen ja runsas.</p><p><i>Kirjallisuuden kiihottava historia</i> toimii, kuten parhaat tietokirjat aina: se tempaa mukaansa ja saa haluamaan enemmän (sic!) tietoa. En edes kuvitellut tuntevani vanhempaa eroottiseksi luokiteltavaa kirjallisuutta, mutta näköjään nykykirjallisuuden tuntemuksessani on isoja aukkoja siinäkin.</p><p>En edes yritä tiivistää kirjan sisältöä tähän, mutta eräs Hosseinin esiin nostama asia tavallaan yllätti. Kun on elokuvien, television ja muun kuvallisen viestin saralla ikään kuin tottunut vahvaan mieskatseeseen, voi tulla yllätyksenä, että kirjallisuuden saralla heteromiehet ovat jääneet naisten ja seksuaalisen moninaisuuden varjoon. "[N]ykyisin heteromiesten eroottinen mielikuvitus leimataan herkästi tunkkaiseksi, vastenmieliseksi, jopa kyseenalaiseksi.", kirjoittaa Hosseini.</p><p>Teoksessa on runsaasti tekstinäytteitä ja olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka erilaisin tavoin erotiikasta on kirjoitettu. On eufemismeja ja kuvailematta jättämistä, on runollista ja vertauskuvallista lähestymistapaa. Kuvataan tunteita tai jätetään ne täysin sivuun, sanoitetaan yksityiskohtaisesti mitä kukakin tekee kenelle ja millä tavoin. On häveliästä ja hätkähdyttävän roisia kielenkäyttöä. </p><p>Jos jaksaa etsiä, kirjallisuus tarjoaa erotiikankin saralla ihan varmasti jokaiselle jotakin.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-54605391062317201212024-01-29T08:00:00.001+02:002024-01-29T08:00:00.137+02:00Viimeinen tuolihissi<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1698088178i/200536945.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="205" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">John Irving: Viimeinen tuolihissi<br />Tammi 2023, 1235s.<br />Suom. Aleksi Milonoff</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Rakastan John Irvingin Garpin maailmaa. Olen lukenut ja katsonut elokuvaversionkin monesti. Irvingin vanhat kirjat ylipäätään ovat olleet minulle mieluisia, mutta viime vuosien tuotokset ovat olleet ristiriitaisia kokemuksia. Hyvääkin niissä on ollut, mutta lukeminen on ollut nihkeää ja jälkimaku pettynyt.</p><p><i>Viimeinen tuolihissi </i>joutuikin hankalaan tilanteeseen: halusin pitää siitä paljon, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Heti kirjan alkusivuilla vastaan tuli useita Irvingille tyypillisiä juttuja. Päähenkilö, Adam, on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tunne isäänsä tai edes tiedä, kuka tämä on. Puhutaan hotellista, lumesta, mitä erikoisemmista ihmisistä, ihmissuhteista, seksistä, politiikasta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, elokuvista ja haamuistakin. Painikin mainitaan myöhemmin kirjassa, mutta olikohan tässä yhtään moottoripyörää tai karhua? Niitä en ainakaan nyt saa päähäni... On myös Em, joka ryhtyy miimikoksi ja lakkaa puhumasta, arvaamattomia kiihkoilijoita ja epätodennäköisiä onnettomuuksia.<br /></p><p>Rakastin tätä kirjaa.<br />Tämä tuntui kuin Garpin maailman osasista kootulta, mutta täysin erilaiselta tarinalta.<br />Rakastin kirjan rönsyilevää ja runsasta rakennetta, mahtavan monipuolista ja moniulotteista hahmopaljoutta, kaikkia näitä tarinoita tarinan sisällä. Irvingin hahmot ovat samaan aikaan sulkeutuneita ja äärimmäisen avoimia. On asioita, joista ei puhuta (Adamin isä) sekä asioita, joista puhutaan riemastuttavan suoraan ja avoimesti (seksi ja seksuaalisuus). Perhedynamiikka on erikoinen, mutta lopulta niin tasapainoinen, että siitä soisi monen ottavan mallia.<br /></p><p>Toki<i> Viimeinen tuolihissi</i> on pitkä kirja ja siinä on paljon myös aiemmin mainittujen juttujen kertausta. Eli tavallaan tätä olisi voinut tiivistääkin. Toisaalta näin pitkän kirjan lukeminen on harvoin kovin nopeaa, joten kertaus voi tulla tarpeeseenkin - etenkin, kun henkilöhahmoja on näin runsaasti.</p><p>Minulla on vielä muutama Irvingin vanhemmista teoksista lukematta. Tämän kirjan jälkeen uskallan luottaa hänen tulevaan tuotantoonsa sen verran, että en väkisin lykkää niiden vanhempien lukemista "pahan päivän varalle".<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-66586433581935939482024-01-12T08:00:00.001+02:002024-01-12T08:00:00.138+02:00Olivia online<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1683874307i/152975765.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="208" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Erika Vik: Olivia online<br />S&S 2023, 288s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>12-vuotias Olivia rakastaa tanssia. Tanssiessa hän lähes lentää! Parhaan ystävänsä, Venlan, kanssa Olivia tekee tanssivideoita TikTokiin ja kun Olivia saa yksityisviestin Juneboy-07:lta, alkaa Olivian vatsassa kuplia ihanasti. Kotona on kylläkin ihan hirveää, sillä äiti on alkanut tapailla hampuusin oloista Ilmaria. Isän luona Helsingissä on mukavaa, vaikka isän työmatkojen vuoksi Olivia ei pääsekään sinne niin usein kuin haluaisi.</p><p>Erika Vik kirjoittaa vetävävsti ja uskottavasti varhaisteinin ajatuksista ja elämästä, ystävyydestä, ihastumisesta ja omien rajojen tunnistamisesta. Tarinassa on paljon raskaita aiheita ystävien välirikosta avioliiton ja alkoholismin kautta groomingiin, mutta silti kirja pysyy yllättävän kevyenä. Missään tapauksessa aiheita ei käsitellä pinnallisesti tai silotellusti, niitä vain ei kuvata tarpeettoman yksityiskohtaisesti.</p><p><i>Olivia online </i>on kirja, joka mahdollisimman monen olisi hyvä lukea. Ei ainoastaan nuorten ja varhaisnuorten vaan myös aikuisten, jotta osaisimme paremmin puhua näistä(kin) asioista.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-91661980947944782302024-01-08T08:00:00.001+02:002024-01-08T08:00:00.144+02:00Nämä pienet asiat<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1699197141i/201604613.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Claire Keegan: Nämä pienet asiat<br />Tammi 2023, 114s.<br />Suom. Kristiina Rikman</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p><i>Nämä pienet asiat</i> on pieni kirja, joka käsittelee isoja asioita. Miten paljon pitäisi vain hyväksyä, puuttumatta asioihin? Bill Furlongilla on vaimo ja pari lasta, oma koti ja hiiliä ja polttopuita toimittava firma. Joulu lähestyy, samoin kylmät ilmat, joten kiirettä pitää. Toimittaessaan tilausta läheiseen luostariin Furlong näkee jotakin, mikä jää vaivaamaan häntä. Vaimon mielestä asian pitää antaa olla ja muualtakin Furlong saa samansuuntaisia ohjeita. </p><p>Keeganin kirja käsittele Irlannissa vuoteen 1996 asti toimineita naisten työlaitoksia, Magdalena-pesuloita. Toimintaa pyöritti Katolinen kirkko valtion tukemana. Työlaitoksiin päätyi tuhansia nuoria naisia, jotka odottivat aviotonta lasta. Osa lapsista annetiin adoptoitavaksi, tuhansia kuoli hämärissä olosuhteissa. Tarkkoja lukuja ei ole, sillä arkistoja on kadonnut ja tuhottu, eikä kaikkiin säilyneisiinkään ole päästy käsiksi.</p><p>Keegan lähestyy tätä epäkohtaa kuin sivusta. Bill Furlong on sympaattinen ja ystävällinen mies, joka oman taustansa vuoksi näkee avun tarpeen ja avun antamisen eri tavalla kuin muut kyläläiset. Työlaitoksessa työskennelleen naisen näkökulmasta kerrottuna tämä tarina olisi paljon, paljon karumpi. <i>Nämä pienet asiat</i> ei sinänsä kaunistele mitään, mutta onnistuu jättämään jälkeensä toiveikkuutta ja lämpöä.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-5696862938487605122023-12-27T08:00:00.001+02:002023-12-27T08:00:00.132+02:00Warren 13. ja kolmentoista vuoden kirous<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1693559222i/198357441.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="267" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Tania Del Rio: Warren 13. ja kolmentoista vuoden kirous<br />Kuvitus: Will Staehle<br />Kumma 2023, 222s.<br />Suom. Annukka Kolehmainen</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Warren 13. -sarja on monella tapaa upea. Ensinnäkin sen visuaalisuuteen on panostettu valtavasti: teksti on palstoitettu ja kuvat toteutettu rosterisesti, joten lopputulema on vanhahtavan sanomalehden tapaista. Toisekseen Warren 13. liikkuvine hotelleineen ja värikkäine ystävineen on aivan mahtava porukka seurattavaksi! Lisäksi sarjassa on vain kolme osaa, joka on toki myös haikeaa, mutta jonka näen ehdottomasti vahvuutena. Kun sarja ei jatku tuhottoman kauan, lukijat eivät ehdi ikään kuin kasvaa sarjasta ulos kesken kaiken.</p><p>Tässä kolmannessa ja siis viimeisessä osassa Warren täyttää kolmetoista vuotta ja saa päälleen kolmentoista vuoden kirouksen. Jo syntymäpäiväjuhlat saavat kirouksesta osansa, kun hirveä myrsky iskee ja laivana seilaava hotelli haaksirikkoutuu autiolta vaikuttavan saaren rantaan. Asumaton saari ei kuitenkaan ole, eivätkä sen asukkaat varsinaisesti toivota tulijoita avosylin tervetulleiksi. Kaiken huipuksi seuraavana päivänä huomataan, että Piirto - hieman mustekalamainen, seitsensilmäinen olento ja Warrenin hyvä ystävä - on kaapattu!</p><p>Warren 13. ja kolmentoista vuoden kirous on aivan mahtava seikkailukertomus! Siinä on vauhtia, käänteitä, pieniä pähkinöitä lukijankin ratkaistavaksi ja vaikka mitä jännää. Näissä kirjoissa on sellaista seikkailuromaanien henkeä, mitä ei kovin usein tule vastaan. <br /><br />PS: Jos nyt Warren 13. joskus päättääkin jatkaa seikkailujaan, tervehdin häntä lämmöllä ja ilman muuta luen hänen seikkailuistaan - sen verran mainioita nämä kirjat ovat olleet. <3</p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-16287997984526339612023-12-22T08:00:00.001+02:002023-12-22T08:00:00.196+02:00Gangsterimummi iskee jälleen<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1690192984i/194892113.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="216" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">David Walliams: Gangsterimummi iskee jälleen<br />Tammi 2023, 350s.<br />Suom. Jaana Kapari-Jatta</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Vieläkö muistat Benin ja hänen mumminsa, joka paljastui jalokivivarkaaksi? Hyvä juttu, koska siinä tapauksessa haluat varmasti kuulla, mitä merkillistä Benille nyt kuuluu.</p><p>Ben ikävöi hirveästi mummiaan. Äiti intoilee tanssista, kuten ennenkin, isä yrittää parhaansa mukaan pysyä äidin tahdissa. (Paljastus: ei pysy!) Kun erittäin tarkkaan vartioidusta museosta katoaa Tutankhamonin kultainen naamio, Beniä epäillään syylliseksi. Ben ei kuitenkaan ole rikoksen takana, vaikka hän huomaa kyllä itsekin, että tässä ryöstössä on hämmentäviä samankaltaisuuksi hänen oman mumminsa tekemiin ryöstöihin. Mutta mummi ei missään nimessä voi olla syyllinen, sillä hänhän on kuollut. Mitä ihmettä on siis meneillään? Ben alkaa itse tutkia kadonneen kultanaamion tapausta sekä paria muutakin ryöstöä, jotka selvästi ovat saman varkaan käsialaa. On kuitenkin erittäin vaikeaa tehdä salapoliisinhommia, kun on vasta lapsi ja poliisin, vanhempien sekä erittäin innokkaiden naapuruston ikäihmisten tarkkailun alaisena.</p><p>Gangsterimummi iskee jälleen on Walliamsin tutuksi tulleella muotilla rakennettu vauhdikkaita takaa-ajoja, yksinkertaisia aikuisia, noloja ja hankalia tilanteita, Rajin kummallisia tarjouksia sekä yllättäviä yllätyksiä sisältävä seikkailu. Niin, eikä sovi unohtaa äänitehosteita (joiden ääneen lukeminen on todella työlästä!) tai vieraantuntuisia sanoja, jotka kuitenkin löytyvät Walliamsanakirjasta.</p><p>Olisin halunnut lukea tämän nuorimmaisen kanssa yhdessä, mutta hänellä oli sen verran usein "peli kesken!", että luin ihan itsekseni. Tämä oli oikein viihdyttävää luettavaa toipilaalle ja suosittelenkin lämpimästi vauhdikkaita lastenromaaneja etsiville.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-79960467560835677312023-12-17T19:48:00.001+02:002023-12-17T19:48:15.693+02:00Päähänpistoja<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1669636771i/63877648.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Suza Kolb: Päähänpistoja<br />Aurinko Kustannus 2022, 156s.<br />Suom. Maarit Varpu</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Sain tämän kirjan arvostelukappaleena jo viime keväänä. Aloitin kyllä lukemisen, mutta vaikka nimenomaan halusin lukea jonkun lasten hevoskirjan, en sitten päässytkään alkua pidemmälle. Nyt viimeisimmän koronan aikana, kun kaipasin ohuehkoja ja isofonttisia kirjoja, yritin uudestaan. :)</p><p>Omaa hevostaustaani on avattava sen verran, ettei sellaista ole. Lapsuudenkodin naapurissa oli kyllä hevonen, joka oli mukana muun muassa perunahommissa. Muistan, miten saatiin istua perunoilla kuormatun kärryn kyydissä, kun Sopu klopsutteli lyhyen matkan maantiellä - ja piereskeli melkein joka askeleella. Mutta siinäpä se. En muista, että olisin koskaan käynyt Sopua tallissa katsomassa, enkä ole varma silitinkökään ikinä... No mutta pointtina nyt kuitenkin se, että en ole koskaan ollut niin kutsuttu heppatyttö.</p><p>Päähänpistoja on Kaurajengi-sarjan aloitusosa. Tarinan keskiössä ovat hevoset, tai siis shetlanninponit, jotka tekevät ympäristöstä tarkkoja, mutta usein hieman virheellisiä huomioita. Kirjan alussa ratsut saapuvat uuteen kotiin. Niiden omistaja, jota hevoset (anteeksi, mutta shetlanninponi on tosi pitkä sana, siksi puhun hevosista...) kutsuvat nimellä Pomo, on ostanut vanhan ratsutilan, josta hevoset eivät ole lainkaan mielissään. Eivät muutosta, eivätkä ratsutilan kunnosta. Aika pian Suklaa ja Keksi, ne päähenkilöt, kuulevat kanoilta, että tilalla kummittelee. Ja jos nyt tosiaan keskittyy oikein tarkasti, niin välillä tosiaan kuuluu kummallisia ääniä ja tapahtuu pieniä merkillisyyksiä. Suklaa ja Keksi päättävät napata kummituksen.</p><p>Ehkä hevostaustan puuttuminen - tai se korona - vaikutti liikaa, sillä minulle tämä kirja jäi hyvin hajanaiseksi. Tavallaan tarina kyllä etenee ihan joutuisasti, mutta en minä näihin poneihin kiintynyt ollenkaan. Muutenkin oli jotenkin koheltavaa menoa paitsi tallilla, myös lähikylässä ja se kummituskin paljastui latteammaksi tapaukseksi, kuin olin uumoillut.</p><p>Kaurajengi ei selvästikään ole minun sarjani, mutta uskoisin että etenkin hevosista innostuneet nuoret alakoululaiset voivat hyvinkin innostua näistä kirjoista. <br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-17637876074618663372023-11-18T11:25:00.004+02:002023-11-18T11:25:26.799+02:00Jeesus tykkää laihoista tytöistä<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="318" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1698422567i/200827588.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="320" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Janne Huuskonen: Jeesus tykkää laihoista tytöistä<br />Storytel 2023</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p><i>Jeesus tykkää laihoista tytöistä</i> päätyi kuunneltavaksi sinänsä erikoista reittiä: telkkarimainoksesta! En edes muista, milloin viimeksi olisin nähnyt televisiossa mainostettavan kirjoja.</p><p>Tämän enemmän kuunnelman kuin äänikirjan aihe on kiinnostava. Se perustuu eräästä lahkosta eronneiden haastatteluihin eli taustalla ovat todelliset tapahtumat ihan täällä Suomessa. Minulle tämä lahko ei ollut tuttu, mutta samankaltaista menoa olen kuullut olevan muuallakin.</p><p>Aluksi homma on vaikuttanut tavallisen seurakuntahomman jatkeelta: kokoonnutaan virallisen seurakunnan tilojen ulkopuolella puhumaan uskosta yhden aktiivin johdolla. Vähitellen seurakunnan säännöt ja näkemykset alkavat vaikuttaa lepsuilta ja vääriltäkin. Ajan kuluessa keskiössä onkin enemmän tämä karismaattinen johtaja kuin Jeesus. Lahkon johtaja ottaa kuin huomaamatta määräysvallan alle paitsi ulkonäön, myös työuran ja vapaa-ajan.</p><p>Kuten jo totesin, tämä äänikirja on toteutettu kuunnelmanomaisesti. Ääninäyttelijöitä on useita, eikä äänitehosteissa tai taustaäänissä ole säästelty. Sisällöltä odotin todella paljon enemmän. Sekä lahkon alkuvaiheet että siitä eroamisen jälkeiset tapahtumat, uuteen arkeen opettelu, käsitellään harmillisen nopeasti. Eikä siitä itse lahkostakaan ihan hirveästi saanut irti. </p><p>Jälkikäteen oli sellainen olo, kuin olisin kuunnellut dokumenttisarjan tiivistelmän. <br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-1399046396895612812023-11-12T17:52:00.000+02:002023-11-12T17:52:09.569+02:00Asterix: Valkoinen Iiris<p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhw7-id_iD7BJQ1O0pnmbXVM6JIGqyhB0GXb1drioBZ2ShPTeRFdz4OlGgGhgaqYy6xzkUf4FtVdHZJA3bCIYNcPhERgkDPWnKkDLEChaptXdjnRLIVZ2XXTH7GjgQHC9LvzxtxRwqmsM4UxV6Z0z39iiFCsfo4IPMxJkAqJJWV9qUj03BpUSDco4J-A5g/s4000/IMG_20231112_173134.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4000" data-original-width="3000" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhw7-id_iD7BJQ1O0pnmbXVM6JIGqyhB0GXb1drioBZ2ShPTeRFdz4OlGgGhgaqYy6xzkUf4FtVdHZJA3bCIYNcPhERgkDPWnKkDLEChaptXdjnRLIVZ2XXTH7GjgQHC9LvzxtxRwqmsM4UxV6Z0z39iiFCsfo4IPMxJkAqJJWV9qUj03BpUSDco4J-A5g/w240-h320/IMG_20231112_173134.jpg" width="240" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Fabcaro: Valkoinen Iiris<br />Piirrokset: Didier Conrad<br />Story House Egmont 2023<br />Suom. Mirka Ulanto</span></td></tr></tbody></table><br /><br /></p><p>Asterixit on kuuluneet lukemistooni niin kauan kuin muistan. Vaikka nämä uusien tekijöiden tuotokset eivät ole ihastuttaneet samalla tavalla kuin alkuperäiset, tulee ne kuitenkin luettua. </p><p>Jälleen kerran voittamattomien gallialaisten kylä on uhattuna. Tällä kertaa roomalaisilla on käytössään salakavala ase: positiivista ajattelua kylvävä Ambivalentius. Alkuun harmittomalta vaikuttava tyyppi ajatuksineen huvittaa Asterixia, mutta vähitellen tilanne alkaakin paljastua ikäväksi.</p><p>Valkoinen Iiris on aika hyvä albumi! Tarina toki muistuttaa jossain määrin Riidankylväjää, mutta on kuitenkin selkeästi erilainen. Huumori nojautuu paljolti nykyajan ilmiöille nauramiseen ja minua se ainakin huvitti.</p><p>Piirrosjälki on tasokasta ja vetää vertoja alkuperäisten tekijöiden kultakauden tuotantoon. Mainio sarjis siis. </p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-65976845650675504062023-11-04T20:48:00.000+02:002023-11-04T20:48:00.520+02:00Vilkkumaa<p> <table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhOKkQJlmLVH4FAPc5V_fMim7BTXY_U5Xzk7fgkIM2qVOBW9KmZ0wjP1OnhPFFWkbEY02o-HWgdVGtUaUrWaMpebKO3NlA1JzwZ5QWKzo7uW5lyFzEmwrjRIPiGw21JMtL6n-qDu9VbSQI5kqNMCmjJrHwCaaDvaTHn3Nzs4nzAL5Hkv8_CvAkgXzMwoUQ/s449/vilkkumaa.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="449" data-original-width="304" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhOKkQJlmLVH4FAPc5V_fMim7BTXY_U5Xzk7fgkIM2qVOBW9KmZ0wjP1OnhPFFWkbEY02o-HWgdVGtUaUrWaMpebKO3NlA1JzwZ5QWKzo7uW5lyFzEmwrjRIPiGw21JMtL6n-qDu9VbSQI5kqNMCmjJrHwCaaDvaTHn3Nzs4nzAL5Hkv8_CvAkgXzMwoUQ/s320/vilkkumaa.jpg" width="217" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:<br />Vilkkumaa<br />Gummerus 2023, 432s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table></p><p>Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään <i>Se ei olekaan niin</i> -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)</p><p>Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3 <i>Vilkkumaa</i> on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...</p><p>Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka <i>"[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi."</i> tai että <i>"tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi."</i> Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.</p><p>Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.</p><p>Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista <i>Vilkkumaa</i> eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan. <br /><br />Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-28513674313065393822023-10-21T20:17:00.000+03:002023-10-21T20:17:05.354+03:00Yksin, kiitos<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1689690980i/193081328.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="198" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Marika Riikonen: Yksin, kiitos<br />Hertta 2023, 264s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p style="text-align: center;"> </p><p style="text-align: left;">Tartuin tähän Marika Riikosen <i>Yksin, kiitos</i> -kirjaan avoimin ja odottavin mielin. Takakannessa mainitaan Riikosen käsittelevän tabumaista ilmiötä (eli sitä, että jotkut ihmiset haluavat olla yksin) perinpohjaisesti. Jostain syystä oletin tuon "perinpohjaisen" tarkoittavan myös monipuolista käsittelytapaa, mutta se oli aivan väärä oletus.</p><p style="text-align: left;">Riikonen kertoo kirjassaan todella paljon omista kokemuksistaan. Hän asuu mieluiten yksin, jättää juhlat väliin mikäli se on mahdollista, nauttii etätöistä ja yksin matkustelusta. Aluksi oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka yksin asumisesta tosiaan puhutaan medioissa yleensä yksinäisyyden näkökulmasta. Ylipäätään yksin oleminen/tekeminen kuvataan yksinäisyyden kautta, vaikkeivät ne sama asia olekaan. Riikosen teksti on kommentoivaa ja reaktiivista. Hän kertoo artikkeleista ja uutisista ja toteaa perään jotain Ai jaha:n tai Niinkö?:n tapaista. Ihan hauskaa hetken, mutta pidemmän päälle aika raskasta ja ohutta.</p><p style="text-align: left;">Pidän itseäni huumorintajuisena, mutta tämän kirjan kohdalla ei kauheasti naurattanut. Riikosen oletettavasti humoristiseksi ja kepeäksi tarkoitettu kirjoitustyyli alkoi pian kuulostaa ärtyneeltä ja paasaavalta. Kyllä, minä viihdyn ihmisten kanssa ja elän ydinperheessä omakotitalossa, teen työtä johon kuuluu paitsi asiakaspalvelua myös työkavereiden kanssa työskentelyä. Silti viihdyn myös yksin ja tarvitsen yksin oloa. Syntymäpäivälahjaksi toivoin - ja sain - tänä vuonna hotelliyötä ihan vain minulle, jotta saisin olla yksin. Kukaan meidän viisihenkisestä perheestä ei harrasta mitään aikatauluihin sidottua ja se on mahtavaa! Yleensä viikonloputkin ovat ohjelmattomia, sillä pidämme ns. kalsaripäivistä. Toisaalta tiedän, että omalla kohdalla yksin olon tarpeeseen vaikuttaa nepsy-jutut: kuormitun esimerkiksi hälystä ja ihmisistäkin aika herkästi, vaikka itse tilanne sinänsä olisi mieluinen.<br /></p><p style="text-align: left;">Olen, tai ainakin kuvittelen olevani, sosiaalinen, mutta aika paljon rauhoittumista ja hiljaisuutta tarvitseva tyyppi. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin olo, kuin olisin vääränlainen. Että vain paljon pitemmälle viety yksin oleminen on jotenkin oikeanlaista. <br /></p><p style="text-align: left;">Toisin kuin Riikonen, koen että mielikuvitukseni on parhaimmillaan silloin, kun saan pallotella ideoita toisen samanhenkisen kanssa. Samoin esimerkiksi hienon värinen taivas tai mahtava ukkonen on parasta, kun saan jakaa sen kokemuksen jonkun toisen kanssa. Emme me välttämättä näe ja tunne siinä tilanteessa samoja asioita, mutta yhdessä kokeminen on silti hienoa.</p><p style="text-align: left;">Luultavasti Riikosen tarkoitus ei ole mollata niitä, jotka eivät tarvitse omaa aikaa, mutta ei hän toisaalta edes yritä ymmärtää toisenlaisia ihmistyyppejä. Sitä paitsi, en ymmärrä millä tavalla päivärytmi liittyy yksin olon tarpeeseen! Riikonen nimittäin kritisoi kovasti aamuvirkkujen mukaan pyörivää yhteiskuntaa. En ole itse erityisen aamuvirkku, mutta keskimmäinen lapseni on. Toisin kuin ilmeisesti kaikki muut maailman teinit, hän ei kuku hereillä yömyöhään ja nuku pitkälle iltapäivään vaan hän alkaa nukkua viimeistään kahdeksalta ja herää noin viideltä. Hän ei myöskään ole mikään ekstrovertti ja ihmispaljouksien rakastaja. Eli tämän yhden hengen otannan perusteella yleistän ja totean että kaikki aamuvirkut eivät todellakaan janoa jatkuvasti sosiaalisia kontakteja.</p><p style="text-align: left;">Olisin kaivannut tähän kirjaan todella paljon enemmän monipuolisuutta. Näkökulma on harvinaisen kapea ja välillä tuli sellainen tunne, että lähteitä taidetaan tulkita aika paksujen, oman mielipiteen väristen linssien läpi. Ehkä aihe on liian omakohtainen? </p><p style="text-align: left;">Kiinnostava aihe, mutta liian paatoksellinen toteutus minun makuuni.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-15429027122704818742023-10-16T12:18:00.000+03:002023-10-16T12:18:11.052+03:00Sallin isä<p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: right; margin-left: 1em; text-align: right;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiRol1LcJOaip3WK826FFwKa_J5FAi9eSsEJIHbcw8MVpvKwO36SnpGnA0gILfJG_6KETZBtZ9kJEiwCX7S7Rgbp2-hstL7KDDPCTmsWe11PBezYD7r4SsTF4M-MshMOZEzdXdhT2rIpHBcIpscAi6C13Qkbb4jH9t3V4hPDH666lxfOvgWiBiOKa4_PYQ/s2141/salli1.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2141" data-original-width="1800" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiRol1LcJOaip3WK826FFwKa_J5FAi9eSsEJIHbcw8MVpvKwO36SnpGnA0gILfJG_6KETZBtZ9kJEiwCX7S7Rgbp2-hstL7KDDPCTmsWe11PBezYD7r4SsTF4M-MshMOZEzdXdhT2rIpHBcIpscAi6C13Qkbb4jH9t3V4hPDH666lxfOvgWiBiOKa4_PYQ/w269-h320/salli1.jpeg" width="269" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Thomas Brunstrøm: Kun Sallin isä oli lapsi +<br />Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti)<br />Kvaliti 2023, 32s.<br />Kuvitus: Thorbjørn Christoffersen<br />Suom. Sirpa Alkunen</span></i><br /></td></tr></tbody></table>Jos sinulla on lapsia - aivan sama minkä ikäisiä he ovat nyt - tai jos olet joskus itse ollut lapsi - nämä Tanskassa supersuosion saavuttaneet Sallin isä -kirjat ovat juuri sinulle!</p><p></p><p>Kuvakirjoissa kuvitus on valtavan suuressa roolissa ja minä vakuutuin näistä kirjoista jo kansikuvien perusteella. Katsokaa nyt tuota Sallin isän rehvakasta ovenpieleen nojailua ja itsetyytyväistä hymyä, jota Sallin joopajoo-katse ei huojuta tippaakaan! Sitä paitsi onhan tuo isän hahmo bändipaitoineen ja tiukkoine farkkuineen (ja käsikarvoineen <3) kerta kaikkiaan sympaattinen.</p><p>Kuvitus siis hurmasi minut ihan täysin, mutta mitenkäs itse tarinat?</p><p>En meinaa kestää, miten hyvät tarinatkin näissä on! Luin molemmat kirjat ensin itsekseni, sitten tuon<i> Kun Sallin isä oli lapsi</i> ääneen puolisolle. Seuraavana aamuna kerroin saman tarinan aamukiireiden takia lyhennettynä ensin ysiluokkalaiselle, sitten vitosluokkalaiselle. Töissäkin pikakertasin tarinan kahdelle työkaverille ja neljälle lykkäsin kirjan (yhdelle molemmat) kouraan. </p><p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHm-vj9KIEcSsym-81xOrJEDCtZmn2-1-OVxwC_MGkmXgP0HCcdei5S717xUeUvWm-mrvj20fpL1YiO1KKlCUFsx2MfZSrU_HjhHKRB4VvOEYwzTTg2WwEMUPluGYAKJ69lIc9fW1_uqw3Iody0rFSEilqXWF9op1Yo9_azH6AV6ZwkjWlFIrWg_f-0RE/s2146/salli2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2146" data-original-width="1800" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHm-vj9KIEcSsym-81xOrJEDCtZmn2-1-OVxwC_MGkmXgP0HCcdei5S717xUeUvWm-mrvj20fpL1YiO1KKlCUFsx2MfZSrU_HjhHKRB4VvOEYwzTTg2WwEMUPluGYAKJ69lIc9fW1_uqw3Iody0rFSEilqXWF9op1Yo9_azH6AV6ZwkjWlFIrWg_f-0RE/s320/salli2.jpg" width="268" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"></td></tr></tbody></table><i>Kun Sallin isä oli lapsi</i> sisältää paljon juttuja isän lapsuudesta. Tiedätte varmaan: miten telkkarista ei tullut lastenohjelmia kuin puoli tuntia päivässä ja kuinka syötiin mukisematta sitä, mitä vain tarjolla oli. Sallin isän lapsuus vain kuulostaa harvinaisen karikkoiselta: ruoaksi oli esimerkiksi kylmää hiekkaa ja hampaat putsattiin lapiolla - hammasharjaa kun ei vielä oltu keksitty. Salli alkaa epäillä, ettei isä puhu aivan totta. Nauroin ääneen ja hihittelin vielä enemmän. Niin hillitön tämä oli!<br /></p><p><i>Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti)</i> on sekin riemukasta luettavaa. Voi olla, ettei se ole paras valinta esimerkiksi yleiselle satutunnille tai iltasaduksi, mutta ainakin kotioloissa menestys on melko varma. Salli ei pidä kirosanoista ollenkaan. Isä kuitenkin kiroilee aika usein. Kaveriltaan Salli kuulee kiroilukassasta, eli laatikosta, johon laitetaan 50 senttiä aina kun lipsauttaa kirosanan. Rahalle olisikin jo käyttötarkoitus tiedossa, sillä Salli haluaisi mennä tivoliin. Alkuun kassaan ropisee rahaa vaikka kuinka, mutta sitten isä alkaa korvata kirosanoja kiltemmillä ilmauksilla. Muuten hyvä, mutta kun Salli tarvitsisi rahaa...</p><p>En voi kehua näitä liikaa! Tiedän, että omat lapset olisivat rakastaneet näitä (jo) pienempinä. Onneksi suostuvat vieläkin välillä kuuntelemaan, kun luen.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-36992255606151011072023-10-09T08:00:00.001+03:002023-10-09T08:00:00.149+03:00Tulen ja tuhkan tyttäret<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img alt="Tulen ja tuhkan tyttäret" aria-hidden="false" class="r48jcc pT0Scc iPVvYb" height="320" src="https://kirja.s3.amazonaws.com/prod/9789510499368_frontcover_final_original.jpg" style="height: 414px; margin: 0px auto; max-width: 1654px; width: 262px;" width="203" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret<br />WSOY 2023, 441s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p><i>Tulen ja tuhkan tyttäret</i> lennähti lukulistalleni heti kun sen kustantamon katalogista huomasin. Sain kirjan sopivasti hieman ennen kuin Anniina Mikama vieraili kirjastossamme lukulaneissa, joten ehdin tutustua tarinan alkuun ennen hänen tapaamistaan. Tapaaminen oli tosi mukava! Paikalla oli joukko nuoria ja Mikaman pitämän lyhyen pohjustuksen jälkeen käytiinkin mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjallisista esikuvista. Mikama kertoi, että tämän kirjan alkuperäinen nimi oli Lohikäärmeen metsästäjät ja siinä nimessä oikeastaan kiteytyykin se, mistä tämä kirja kertoo.</p><p><i>Tulen ja tuhkan tyttäret </i>on täyttä fantasiaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Irlantiin. On linnanherroja ja valtaapitävien juonitteluja, vaatimattomasti eleleviä kyläläisiä, taruja ja legendoja. Ja se lohikäärmekin.</p><p>Isibéal on linnanherran tytär. Hän lähtee isänsä ja tämän sotureiden mukaan etsimään lohikäärmettä, jonka kerrotaan asustelevan läheisellä vuorella. Vuorelta on nähty nousevan savua, vaikka siellä ei ole asumusta. Lohikäärmeiden kerrotaan vartioivan aarretta, joten siinähän on jo oiva syy nitistää pelottava hirviö. Lohikäärmeen luola löytyy, mutta ei sellaista hirviötä muutama soturi miekkoineen kukista. Isibéal selviää luolasta ulos elävänä, toisin kuin seurueen muut jäsenet. Kotiin päin kulkiessaan Isibéal näkee vihastuneen lohikäärmeen polttamia kyliä, valtavasti tuhoa.</p><p>En halua kertoa tarinasta alkua enempää, koska enempää en itsekään halunnut tietää. Enkä tiennyt! Isibéalin lisäksi keskiössä on muutama rohkea nuori tyttö, joihin hän matkallaan tutustuu ja pidin todella paljon siitä, kuinka heidän keskinäisiä suhteitaan ja niiden kehittymistä kuvattiin. Mikama kuvaa myös uskottavasti sitä, kuinka perusturvan horjuessa - kun ei ole takeita ruoan saamisesta, lämmöstä tai edes minkäänlaisesta katoksesta pään päälle - ihminen on valmis asioihin, jotka voivat yllättää hänet itsensäkin.</p><p>Lukeminen sujui vauhdikkaasti ja tarina koukutti todella tehokkaasti. <i>Myrryksen </i>jälkeen odotukseni olivat korkealla ja Mikama onnistui kyllä mainiosti vastaamaan odotuksiani tälläkin kirjallaan. :)<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-46549588169156646332023-10-06T08:00:00.002+03:002023-10-08T12:49:25.854+03:00Minä menen lääkäriin<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img alt="Salla Salmela: Minä menen lääkäriin | Ellin kirja & putiikki" aria-hidden="false" class="r48jcc pT0Scc iPVvYb" height="320" src="https://www.ellinkirjajaputiikki.fi/tuotekuvat/520x520/min_menen.jpg" style="height: 400px; margin: 0px auto; max-width: 301px; width: 301px;" width="241" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Salla Salmela: Minä menen lääkäriin<br />WSOY 2023, 38s.<br />Kuvitus: Tiina Konttila</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Sain siskolta vähän niinkuin synttärilahjaksi tämän hänen kuvittamansa kirjan. Salla Salmela on kirjoittanut sympaattisen tarinan Sinnasta, jonka korva kipeytyy ja on mentävä lääkäriin. Sinnaa vähän jännittää, siitäkin huolimatta, että äiti on luvannut kaiken sujuvan hyvin ja pehmokrokokin saa tulla mukaan.</p><p>Tarina on kiva ja uskon sen kiinnostavan pieniä lapsia. Sen avulla voi etukäteen käydä läpi mahdollisia tulevia lääkärireissuja ja keskustella lasta mietityttävistä jutuista.</p><p>Vaikka kirjan kuvitus ei olekaan realistinen, siinä on kuitenkin valtavan paljon tunnistettavia yksityiskohtia, joiden kautta esimerkiksi lääkärin käyttämät erilaiset välineet tulevat tutuiksi. Ja heti perään täytyy kumota tuo oma epärealistisuusmääritelmä, koska toisaalta kuvituksessa on nimenomaan realistinen meininki: Sinnan koti ei ole tip top siisti, vaan siellä näkyy arki ja elämä. </p><p>Kirjan lopussa on hauskoja sankarikortteja, jotka voivat nekin viedä osan jännityksestä pois: kun jaksaa reippaasti odottaa vuoroaan lääkärissä, saa odottamisen sankarimerkin ja 200xp:tä! </p><p>Vaikka omat lapseni ovatkin jo vähän kasvaneet yli <i><span style="font-size: x-small;">Minä menen lääkäriin</span></i> -kirjan kohderyhmästä, aikaisemmin tämä olisi varmasti ollut meilläkin yksi niistä uudestaan ja uudestaan luettavista kirjoista.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-60452227460960458982023-10-02T08:00:00.001+03:002023-10-02T08:00:00.143+03:00Holly<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1674418461i/65916344.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="212" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Stephen King: Holly<br />Hodder & Stoughton 2023, 433s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Holly Gibneyn äiti on kuollut koronaan, jonka olemassaoloon hän ei edes uskonut. Huijausta koko pandemia! Holly osallistuu zoom-hautajaisiin, eikä tunne sellaisia tunteita, joita oman vanhemman poismeno yleensä herättää. Etsivä löytää -etsivätoimisto on lomalla, mutta Holly vastaa silti toimiston puhelimeen ja ottaa vastaan toimeksiannon kadonneen henkilön löytämiseksi. Viranomaisten mukaan nuori nainen on kadonnut omasta halustaan, mutta tämän äiti on toista mieltä. Holly alkaa hoitaa tutkintaa pitkälti yksin, sillä yhtiökumppani Pete on saanut koronatartunnan ja Jeromen oma kirjaprojekti on edennyt niin mallikkaasti, että hän matkustaa New Yorkiin allekirjoittamaan kustannussopimuksen. Silloin tällöin toimistolla auttavalla Barbarallakin on jotain omaa meneillään, mutta Holly pärjää kyllä itsekseenkin.</p><p><i>Holly</i> on mainio sekä kirjana että hahmona. Tässä kirjassa ei ole mukana yliluonnollisia elementtejä, vaan kyseessä on melko puhdaslinjainen jännäri/dekkari. Hollyn hahmo on toki kasvanut ja kehittynyt paljon sitten Mersumiehen, mutta hänessä on edelleen paljon jäljellä siitä (ihmis)arasta nuoresta naisesta, jonka itsetunto ei ole kotona saanut minkäänlaista tukea.</p><p>Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, jotka tarinan edetessä lähenevät toisiaan ja lopulta sulavat yhdeksi. Ratkaisu on mielestäni onnistunut, vaikka minulle päivämäärin nimetyt luvut tuottavat aina saman hankaluuden: en hahmota ajan kulkua, ellen tarkista edellisen luvun päivämäärää. Aina en jaksa sitä tehdä.</p><p>King on viime vuosien teoksissaan tuonut selkeästi esille etenkin omia poliittisia mielipiteitään. Tässäkin kirjassa öyhöttävä ex-presidentti saa osakseen suoraa kritiikkiä, samoin tummaihoisiin kohdistuva poliisiväkivalta ja rokotekriittiset ihmiset. Tiedän, etteivät kaikki arvosta näitä kannanottoja, mutta minusta on hienoa että King käyttää hyväkseen mahdollisuuden ilmaista kantansa myös kirjallisuudesaan.</p><p> <br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-75408217396619498292023-09-27T08:00:00.001+03:002023-09-27T08:00:00.132+03:00Tulevaisuuden arabi 6<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1688998020i/187242261.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="229" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 6<br />Lapsuus Lähi-idässä 1994-2011<br />WSOY 2023, 176s.<br />Suom. Saara Pääkkönen</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuvasarja on tullut päätökseensä. Olen odottanut tätä osaa kärsimättömänä, sillä neljännessä osassa tapahtunut järkyttävä juttu on vaivannut minua vuosia. Tältä osalta odotin ennen kaikkea jonkinlaista - mielellään onnellista - ratkaisua sen tapahtuman suhteen.</p><p><i>Tulevaisuuden arabin</i> kuudennen osan alussa Riad on jo kuusitoistavuotias. Opiskelu ei maailman eniten sen ikäistä kiinnosta, sillä hän haluaisi vain piirtää ja menestyä sarjakuvapiirtäjänä. Omaksi yllätyksekseen Riad pääsee opiskelemaan kuvittamista ja vaikka opinnot eivät olekaan aivan sitä, mitä hän odotti, vähitellen Riadin onnistuu hivuttaa itsensä sarjakuvatöihin. Riad muuttaa pois kotoa, jonka ilmapiiri on ymmärrettävistä syistä synkkä. Muiden huolten lisäksi isoisä kuolee, isoäidin muisti alkaa pettää ja tämän puolison kunto huononee vauhdilla. Isoäiti puolisoineen muuttaakin lopulta asumaan Riadin äidin luokse. Isä pitää Riadiin yhteyttä harvakseltaan. Hän muistuttaa Riadia jatkuvasti siitä, että Syyria on hänen oikea kotimaansa ja sarjakuvien tekeminen typerää. Lääkäriksi hänen pitäisi ryhtyä, serkkujensa tavoin. Isä onkin läsnä arvostelevana taustaäänenä Riadin elämässä koko ajan. Viimein Riad hakeutuu terapiaan käsittelemään kipeitä kokemuksiaan.</p><p>Tämä albumi oli hyvä. Piirrosjälki miellyttää silmää edelleen, paikoin kaunokirjoitetut tekstit taas eivät: ikänäköni lienee tosin syyllinen tähän jälkimmäiseen ongelmaan. :D Ja mitä siihen odottamaani ratkaisuun tulee, kyllä sellainenkin saadaan.</p><p>Voin vain kuvitella, millainen urakka näiden muistelmien tekeminen on Sattoufille ollut. Jo piirtämiseen on kulunut varmasti valtavasti aikaa, mutta tunnetasollakaan työ on tuskin ollut sieltä kevyimmästä päästä.<br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6590692825397899010.post-29075454710549504982023-09-24T08:00:00.002+03:002023-09-24T08:00:00.143+03:00Hilda - The Trolberg stories<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><img class="ResponsiveImage" height="320" role="presentation" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1654485177i/61209696.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="230" /></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i><span style="font-size: x-small;">Luke Pearson: Hilda <br />The Trolberg stories<br />Flying Eye Books 2022, 96s.</span></i><br /></td></tr></tbody></table><p> </p><p>On suuri harmi, ettei Hilda-sarjakuvia ole käännetty suomeksi ensimmäistä osaa enempää. Etenkin nyt kun Hildasta tehty sarja löytyy Netflixistä, se varmasti kiinnostaisi myös suomalaisia lapsia (ja toki meitä muitakin). </p><p>Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa: Hilda and the bird parade sekä Hilda and the black hound. Ensimmäisen olen lukenut aikaisemminkin, mutta ihan mielellään sen luki uudestaankin. Hilda ja hänen äitinsä ovat muuttaneet kaupunkiin. Hilda kaipaa vuoria ja metsiä, vapaata liikkumista luonnossa. Kaupunki on hänelle aivan vieras, eikä siellä tunnu olevan mitään tekemistä. Pari kaveria hakee Hildan ulos, mutta heidän esittelemänsä ajanvietteet ovikellojen pilarimputtelusta ja lintujen kiusaaminen ei Hildaa miellytä. Lopulta Hilda jääkin yksin hoivaamaan "kaverin" kivellä satuttamaa suurta lintua. Lintu on menettänyt muistinsa, mutta pikku hiljaa hän Hildan avustamana saa muistinsa takaisin.</p><p>Black hound sijoittuu sekin samaiseen kaupunkiin. Siellä on tehty havaintoja jättimäisestä mustasta koiramaisesta olennosta, jota ei kuitenkaan yrityksistä huolimatta ole saatu kiinni. Hilda liittyy partiolaisiin, mutta homma ei oikein ota sujuakseen, sillä Hildaa kiinnostaa paljon enemmän se salaperäinen hahmo. Lisäksi hän törmäilee toistuvasti kotoaan pois häädettyyn nisseen nimeltä Tontu, jota Hilda haluaisi kovasti auttaa.</p><p>Nämä ovat niin kivoja ja sympaattisia tarinoita, että tulen aina hyvälle mielelle kun näen Hildan jossakin. Oli muuten hauskaa, että kirjan viimeisillä sivuilla, missä on Pearsonin luonnoksia ja lyhyitä kommentteja, hän kertoo, että Tontun nimi on itse asiassa "nisse" suomeksi. Toisin sanoen Tontu onkin tonttu! <br /></p>Maijahttp://www.blogger.com/profile/13587668709859903654noreply@blogger.com2