Kukkiva syyspervo ruukussa

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa, kirjallisen viestinnän tähtihetkiä

Schildts & Söderströms 2013, 167s.

Kirjoitusvirheitä sattuu ihan varmasti kaikille joskus. Useimmiten virheet ovat vain virheitä, mutta joskus niistä saa makeat naurut. Miska Rantanen on koonnut yksiin kansiin kelpo joukon kuvia hauskoista kylteistä, ilmoituksista, käyttöohjeista, hintalapuista, lehtijutuista yms. joiden parissa vähintäänkin hymyilyttää. Huumorintajusta riippuen voi myös naurattaa mojovasti ääneen.

Osa kirjan kuvista on tullut vastaan internetissä (lähinnä Facebookissa) jo kyllästymiseen asti, mutta ainakin minulle kirjassa riitti myös niitä tuoreita ja täten hauskempia juttuja. Omia suosikkejani ovat huolellisesti tehdyt ilmoitukset, joissa käytetään lainausmerkkejä hassusti, höpsöt hintalaput sekä televisiossa Jutta Urpilaisen haastattelun aikana pyörivät saippuasarjan tekstit.

Ymmärrän kyllä, että välimerkit ovat haastavia, mutta millaisia mielikuvia herättää kokoushuoneen ovessa oleva lappu: Lääkäreitten "kokoukset" peruttu? No hilpeitä, ainakin minusta. Yllättävän kauan jaksan näköjään huvittua mainosteksteistä tyyliin "Kivesmiehen puukko", "pörrötussut" ja "M.oloasu". Mutta tuo Urpilaisen haastattelu olisi ollut mahtavaa nähdä kokonaisuudessaan! Urpilaisen ilmeet sopivat nimittäin hämmästyttävän hyvin yhteen seuraavien tekstien kanssa:

"Mitä ajattelitte, kun päästitte hänet?

Tietysti hän kävi kimppuuni, se elukka.

Onko käsi kunnossa?
- Paremmassa kuin pää."

Tirsk!

Kukkiva syyspervo ruukussa ei välttämättä kestä montaa lukukertaa, mutta uskoisin sen viihdyttävän useimpia lukijoita edes sen hetken, kuin kirjan läpiselaamiseen menee.

Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Tammi 2013, 159s.

Sähkökirja

Voitin taannoin Minnan blogiarvonnasta lahjakortin Elisa Kirja -palveluun. Olen ollut laiska treenaamaan sähkökirjojen lukemista (kaksi sähkökirjaa on kroonisesti kesken), mutta nyt halusin skarpata. Aikani Elisa Kirjan valikoimaa selattuani tulin siihen tulokseen, että valitsen kiinnostavan mutta lyhyen kirjan, jonka varmasti saisin luettua.

Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa on kerännyt varsin paljon kehuja lukuisissa blogeissa. Muistan muun muassa sen tunnelmaa kehutun kovasti. Lapsikertoja Heidin silmin lukija saa seurata sijaisperheen elämää. Jean on tullut Heidin perheeseen parivuotiaana, kasvanut täysivaltaisena perheenjäsenenä ja Heidin veljenä. Aika ajoin pihaan kaartaa auto, jonka kyydistä nousee ympäri vuoden turkkiin pukeutuva Mami, joka kuitenkin poistuu pian ja jättää Jeanin taakseen. Mutta sekin päivä tulee, kun Jean nostetaan autoon ja veljestä on luovuttava. Kokonaan.

Kirjan aihe on surullinen. Lapsen näkökulma tekee siitä vielä hurjasti surkeamman, kun lapselle ei kerrota kaikkea, vaikka asiat mitä suuremmissa määrin tämän elämään vaikuttaisivatkin. Tietenkään lapselle ei ihan kaikkea voikaan kertoa, mutta silti. Ja vaikka kirjassa oli sijaislapsiasian lisäksi liian vauhdilla aikuiseksi haluava naapurintyttö, en minä saanut luotua tarinaan oikein minkäänlaista tunnesidettä. Haluaisin syyttää tästä täysin sähkökirjaformaattia, mutta en tiedä kuinka reilua sellainen olisi. Ei kovin reilua, veikkaisin. Ehkä olin kirjalle väärä lukija tai ajankohta oli kehno. Vaikea sanoa, mutta ikävä kyllä Kuka sinut omistaa jäi vaisuksi lukukokemukseksi.

Sähkökirjasta on pakko sanoa sen verran, että en edelleenkään formaattiin ihastunut. Haluaisin nähdä sivunumerot kaiken aikaa, kääntää oikeita sivuja ja tuntea kirjan painon. Ilman sivunumeroita kirja ei tuntunut etenevän ollenkaan vaan jossakin vinksahtaneessa mielessäni koin lukevani samaa sivua uudestaan ja uudestaan. Plussaa sähkökirjalle annan siitä, että sitä voi lukea vaikka ilman käsiä, kun taas kirjoilla on tapana mennä itsekseen kiinni jos niistä otteensa irrottaa. Jatkan sähkökirjasiedätyshoitoani, joskin hyvin pienellä annostuksella.

Kaisa Leka x2

Kaisa Leka: I am not these feet
Absolute truth press 2008, n. 60s.

Pari viikkoa sitten pääsin kirjastoon ihan yksikseni. Auton parkkeerasin 15 minuutin paikalle, koska suunnittelin vain kipaisevani noutamaan varaukset eikä sellaiseen toki kauan mene. Mutta koska oli niin ihanaa olla liikkeellä itsekseni, kuhnailin tovin sarjakuvahyllyllä, josta lastasin tehokkaasti sylin täyteen erinäisiä kirjoja. Hyvin ehdin vartissa takaisin autolle ja kotona aloin heti lukea Kaisa Lekan I am not these feet -albumia.

Leka kertoo kirjassa jalkojensa amputaatiosta: elämästä ennen ja jälkeen operaation. Kun omat jalkavaivat ovat jääneet tasolle nyrjähtänyt nilkka lapsuudessa kerran kesässä ja kipeä rakko pari kertaa vuodessa (sekä kerran haava polvilumpion takaisessa rustossa), on vaikea kuvitella kuinka kovia kipuja on täytynyt kestää, jotta amputaatio tuntuu helpottavalta vaihtoehdolta.

Kaisa Leka: On the outside looking in
Absolute truth press 2006, n. 155s.

Vaikka aihe on rankka, kirja on hämmästyttävän seesteinen ja valoisa. Päiväkirjamuoto toimii erittäin hyvin. Tykkäsin niin paljon, että luin samaan syssyyn toisenkin lainaamani Lekan teoksen On the outside looking in. Tämä kirja on näppärästi koottu "muistelmateos", jossa automatkalla muistojaan kertaavat vuoroin Kaisa, vuoroin hänen puolisonsa Leka.

Päällimmäisenä tästä kirjasta mieleen jäi Krishna -liike, johon Kaisa Leka tutustui ja liittyi puolisonsa kautta. Olen jo aikoja sitten kyllästynyt "elämäni oli tuhoon tuomittu, mutta sitten löysin Jeesuksen" -tarinoihin, joten olikin piristävää lukea toisenlaisen uskon löytämisestä. Lisäksi olen naurettavuuteen asti kiinnostunut kuulemaan, miten pariskunnat ovat tutustuneet toisiinsa ja tämäkin kirjassa kävi ilmi.

Sympaattisia kirjoja molemmat, jotka herättivät enemmän ajatuksia kuin osaan sanoiksi pukea. Pidin kovasti ja aion lukea lisääkin jos vain kirjastossa vastaan tulee.

Aapine

Heli Laaksonen: Aapine

Otava 2013, 72s.

Kuvitus: Elina Warsta

Minulla on ollut viime aikoina rutkasti onnea erilaisissa arvonnoissa. Tämä hurmaava Aapine muutti luokseni, kun onni potkaisi kirjan fb-sivuilla järjestetyssä arvonnassa. Omistuskirjoituksin varustettu kirja on luettu pari kertaa ja erittäin hyväksi todettu.

Aapine on lounaismurteella kirjoitettu aakkosrunokirja. Heli Laaksosen veikeät runot ja Elina Warstan mainiot kuvat muodostavat sellaisen kokonaisuuden, josta ei voi olla pitämättä. Runojen aiheet ovat ihailtavan monipuolisia ja yllättäviä. Kyllä soisin virallistenkin aapisten noudattavan näin rohkeaa linjaa!

Suosikkirunokseni nousi heti ensilukemalta J-kirjaimen kohdalta löytyvä pähkäily siitä, millaista olisi olla jänis.

"Jos mää olissi jänes,
en ossais lukke.
Jestas!

--jyrsissi jorinijuurei,
vaik kui olis klappu kyljes:
jätä järsimät!

Voi ko joku tulis pitämä mul jööt."

Kirjan lopusta löytyy myös kolme lyhyttä tarinaa, sillä toki juuri hankittua lukutaitoa on päästävä testaamaan tuoreeltaan. Lisäksi löytyy pieni lounaismurre - suomi -sanasto sekä ihan tiukkaa tietoa murteista ja suomen kielestä.

Ihana kirja, joka jättää hyvän mielen pitkäksi aikaa ja monta kertaa.

Saara

Tanja Kaarlela: Saara

Torni 2013, 307s.

Tämän postauksen piti ilmestyä yhtä aikaa Kirsin ja Kuuttaren tekstien kanssa, mutta minä vähän sähläsin. Ensin unohdin sovitun päivämäärän viiden metrin matkalla tietokoneelta kalenterille ja sitten lukeminen alkoi takuta niin etten meinannut saada mitään luetuksi edes väkisin. (Lukeminen kangertelee edelleen, vaikka mielenkiintoista luettavaa on hyllyt notkollaan.)

1920-luvun alussa Saara on vielä pieni tyttö. Kivimäen pienehkö tila Heinäpään kylässä on melko tavallinen maatalo eläimineen ja maanviljelyksineen, joka työllistää myös rengin ja piian. Piika, Iida, on kuitenkin paljon työllistetympi kuin piiat yleensä, sillä talon emäntä ei liiemmin velvollisuuksistaan huolehdi. Saaran äiti kärsii selvästi syvästä masennuksesta, mutta ei ole mieleltään muutenkaan terve. Hyvinä aikoina äiti hyräilee seesteisesti ja jaksaa lähteä seuroihin, huonoina hän ei nouse sängystä ylös. Liian paljon on niitä kausia, kun kukaan ei osaa ennustaa äidin mielenliikkeitä. Lapset saavat tuntea selkänahoissaan viuhuvan vyön tuottaman tuskan, kun äiti yrittää piestä paholaista heistä pois.

Saara haluaisi lukea ja opiskella, istua porstukamarissa kuuntelemassa setänsä kertomuksia Amerikasta, tulla hyväksytyksi. Mutta jo ulkonäöltään muusta perheestä poikkeava tyttö on äitinsä silmätikku, jonka niskoille sysätään kaikkien vahingot ja tottelemattomuudet. Herkkä tyttö kärsii jatkuvasta hyvän ja pahan vastakkainasettelusta, ahdistuu seurapuheista ja kokee surua ja menetystä enemmän kuin yhdenkään lapsen tarvitsisi sietää.

Kirja onkin melkoista alamäkeä ahdistavasta tilanteesta toiseen. Saaran kohtalo on tyly, mutta ehkä tulevaisuudella on sittenkin tuomisinaan jotain hyvääkin.

Ennakkoasenteeni Saaraa aloitellessa oli varovaisen odottava. Tiesin vanhoillislestadiolaisuuden olevan kirjassa esillä, mutta kuvittelin lestadiolaisuuden olevan huomattavasti suuremmassa roolissa. Kirjan luettuani koen sen kertovan ennen kaikkea mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta, sekä ihmisten suhtautumisesta mielenterveysongelmiin. Toisaalta lestadiolaisuus toi tarinaan sen näkökulman, kuinka usko voi olla yhdelle voimavara ja toiselle raskas taakka. (Samalla tavalla vaikuttavat kaikki uskonnot ja herätysliikkeet, eli en näe kirjaa vanhoillislestadiolaisliikettä kyseenalaistavana. Kyseinen liike vain sattuu sopimaan kirjan aikakauteen ja ympäristöön.)

Saara on vahva esikoisteos, jonka jälkeen odottaa Kaarlelan seuraavalta kirjalta hyvin paljon. En tiedä, onko toista kirjaa tulossa, mutta toivon niin. Pidin kirjan kielestä ja siitä miten sujuvasti vanhat sanat ja sanonnat tekstiin solahtelivat. Saaraa lukiessa häiriinnyin ainoastaan siitä, että kahden kappaleen välillä saattoi yht'äkkiä hujahtaa useita vuosia. Kaltaiselleni lukijalle jonkinlainen selkeämpi jako, vaikkapa tyhjällä sivulla, olisi ollut tarpeen. Lukiessa mietin väistämättä sitäkin, mahtaako Heinäpään kylälle löytyä jonkinlainen vastine Nivalasta, mistä sekä Kaarlela että minä olemme kotoisin ja missä vanhoillislestadiolaisuus on edelleen voimissaan.

Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto 2013, 254s.

Olin jo varannut Punaisten kyynelten talon kirjastosta, kun Annikan blogiteksti sai minut epäilemään, haluanko sittenkään lukea koko kirjaa. Olen lukijana tunteikas ja yhtäkkiä Kambodzan kauheuksista lukeminen ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta.

Vallankumouksen tehneet kommunistiset punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, sairaalat, rahan ja perheet. Muistoista ei saa puhua, ei edes vahingossa. Harva perhe on saanut pysyä yhdessä kun ihmiset on siirretty kaupungeista maaseuduille viljelemään maata. Chey Chan uskoo miehensä lailla vallankumouksen välttämättömyyteen, kuten on aina uskonut. Jossakin on kuitenkin tehty selvästikin virhe, sillä Chan ja hänen miehensä pidätetään ja kuljetetaan Tuol Slengin vankilaan. Vankilaan joutuu myös pariskunnan nuorimmainen lapsi, poikavauva Sothear.

Chania kuulustellaan ja häneltä vaaditaan tunnustuksia ja ilmiantoja, vaikka mitään tunnustettavaa ei ole. Chan on ollut aina puolueelle uskollinen. Kuulustelijoilla on kuitenkin keinonsa saada tahtonsa läpi. Raa'at ja julmat keinonsa.

Kirjan ensimmäisessä osassa keskitytään Chey Chaniin. Toisessa osassa seurataan hänen tytärtään, aikuistunutta Vannaa, joka kaipaa tietoa vanhemmistaan ja pikkuveljestään. Missä he ovat, jos ovat?

Luin ensimmäistä osaa miltei väkisin. Epätoivo ja suru, kohtuuttomuus ja julmuus on niin järjetöntä, etten meinannut kestää sitä. Yritin parhaani mukaan pitää tunteet kurissa, mutta eihän se onnistunut. Jälkimmäinen osa tuntui aluksi melkein pinnalliselta. Vanna perheineen ei tahtonut herättää mielenkiintoani millään. Mutta mitä lähemmäksi viimeisiä sivuja pääsin, sitä enemmän toivoin, että tarinalla ei olisi minkäänlaista todellisuuspohjaa. Kyllä minä itkinkin, tietysti. Ja totesin miehelle nukkumaan mennessä, että toivottavasti kuopus heräisi pian ja monesti, sillä haluan pitää häntä sylissä. Poika heräsikin saman tien ja monta kertaa pitkin yötä, joten äidin toive selvästi kuultiin.

Vaikka Punaisten kyynelten talo on fiktiivinen kirja, se voisi hyvinkin olla totta. Kirjan kansikuvan nainen on Chan Kim Srun ja hänen kuvansa on näkyvillä myös Tuol Slengin vankilassa. Kuvassa Chan Kim Srunilla on sylissään vauva ja kasvoilla vierii kyynel. Hän tietää kohtalonsa. Ja lapsensa kohtalon.

Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

Stephen Weir: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

(History's worst decisions and the people who made them)

Schildts  2010, 251s.

Suom. Veijo Kiuru

Tästä kirjasta kiinnostuin hyvän aikaa sitten Lauran bloggauksen perusteella. Kirja oli kuitenkin kirjastosta kadonnut tai joutunut väärään hyllyyn ja kesti tosiaan kaksi vuotta, ennen kuin se viimein pääsi takaisin paikalleen ja uusille lainaajille.

Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana esittelee kronologisessa järjestyksessä historian saatossa tehtyjä vääriä valintoja. Jokaisen tapauksen alussa kerrotaan lyhyesti, kuka teki huonon päätöksen ja mitä siitä aiheutui sekä mitkä mahdollisesti olivat tekijän motiivit. Heti alussa käsiteltiin Eeva ja eräs omena. Minusta raamatulliset jutut olisi kyllä voinut surutta karsia pois. Sotahistorian huonoja päätöksiä oli esillä rutkasti ja vähän niiden lukeminen kyllä puuduttikin. Etenkin, kun Weirin kerronta on sahaavaa: ensin kerrotaan mitä tapahtui, milloin ja miksi, mitkä olivat seuraukset. Seuraavaksi kerrotaan uudestaan, mitä tapahtui, vähän taustoja ja mitkä olivat seuraukset. Sitten kerrataan vielä uudelleen jokin jo kerrotuista asioista. (Tai sitten kaikki sotaretket menivät jo iloisesti sekaisin lukijan päässä, eikä kirjailija kenties toistanutkaan itseään.)

Kiinnostavinta oli lukea tunnetuista historian henkilöistä uudesta näkökulmasta. Esimerkiksi Florence Nightingale ei ehkä ollutkaan vaatimaton sisar hento valkoinen, vaikka saikin aikaan suuria muutoksia mm. kenttäsairaaloissa, perussairaanhoidosta puhumattakaan. Tutkimusmatkailija Livingstonen "löytäjää", Stanleyta, taas olen aina pitänyt seikkailijana hiukan Indiana Jonesin tyyliin. Mutta seikkailua suurempi motivaattori olikin raha.

Mitä lähemmäksi nykyaikaa kirjassa tultiin, sitä karumpaa lukeminen oli. Osa kauheuksista oli tuttuja (kuten Talidomidi), osasta taas en muista edes kuulleeni aiemmin. Karmein tapaus oli varmasti Brittien ydinkokeet Australiassa, Maralingassa 1950-60 lukujen vaihteessa. Kaikista kokeista ei tiedotettu etukäteen ja alueella asuvista aboriginaaleista merkittävä määrä menehtyi. Aluetta ei ole vieläkään voitu puhdistaa asianmukaisesti, sillä säteilyarvot ovat edelleen järkyttävän suuria. Lisäksi seudun asukkailla esiintyy poikkeuksellisen paljon mm. sokeutta.

Kokonaisuutena Maailmanhistorian huonoimmat päätökset on ihan ok, mutta ei sitä kannata ainakaan yhteen menoon lukea. Pätkä silloin tällöin antaa varmasti paljon enemmän.