Sivujen valtias

David Kirschner: Sivujen valtias

(The Pagemaster, 1993)

Tammi 1995, 94s.

Suom. Katriina Savolainen

Kuvitus: Jerry Tiritilli

Tämän kirjan ostin kirjaston poistomyynnistä pikapäätöksellä, sillä nimi ja kansikuva lupailivat jännittävää kirjallista seikkailua. Sivujen valtias perustuu elokuvaan The Pagemaster (Riku kirjamaassa), jota en ole nähnyt, mutta joka olisi hauska lasten kanssa katsoa.

Richard Tyler on kymmenvuotias poika, joka pelkää ja varoo aivan kaikkea. Hän on perehtynyt erilaisiin onnettomuustilastoihin ja välttelee viimeiseen asti vähänkään riskialttiita tilanteita ja paikkoja. Richardin isä rakentaa pojalleen puumajaa, jonne poika ei halua edes kiivetä tippumisen pelossa. Isä lähettää Richardin rautakauppaan ostamaan nauloja, mutta matkan aikana alkaa sataa rankasti ja Richard kaatuu. Hän hakeutuu sateensuojaan kirjastoon ja siellä alkaa melkoinen seikkailu. Richard yrittää päästä yleisöpuhelimen luo, mutta yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy mm. kohti syöksyvä juna. Seikkailu-niminen kirja lupaa opastaa Richardin uloskäynnille, joka vain tuntuu olevan loputtoman kaukana. Matkalla seurueeseen liittyykin kaksi muuta kirjaa, Satu ja Kauhu, joiden kanssa Richard kokee hurjia ja epätodellisia asioita. Lopulta Richardin on pakko voittaa pelkonsa päästäkseen takaisin omaan maailmaansa.

Sivujen valtias oli lasten mielestä jännittävä ja hyvä seikkailu. Erityisen hauskaa meistä kaikista oli tunnistaa satuja ja klassikkokirjoja (tai no eivät meidän lapset toki ihan vielä klassikkoja tunnista ;) ), joita kirjassa riittikin runsaasti. Kuvitus on sinänsä taidokasta, mutta kovin 90-lukuisen näköistä. Ääneen luettavaksi kirjassa oli vähän turhan pitkät luvut ja tekstin rytmikin oli sen verran pomppuista, että takeltelin välillä todella paljon. Kaikkein haastavinta oli Richardin nimi! Kyllä ei taivu minun suomalainen kieleni lausumaan Richardia sulavasti tekstin keskelle.

Sivujen valtias ei ollut ihan niin kiva kirja kuin etukäteen kuvittelin, mutta lukukelpoinen kuitenkin. Ja lapset pitivät siitä huomattavasti enemmän kuin minä.

Lempi ja rakkaus & Uusissa maisemissa

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
Suuri Kurpitsa 2010, 56s.

Ihastuin Reetta Niemensivun sarjakuvaan Saniainen kukkii juhannuksena ja ilahduin, kun kirjaston hyllystä löytyi myös tämä Lempi ja rakkaus. Tämäkin sarjakuva perustuu tositapahtumiin, tällä kertaa Niemensivun oman Lempi-mummun elämään.

Lyhyeen albumiin mahtuu Lempin rakkauselämä tiivistettynä. Nuorena Lempi rakastuu kiertävään suutariin, mutta vanhemmat eivät anna tyttärelleen naimalupaa. Suutari ehdottaa karkaamista, mutta kun Lempi ei siihen suostu, ajautuu suutari toisen naisen syliin. Vuosien kuluttua, suutarin vaimon kuoltua, Lempi ei enää suostu muiden määräiltäväksi vaan nai nuoruuden rakkaansa ja avioelämä kukoistaa.

Voi kyllä minä edelleen ihailen Niemensivun kynänjälkeä, väritystä ja tarinankerrontaa. Vaikka Lempi ja rakkaus on lyhyt, siinä kerrotaan kuitenkin kokonaisen elämän verran, vieläpä todella kauniisti ja koskettavasti. Tekisi mieli laittaa tähän rivi sydämiä, niin ihana tämä oli.

Terhi Ekebom: Uusissa maisemissa
Asema 2005, 56s.

Myös tähän Terhi Ekebomin sarjakuvaan Uusissa maisemissa tartuin hyvien kokemusten vuoksi. Ekebomin Kummituslapsi oli niin kaunis ja hieno, että halusin tutustua hänen tuotoksiin lisää. Uusissa maisemissa on tyylillisesti tyystin erilainen kuin Kummituslapsi jo piirrostyylinsä puolesta. Jo kansi on synkkä, myrskyinen ja uhkaava, masentavakin.

Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa pojasta, joka elää vanhempiensa kanssa kiertolaiselämää. He eivät viivy pitkää aikaa missään, sillä he välttelevät poliisia. Toisinaan he asettuvat hetkeksi johonkin autiotaloon, muuten pojan huoneena toimii liikkuvan auton takapenkki. Joskus perhe uskaltautuu ruotsinlautalle. Poika aavistaa, että hänen vanhemmissaan on jotain vikaa.

Koska poika ei tiedä tarkalleen, mitä hänen vanhempansa puuhaavat, ei lukijakaan saa sitä tietää. Mutta viitteitä kyllä on, sellaisia joiden ansiosta ei jää epäselväksi, että kyseessä on jotakin yksiselitteisen karmeaa. Tunnelmaltaan tarinat ovatkin painostavia ja ahdistavia, huikeita.

Uusissa maisemissa perustuu Timo Teräsahjon saman nimisiin novelleihin, jotka on julkaistu kokoelmassa Keksijän poika ja muita novelleja, jonka varasinkin kirjastosta juuri hetki sitten. Mielenkiinnolla odotan, millaisia miehen muut novellit ovat ja kuinka uskollisesti Ekebom on Uusissa maisemissa -novelleja seurannut.

Päämajan kaukopartio

Esa Anttala: Päämajan kaukopartio

Karisto 2014 (13. painos), 203s.

Esa Anttalan nimi on tuttu myös tällaiselle äärimmäisen vähän sotakirjallisuutta lukevalle. Päämajan kaukopartion halusin lukea kahdesta syystä. Ensinnäkin juuri siksi, etten sotakirjoja yleensä lue. Toiseksi halusin tutustua tarkemmin kaukopartiotoimintaan ja päättelin - aivan oikein - kaukopartiossa olleen Anttalan osaavan aiheesta kertoa.

Anttala kertoo kokemuksistaan rehellisesti ja rehentelemättä. Jutusteleva ja tilanteen salliessa humoristinen kerronta saa lukijan tuntemaan, kuin tarinoita kerrottaisiin kahvipöydässä kaverilta kaverille. Aikamuodot vaihtelevat kuin Kalle Päätalolla konsanaan: mitä jännittävämpi tilanne, sitä varmemmin Anttala siirtyy preesensiin.

Päämajan kaukopartiossa Anttala kertoo jatkosodan aikaisista kokemuksistaan. Asemasodan aikana rintamalinjat eivät merkittävästi vaihtuneet, mutta vihollisten tekemisistä piti pysyä perillä. Siksi kaukopartiosissit hivuttautuivat vihollislinjojen taakse tarkkailemaan heidän liikkeitään. Luonnollisesti jo siirtyminen omalta puolelta vihollisen puolelle oli riskialtista ja monia kiperiä tilanteita sattui myös Anttalan ryhmälle. Kerran siirtyminen tapahtui kuitenkin vaivatta, kun vihollisjoukot olivat marssineet ohi partion nukkuessa. Onneksi nämä eivät olleet huomanneet metsässä nukkuvia sissejä.

Sopivien kyttäyspaikkojen löytäminen oli oma haasteensa, samoin vihollisen etsintäpartioilta piileksiminen. En voi kuin ihailla Anttalan ja hänen tovereidensa rohkeutta ja röyhkeyttä. Käsittämätöntä, kuinka lähelle vihollisen asemapaikkoja he asettuivat tarkkailemaan tilanteita ja miten kylmähermoisesti he istuivat lepikoissa hiljaa vihollisten haravoidessa metsää muutamien metrien päästä. Anttala kyllä korostaa pitkin kirjaa sitä, kuinka heillä oli usein rutkasti onnea matkassaan. Kiperiäkin tilanteita sattui ja erään kerran paluumatka omalle puolelle oli silkkaa pakoa: yhtäjaksoista hiihtoa kertyi 56 tuntia, mutta lopen uupunut partio selvisi turvaan.

Päämajan kaukopartio osoittautui juuri sellaiseksi kirjaksi, jota kaipasinkin: sujuvasti luettava ja paljon konkreettisia kertomuksia kaukopartioiden toiminnasta.

Kyllä eikä ei & Kajaani

Ville Ranta: Kyllä eikä ei
Wsoy 2013, 263s.

Ville Rannan historiallinen sarjakuvaromaani Kyllä eikä ei sijoittuu 1800-luvun Ouluun. Keskiössä on leskeksi jäänyt pappismies Hans Nyman, joka saarnaa yhtä mutta elää toista. Piikaansa paneskeleva Nyman äänestetään kirkkoherraksi, mutta keisari mitätöi vaalituloksen.

Kovin on ulkokultaista elo Nymanilla ja monilla muillakin kirjan henkilöillä, mutta niin kai se usein on. Herännäisyys alkaa vallata alaa, mutta sivistyneistöä moinen aate ei puolelleen saa.

Kirjassa tavataan monien muiden merkkihenkilöiden ohella myös Elias Lönnrot, joka pistää jalalla koreasti katrillin tahdissa niin että hiki lentää.

Takakannessa mainitaan tämän olevan sukua Rannan aiemmalle Kajaani-albumille, joten hain senkin kirjastosta. En nimittäin oikein tavoittanut tämän kirjan pointtia ja ajattelin Kajaanin valaisevan asiaa.

Ville Ranta: Kajaani
Asema 2008, 284s.

Kajaani kuvaa Elias Lönnrotin stressaavaa eloa lääkärinä Kajaanissa. Potilaita on paljon ja työskentelyalue laaja, mutta rahasta on pulaa. Vanhemmat eivät viihdy heille hankitulla maatilalla ja tilaa pitämään palkattu (?) veli keskittyy enemmän ryyppäämiseen ja piian kanssa pelehtimiseen. Lönnrotilla itselläänkin on suhde naimisissa olevan naisen kanssa. Tämän naisen tultua raskaaksi Lönnrotin on joko kannettava vastuunsa tai kadottava Kajaanista.

No niin. Mitähän näistä sarjakuva-albumeista osaisin sanoa? Tarinat ovat sekoitus faktaa ja fiktiota, mutta minä en tunne kirjojen henkilöiden historiaa niin paljon, että tietäisin missä raja menee. Se häiritsee minua liikaa. En ole ylipäätään kovin ihastunut oikeista henkilöistä (elävistä tai kuolleista) kirjoitettuihin fiktiivisiin tarinoihin.

Rannan piirustustyyli on etenkin Kajaanissa levoton ja suttuinen, Kyllä eikä eissä väritys rauhoittaa paljon. Tekstaus on sekin hivenen tärisevää, jotenkin kulmikasta ja siten hankalaa luettavaksi. Minusta ei Rannan faniksi ole, mutta ymmärrän hänen ansionsa siitä huolimatta.

Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

(The Snow Child, 2012)

Bazar 2013, 415s.

Suom. Marja Helanen

Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi toi monella tapaa mieleen Stedmanin Valon valtameren yllä. Molemmissa on lapseton pariskunta, joka ottaa omakseen kuin ihmeen lailla paikalle osuvan lapsen. Samoja kipuja käydään läpi molemmissa kirjoissa, mutta Lumilapsi on kauniilla tavalla sadunomaisempi kertomus.

Jack ja Mabel muuttava Alaskaan aloittaakseen uuden elämän, jossa vanhat surut eivät ehkä tuntuisi niin musertavilta. Aviopari on alkanut ajautua erilleen Jackin keskittyessä haastavan maan muokkaamiseen viljelyskuntoon ja Mabelin keskittyessä kotiin. Eräänä lumisena päivänä he tekevät pienen lumiukon, olkihiuksisen tytön, jolle he pukevat hartiahuivin ja punaiset lapaset. Seuraavana päivänä lumiukko on kadonnut, samoin huivi ja lapaset. Metsässä alkaa kuitenkin näkyä vilahduksia noihin asusteisiin pukeutuneesta tytöstä, jota Mabel alkaa ajatella lumilapsena.

Kirja on onnistunut sekoitus realismia ja satua. Iveyn kerronta on sulavaa ja hän tuntuu ikään kuin leikittelevän lukijan kanssa: ensin saadaan lukija uskomaan yhteen asiaan, mutta seuraavaksi todistetaankin päinvastaista. Tarina etenee rauhallisesti, kuten elämä karuilla seuduilla. Lumilapsi on kaunis kertomus, kuin aikuisten satu. Miellyttävä lukukokemus, vaikka ei suosikkieni joukkoon nousekaan.

Kuka pelkää noitia

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

(The Witches, 1983)

Art House 2002, 224s.

Suom. Sami Parkkinen

Kuvitus: Quentin Blake

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia on odotellut hyllyssä, sillä arvelin sen olevan liian pelottava meidän lapsille. Kuitenkin kaipasimme kaikki jotakin hurjaa iltasatua ja päätimme ottaa riskin. Kyllä kannatti! Vaikka kirja onkin aika hurja, eivät pojat nähneet painajaisia, vaan iltasatua odotettiin innolla.

8-vuotias Luke menettää vanhempansa ja hänen huoltajakseen tulee isoäiti. Isoäidillä on kerrottavanaan monia hurjia tarinoita noitien sieppaamista lapsista, sekä runsaasti tietoja noidista ja siitä, kuinka sellaisen tunnistaa. Lomamatkalla Haminaan Luke ja isoäiti osuvat samaan hotelliin kuin vuosikokousta pitävä noitien joukko. Luke joutuu todella suuriin vaikeuksiin, mutta loppujen lopuksi hiireksi muutettu poika onnistuu tekemään lopun noitien karmeista suunnitelmista. (En muuten ole ollenkaan varma, että pojan etunimeä ylipäätään mainitaan koko kirjassa, mutta ainakin elokuvaversiossa hänen nimensä on Luke.)

Dahl ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan saimme todella jännittää, miten kenellekin käy. Pidän siitä, miten lapsille kirjoitetaan siloittelematta liikoja. Noitien tunnusmerkit olivat mainioita, eritoten se kuinka korostettiin noitien olevan valtavan hyviä naamioitumaan tavallisiksi naisiksi. Minunkin hiuksia nyittiin moneen kertaan, jotta lapset varmistuisivat siitä, etten minä ole noita. (Noidat ovat nimittään kaljuja ja he käyttävät peruukkeja.) Quentin Blaken kuvitusta täytyy taas kehua. Blake kuvaa naamiottoman Ylinoidan niin rumaksi, että molemmat pojat vaativat minua piilottamaan kaikki ne kuvat, joissa tämän kammottavan ruma naama näkyi.

Esikoinen halusi myös kertoa tästä kirjasta, joten tässä kuulijan mielipide, olkaapa hyvä:

Se oli tosi jännä ja siinä oli hiiriä ja sitte sillä Mahtavalla Ylinoidalla oli naamio. Se oli pelottava ilman naamaria. Asioita mitä noidassa on: kissan kynnet, hansikkaat, niillä ei ollu varpaita, ne oli kaljuja ja peitti sen peruukilla. Kaikista pelottavinta oli kun Mahtava Ylinoita otti naamion. Sitten siinä oli se hiirentekijä resepti 86 ja sitten sen pojan isä ja äiti kuoli auto-onnettomuudessa. Sitten kun siinä oli tuo järkyttävä määrä noitia ja se poika oli niin siellä - minkä takana se oli? Kirjahyllyn takana? seinien takana? - niin ne löysivät pojan ja poika muutettiin hiireksi hiirentekijä resepti 86:lla. Tämä sopis mun mielestä jollekin 6-8 vuotiaille.    - Simo 7v. - 

Valo valtameren yllä

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

(The Light Between Oceans, 2012)

Karisto 2013, 421s.

Suom. Leena Perttula

Syrjäisellä Janus Rockin majakkasaarella, tuntien venematkan päässä Australian rannikosta, elää majakanvartija nuoren vaimonsa kanssa. Vaatimaton elämä voisi olla lähes täydellistä, mutta toiveista ja toistuvista raskauksista huolimatta pariskunta ei saa lasta. Saaren rannalle pystytetään risti toisensa jälkeen menetettyjen lasten muistoksi. Viimeisimmästä menetyksestä on vasta pari viikkoa, kun saaren rantaan ajautuu vene, josta löytyy kuollut mies ja itkevä vauva. Majakanvartija vaimoineen olettaa lapsen äidin hukkuneen ja vaimo alkaa hoitaa lasta kuin omaansa. Elämä jatkuu uutena ja ihmeellisenä, mutta parin vuoden jälkeen totuus lapsen alkuperästä paljastuu.

Valo valtameren yllä on riipaiseva kirja vanhemmuudesta ja kaipuusta saada oma lapsi. Syrjäisellä majakkasaarella on helppo jättää ajattelematta lakeja ja sitä, mikä olisi virallisesti oikea tapa toimia. Siellä voi tuudittautua omaan pienoismaailmaansa ja uskoa siihen, että näin voisi jatkua aina.

Pidin kirjasta, sillä Stedman kuvaa uskottavalla tavalla ihmisten tunteita: oman lapsen kaipuuta, ristiriitaisia tunteita siitä saako pitää omanaan lapsen, jota joku muu kipeästi kaipaa, petetyksi tulemisen tunteita sekä sitä, mitä kukin on valmis tekemään rakkaudesta toista kohtaan. Valo valtameren yllä on ehkä hitusen liian siloiteltu, mutta joka tapauksessa koskettava kirja.