Muumipeikko 12-16

Lars Jansson: Muumipeikko 12
WSOY 1993, 136s.
Suom. Juhani Tolvanen ja Anita Salmivuori

Muumipeikko 12 sisältää tarinat (tai jaksot, jota sanaa kirjassa käytetään) Robinson Muumi, Muumipeikko ja taide sekä Nipsun kylpylä.

Robinson Muumissa Muumipeikko pitkästyy tavalliseen elämäänsä ja haluaa kokeilla elämää Robinson Crusoena. Perhe pakkautuu jälleen veneeseen ja monien haaksirikkoyritelmien jälkeen löytääkin aution saaren. Muumipeikko haluaa seurata Robinson Crusoe -kirjan tapahtumia orjallisesti, mutta saarelta löytyvä Perjantain korvike sotkee kaiken. Perjantain rooliin yritetään pakottaa filosofia, jonka elämänkatsomuksen mukaan kaikki on samantekevää. Filosofin luettua Robinson Crusoen hän päättääkin jatkossa elää uuden ohjeen mukaan, jolloin "kaikki on hirveän tärkeätä".

Toisessa tarinassa, Muumipeikko ja taide,  Muumipappa osallistuu valokuvauskilpailuun ja voittaa kisan otoksella merkillisistä valkoisten kivien asetelmasta. Voittoisa kuva houkuttelee Muumilaaksoon ensin yhden ja sitten alati kasvavan joukon taiteilijoita, jotka haluavat ikuistaa nuo valkoiset kivet maalauksiinsa. Myös Muumipappa hurahtaa kuvataitelijuuteen, mutta lukuisten erilaisten oppaiden keskellä on vaikea tietää, mikä näkemys on oikea. Tämä tarina on näistä kolmesta suosikkini.

Nipsun kylpylä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Nipsu tekee melkein mitä tahansa saadakseen rahaa. Hän perustaa rannalle kylpylän ja on tyytyväinen lukuisiin vieraisiinsa siihen asti kun nämä alkavat vaatia tasokasta palvelua päivällisineen ja pyykkäyspalveluineen. Kun Nipsu luikkii karkuun rahapussi kourassaan, jäävät kylpylävieraat muumiperheen huollettavaksi.

Lars Jansson: Muumipeikko 13
WSOY 1994, 133s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Kolmastoista Muumipeikko-albumi esittelee muun muassa Poliisimestarin veljenpojan. Launo on huithapeli pikkurikollinen ja Poliisimestarin suvun musta lammas. Poliisipäällikön pitäessä uljasta puhetta krapulainen Launo osuu paikalle ja päättää siinä silmänräpäyksessä parantaa tapansa ja ryhtyä poliisiksi. Yllättäen Launo on entistä sietämättömämpi tapaus virkaintoisena poliisina.

Muumipappa ja Muumipeikko sotkevat tahattomasti elokuvan kuvaukset lähtiessään pelastamaan Neistosta ahdingosta. Näyttelijät ovat kyllästyneitä näyttelemään, he haluavat seikkailla oikeasti. Elokuvaohjaaja taas ei voi tehdä työtään ilman näyttelijöitä. Muumilaaksosta ei vain tahdo löytyä kuvauksellisia, taitavia näyttelijäehdokkaita.

Nappeja ja avioliittoja meinaa kääntyä dramaattiseksi tarinaksi, kun Louska/Kampsu pakkonaittaa susiparina onnellisena elävät Hosulin ja Suskan. Avioliitto tekee Suskasta määräilevän ja napisevan rouvan, eikä avioelämä ole kummallekaan mieleen. Avioero osoittautuu silti mahdottomaksi vaihtoehdoksi, sillä kumpikaan ei voi kuvitellakaan jakavansa parin yhteistä nappikokoelmaa.

Lars Jansson: Muumipeikko 14
WSOY 1994, 114s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Näiden kansien välistä löytyvät tarinat Nipsun urheiluliike, Mymmelin timantti ja Muumit ja vampyyri. Kaikki kolme olivat siitä mukavia tarinoita, että  minulla ei ollut ennakkokäsityksiä yhdestäkään. (Luulin, ettei näitä juttuja ole hyödynnetty tv-sarjassa, mutta heti kohta näkyikin telkkarissa vampyyri-jakso. En näköjään muista kaikkia jaksoja, tai sitten en ole jokaista nähnytkään.)

Nipsu perii äitinsä tädiltä urheiluliikkeen tarinassa Nipsun urheiluliike. Kaupan syrjäinen paikka ei Nipsua huoleta, mutta melko pian hänen on myönnettävä, ettei kauppa oikein käy. Hän kokeilee hyökkäävää mainoskampanjaa, joka ei tehoa sen paremmin kuin alitajuntaan vaikuttavakaan. Parhaaksi asiakkaaksi osoittautuu Haisuli, joka hullaantuu kaikista noista oivallisista välineistä, joita voi hyödyntää murtautumispuuhissa.

Tarina Mymmelin timantista on hauska jo siksikin, että pääosassa on Mymmeli. Hän saa ihastukseltaan Rinaldolta näyttävän sormuksen. Komeasti säihkyvä kivi nimetään heti timantiksi ja se saa tietenkin aikaan sekä kateutta että ihastusta. Vilijonkan kotiapulainen yrittää opastaa Mymmeliä pukeutumaan sormuksen vaatimalla tavalla ja muutto komeampaan taloonkin on väistämätön. Onneksi timantti osoittautuu tavalliseksi strassiksi ja Mymmeli voi jatkaa entistä, huolettomampaa elämäänsä.

Tarinassa Muumit ja vampyyri koko laakso pelkää eläintarhasta karannutta verenhimoista vampyyria. Muumiperhe linnoittautuu taloonsa, mutta Muumimamma löytää vampyyrin keittiöstä. Pikkuruinen - ja oikeastaan aika suloinen - vampyyri ei vaikuta kovin vaaralliselta ja kun sille maistuvat mainiosti pannukakut, Muumimamma ei henno liiskata sitä. Mamma yrittää pitää vampyyrinsa piilossa perheeltään, mutta ei onnistu siinä. Pappa lukitsee Muumimamman vampyyreineen ullakolle, mutta kaikista kotitöistä vastaaminen käy liian raskaaksi ja Pappa mieluummin elää vampyyrin rinnalla kuin tekee kaikki Muumimamman työt.

Lars Jansson: Muumipeikko 15
WSOY 1994, 136s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Näissä pienissä Muumipeikko-albumeissa on alussa yhden sivun mittainen tietosivu, joissa kerrotaan mielenkiintoisia seikkoja niin sarjakuvista itsestään kuin Lars Janssonistakin. En olekaan tiennyt, että Toven tavoin myös Lars kirjoitti kirjoja. Näistä ei tosin ole ilmeisesti käännetty kuin yksi (Viisituhatta puntaa, 1967), mutta Larsin kirjoittajan lahjoja on kovasti kehuttu.

Viidestoista Muumipeikko-albumi koostuu tarinoista Muumit ja televisio, Alikehittyneet muumipeikot sekä Muumipeikko ja täti.

Muumiperheeseen hankitaan vahingossa televisio perintöpöydän mentyä rikki. Huonekalukauppias ei ole innokas myymään uutta pöytää särkyneen tilalle vaan onnistuu myymään Muumipapalle upouuden television. Laitteen käyttötarkoitus on muumeille arvoitus, mutta nopeasti Muumipappa ja Niiskuneiti lumoutuvat televisiossta niin paljon, ettei heitä kiinnosta enää mikään muu. Muumipeikko ja Muumimamma yrittävät saada heitä pois television äärestä, mutta se onnistuu vasta kun kaksi beatnikkiä asettuvat Muumitaloon.
Tämä tarina toi mieleeni ne ajat, kun lapsuudenkotiini hankittiin lautasantenni ja elokuvakanava. Mielestäni en katsonut liikaa televisiota, mutta silti nyt muistin eräänkin lauantain,  kun katsoin ainakin kolme elokuvaa peräkkäin. Edellisen loputtua aioin vain vähän vilkaista, millainen seuraava on, mutta en sitten osannutkaan jättää elokuvaa kesken.

Alikehittyneet muumipeikot esittelee Alikehittyneiden alueiden assessorin, varttuneen virkanaisen, joka etsii kuumeisesti avustuskohdetta. Muumit yrittävät tekeytyä alkukantaisiksi, mutta vasta heidän normaali käytöksensä on Assessorin mielestä tarpeeksi alikehittynyttä. Virkaintoinen neiti järjestää äänestyksiä ja edustustilaisuuksia vastavalitulle presidentille. Haisuli on valtiovarainministerin irvikuva, mutta liian monen epäonnistuneen kullanryöstöoperaation jälkeen tämäkin toteaa menettäneensä halun rehelliseen varastamiseen.

Niiskuneiti ihastuu äskettäin Muumilaaksoon muuttaneeseen runoilijaan, Wärssyyn. Muumipeikko on tietenkin mustasukkainen, mutta jopa Niiskuneiti kyllästyy ennen pitkää epämiehekkääseen nuorukaiseen, josta ei ole kenenkään suojelijaksi. Yllättäen Wärssy paljastuu muumien sukulaiseksi, kun Jane-täti ilmoittaa tulevansa kyläilemään Muumilaaksoon. Muumit ilmoittavat olevansa sairaana, mutta täti tuleekin hoitamaan heitä. Maalatut tuhkarokko jäljet eivät lähde pesemälläkään, vaikka sängyssä makaaminen tuntuu melkeinpä pahemmalta kuin Jane-tädin vierailu.

Lars Jansson: Muumipeikko 16
WSOY 1994, 133s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

16. Muumipeikko-albumi sisältää kertomukset Muumit ja luonnonpuisto, Muumipeikko ja vanhat hyvät ajat sekä Koiranelämää muumilaaksossa. Ehkä olen nyt lukenut vähäksi aikaa tarpeeksi näitä Muumi-sarjakuvia, tai sitten tämän kirjan tarinat ovat oikeasti vähän tylsähköjä.

Muumit ja luonnonpuisto näyttää, kuinka ensivaikutelmaltaan loistava idea ei sitä ehkä käytännössä olekaan. Pari luonnonsuojelijaa haluaa tehdä Muumilaaksosta luonnonpuiston ja Muumipappa innostuu auttamaan puiston perustamisessa. Luonnonpuistossa eläminen ei kuitenkaan ole kauhean kivaa, kun turisteja lappaa ovista ja ikkunoista, eikä normaalista elämästä tahdo tulla enää mitään.

Muumimamma saa tarpeekseen vauhdilla modernisoituvasta maailmasta ja koko perhe lähtee aikakoneella nauttimaan vanhoista hyvistä ajoista. Elämä vuodessa kahdensadan vuoden päässä menneisyydessä ei vain olekaan niin seesteistä ja vaivatonta, kuin Mamma kuvitteli. Rahaa pitäisi olla, eivätkä kaukaiset sukulaisetkaan ilahdu kummallisesti käyttäytyvistä vieraista.

Koiranelämää muumilaaksossa osoittaa, miten vaikeaa lemmikkieläimen mielenliikkeitä on tietää. Teen mukaan nimetty Lipton-koira lukittautuu koirankoppiinsa ja yrittää toistuvasti karata omille teilleen. Lopulta karkuhaluihin löytyy syykin ja lemmikinkaipuu on - ainakin enimmäkseen - kadonnut.

Iso

Pekka Hiltunen: Iso

WSOY 2013, 414s.

Ison päähenkilö on Anni, joka on numeroilla ilmaistuna 168cm ja 148kg ja 37v. Useimmille ihmisille nämä luvut kertovat sen, että Anni on lihava, keski-ikäistyvä nainen, joka todennäköisesti kärsii lukuisista ylipainon aiheuttamasta vaivasta ja/tai sairaudesta, jolla ei ole ruoan suhteen minkäänlaista itsehillintää. Anni taas tietää totuuden: hän on isokokoinen mutta täysin terve. Kyllä hän syö, joskus liikaakin, mutta myös terveellisesti ja ajoittain jopa niukasti. Hän toivoisi, että ihmiset ja yhteiskunta eivät keskittyisi numeroihin ja ihmisen ulkonäköön vaan suostuisivat näkemään kokonaisuuden. Läskihysterian ja lukemattomien laihdutusohjeiden valtaama nykyaika tarvitsee toisen näkökulman. Jonkun täytyy kertoa toisenlaisista lihavuustutkimuksista, niistä joissa ylipaino ei olekaan kansat tuhoon syöksevä, laiskuudesta ja kelvottomuudesta kertova kirous.

"Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu. Hän elää terveystiedon kaapuun puetun hoikkuudenpalvonnan valtakunnassa."

Pekka Hiltusen Iso on kirja, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa kertomatta jotakin itsestään - suhteesta omaan painoonsa.

Jos minut luokittelee numeroilla, olen laskentatavasta riippuen noin 15kg ylipainoinen. Useimpina päivinä en näe peilissä muodotonta ja ylipainoista tätiä vaan kohtuullisen sopusuhtaisen, pehmeästi muotoutuneen naisen. Mutta on niitäkin päiviä, jolloin löllöttävä maha ahdistaa hirveästi. Polven vanha rustovamma äityy kipeäksi, jos paino pääsee nousemaan tiettyyn pisteeseen. On päiviä, jolloin toivoisi voivansa astella vaateliikkeeseen ja löytävänsä mieleisensä vaatteen, joka näyttäisi päällä hyvältä. )Ehkä valmisvaatteet eivät istu hyvin juuri kenenkään päälle, sillä harva ylipäätään vastaa jonkun taulukon perusteella päätettyjä standardimittoja.) Sitten on niitä ihmisiä, minun kokoisiani, jotka kokevat oikeudekseen huomautella kiloistani.
"Tämä paita oli mulle tosi iso, ehkä se mahtuu sulle."
"Purjehdipas pois edestä, että muutkin mahtuu kulkemaan tästä."

Ison lukeminen teki hyvää. Annin puheissa, jotka hän toivoo voivansa joskus pitää oikeille kuulijoille, kerrotaan juuri niistä lihavuustutkimuksista, joiden tulokset eivät sovi yleisiin käsityksiin. Lihavuus ei ole väistämättä yhtä kuin diabetes, korkea verenpaine ja kohonneet kolesteroliarvot. Ei kaikkien ylipainoisten nivelet huuda tuskasta ja kulu puhki liian aikaisin, vaikka liikkuminen onkin ehkä hitaampaa ja vaivalloisempaa kuin ns. normaalipainoisilla. Ihan todella on olemassa terveitä lihavia.

Kaunokirjallisesti katsoen Iso kärsii jonkin verran toisteisuudesta. Toisaalta, joskus toisto on se paras tapa iskostaa joku asia lukijan päähän. Iso on ylipainoiselle lukijalle rohkaiseva tarina ja toivoisin sen sanoman saavuttavan myös kaikki maailman juttagustafsbergit ja gillianmckeithit, jotka pääsevät julkisesti mollaamaan kaikkia "ihannepainon" ylittäviä ihmisiä.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi 2012, 125s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Tämän Maukan ja Väykän olen ostanut ihan siksi, että joku on tätä kirjasarjaa kovasti kehunut. En muista kuka, mutta hankinta oli hyvä. Kirja on hyvin kuvitettu ja teksti on isohkoa, joten se sopii vallan hyvin myös luku-uraansa aloittaville lapsille.

Maukka on kilpailuhenkinen kissa ja Väykkä verkkaisen olemuksen omaava koira. He ovat asuneet taivaansinisessä talossa jo pitkään, mutta äskettäin taloon on muuttanut myös Karhu Murhinen. Murhinen ei nimestään huolimatta ole karhu, vaan pirteä päästäinen, jonka sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Se on hurja tahti, mutta päästäisen elämässä kaikki tapahtuu nopeammin kuin vaikkapa kissoilla ja koirilla. Yhtenä päivänä sitä on vielä nuori, viikon päästä työelämässä ja aivan yhtä pian vastassa on vanhuus. Harva päästäinen elää kahtakaan vuotta.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen kertoo näiden kolmen hyvin erilaisen mutta hurmaavan ystävyksen yhteisestä ajasta. Voisi kuvitella tällaisen tarinan olevan hyvin surullinen, mutta ei se ole. Parvela kertoo Karhu Murhisen lyhyestä elämästä samoin kuin muidenkin: kaikenlaista ehtii tapahtua ja lyhytkin elämä voi olla ihan kokonainen.

Sekä minä että lapset pidimme tästä kirjasta kovasti. Ainoastaan aivan loppu sai ekaluokkalaiselta kritiikkiä: "Miten niin se muka loppu noin? Mutta mitä ne Maukka ja Väykkä sitten teki? Oliko niillä hautajaiset? Mitä ne ajatteli?" Hetkinen keskusteltiinkin siitä, miten Maukka ja Väykkä varmasti surivat ystäväänsä, mutta myös muistelivat yhteisiä aikoja.

Maukka ja Väykkä -sarjassa on ilmestynyt ainakin neljä muuta kirjaa ja lapset ilmoittivat heti haluavansa nekin iltasaduiksi. Joten suuntaanpa tästä kirjaston nettisivuille tekemään pari varausta.

Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012, 241s.

Sirke Happosen kirjoittama Muumiopas on näyttävä ja kaunis teos, jossa esitellään yli sata Muumien maailmasta tuttua hahmoa. Tutuimmat hahmot kuten muumit, hemulit, Haisuli, Nuuskamuikkunen ja pikku Myy esitellään luonnollisesti laajemmin kuin kerran tai kaksi esiintyvät sivuhenkilöt. Näistä keskeisimmistä hahmoista on esitelty myös esimerkkejä heidän vastikkeistaan meidän maailmassamme sekä joitakin ohjeita siitä, kuinka muuntautua vaikkapa hattivatiksi: Kun lähdet kotisatamasta, palaa vasta kun on pakko. Myös Möröksi muuttumiseen löytyy ohje, mutta sitä ei suositella kokeiltavaksi.

Olen pitänyt itseäni kohtuullisen hyvin muumeihin perehtyneenä henkilönä, mutta tämän kirjan aloitettuani tajusin olleeni väärässä. Ensinnäkin minulla on edelleen vino pino Lars Janssonin kirjoittamia sarjakuvia lukematta. Lisäksi, vaikka olen lukenut muumikirjat, (vieläpä ihan äskettäin), en olisi osannut listata läheskään kaikkia kirjoissa esiintyviä hahmoja.

Sen lisäksi, että on ylipäätään mielenkiintoista kerrata muumimaailman lukuisia hahmoja, tätä lukiessa oli jännittävää etsiä eri hahmojen kuvauksista tuttuja ihmisiä tai jopa omia piirteitä. Aina näitä samankaltaisuuksia ei haluaisi myöntää edes itselleen, sillä kyllä minä mieluummin näkisin itseni seesteisen Muumimamman ja suorasanaisen pikku Myyn risteytymänä kuin Vilijonkan kaltaisena tiukkiksena, joka puhuu kuin hemulit:

"Sananvaihto hemulin kanssa (sillä ilman et ohi pääse) jättää hieman pitkäveteisen, joskus ärtyneen jälkimaun. Sää on joko liian kuuma tai muuten kamala, ja sitten hemuli kertoo, mitä sääntöä joku on mennyt rikkomaan. Miten joku on taas jättänyt pahvipakkaukset littaamatta ja roskalaatikko tästä syystä pullistelee, tai miten seinämaali on levitetty epätasaisesti eikä asiaa ole vieläkään korjattu, vaikka hemuli on jo niin ja niin monta puhelua soittanut."

Toivon kuitenkin, etten lisäksi ole kuin tahmatassu sillä tahmatassu on se, joka tulee liian lähelle istumaan tai seisomaan. Kun hän puhuu kanssasi, tekisi mieli ottaa askel taaksepäin.

Kirjan taitto on erittäin hyvin toteutettu. Kirjassa on runsaasti kuvia sekä sarjakuvista, muumikirjoista että kuvakirjoistakin. Lisäksi mukana on muutamia luonnoksia ja maalauksia. Teksti on paitsi sisällöltään ja kieleltään miellyttävää lukea, myös mukavan kokoista ja sopivan väljää. Erityisesti pidin värien käytöstä niin kuvissa kuin välillä sivujen tehosteena, pohjaväreinä.

Muumiopasta on helppo suositella kaikille Muumien ystäville ja niille, jotka haluavat tutustua vähän laajemmin muumimaailman väestöön.

Menneen talven lumi

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Torni 2014, 251s.

Viime syksynä luin Tanja Kaarlelan esikoiskirjan Saara, josta pidin paljon. Kun kuulin, että Kaarlelalta on tulossa uusi kirja, kipusi se saman tien luettavien listalle.

Menneen talven lumi kertoo yhden talven tapahtumista kuvitteellisen Hakomäen pienellä, kuihtuvalla Leivonkylällä. Kyläkoulu on suljettu, samoin kauppa. Kauppa-auto ei enää kulje ja kirjastoautokin aiotaan lakkauttaa kustannussyistä. Henna ja Mari ovat peruskoulun viimeisellä luokalla, parhaat ystävät pienestä asti. Lähestyvä koulun loppuminen ja mahdollinen muuttaminen pois kotikylältä mietityttää ja aiheuttaa kiivastakin kinaa ystävien välille. Leivonkylän autiotupaan on muuttanut asumaan nuorehko mies, johon tytöt tutustuvat ja jonka johdolla erityisesti Mari kiinnostuu omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa kotikylänsä asioihin. Tietysti myös tuo nuori mies itse, Antti, kiinnostaa ja kiehtoo.

Tässä kirjassa käsitellään hyvin monenlaisia asioita ja minun mielestäni se tekee kirjasta hiukan liian kiireisen. Tyttöjen kasvaminen, maaseudun autioituminen, Marin perheen vaietut salaisuudet, luonnon suojeleminen, ihastumiset ja vaarin sairastuminen ovat kaikki tärkeitä ja mielenkiintoisia asioita (vain osan mainitakseni), mutta näin lyhyessä kirjassa niiden käsitteleminen jäi väistämättä suurpiirteiseksi. Toisaalta tällainen mutkien oikominen ja runsaus on nuorten kirjallisuudessa varsin yleistä ja oletan sen olevan ainakin osittain tarkoituksellista.

Lukukokemuksena Menneen talven lumi oli miellyttävä. Kaarlela kirjoittaa sulavasti ja nuorten puhekieli tuntuu omaan korvaani luontevalta. Teksti myös kulkee joutuisasti ja kirja onkin vaivatonta, nopeaa luettavaa.

Koska itsekin olen kasvanut sivukylällä ja käynyt ala-asteen kyläkoululla, aiheutti kirja myös haikeutta ja suruakin. Meidän kylältä on suljettu toinen koulu, kaksi kauppaa, pankki, posti ja apteekintapainenkin. Kauppa-auton kulkemisesta en ole ihan varma, mutta en usko senkään olevan enää käytössä. Kirjastoauto kulki ennen joka viikko, nyt enää joka toinen. Ja ne linja-autovuorot ovat vähissä, etenkin kesäisin. Onneksi kylä ei ole kuitenkaan kuolemassa, vaan lapsiperheitäkin sieltä löytyy.

Menneen talven lumi on nuorten kirja ja sellaisena oikein hyvä, mutta Saara oli kuitenkin enemmän mieleeni. Toivon Kaarlelan kirjailijan uralle pitkää ikää ja lukuisia kirjoja, sillä lukijoita hänen tasoiselleen kirjailijalle varmasti löytyy.

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014, 156s.

Tänä vuonna kirjan ja ruusun päivänä (sekä kahtena seuraavana päivänä) yli kymmenen euron kirjaostoksen kylkiäisenä jaettiin Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taitoa. Minulle oli virallisena kaupanpäällispäivänä tulossa vieraita ja teinkin heti aamulla hätäpäissäni nettitilauksen verkkokaupasta, että varmasti saisin tämän vuotisen bonuskirjan. Kirjoja noutaessa - vielä samana päivänä - tein vielä yhden suunnittelemattoman kirjalöydön ja lähdinkin kotiin kahden Takana puhumisen taidon kanssa.

Jostakin syystä kuvittelin tämän olevan pienoisromaani, mutta kyseessä onkin kokoelma Härkösen kolumneja tai pakinoita. En pettynyt, sillä pidän Härkösen napakasta tyylistä käsitellä asioita sekä siitä, kuinka hän pistää itsensä likoon. Aiheita riittää tekstiviestikommunikaation vaikeudesta vaihdevuosiin ja rantatuolien varaamiskäytännöistä äitiyden haasteisiin.

Jotkut aiheista olivat minulle vähän vieraita, kuten jonottamisen tuskallisuus ja illan pilaava valomerkki. Minä olen aika hyvä jonottaja, paitsi jos lapsiin iskee mahdoton levottomuus. Illanviettoni taas pilaantuu siinä vaiheessa, jos on pakko mennä baariin, joten valomerkki ei enää vaikuta mitenkään.

Niitä minulle sopivia (tai osuvampia) aiheita on kuitenkin huomattavasti enemmän. Merkkasin muistilapulla naisten vikoja ruotivasta kolumnista Syntilista tämän kohdan, jolle en voinut olla nauramatta:

"Nainen marisee aina jostain ja odottaa mieheltä lohdutusta. Hänen alavatsaansa koskee aina. Hän jankuttaa lopettavansa viinereitten syönnin mutta ei lopeta. Hän vannoo aloittavansa sauvakävelyn, joogan ja spinningin mutta ei aloita. Hän antaa itsestään ensin älykkään vaikutelman ja alkaa sitten humalassa pelleillä Tarot-korttien kanssa."

Jos vaihtaa alavatsan alaselkään ja Tarot-kortit kuvitteelliseen laulutaitoon, niin tässähän kirjoitetaan minusta!

Tehosekoittimessa Härkönen pohtii sitä, kuinka nopeasti äiti-ihmisissä usein puskee pinnalle marttyyrius. Vaikka kuinka vannoisi itselleen, ettei todellakaan kietoudu marttyyrin viittaan ikinä missään tilanteessa, niin harmittavan usein näin kuitenkin käy.

"- Kuuntele itseäsi, kehottavat kaikki maailman terapeutit. Mutta äitien täytyy kuunnella niin montaa muutakin vaativaa hölisijää, että siinä jää oma ääni helposti kuulematta."

Muutamista lyöntivirheistä huolimatta Takana puhumisen taito ei vaikuta hutaisten tai kiireellä kirjoitetulta. Hyvin mielelläni olisin lukenut näitä juttuja lisääkin, mutta onhan se totta, että pakinat (tai kolumnit, valitse mieleisesi) ovat parhaimmillaan pienissä erissä nautittuina.

Anne ja Ellu lomamatkalla

Heli Sutela, Minna Koskela & Jarno Kantelinen: Anne ja Ellu lomamatkalla

Annen ja Ellun tuotanto 2014, 80s.

Tämän kirjan bongasin Ajatuksia kirjamaasta -blogista ja ilahduin sarjakuvamuotoisesta Kumman kaa -kohelluksesta siinä määrin, että varasin kirjan saman tien kirjastosta. Kumman kaa on tv-sarjana hulvaton: Annen ja Ellun toilailut hävettävät ihan hirveästi, mutta silti on pakko katsoa ja nauraa holtittomasti.

Anne ja Ellu lomamatkalla on sarjan tyylille uskollinen, mutta ei aivan tavoita samaa vinkeyttä ja menoa. Kuvitus on onnistunut ja tällainen epärealistinen, hiukan söpöön vivahtava toteutus on minun silmääni miellyttävä. Juoni on kuitenkin vähän turhan ohut, eivätkä Annen ja Ellun ilmeet ja eleet aivan pääse oikeuksiinsa piirrettyinä.

Koska tämän sarjakuvan selkämyksessä mollottaa numero yksi, jatkoa lienee luvassa jossakin vaiheessa. Mielelläni luen Annen ja Ellun seikkailuista sarjakuviakin, mutta kyllä tv-sarja on hauskempi. Kuunnelmanakin toimisi varmasti todella hyvin!