Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga 2014, 301s.

Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää valikoitui luettavaksi entisen opettajani suosituksesta. Kehuja olin kyllä kuullut muualtakin, mutta olin lukemisen suhteen vielä kahden vaiheilla. Heikkisen edellinen teos, Terveiset Kutturasta, oli minusta ihan sujuva ja kepeä, mutta loppua kohti homma vähän hajosi.

Jääräpää keskittyy Muonioon, missä tuore kunnanjohtaja, pohjoiseen naitu lantalainen Katja Karhuvuoma, yrittää tuoreilla näkemyksillä ja rohkeilla päätöksillä virkistää turismia ja nostaa Muonion Lapin houkuttelevimmaksi lomakohteeksi. Suurin hanke, long hill ski -keskus, edellyttäisi pientä kuntaliitosta Enontekiön kanssa, mutta tuo suunnitelma on etenkin Itsenäisten Saamelaisten edustajien mielestä silkkaa hulluutta ja sitä täytyy vastustaa mahdollisimman paljon ja äänekkäästi. Suurinta ääntä pitää appiukko Piera. Kaamos ahdistaa painavana ja kylän naisten kasvoille ilmestyvät laastarit ja mustelmat järkyttävät Katjaa. Apuun on kutsuttava parisuhdeterapeutti, joka kohtaa ensimmäisen haasteensa jo kahvilan tiskillä:

"Yksi krruasaant, kiitos."
"Anteeksi, mie en ihan ymmärtänyt."
"Ah, taisin lausua huolimattomasti. T-kirjain on äänetön. Siis yksi krruasaan, jos voisit olla niin ystävällinen."
"Krua… Mikä?"
"No, mikä se on suomeksi. Voisarvi."
"Jaa kroissantti! Mikset sie heti sanonu, että sie tahot kroissantin…"
"Käsittääkseni sanoin täydellisesti, vaikka sana päättyy nasaaliäänteeseen. Se on useimmille suomalaisille liian vaikea."
"Justhinsa. Tässäpä ois mösjöön nasaalisarvi, olkaa niin mahottoman silvuplee."

Jääräpäässä oli paljon samaa hyvää, kuin Kutturassakin. Henkilöhahmot ovat omalaatuisia, melkeinpä jokaisesta löytyi jokin vinkeä puoli. Sanailu on sujuvaa ja huumori hauskaa, kuten edellä oleva lainauskin osoittaa. Minusta Jääräpää oli juonellisesti eheämpi kuin edeltäjänsä ja sellaisenaan hyvin viihdyttävä. Olo on näin tuoreeltaan vähän ristiriitainen: toisaalta Jääräpää oli turhankin kepeä, toisaalta taas siinä käsitellään paljon hyvinkin kipeitä ja tärkeitä aiheita.

Postikoira Pontus

Tor Freeman: Postikoira Pontus

(Digby Dog Delivers, 2014)

Kustannus-Mäkelä Oy 2014, 24s.

Suom. Raija Rintamäki

Pontus on töissä postissa. Työhön kuuluu tietenkin postin jakaminen ja tänään Pontuksen täytyy kuljettaa perille kuusi pakettia. Oikeat osoitteet löytyvät rutiinilla, mutta henkilöitä täytyy vähän haeskella.

Kun perheen lasten iät ovat (pian) 2, 6 ja 8, on melko haastavaa löytää kirja, josta kaikki olisivat yhtä lailla kiinnostuneita. Postikoira Pontus osoittautui kaikille pojille mieluisaksi. Kirjassa on vähän tekstiä ja selkeät kuvat, joten pieninkin malttoi kuunnella kaiken. Noin joka toiselle aukeamalle on piilotettu pieniä yksityiskohtia, joiden etsiminen vetosi erityisesti isompiin lapsiin (ja äitiin). Vaikka kuvat ovat selkeitä, oli piilotettujen juttujen löytäminen välillä oikeasti haastavaa.

Olemme lukeneet tämän kirjan jo loppukesällä, mutta bloggaan vasta nyt siitä syystä, että kirja on aina salaperäisesti kadonnut tästä tietokoneen viereltä. Hyvän kirjan merkki sekin: sitä täytyy saada lukea uudestaan ja uudestaan.

Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Otava 2014, 373s + liitteet ja lähteet

Minna Canth on kiistämättä yksi merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista, joka pyrki aktiivisesti parantamaan muun muassa naisten ja köyhien asemaa yhteiskunnassa. Oma Canth-tietouteni on ollut melko suurpiirteistä ja ajattelin perehtyä Minna Canhtin elämään tarkemmin tämän Minna Maijalan tuoreen Canth-elämäkerran avulla.

Herkkä, hellä, hehkuvainen koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä käsitellään Minna Canthin elämää lapsuudesta lähtien, toisessa osassa keskitytään Canthin näytelmiin ja muihin teksteihin ja viimeisessä osassa perehdytään Canthiin naisasianaisena, hänen uskonnolliseen puoleensa sekä terveyteensä. Epilogissa päästään kurkistamaan Canthin lasten, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämään.

Kirjan rakenne on minusta sekä hyvä että huono. Elämä-osan luin tiiviissä tahdissa ja suurella mielenkiinnolla, mutta toinen osa, Kirjoittaminen, tuntui puuduttavalta hiukan liiankin pikkutarkkoine analyyseineen. Totta kai on mielenkiintoistakin perehtyä Canthin tekstien taustoihin ja teemoihin, mutta koska olin asennoitunut lukemaan nimenomaan Minna Canthin elämäkertaa, väsähdin noihin tekstien auki selittämisiin.

Olen monesti aiemminkin todennut, että hahmotan ajan parhaiten kronologisessa muodossa. Jos aikajanalla liikutaan toistuvasti edestakaisin, en enää osaa sijoittaa tapahtumia oikeaan järjestykseen. Tämän kirjan rakenne on juuri sellainen minulle haastava: ensin kerrotaan Canthin elämäntarina, sitten teatteritekstien syntyhistoria ja siinä sivussa hiukan lisää Canthista, muiden teosten historia ja jälleen tietoa kirjailijattaresta, naisasian rooli Canthin elämässä, sairaushistoria jne. Canthista avataan siis ikään kuin yksi kerros kerrallaan, mutta minulle jäi kokonaisuudesta vähän turhan hatara kuva.

Vaikka minulle Herkkä, hellä, hehkuvainen oli väliin raskastakin luettavaa eikä aivan niin yleistajuinen kuin olin toivonut, on tämä tuore elämäkerta silti mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu. Ja vaikka kitisin kirjan rakenteesta, on sillä myös ehdottomasti etunsa, sillä mikäli lukija on kiinnostunut perehtymään vaikkapa Canthin kirjallisiin töihin tai naisasioiden puolestapuhujan rooliin, nuo osuudet ovat kätevästi löydettävissä, eikä tietoa tarvitse etsiskellä sieltä täältä muun tekstin lomasta.

Ylämummoon, Tuukka-Omar!

Niina Hakalahti: Ylämummoon, Tuukka-Omar

Tammi 2011, 189s.

Tuukka-Omarista kertovan kirjasarjan toisessa osassa, Ylämummoon, Tuukka-Omar, Tuukka-Omar ja Paavo yrittävät selvittää, mitä tarkoittavat oudonkuuloiset sanat, kuten ylämummo ja setäpaisti. Heitä askarruttaa myös se, miksi maitoon alkaa liittyä niin paljon kummallisuuksia ja saatavuusvaikeuksia. Luokkaan saadaan uusi oppilas, jääkiekkoa intohimoisesti harrastava Olavi Virta, jonka jääkiekkoteeman ympärille kietoutuvat syntymäpäivät lähestyvät uhkaavasti.

Lapsille tämä oli mieluinen kirja ja minäkin kyllä pidän kovasti Tuukka-Omarista ja Paavosta. Erityisen paljon ilahduttaa se, kuinka nuo pojat ongelman kohdatessaan eivät epäröi etsiä apua kirjoista internetin sijaan.

Kirjava Kukko -sarjan kirjat on suunnattu lukijauransa vast'ikään aloittaneille alakoululaisille, eli teksti on suurta ja lauserakenteet helppoja. Ääneenluettaessa tämä osoittautui yllättävän haastavaksi. Lyhyet lauseet kuulostivat töksähteleviltä ja lukijana väsähdin hyvin nopeasti siihen pätkivään rytmiin. Pidemmät lauseet antavat paljon enemmän mahdollisuuksia ääneenlukemisen elävöittämiseen ja tarinaan heittäytymiseen.

Ylämummoon, Tuukka-Omar oli lapsille mieluisampi kuin minulle, mutta minustakin ihan kiva.

Rakkaani, romaanihenkilö

Toim. Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä & Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Avain 2014, 138s.

Rakkaani, romaanihenkilö on ihastuttava kirja. Siinä kaksikymmentä paljon lukevaa ihmistä esittelee itselleen syystä tai toisesta läheiseksi muodostuneen romaanihenkilön. Läheskään aina kyse ei toki ole suoranaisesta romanttisesta rakkaudesta, vaan ystävyydestä, vertaistuesta, samastumiskohteesta tai sympaattisuudesta. Tekstien tyylilajit vaihtelevat, mutta se ei tällaisessa teoksessa häiritse millään tavalla. Osa kirjoittajista on valinnut tekstilajiksi kirjeen tärkeälle romaanihenkilölleen, osa taas keskittyy esittelemään omien lämpimien tunteittensa kohteen tämän kirjan lukijoille.

Lueskelin tätä tekstin kerrallaan, mikä oli hyvä strategia. Jännittävintä oli lukea niitä tekstejä, joissa käsitelty hahmo oli itselle entuudestaan tuttu. Tuntui hullulta, että Hanna Johde kirjoitti omassa tekstissään innostuneesti Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunnesta, joka minua niin suuresti ahdisti, ärsytti, yökötti ja kammotti. Silja Järventausta taas kirjoittaa Hannu Mäkelän Herra Huusta, joka minulle näyttäytyi jotenkin vaivaannuttavana tapauksena. Osa käsitellyistä henkilöistä taas ei ole jättänyt minulle suuriakaan muistikuvia, kuten Mario Puzon Michael Corleone ja tuntemattomista vain harva herätti suurempaa mielenkiintoa.

Herkullisinta antia oli ehdottomasti Sari Peltoniemen teksti Tove Janssonin Miskasta. Minä havahduin Miskan olemassaoloon vasta lukiessani Muumi-sarjakuvia viime vuoden joulukuussa, mutta Miskasta tuli välittömästi yksi rakkaimmista muumimaailman hahmoista. Miska on äärettömän taitava näkemään kaikessa jotakin itseensä kohdistuvaa arvostelua tai muuten vain synkkää ja pahaenteistä. Peltoniemi osaa tiivistää Miskan loistavasti:

"Miskan tunnistettavin ja tutuin piirre on kuitenkin se, miten hän asettuu suhteessa muihin. Jansson kuvaa sitä kirpeästi, mutta ymmärtäen. Miska ei oikein tiedä, mitä hän muille puhuisi. Kun hän yrittää olla kohtelias, suusta tulee onnahtelevia fraaseja. Miskan pitää olla hyvin vihainen, jotta hän kykenee puhumaan vilpittömästi, ja vihaisuus taas on harvoin eduksi ihmissuhteita luodessa."

Rakkaani, romaanihenkilö on antoisaa luettavaa ja vain yhdestä tekstistä hiukan pahoitin mieleni. L.M. Montgomeryn Sininen linna on nimittäin ollut lukulistallani pitkään, mutta Tuija Lehtinen tulee Valancy Stirlingista kirjoittaessaan paljastaneeksi kirjan sisällöstä vähän liikaakin. Toisaalta minun olisi kyllä pitänyt osata varautua tällaiseen mahdollisuuteen kaikkien tekstien kohdalla ja hypätä yli ne, joista en ollut valmis paljastuksia lukemaan.

Kokonaisuudessaan Rakkaani, romaanihenkilö oli todella kiva kirja. Se sai myös pohtimaan, ketkä romaanihahmot ovat muodostuneet minulle tärkeiksi ja miksi.

Erään koulukirjaston tarina

Valmistuipa vuonna 1965 Kokkolan Torkinmäelle uusi koulurakennus ajanmukaisine tiloineen. 48 vuotta myöhemmin, kesällä 2013 jo jonkin aikaa käyttökiellossa ollut rakennus viimein purettiin ja koulunkäyntiä jatkettiin koulun tonteille sijoitetuissa parakeissa. Koulun kohtaloksi koitui kauniisti ilmaistuna kosteusvauriot, eli käytännössä home. Koska homeen kanssa ei saa ottaa mitään riskejä, vanhasta koulurakennuksesta ei saanut parakkeihin ottaa mukaan mitään. Kaiken muun ohessa tuhottavaksi päätyi myös vuosien saatossa mittavaksi kasvanut koulukirjasto.

Tänä syksynä Torkinmäen alakoulun vanhempainyhdistys pyysi apua uuden koulukirjaston kartuttamiseen oppilaiden vanhemmilta kirjalahjoitusten muodossa. Ei varmasti tule yllätyksenä, että minä koin tämän asian erityisen tärkeäksi ja olin heti valmis tarttumaan toimeen. Omista hyllyistä valikoin kymmenen alakoululaisille sopivaa kirjaa, mutta se tuntui kovin vähäpätöiseltä. Päätin pyytää lahjoituksia myös paikallisilta kirjakaupoilta ja muutamilta kustantamoilta.

Blogiharrastuksen kautta olen oppinut, että kustantamoista löytyy ystävällistä väkeä ja pienen rohkaisun jälkeen lähestyin muutamia kustantamoja ja pyysin heitä mukaan koulukirjaston elvytysprojektiin. Vaikka tiesin, että vastaukset olisivat varmasti mukavia riippumatta siitä olisiko vastaus kyllä tai ei, ilahduin vastaanotosta iloisesti. Jo seuraavana päivänä sain nimittäin ensimmäisen vastauksen, jossa ilmoitettiin ison laatikollisen kirjoja lähteneen matkaan päivän postissa!

Kyllä riitti postimiehelläkin kantamista tässä Lasten Keskuksen lähettämässä laatikossa, josta paljastui käsittämättömän hieno valikoima luettavaa niin oppilaille kuin opettajillekin. Näissä pinoissa on kuvakirjoja, eri pituisia lastenromaaneja sekä kiehtovia tietokirjoja. 

Otavalta saadusta paketista paljastui muun muassa Me Rosvolat -sarjaa. Sitä kuulemma on ainakin yhdessä luokassa jo luettukin ja hyväksi havaittu. Koulukirjastoissa onkin hyvä olla joitakin kirjoja useampia kappaleita, koska silloin on mahdollista luetuttaa samaa kirjaa koko luokalla yhtä aikaa. (Me Rosvolat vetoaa varmasti alakoululaisiin paremmin kuin ne klassikot, joita meidän ala-asteella aikoinaan luettiin.)

Yllä esiteltyjen lisäksi koulukirjastoon saatiin lahjoitus Mäntysaaren kirjakaupalta. Noloa kyllä, mutta unohdin kuvata tuon lahjoituksen. Pahoittelen tätä unohdusta, mutta totean että hyvää luettavaa lapsille löytyi siitäkin kasasta. 

Eikä siinä ole vielä kaikki: myös Kustannus-Mäkelä Oy ilmoitti lähettävänsä kirjalahjoituksen vielä lokakuun aikana. Mahtavaa!

Tämän kirjalaatikon koulukirjastoamme varten lähetti Kirjava kukko -blogin Velma. Kaikki kirjat eivät edes näy kuvassa, mutta tässäkin on ihanan monipuolinen valikoima luettavaa. Heppa-kirjoille riittää varmasti lukijoita vuodesta toiseen ja Roald Dahlin vetovoima tehoaa edelleen. 

Olen kaikista saaduista lahjoituksista vilpittömän kiitollinen, samoin kuin koko koulun väki. Upeaa, että näin moni halusi olla mukana tukemassa Torkinmäen alakoululaisten lukuharrastusta.

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Atena 2014, 133s.

Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille tuli luettua yhdessä päivässä. Suunnittelin kyllä lukevani sadun kerrallaan, mutta en lopulta malttanut pitää kuin pakollisia lastenhuoltotaukoja lukemisen lomassa. Pidän perinteisistä saduista, mutta niitä tulee luettua todella harvoin. Näissä Peltoniemen saduissa on kuitenkin yhdistetty perinteiset elementit ja nykyaika niin kutkuttavalla tavalla, että tällaisia haluaisin lukea paljon enemmänkin.

"Kiinteistönvälittäjä ja hänen assistenttinsa eivät olleet milloinkaan lukeneet satuja. Siksi he eivät tienneet, että tytärpuolia ja sijaislapsia kohdellaan aina kurjasti."

Miehestä syntynyt sisältää 15 satua. Jos näistä olisi pakko nimetä yksi suosikki, se olisi Susiemo. Tuossa sadussa äiti yrittää ujuttaa biologisen tyttärensä ottotyttären paikalle morsiameksi hyvälle miehelle. Seuraa loitsuja, naamiointeja ja uusia kierouksia, vedellä täytetyistä tupperware-kupeista tehdyt rinnat ja vaikka mitä, ennen kuin viimein saadaan tarinapäätökseen.

Vaikka osa saduista on tavallaan melko julmia, en voinut olla hymyilemättä näitä lukiessa. Perinteisestä rakenteestaan huolimatta sadut yllättivät, etenkin yksityiskohdillaan. Näissä tarinoissa "prinssit" voivat päräyttää pihaan maastoautolla, eivätkä aarteetkaan ole pelkkiä kultarahoja ja jalokiviä vaan sellaisesta käy myös "laatikollinen ipadeja pakkauksissaan". Tällaiset pienet maininnat piristivät yllättävän paljon.

Vaikka kirja on suunnattu aikuisille, näitä satuja voisi melkein lukea lapsillekin. Ei näissä mitenkään erityisesti rietastella (paitsi Himphampussa vähäsen), käytetä rumaa kieltä tai lotrata verellä (paitsi Ammeissa).

Minulle Miehestä syntynyt oli todella iloinen, virkistävä lukukokemus. On jännä nähdä, kuinka nämä sadut kestävät aikaa - vieläkö kymmenen vuoden päästä ne ipadit käyvät aarteesta?