Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

(The Silkworm, 2014)

Otava 2014, 457s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Tahmean Telegraph Avenuen jälkeen halusin lukea jotakin takuuvarmasti sujuvaa. J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama Silkkiäistoukka olikin tähän väliin sujuva kirjavalinta.

Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike palkataan etsimään kadonnutta kirjailijaa. Aiemminkin katoamistemppuja tehnyt Owen Quine on viipynyt teillä tietämättömillä tavallista pitempään, mutta vaimo uskoo tietävänsä miehensä sijainnin. Pian Cormoran kuitenkin joutuu toteamaan, ettei tämä tehtävänanto ollutkaan rutiininomainen pikkukeikka, vaan nopeasti melkoiset mittasuhteet saava murhatutkimus. Kun poliisi on jo pidättänyt heidän mielestään selkeän syyllisen, Cormoran ja hänen apulaisensa Robin tekevät kaikkensa löytääkseen todisteet oikeaa murhaajaa vastaan.

Silkkiäistoukka oli juuri niin helppoa luettavaa, kuin etukäteen toivoinkin. Kirjan teksti soljuu vaivattomasti ja juoni kehittyy miellyttävällä temmolla. Tätä olisi mielellään lukenut vaikka kellon ympäri, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä on sopivasti, samoin taustalla pilkahtelee kutkuttavasti tunteitakin.

Silkkiäistoukka oli erityisen mukava piristysruiske muuten niin ankeaan marraskuuhun.

The Fry Chronicles

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Penguin Books 2011, 425s.

Kaksi vuotta sitten virkkasin ystävälle syntymäpäivälahjaksi vilttiä ja kuuntelin Stephen Fryn Moab Is My Washpotia. Tänä syksynä virkkuukoukutuin jälleen isohkoon käsityöprojektiin ja vaikka nykyisin osaan virkatessa jo vähän lukeakin, äänikirja on ehdottomasti parempaa seuraa siihen hommaan. Tuntui ihanalta tajuta, että viimeinkin on loistava tilaisuus kuunnella Fryn elämäkerran toinen osa, The Fry Chronicles.

The Fry Chronicles kattaa vuodet 1977-1987 Stephen Fryn elämästä. Fry kuvaa lavealle kerronnalleen tyypillisesti opiskeluvuosistaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja siitä, kuinka hän kuin epähuomiossa ajautui teatterin pariin ja tulikin aloittaneeksi uran näyttelijä-käsikirjoittajana. Toisin kuin lapsuutta ja vaikeita teinivuosia kuvaavassa Moabissa, tässä kirjassa Fryn elämä on - päällisin puolin - yhtä nousukiitoa. Ura käynnistyy kuin itsestään ja töitä riittää siinä määrin, ettei raha-asioista tarvitse huolehtia. Vaikka rakkauselämä hiipuu lopulta täysin kahdeksitoista vuodeksi, työura upeine työtovereineen tuntuu pitkälti riittävän täyttämään Fryn tarpeet.

Tosiaan, tässä kirjassa vilisee tuttuja nimiä: Emma Thompson, Hugh Laurie, Ben Elton, Rowan Atkinson, Douglas Adams jne. Hugh Lauriesta Fry kirjoittaakin äärimmäisen lämpimästi ja avoimesti ihaillen:

"It is a matter of extreme good fortune that, handsome as Hugh is, prodigiously gifted as he is, funny and charming and clever as he is, I have never felt an erotic stirring for him. How catastrophic, how painfully embarrassing that would have been, how disastrous for my happiness, his comfort and any future we might have had together as comedy collaborators. Instead our instate regard and liking for each other developed into a deep, rich and perfect mutual love that the past thirty years has only strengthened. The best and wisest man I have ever known, as Watson writes of Holmes. I shall stop before I get all teary and stupid."

Kolmas osa Fryn elämäkertojen sarjassa, More Fool Me, on jo ilmestynyt. Senkin haluan lukea tai kuunnella, vaikka kokaiiniaddiktiosta kertova kirja ei lähtökohtaisesti mitenkään nautinnolliselta kuulostakaan.

En ole normaalisti mikään fanikirjeiden kirjoittaja, mutta Stephen Frylle tuli sellainenkin lähetettyä.

Telegraph Avenue

Michael Chabon: Telegraph Avenue

(Telegraph Avenue, 2012)

Tammi 2014, 616s.

Suom. Aleksi Milonoff

Telegraph Avenuelle on tulossa kauppakeskus, joka kenties herättäisi kulmakunnan horroksesta ja ainakin tukahduttaisi kuoliaaksi Archyn ja Natin vinyylidivarin. Divarimiesten kotisynnytyksissä kätilöivät vaimot, Gwen ja Aviva, eivät hekään voi tuudittautua mielikuviin turvatun työtulevaisuuden puolesta, kun suunnitelmien vastaisesti edennyt synnytys poikii paitsi terveen tytön myös oikeushaasteen. Telegraph Avenueta edestakaisin kruisailee pyörällään teinipoika Titus, ja häneen rakastunut Jules eli Julie. Oman säväyksensä antaa myös entinen kung-fu-elokuvatähti Luther Stallings, papukaija nimeltään Viiskasi ja joukko muita omalaatuisia henkilöitä.

Näistä lähtökohdista kuvittelin Telegraph Avenuen olevan kuin luotu minulle. Olen lukenut Michael Chabonilta aiemmin Kesämaan ja muistan edelleen, kuinka innoissani ahmin kyseistä, ilmeisesti lähinnä lapsille suunnattua, kirjaa. Mutta Telegraph Avenue ei ikävä kyllä vastannut odotuksia.

Ensimmäinen ininäni koskee kirjan lukuja, joita ei oikeastaan ole. Jykevä kirja on jaettu viiteen osaan, joiden sisällä luvut on jaettu ainoastaan tyhjällä rivillä. Minkäänlaista "luen vielä yhden luvun" -efektiä ei siis pääse syntymään. Lähinnä tuskastutti, että mihinkähän kohtaan sen kirjanmerkin nyt lykkäisi. Teksti on häkellyttävän epätasaista. Välillä tarina etenee jouhevasti, mutta aivan liian usein tuntui kuin olisin yrittänyt juosta pehmeässä hiekassa. Chabon näyttää viehättyneen pitkistä virkkeistä, jopa siinä määrin että kirjan kolmas osa, Paljon kokenut lintu, on koko 17 sivunsa pituudelta yhtä ja samaa virkettä.

"Vähän ennen kuin illan emäntä, jolla oli patentti geeniin joka koodasi munuaissiirrännäisen hylkimistä ehkäisevän proteiinin, pyysi vieraita kokoontumaan kaiverrettujen ja sabluunamaalattujen kattopalkkien alle olohuoneeseensa ja lähetti nuoren kampanjanaisen ulos kertomaan orkesterille, että sopisi pitää kymmenen minuutin tauko, jotta Illinoisin osavaltion senaattori Obama voi pitää puheen vieraille, joista jokainen oli lahjoittanut vähintään tuhat dollaria kampanjaan, puheen jossa hän yrittäisi harkituin sanakääntein ja rauhallisella esiintymisellään vakuuttaa yleisölle (turhaan ja virheellisesti, kuten kävisi ilmi), että heidän presidenttiehdokkaansa ei kärsisi häpeällistä tappiota marraskuun vaaleissa, Obama pysähtyi hetkeksi kivipihalle avautuvaan ovensuuhun kuuntelemaan tilaisuuteen palkattua bändiä."

Kuten yllä oleva lainaus osoittaa, lukemiseen oli syytä keskittyä tavallista paremmin, jotta ei heti tippunut kärryiltä. Mutta väkisinkin tipuin, sillä en oppinut tunnistamaan kaikkia henkilöitä. Etenkin Luther Stallingsiin liittyvä juonikyhäelmä ei lopultakaan muotoutunut kovin selkeäksi, joten oletan sotkeneeni ihmisiä keskenään. Ylipäätään kirja venyy ja vanuu, haahuilee epämääräisesti siellä täällä, aivan liian laveasti. Homma ei pysy kasassa, vaikka hyviäkin lukuhetkiä tähän sivumäärään mahtuu.

Karsimista tämä kirja olisi kaivannut, tiivistämistä oikein kovalla kädellä.
Voi pettymys.

Sekalaisia sarjakuvia

Hugleikur Dagsson: Kuvitetut klassikot
Maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan
Atena 2014, 96s.
Suom. Ville Lähteenmäki

Vuorossa on jälleen satunnaisten sarjakuvien koontipostaus.

Hugleikur Dagssonin hupailut ovat sellaista lajia, josta ei koskaan voi etukäteen tietää tuleeko naurattamaan vai kiristääkö kukkahattu entistä enemmän. Dagssonin Popular Hits -kokoelmat ovat naurattaneet isosti, mutta monet muut "vitsit" ovat lähinnä ällöttäneet.

Kuvitettuihin klassikoihin uskalsin tarttua Kirsin bloggauksen ansiosta. Tunnettujen kirjojen uudistetut kannet ovat hillittömän hauskoja ja napakkuudessaan erittäin hyvin toimivia. Suosikkini on Saatanalliset säkeet, jonka kannessa nainen lukee mikrofoniin: "…ja Edward syleili kiihkeästi Bellaa…"

Juba: Viivi ja Wagner 17, Kyljys kainalossa
Otava 2014, 63s.

Mies on hankkinut minulle vuosien mittaan syntymäpäivälahjaksi lähes kaikki Viivi ja Wagner -sarjakuva-albumit. Kyljys kainalossa on jo seitsemästoista albumi ja edeltäjiensä tapaan se tarjoaa samaa  perushyvää viihdykettä.

Viivi ei vieläkään ole luovuttanut sikansa kouluttamisen suhteen, vaikka mikään oppi ei ole vuosien saatossa tainnut mennä kovin hyvin perille. Wagner viihtyy edelleen parhaiten sohvalla röhnöttämässä tai missä tahansa, missä on tarjolla kaljaa.

Juba: Viivi ja Wagner 15, Vau, kuuma kinkku!
Arktinen Banaani 2013, 184s.

Viidestoista Viivi ja Wagner -albumi minulla on tällaisena kovakantisena pokkaripainoksena. Mustavalkoisten strippien ruudut on aseteltu allekkain ja se toimii oikein hyvin.

Yksi strippi kirvoittu erityisen suuret naurut. Wagner nimittäin testaa vanhaa juhannustaikaa kerrostalo-olosuhteissa: koska omaa kaivoa ei ole, Wagner kurkistaa vessanpyttyyn nähdäkseen tulevan puolisonsa. Kun pöntön vedestä heijastuu olan yli kurkkiva Viivi, Wagner huudahtaa: "Voi ei! Ei tuota samaa!"

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga
Like 2014, 168s.
Suom. Antti Koivumäki

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga kiinnitti huomioni, kun sitä jossakin jo unohdetussa yhteydessä kehuttiin suurin sanoin. Kolmen Eisner-palkintoa voittanut sarjakuva ei voi olla huono.

Tiesin, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, joten osasin odottaakin tietynlaista irrallisuutta. Sagassa on paljon hyvää ja kiehtovaa, ihan jo perusideansakin ansiosta: galaksien ja näiden rotujen välinen sota riehuu ties kuinka monennetta vuotta, mutta entiset viholliset, Alana ja Marko, keskittyvät yhteisen lapsensa syntymään ja elämän turvaamiseen. Pienen perheen on yritettävä löytää rauhallinen ja mahdollisimman turvallinen paikka, jossa pieni jälkeläinen voisi todennäköisimmin pysyä hengissä ja toivottavasti elää onnellisena.

Parasta tässä kirjassa ovat Alana ja Marko, jotka ovat jo hahmoina kiehtovia ja (ainakin oman lukijahistoriani valossa) erilaisia kuin sankarit yleensä. En kuitenkaan voi väittää mitenkään häikäistyneeni Sagan upeudesta. Se on liian selvästi sarjan alku, eikä oikein toimi itsenäisenä albumina. Tässä ehditään juuri ja juuri tutustua keskeisimpiin henkilöihin ja tehdä ylenmalkainen yleiskatsaus taustoihin, kun tuleekin jo takakansi vastaan. Sarja toimisi varmasti parhaiten suhteellisen tiiviiseen tahtiin luettuna, jolloin hahmot ja oleellisimmat juonenkäänteet pysyisivät paremmin muistissa.

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya of Yop City
Jonathan Cape 2009, 106s.

Pidin hyvin paljon Marguerite Abouetin ja Clément Ouberien Aya-sarjakuvasta, jonka luin alkusyksystä. Nyt sain ensimmäisen jatko-osan kirjastosta ja erikoisen hyvä oli tämäkin.

Aya jatkaa opiskeluaan, vaikka ystävän lapsen hoitaminen viekin hyvin paljon hänen aikaansa. Adjouan tulevat appivanhemmat kyseenalaistavat poikansa isyyden ja lopulta myös Adjouan isälle selviää, kenen lapsi pieni Bobby oikeasti on. Bintou tapailee äveriästä ranskalaismiestä, mutta kaikki ei ole aivan siten kuin tuo unelmien mies väittää. Ayan isäkin joutuu seuraavassa osassa selittelemään melkoisesti omia tekosiaan.

Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä

Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä

(Tove Jansson: Ord, bild, liv, 2007)

Schildts 2008, 455s. + liitteet

Boel Westinin yksityiskohtainen elämäkerta Tove Janssonista on ollut minulla luettavana pienen ikuisuuden. (Pieni ikuisuus=yli kolme kuukautta) Aloitin lukemisen intoa puhkuen ja tiedonjanoisena, mutta hyvin pian väsähdin. Lueskelin eteenpäin pienissä pätkissä, lähinnä kuopusta nukuttaessa, ja välillä jätin kirjan ihan rehellisesti tauolle. Kaipasin jotakin muuta, jotakin virkeämpää.

Sanat, kuvat, elämä on sisällöltään rikas teos. Se kuvaa Tove Janssonin elämää kuitenkin niin pikkutarkasti ja niin tiiviisti täytetyin sivuin, että lukeminen tuntui liian työläältä. Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerta esitteli Tove Janssonin eläväisenä ja innostuneena ihmisenä, kun taas Sanat, kuvat, elämää lukiessa tuntui kuin lukisin ihan toisesta henkilöstä. Westinin kuvailema Tove kuulostaa paljon varautuneemmalta ja jotenkin jähmeältä verrattuna siihen mielikuvaan, jonka olen Tovesta muiden lähteiden perusteella itselleni luonut. En todellakaan väitä Westinin vääristelleen yhtään mitään, ehkä näistä Toven tylsemmistä puolista ei vain ole yhtä rehellisesti muissa teoksissa kirjoitettu.

Edelleen jaksoin hämmästyä Toven työteliäisyydestä ja siitä vimmasta, millä hän töitä teki. Ja että hän vastasi kaikkiin kirjeisiin! Se kuulostaa ihanalta, mutta samalla hirvittää, millainen työ kaikkien niiden vastauskirjeiden kirjoittamisessa on ollut. Ajoittain myös ärsyynnyin siitä, kuinka Tove ja Tuulikki eivät saaneet nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä edes Klovharussa, kun sinnekin tupsahteli kutsumattomia vieraita yhtenään.

Sanat, kuvat, elämä on jyhkeä elämäkerta, josta löytyy todella kattavasti tietoa etenkin Tove Janssonin urasta. Minun makuuni tämä oli vähän turhankin työpainotteinen ja tiiviisti taitettu.

Tarinan toinen puoli

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli

(En sann historia, 2014)

Teos & Schildts & Söderströms 2014, 32s.

Suom. Ilpo Tiihonen

Gunnar-eno ja Nea-täti näyttävät päällisin puolin tavanomaisen tylsiltä, arkisilta vanhoilta sukulaisilta. Nea-tädillä on pitkiksi venyneet korvalehdet, Gunnar-enolla kova rykimisen tarve ja tummia läikkiä kämmenselissä. Mutta nuo pienet piirteetpä kertovatkin jännittäviä tarinoita: Nea-tädin korvalehdet venyivät Maharadzan raskaiden timanttikorvakorujen painosta, Gunnar-enon kurkkua kiusaa sinne nukketeatteriuralta jäänyt Tervetuloa! -toivotus ja käden läikät ovat muisto eräästä pieleen menneestä rakkaustarinasta.

Totta toinen puoli on vinkeä tarina siitä, kuinka kaikki seikkailut eivät näy päällepäin. Tavanomaiselta näyttävä nykyhetki voi kätkeä taakseen vaikka minkälaisia seikkailuja ja arvoituksia.

Kirjan kuvitus on värikästä ja iloista. Pidän siitä, kuinka kirjaa ei ole yritetty väkisin kohdistaa pojille tai tytöille, vaan se on sopiva kaikille. Meidän pojat pitivät sekä tarinasta että kuvista. Ilmeisesti jo ajatus siitä, että meidänkin mummun ja papan menneisyydestä saattaisi löytyä jotain yhtä odottamatonta, riittää viihdyttämään lapsia.

Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

Gummerus 1975, 609s.

Nuoruuden savotat jatkaa Iijoki-sarjaa siitä, mihin Täydessä tuntirahassa jäätiin. Tunnelma tässä kirjassa on kuitenkin tyystin erilainen kuin edeltäjässään ja pari kertaa pitikin tarkistaa, olenko varmasti tarttunut oikeaan osaan vai hypännyt ehkä kirjan tai parin yli. Mutta ei, Nuoruuden savotat kuvastaa tasaisen seesteistä ajanjaksoa, jolloin kotiasiat ovat kunnossa, taloustilanne maassa kohentunut merkittävästi ja vain harva osaa edes aavistella lähestyvää sotaa.

Kalle kulkee tienahommissa ja ahkerana nuorena miehenä tuokin kotiin komeita tilipusseja. Omaan käyttöön rahaa ei juurikaan jää, mutta sen verran kuitenkin, että Kalle saa hankittua omaksi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -oppaan. Aina tilaisuuden tullen Kalle pyörittelee mielessään novellinaiheita ja kirjaapa joitakin muistivihkoonsakin. Tukkeja parkatessa ajatus on melko vapaa kulkemaan, eikä työtahtikaan häiriinny ideoita pyöritellessä.

Tässä osassa Kallen suhde kirjallisuuteen olikin esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa. Siinä missä muut nuoret suuntaavat viikonloppuisin tansseihin tai muihin huvituksiin, Kalle jää mieluummin kotiin lueskelemaan ja levähtämään raskaan työviikon jälkeen. Mikkelinjuhliltakin Kalle kiirehtii kotiin lukemaan Teuvo Pakkalan uutta kirjaa, Tehtaan varjossa. Suomussalmen maatalousjuhlilla Kalle pääsee näkemään itsensä Ilmari Kiannon ja tästä Kalle on aivan tohkeissaan.

Vaikka Päätalo kirjoittaa kaikesta käsittämättömän pikkutarkasti, silti tuntuu aina jäävän jotakin kertomatta. Esimerkiksi Kallen osallistuessa suojeluskunnan hiihtokilpailuihin hän palaa muistoissaan parin viikon takaisiin hiihtokisoihin, joista ei tekstissä ole aiemmin mainittu sanaakaan! Olen aiemminkin maininnut, että näissä kirjoissa pääsee tosissaan tutustumaan entisaikoihin tapoihin. Esimerkiksi ruokapöydässä useimmiten käytettiin omaa puukkoa, jota ei syönnin päälle ruukattu kummemmin pestä:

"Miehet rupeavat röyhtäilemään ja kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet, jalkineittensa varsiin."

Vasta tätä kirjaa lukiessa hoksasin ajatella, miten mahdottoman hieno perintö koko Iijoki-sarja on Päätalon jälkeläisille. Ajatella, miten mahtavaa olisi saada tutustua omaan iso(iso)isään näin tarkkojen muistelmien kautta! No, ehkä en olisi kauhean innokas kuulemaan esi-isän poikuuden menetyksestä tai haaveista päästä niksauttamaan maksullista naista, mutta noin muuten.

Nyt on lukupinossa rutkasti syksyn uutuuksia, mutta ilman muuta joulukuussa suuntaan jälleen Iijoelle.