Kurttila

Erlend Loe: Kurttila

(Kurtby, 2008)

WSOY 2009, 124s.

Suom. Tuula Tuuva-Hietala

Kuvitus: Kim Hiorthoy

Pari vuotta sitten bloggasin Erlend Loen Kurt sarjan kirjasta Kurt Kuriirina. Silloin mainitsin, että sarjan paras osa on mielestäni tämä Kurttila: hulvattoman typerä kuvaus syrjäisen Kurttilan kylän kummallisesta lahkolaisryhmästä, jonka pastoriksi Kurt lukuisten onnettomien sattumusten myötä päätyy.

Kurthan on ahkera ja työtään rakastava trukkikuski. Hänen pomonsa kuitenkin pakottaa Kurtin lähtemään lomalle ja perhe suuntaa trukin nokan kohti Tukholmaa, mistä matkan on tarkoitus jatkua laivalla Suomeen ja Muumimaailmaan. Mutta matka on pitkä ja väsynyt Kurt ajaa ensin harhaan ja lopulta hiukan torkahtaessaan sillalta alas. Onneksi trukki plopsahtaa jokeen katolle kiinnitetty kanootti edellä, joten kukaan ei hukkunut (tai muutenkaan kuollut), mutta monen viikon ajelehtiminen jokea pitkin on toki iso pettymys, jos olisi mieluummin halunnut nähdä muumit.

Erään joenmutkan takaa vastaan tulee viimein kylä. Sen asukkaat ovat valkoisissa vaatteissa kulkevia ja Kirstuksen morsiamen ohjeiden mukaan eläviä himouskovaisia. Kurt pestataan pastoriksi, Anne-Lise komennetaan kotiin virkkaamaan ja lapset kouluun ja päiväkotiin opettelemaan kivoja lauluja mm. rangaistusmenetelmistä. (Joita on oikeastaan vain yksi, pippelistä puristaminen.)

Aluksi koko perhe pitää kylän elämänmenoa häiritsevänä, mutta kastetilaisuudessa Kurt iskee päänsä ja hurahtaa tyystin samoihin vinksahtaneisiin näkemyksiin kuin muutkin kyläläiset. Anne-Lise ja lapset yrittävät keksiä keinon päästä pois pelottavaksi käyneestä kylästä, mutta metsässä vaanivat sudet, eikä veneitäkään ole varastettavaksi.

Edelleen olen sitä mieltä, että Kurttila on erikoisen hyvä kirja. Tämä lukukerta ei vain ollutkaan hilpeä vaan äärimmäisen ahdistunut, sillä fanaattiset uskovaiset on aihe, joka tulee aivan liian lähelle minua. On pelottavaa lukea jotakin näin päätöntä ja samalla tietää, ettei Loen kirja loppujen lopuksi ole kovin kaukana todellisuudesta.

Jos uskonto ei olisi niin järjettömän tulenarka aihe, suosittelisin Kurttilaa luettavaksi vaikka yläkouluissa. Ylipäätään suosittelen tätä luettavaksi, sillä kirjalla saattaisi olla ahdasta ajatusmaailmaa avartava vaikutus. Tai sitten ei, kaikkihan riippuu lukijasta.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

(The Thousand Autumns of Jacob de Zoet, 2010)

Sammakko 2014, 550s.

Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on upea historiallinen romaani, joka teki minuun suuren vaikutuksen. En ymmärrä, miksi ihmeessä en ole lukenut Pilvikartastoa? Senkin täytyy olla todella hyvä. Pistin jo varauksen kirjastoon.

Jacob de Zoet on nuori, sääntöjä tarkasti noudattava työntekijä ja armottoman rakastunut ihanaan Annaan, jonka isä ei ole nuorten tunteista mielissään. Annan isä järjestääkin Jacobille pestin Dejiman saarelle, Nagasakin edustalla sijaitsevalle hollantilaiselle kauppa-asemalle. Viiden vuoden uurastuksen jälkeen Jacob voisi palata vaurastuneena miehenä ja kosia rakastaan. Jacob lähtee matkalle ikävissään, mutta luottavaisin mielin. Hyvin pian asiat kuitenkin muuttuvat. Jacob kohtaa kätilönä toimivan Aibagawa Oriton, joka on kasvojensa palovammasta huolimatta kaunis ja kiehtova nuori nainen. Kahden hyvin erilaisen kulttuurin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä, eikä Jacobilla ole juurikaan sallittuja keinoja tunnustaa rakkauttaan. Arki ja työ on sekin haastavaa juonittelevien työtovereiden, tulkkien ja hallitsijoiden ristitulessa. On vaikeaa, usein mahdotontakin, arvioida keneen voi luottaa.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä ei ole rakkausromaani, vaikka kansien väliin mahtuu useammankin rakkauden tarina. Tämä on myös enemmän kuin historiallinen romaani, vaikka sellaisena ehdottomasti harvinaisen antoisa. Parasta antia kirjassa on sen hienovireinen japanilaisuus ja hötkyilemättömyys.

Minulle Japani on melko suuri arvoitus, mutta Mitchellin tekemän laajan taustatyön ansiosta opin tätä kirjaa lukiessa todella paljon eräästä vaiheesta Japanin ja länsimaiden yhteisestä historiasta. Tiesin, ettei Japani toivottanut tervetulleeksi muiden maiden asukkaita, mutta en tiennyt että maa oli jossain vaiheessa näin suljettu. Ja että rajat paitsi pitivät vierasmaalaiset poissa, pakottivat japanilaiset pysymään niiden sisällä.

Käännöksestä on muuten ihan erikseen todettava, että enpä olisi lukemani perusteella arvannut kääntäjiä olleen kaksi! Todella yhtenäinen tyyli siis, mikä on lukijan kannalta erittäin positiivinen asia.

Ei Jacob de Zoetin tuhat syksyä kuitenkaan aivan täydellinen kirja ole, vaan myönnän välillä jopa hiukan pitkästyneeni kauppa-aseman arjen ja keinottelujen keskellä. Mutta noinakin hetkinä tarinassa säilyy erityisen vahvana autenttisen oloinen tunnelma. Ehkäpä tarina ylipäätään tuntui niin uskottavalta suvantovaiheidensa vuoksi: eihän oikeassakaan elämässä asiat aina etene kiivaalla tahdilla, vaikka niin toivoisikin. Varsinkaan silloin, kun niin toivoisi. Ehkä tämä sittenkin oli täydellinen. Kannattaakin lukea ja tehdä omat päätelmänsä.

Juice Leskisen runoja

Juice Leskinen:

Aika jätti eli Sanataiteilija kävi täällä. Valitut runot 1975-2007

Tammi 2012, 191 s.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

Kirjayhtymä 1989, 62s.

Äeti

Kirjayhtymä 1994, 84s.

Risaisen elämän innoittamana luin pitkästä aikaa Juice Leskisen runoja. Minulla ei ole koskaan ollut taitoa tai haluakaan analysoida runoja sen paremmin kuin muitakaan tekstejä, joten sille tielle en lähde tässä postauksessakaan. Omasta hyllystä nappasin lukuun Valitut runot, kirjastosta hain muinoin rakkaaksi muodostuneen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin sekä Äetin, jonka osasin nyt lukea tyystin eri tavalla kuin aiemmin.

Valitut runot on todella hyvä läpileikkaus Leskisen runoista. Kansien väliin on koottu paitsi kaikkien runoteosten parhaat palat, myös parit laulunsanat sekä tilauksesta tehtyjä juhlarunoja. Erityisesti ilahduin Räkä ja Roiskis -kirjojen runoista, sillä ensikokemukseni niistä oli lähinnä kummastunut ja hivenen pettynytkin. Nyt piti lukea pari runoa ääneen lapsille, jotka myös ilahtuivat hassuista sanaleikeistä.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin sisältää hyvin monenlaisia runoja. Osa muistuttaa enemmän aforismeja, toiset loruja ja osalle en keksi kuvaavaa kategoriaa. Monipuolista, mutta ei välttämättä kaikilta osin kovin laadukasta. Silti tästä kirjasta löytyvät ne minulle läheisimmät runot, kuten tämäkin:

hyvää matkaa, sinä sanoit
myöhemmin tajusin että tarkoitat paluuta

Äeti -kokoelman olen lukenut aiemminkin, mutta en minä silloin tiennyt, kuinka omakohtaisesta teoksesta oli kyse. Samasta syystä osa runoista tuntui käsittämättömiltä. Heikkisen kirjan jälkeen runoista löytyi toisenlainen loogisuus ja sisältö, mikä teki lukukokemuksesta huomattavasti nautittavamman. Pakko nostaa esiin seuraava runo, jonka ongelma on kokemukseni mukaan hyvin yleispätevä:

ÄEDIT 

Niitä yrittää olla loukkaamatta,
mutta niiden kohdalla on vaikeinta tietää
     miten ettei

Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Siltala 2014, 462s.

Antti Heikkisen kirjoittama jykevä elämäkerta Juice Leskisestä on kaikin puolin onnistunut teos. Tuskinpa Suomen aikuisväestöstä löytyy sellaista ihmistä, jolle Leskinen olisi täysin tuntematon tapaus. Viimeistään hänen musiikistaan löytyy se yhdistävä tekijä: vaikka ei Viidennestätoista yöstä tai Syksyn sävelestä erityisesti pitäisikään, tuttuja lauluja ovat molemmat varmasti kaikille. Risainen elämä paitsi kertaa Leskisen tuotteliaan uran, valottaa hänen yksityiselämäänsä.

Juice Leskinen syntyi Juankoskella, missä kaikki tunsivat pitkän tukan kasvattaneen nuoren miehen vähintään ulkonäöltä. Isäpuolen ilmaantuminen teki kotielämästä vaikeaa, eivätkä rakkaussuhteetkaan pelkkää auvoa olleet. Kovin ovat ripustautuvia ja painostavia nuoren Leskisen rakkausrunot. Tampereelle Leskinen lähti opiskelemaan kielenkääntäjäksi, mutta vaikka hän olikin kielissä lahjakas, jäi virallinen kääntäjän pätevyys saamatta. Biisejä syntyi, löytyi muusikkotuttavia, kasattiin bändi, tehtiin keikkaa ja levy. Juice Leskinen muistetaan parhaiten muusikkona, mutta hän oli paljon enemmänkin. Sanataiteilija kuvaa häntä parhaiten. Ihmisenä Leskinen saattoi olla hurmaava, hauska ja erittäin itsevarma. Toisaalta hän osasi olla myös hankala, tyly ja erittäin epävarma itsestään.

Voisin toki kerrata Leskisen elämää tässä vaikka kuinka paljon, mutta siihen hommaan en lähde. Heikkinen on tehnyt niin taidokasta työtä tämän kirjan kanssa, että kehotan tarttumaan siihen. Risainen elämä ei ole rakenteeltaan perinteisin elämäkerta, jossa edetään määrätietoisesti syntymästä kuolemaan ja kerrataan siihen väliin mahtuvat suuret tapahtumat. Toki näiden kansien välistä nämäkin tiedot löytyvät, mutta lähestymistapa on ihmismäinen: ääneen pääsevät Leskisen tunteneet ja hänen kanssaan työskennelleet ihmiset. Heikkinen on haastatellut tätä kirjaa varten liki sataa Juice Leskisen läheistä sukulaisista työtovereihin, (joista kaikki eivät kuitenkaan ole halunneet jakaa muistojaan omalla nimellään), käynyt läpi Leskisen tuotannon ja tutustunut laajaan oheisaineistoon keikkatallenteista lehtijuttuihin. Heikkinen ei edes yritä asettua objektiivisen tarkkailijan rooliin, vaan tekee rohkeasti omia tulkintojaan ja antaa omien mielipiteittensä näkyä. Tämä on mielestäni rohkea, mutta oikea ratkaisu.

Minä olin Leskisen muusikkouran huippuvuosina vielä pikkutyttö. Noin 10-vuotiaana löysin varaston kaapista enon hylkäämän pölyisen c-kasetin, jonka arvelin olevan pilalla. Mutta hyvin se toimi ja niin tutustuin Leskisen sooloalbumiin,  Dokumenttiin. Paria vuotta myöhemmin saimme siskon kanssa haltuumme nuhruisen VHS-kasetin, jolle oli kopioitu Saimaa-ilmiö, Kaurismäen veljesten ensimmäinen pitkä elokuva. Parhaiten Saimaa-ilmiöstä on jäänyt mieleen Ismo Alangon tukka ja hyvä tunnelma. Leskisen musiikkia kuuntelin harvakseltaan, runot löysin yläasteikäisenä. Erityisesti ihastuin runokirjaan Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin.

Pysy loitolla.
Lakkaa piipittämästä.
Älä vittuile.
Ole hyvä.

Samaisesta kokoelmasta valitsin yhden runon analysoitavaksi lukion äidinkielenkurssille ja epäonnistuin analysoinnissa surkeasti. Ainakin opettajan mielestä.

Vuosi oli luultavasti -96, kun Nivalan Tuiskulan esiintyjälistalla huomio kiinnittyi Leskisen nimeen. Silloisen poikaystävän kanssa lähdettiin tietenkin keikkaa katsomaan, sillä selvää oli että nyt on melkolailla ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yksi suomirockin legenda livenä. No, keikka oli kyllä mieleenpainuva, mutta ei aivan sillä tavalla kuin olin odottanut. Biisit olivat tuttuja, mutta pääasiassa  niitä tuntui laulavan yleisö. Vahvasti humalainen Juice huojui jakkarallaan eikä tahtonut muistaa laulujensa sanoja.

Takaisin Risaiseen elämään. Minuun tämä kirja vaikutti niin, että olen lueskellut vuosien tauon jälkeen uudestaan Leskisen runoja. Vaikka ne ovatkin entuudestaan tuttuja, luulen ymmärtäväni niitä(kin) nyt paremmin kuin lukiolaistyttönä. Laulut herättävät uudenlaisia ajatuksia ja tunteita, minkä näen ainoastaan hyvänä asiana. Inspiroivan teoksen siis on Heikkinen saanut aikaan: itsessäänkin kattava teos herättää halun tutustua Leskisen tuotantoon vielä paremmin.

Anni Polva 100v. - Ota minut mukaasi

Anni Polva: Ota minut mukaasi

Karisto 1993, 200s.

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta Anni Polvan syntymästä. Erikoisen tuottelias kirjailija ehti julkaista yli neljäkymmentä aikuisten romaania ja lasten- ja nuortenkirjoja vielä useamman. Pieneen osaan Polvan tuotantoa voi tutustua tänään noin parissakymmenessä kirjablogissa, joihin putkahtelee Polva-aiheisia tekstejä pitkin päivää.

Minulle, kuten varmasti monelle muullekin lukijalle, Anni Polvan tuotannosta läheisin on Tiina-sarja. Tosin mitään rakkautta ensisilmäyksellä tutustumiseni Tiinaan ei ollut, sillä muistan lukeneeni siskon hyllystä löytynyttä Tiina etsii juuriaan -kirjaa monta kuukautta. Mutta jossain vaiheessa toimelias ja hyväsydäminen tyttö vei sydämeni (tai ehkä sen vei ennemminkin se naapurin Juha) ja parikymppisenä opiskelijana luin koko sarjan alusta loppuun.

Myös Polvan herttaisen naiiveihin rakkaustarinoihin olen luonut lämpimän suhteen. En toki ole kaikkia niitä lukenut, mutta kaava on tullut tutuksi: pippurinen nuori nainen vannoo suureen ääneen, kuinka hän ei koskaan ota miestä riesakseen ja tapaa samassa jonkun ärsyttävän miehenpuolen esimerkiksi lomamatkalla. Sattuu monenlaisia kommelluksia, joissa yleensä tyttö tuiskahtaa nurin ja uusi pumpulimekko likaantuu, mutta kirjan viimeisillä sivuilla istahdetaan sen samaisen ärsyttävän miehen polvelle ja sovitaan kihloista ja häistä. Helppolukuista ja virkistävän viatonta verrattuna näihin nykyisin niin kovin yleisiin pettämiskiemuroihin, jotka eivät hirveästi ilahduta.

Mutta palatakseni tähän tämän päivän lukutempaukseen, minä valitsin luettavakseni Polvan tuotannosta hiukan poikkeavan, vakavampisävyisen kirjan Ota minut mukaasi. Tässä ei ole pumpulimekkoja tai täysihoitoloita, vaan tarinan keskiössä on viisivuotias Tanu-poika mummonsa kanssa.

Tanu on asunut mummonsa kanssa pienessä mökissä maalla jo kolme vuotta, eli Tanun muistin mukaan aina. Äiti on leskeksi jäätyään muuttanut kaupunkiin etsimään töitä ja jättänyt Tanun äitinsä hoitoon. Silloin, kun äiti käy Tanua katsomassa, hän kovasti puhuu vievänsä pojan mukanaan kaupunkiin viimeistään kouluun, mutta Tanu ei halua tutuista maisemista minnekään. Äidin uusi mies, Hannes, ei Tanusta välitä, vaan moittii tämän ärrävikaa ja nilkuttavaa kävelyä. Onneksi mummo ei meinaakaan antaa Tanua äidin matkaan, vaan vannoo kyllä selviävänsä pojan kasvatuksesta jatkossakin. Mutta mummo on jo vanha ja eräänä päivänä pihalta palatessaan Tanu löytää mummon sängystä makaamasta, suu kummasti vinossa ja toinen käsi nyrkissä sojottamassa kattoa kohti. Naapurin Matti vie mummon sairaalaan, ottaa Tanun hoteisiinsa ja joutuu pian kertomaan mummon kuolleen. Tanu ei kuolemaa käsitä, vaan hän odottaa mummon tulevan luokseen millä hetkellä hyvänsä. Äidistä ei oikein Tanun lohduttajaksi ole ja hautajaisissa ne lempeimmät sanat kuuluvat yllättäen Hanneksen suusta. Mutta kaupunkiin ei äiti Tanua vieläkään vie, vaan poika jätetään naapurin Matin kasvatiksi.

Ota minut mukaasi on julkaistu 1993, mutta tapahtumat sijoittuvat noin 1950-luvulle. Joulukirkkoon väki kulkee hevoskyydillä ja pitempiä matkoja kuljetaan linja-autolla, vaikka kyllä sillä naapurin Matilla on omakin auto. Tanu ja mummo elävät vaatimattomissa oloissa, mutta onnellisina. Heillä on lehmä, kana ja porsaskin sekä tietysti kasvimaa. Lähellä on matala suojärvi, josta nousee kalaa ihan mukavasti ja kahvirahoja mummo tienaa hieromalla naapureiden kipeytyneitä lihaksia.

Täytyy sanoa, ettei tämä kirja ole Polvan parasta tuotantoa. Tanu tuntuu ikäänsä ja kasvuympäristöönsä nähden hyvin yksinkertaiselta lapselta. Tarina kulkee pitkälti Tanun näkökulmasta, vaikka minäkertojaa tässä ei olekaan. Kuolemaa hän ei ymmärrä ollenkaan, sillä mummo on aina puhunut siitä kuin väliaikaisena olotilana: kun ihminen kuolee, hän saa siivet ja lentää taivaaseen, mistä hän voi tulla tervehtimään eläviä milloin tahansa. Kun mummo kuolee, eivät muutkaan aikuiset osaa tai vaivaudu kuoleman lopullisuudesta puhumaan ja Tanu onkin hyvin peloissaan ja surullinen, kun ei mummoa näy vaikka Tanu kuinka tätä kutsuu ja etsiikin. Minussa tarina ei herättänytkään myötätuntoa yksin jäänyttä lasta kohtaan vaan turhautumista ja kiukkua aikuisia kohtaan. Kauanko muka olisi vaatinut aikaa istahtaa alas ja puhua kuolemasta ilman mitään turhia kaunisteluita? Lisä-ärtymystä aiheutti runsaasti Tanun äiti, jonka äidillisyys oli kovin pintapuolista ja ailahtelevaa. Etenkin pojan jättäminen naapurin poikamiehen kasvatettavaksi tuntuu nykylukijan silmissä todella kummalliselta.

Kovin heppoinen lukukokemus tämä siis oli ja ihan mielelläni pitäydyn jatkossa niissä "lällyromaaneissa" ja Tiina-kirjoissa, sillä niissä Polva on selkeästi omimmillaan.

Vaihtoehtoisia juonitiivistelmiä

Facebookissa pyörähti vuodenvaihteessa käyntiin nopeasti huiman suosion saavuttanut Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä -tapahtuma. Oman korteni kannoin kekoon minäkin ja ajattelin tallettaa kansi- ja juonivariaationi myös tänne blogiin.

Stephen King: Pimeä poli

Keskussairaalan poliklinikalla lähetteet katoavat ja potilastietoihin ilmestyy kummallisia diagnooseja.

George Stark alkaa tutkia epäilyttävän polin toimintaa, mutta pimeä poli ei antaudu ilman taistelua.

Angela Carter: Maaginen kuppa

Sukupuolitaudin vaiettu puoli.

Aapeli: Monen mutu

Kansallishumoristin tarkkavainuinen yhteenveto kirjablogeista.

Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapaksesta

Sen piti olla vuoden paras ravintolavisiitti.

"Jos syöt yhden tapaksen vuodessa, sen on oltava tämä!"

Totuus oli toinen.

A.S. Byatt: Jumalten uho

Jopa jumalten joukosta löytyy niitä valopäitä,

jotka eivät osaa olla uhoamatta.

Isaac Asimov: Säätö

Klassikkoaseman saavuttanut kuvaus naistenmiehestä,

jonka elämä suistuu raiteiltaan yhden typerän säädön takia.

Claudie Gallay: Tyrkyt

Oivallinen raportti julkisuushakuisista ihmisistä,

jotka hakevat huomiota keinolla millä hyvänsä.

Anni Kytömäki: Kutina

Viime vuoden upein esikoisteos, Kutina, tutustuttaa lukijan 1900-luvun alun syöpäläistilanteeseen.

Pauliina Rauhala: Ivalaulu

Keke on päässyt elämänsä ensimmäistä kertaa rapujuhliin.

Muiden rallatellessa snapsilauluja Keke kajauttaa ilmoille ivalaulun poikineen.

Rauhalan röyhkeän törkeä kieli nostaa lukijan poskille tyrmistyksen punan.

Arno Kotro: Musta mora

Hilpeä saunailta saa kylmäävän käänteen, kun mökin pihaan astelee tuntematon mies 

kädessään musta mora.

Augusten Burroughs: Jo eksien kanssa

Burroughsin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva avautuminen parisuhteesta,

jossa kaikki tuntuu jo vähintään kertaalleen koetulta.

Stephen King: Revival

Stephen King: Revival

Hodder & Stoughton 2014, 372s.

Uusi vuosi on hyvä aloittaa bloggaamalla viime vuoden viimeisestä kirjasta. Joulupukki toi minulle tämän Stephen Kingin uusimman teoksen, joka muuten julkaistaan suomeksi jo tammikuussa nimellä Herääminen.

Jamie Morton on kuusivuotias, kun pikkukaupunkiin saapuu uusi pastori, ensimmäiseen virkaansa astuva Charles Jacobs. Pastori, hänen kaunis vaimonsa ja pieni poikansa otetaan vastaan lämpimästi ja jonkin aikaa idylli on rikkumaton. Tapahtuu kuitenkin jotakin kamalaa, minkä seurauksena Jacobs irtisanotaan virasta ja hän katoaa kaikkien, myös Jamien, elämästä. Pari vuosikymmentä myöhemmin Jamie kohtaa Jacobsin uudelleen, mutta mies ei ole enää se sama, lapsuudesta tuttu. Miesten kohtalot tuntuvat olevan sidotut toisiinsa jollakin käsittämättömällä, ei lainkaan positiivisella tavalla.

"He spoke with the patience of a true believer. Or a lunatic. Maybe there's really no difference."

Revival on ahdistava ja tarkkanäköinen kertomus fanaattisuudesta. Varmasti kaikki pohtivat joskus, mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa - jos mitään odotettavaa on. Tuohon ikuiseen kysymykseen voi etsiä vastausta hiljaa mielessään tai pakkomielteisesti, keinoja kaihtamatta.

Kertojana tarinassa toimii Jamie, joka on kirjan alussa pieni poika, lopussa jo viisissäkymmenissä. Minulle minäkertoja on erittäin hyvin toimiva ratkaisu, etenkin tällaisessa muistelutyyppisessä kerronnassa. Revival ei ole Kingin parhaita teoksia, mutta lukeminen oli silkkaa nautintoa. Paitsi silloin, kun pelotti. Minulle Revival oli neljän tähden kirja, mutta ymmärrän hyvin, mikäli tarina on jollekin toiselle pettymys. Ensinnäkin juoni etenee varsin hitaasti. Toimintaa ei juurikaan ole, vaan aika kuluu omaa, verkkaista tahtiaan. Ja kun toiminnan hetki viimein koittaa, koko homma on ohi nopeasti ja ehkäpä vähän liian helpostikin. Kingin kerronta on kuitenkin omaa luokkaansa ja jollakin ihmeellisellä tavalla nautin (nykyisin) paljon enemmän siitä verkkaisuudesta kuin toimintakohtauksista.

"Home is where they want you to stay longer."

Tähän kirjaan oli hyvä lopettaa lukuvuosi 2014, joka on muuten ollut erittäin antoisa. Uskon, ettei tämä vuosi häviä edelliselle ainakaan kirjojen suhteen. :)