Haastevastauksia

Sain tuossa kuukausi sitten kahdesta blogista Liebster Award -tunnustuksen. Vastaaminen on vähän venähtänyt, vaikka aloitin tämän homman kyllä saman tien. Lämpimät kiitokset sekä Kialle että Marille!

Tunnustuksen säännöt löytyvät postauksen lopusta.


Kia Luetaanko tämä -blogista kysyi seuraavia asioita:

1. Nimeä kirja, joka sinun on jo pitkään pitänyt lukea, mutta joka on syystä tai toisesta vielä aloittamatta.

No näitähän riittää hävettävän paljon. Helmikuussa bloggasinkin aiheesta ja mainitsin 14 kirjaa, jotka ovat odottaneet lukuvuoroaan pitkään. Arvatkaapa vain montako noista olen sittemmin lukenut? Niinpä. Pelkäänpä että voin julkaista kyseisen bloggauksen uudestaan samaan aikaan ensi vuonna...

2. Onko sinulla kirjaa, jonka luet yhä uudestaan ja uudestaan. Jos on, mikä se on?

Aiemmin ikiluettavia kirjoja oli paljonkin, mutta viime vuosina en ole vanhoihin tuttavuuksiin juurikaan palannut. John Irvingin Garpin maailman olen lukenut monesti ja haluan kyllä lukea vielä kerran tai viisi uudestaankin.

3. Mikä kirja on jäänyt sinulta viimeksi kesken?

Olen aivan onneton jättämään kirjoja kesken. Jotenkin haluan uskoa siihen, että surkeastikin alkanut kirja voi loppua kohti parantua ja ehkä jopa huikeaksi kehkeytyvä loppu saisi alun puuduttavuudet tuntumaan perustelluilta. Lisäksi harhaudun ajattelemaan, että jo luettuihin sivuihin tärvätty lukuaika menee muka jotenkin enemmän hukkaan, jos jätän kirjan kesken.

Tähän tyhmään ajatusmalliin toivoisin kyllä muutosta. Olen "lukenut" yhtä kirjaa lähes vuoden ja alkanut vähitellen tunnustaa itselleni, että se kirja taitaa kyllä jäädä lopullisesti kesken.

4. Oletko koskaan ihastunut tai peräti rakastunut kirjan henkilöön?

Tietysti olen! 

Tällaisia kaunorakkauden kohteita on ollut esimerkiksi kirjoissa Noitavaellus (joku poika jolla oli yksi hymykuoppa), Muukalainen (Jamie) ja  Dead to the World (<3 Eric <3).

5. Mikä on suosikkilastenkirjasi?

Ihan mahdotonta valita vain yhtä. Tuorein lastenkirjarakkaus on Andy Stantonin Herra Gummi -sarja. Kieli ja tyyli on ihan pöhköä ja hupsua, sellaista että lasten kanssa kikatetaan kilpaa.

6. Katsotko mielelläsi kirjoista tehtyjä elokuvia? Jos katsot, mikä on suosikkielokuvasi, joka on tehty kirjan pohjalta?

Olen nykyisin kauhean laiska katsomaan elokuvia ylipäätään. Kirjojen filmatisoinneista taas vain harva on onnistunut ja siksi lähes välttelen kirjoihin pohjautuvia elokuvia. Yksi kirjaa huomattavasti parempi elokuva on kuitenkin Forrest Gump, joka on pelkästään hyötynyt ei-kirjanmukaisuudestaan.

7. Mikä lukemistasi kirjoista sopisi parhaiten luettavaksi kuumana kesäpäivänä? Entä synkkänä syksyisenä iltana?

Kuumaan kesäpäivään sopisi loistavasti Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni ja syysiltaan vaikkapa jotain Stephen Kingiltä. Pimeä yö, tähdetön taivas sisältää kertomuksia moneen makuun.

8. Voisitko kuvitella itse kirjoittavasi kirjan?

Olen kyllä kuvitellut, monesti. Ala-asteella sain jopa kerran luistaa tiskikoneen tyhjentämisestä sillä verukkeella, että mulla oli kirja työn alla. Ikävä kyllä en saanut teosta valmiiksi ja sittemmin olen alkanut jopa epäillä, ettei kirahvi nimeltä Ripuliini ollut paras mahdollinen valinta tarinan sankariksi.

Sittemmin olen huomannut - ja hyväksynyt - sen, ettei minulla ole kirjallisia lahjoja. Lukijana sen sijaan olen ihan hyvä.

9. Mitä kirjaa suosittelisit ihmiselle, joka ei juuri pidä lukemisesta, mutta pitää huumorista ja jännityksestä?
Ai pahus, ihanan haastava kysymys. Voisin suositella Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoja. Onhan niissä rahtunen jännitystäkin. Tai sitten jotain humoristista mutta jännittävää sarjakuvaa. Vaikkapa JP Ahosen Perkerosta.

10. Miksi ryhdyit pitämään blogia?
No valintahan ei ollut tietoinen. Loin tunnuksen bloggeriin, koska halusin helpon tavan kommentoida muiden blogeja. Sitten vahingossa klikkasin sitä blogi-namiskaa ja seuraavaksi olikin "pakko" keksiä blogille jotain sisältöä.

11. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

Päätin suositella lastenkirjaa, koska niihin blogisi keskittyy: Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin. Ihan paras juoni ja persoonallinen kuvitus. 

Kirjakko ruispellossa -blogin Mari tiedusteli näitä asioita:

1. Kerro hyvä ja mahdollisimman varhainen lukumuisto.
Varhaisempia (ja hilpeämpiäkin) lukumuistoja kyllä löytyy, mutta yksi parhaista muistoista syntyi, kun mulla ja isosiskolla oli vesirokko. Olin näppyjä täynnä ja olo oli kutinasta tuskainen. Maattiin isän ja äitin sängyssä, äiti keskellä ja me tytöt sivuilla ja äiti luki meille Rasavilli piltti -kirjaa. Tykkäsin kuvista ja tarinasta niin paljon, etten muista kutisseeni kirjan aikana ollenkaan.

2. Kuka fiktiivinen hahmo on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen? Miksi?
Nyt lyö ihan tyhjää.
No ainakin siinä Garpin maailmassa on liuta hienoja hahmoja, päällimmäisenä Garpin äiti Jenny Fields ja ex-jalkapalloilija Roberta Muldoon.

3. Minkä kirjallisuuden lajin koet erityisen läheiseksi?
Niin paljon kuin lukuromaanin määritelmästä voidaankin väitellä, niin minä rakastan oman määritelmäni mukaisia lukuromaaneja. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, vaivattomasti luettavia, mukaansatempaavia, yleensä aika pitkiä eikä niissä pääosaa näyttele niinkään juoni kuin henkilöt ja heidän väliset suhteensa.

4. Oletko haaveillut kirjailijuudesta?
Kian kahdeksannessa kysymyksessä tulikin jo vastaus tähän, eli kyllä olen.

5. Mistä kirjasta tehty elokuva on mielestäsi epäonnistunut pahiten?
Pakko sanoa, että Stephen Kingin kirjoista näitä surkeita filmatisointeja on tehty tukuittain.

6. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
Heikki Hietalan Hotelli Tulagin! Se on jo kirjana kuin elokuva, vieläpä ainoastaan hyvässä mielessä.

7. Limerikki vai haiku? Miksi?
Ai hitsi, onko pakko valita? Juuri äskettäin luin Pekan runokirjan, joka oli täynnä mahtavia haikuja. Limerikkejä en tunne juuri yhtään, mutta ne vähät joihin olen törmännyt, ovat olleet ronskiudessaan ja röyhkeydessään hulvattomia. En halua valita, kummatkin on loistavia. :)

8. Paksu vai kaponen? Miksi?
Kirjaa ei pitäisi valita kannen tai sivumääränsä perusteella. Joskus pienoisromaaniin mahtuu enemmän kuin tuhanteen sivuun, joskus se tarina vaatii ne tuhat sivua. Käytännössä luen kai enimmäkseen sellaisia keskipaksuja, 350-sivuisia kirjoja.

9. Mistä kotonasi olevasta kirjasta et luopuisi? Miksi?
Aika monestakaan en luovu. Mulla on muun muassa kaikki Stephen Kingin suomennetut kirjat (ja osa kääntämättömistäkin), enkä halua luopua yhdestäkään. En luovu myöskään Päätalon Iijoki-sarjasta, vaikka sen lukeminen onkin jäänyt pahasti muiden kirjojen jalkoihin.

10. Mitä teet kirjoille, joita et halua säilyttää?
Kirjojen jatkosijoittaminen alkaa olla ongelmallista. Osa kirjoista menee sukulaisille ja kavereille, joskus olen myynyt kirppiksellä tai lahjoittanut hyväntekeväisyyskirpputorille. Lasten kouluunkin olen lahjoittanut luettavaa muutamaan otteeseen.

Olen muuten tämän ongelman äärellä juuri nyt, sillä vähensin juuri kirja(hylly)määrää. Näitä ylimääräisiä kirjoja kertyikin aika paljon.

11. Joululahjatoiveesi?
Stephen Kingin uusin kirja: The Bazaar of Bad Dreams. (Edit: jonka tosin olen jo ostanut.)
Myöskin toivon mankkaa, koska vanha meni rikki enkä voi kuunnella cd-levyjä muualla kuin autossa, missä takapenkki huutaa kilpaa sammuttamaan "äitin tylsän musiikin".



Mainioita kysymyksiä, joihin oli miellyttävällä tavalla haastavaa vastata.
Olen lusmunnut tämän haasteen kanssa sen verran pitkään, että se on ehtinyt kiertää vaikka missä. Siksi jätän varsinaiset haastamiset väliin ja läiskäisen omat kysymykseni ihan vapaasti vastattavaksi, joko kommenteissa tai omassa blogissanne:

1. Missä lukemassasi kirjassa on ollut rumin kansi?
2. Kuinka paljon ulkokirjalliset seikat vaikuttavat lukukokemukseesi?
3. Haaveiletko saavasi jonkun tietyn kirjan omaan hyllyysi? Minkä?
4. Millaisia oheistoimintoja lukutuokioihisi liittyy?
5. Mitä luet juuri nyt?
6. Onko bloggaaminen jollakin tavalla muuttanut lukutapojasi?
7. Oletko erilaisten lukulistojen ystävä, vai valitsetko luettavasi etukäteen suunnittelematta?
8. Keneltä/mistä saat parhaat kirjavinkit?
9. Minkä kirjan toivoisit päätyvän peruskoulujen lukulistoille?
10. Mitä kirjaa suosittelisit minulle?




Lopuksi vielä ne säännöt, joita en pilkulleen noudattanut:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta.
Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla
Atena 2015, 169s.

Yksi tämän vuoden Tieto-Finlandia-ehdokkaista on Tiina Miettisen Piikojen valtakunta, jossa nimestä poiketen käsitellään kaikkien yhteiskuntaluokkien naisten elämää 1600-1700-luvuilla. Miettinen haluaa poistaa vääriä käsityksiä entisaikojen varhain solmituista avioliitoista, ydinperheistä ja tyttöjen ja naisten huonosta osasta.

Historiankirjoituksessa on pitkään keskitytty ylempiin yhteiskuntaluokkiin, mistä johtuen alempisäätyisten elämä on jäänyt pitkälti arvailujen varaan. Koska talonpoikaisväestö ei kirjoittanut kirjeitä tai päiväkirjoja, on tietoa säilynyt lähinnä käräjäpöytäkirjoissa, joiden valossa rahvaasta saa vähintäänkin vääristyneen kuvan kauhua herättävinä rikollisina ja/tai uhreina. Joitakin päätelmiä arjesta voidaan kuitenkin tehdä käräjäpöytäkirjojen ja kirkonkirjojen perusteella.

Toisin kuin yleisesti luullaan, ei ennen vanhaankaan kiirehditty naimisiin suoraan rippikoulusta. Talollisten tyttäret kyllä saattoivat solmia avioliiton varhain, mutta tilattomien tytöt lähtivät palkollisiksi tienaamaan elantonsa. Kuten nykyään, kihlaus saattoi olla hyvinkin pitkä, kun osapuolet työskentelivät tahoillaan kerätäkseen tarpeeksi säästöjä yhteisen elämän aloittamiseen. Avioton lapsi ei välttämättä ollut tae yhteisön syrjinnästä ja ankeasta loppuelämästä.  Talon tyttärien naimakelpoisuus ei aviottomasta lapsesta alentunut, mutta merkintä aviottomasta lapsesta säilyi kirkonkirjoissa (ja luultavasti myös kyläläisten puheissa) loppuun asti.

Minä odotin tältä kirjalta jotakin hätkähdyttävän toisenlaista näkemystä entisaikojen piikojen elämästä. Kuvittelin, että Miettinen onnistuisi jotenkin todistamaan, että oikeastaan piikoja on aina kohdeltu hyvin ja palkolliseksi lähteminen olisi ollut pääosin tytön oma valinta. Sellaisia yleispäteviä väitteitä kirjassa ei kuitenkaan esitetä. Miettinen kertoo kirjassaan useiden naisten tarinat, joista osa jää kuitenkin harmillisen sirpaleisiksi tietojen puutteellisuuden vuoksi. Kuinka suuria yleistyksiä sitten voi muutamien naiskohtaloiden perusteella tehdä, sitä voi jokainen pohtia tahollaan.

Lisäksi odotin Piikojen valtakunnalta huomattavasti laajempaa katsausta naisten arjen historiaan. Piioilla oli toki mahdollisuus päästä parempiin työtehtäviin taitojen karttuessa, mutta kuinka monelle piikuus alunperin oli valinta? En usko, että monikaan piika koki olevansa itsenäinen urasinkku.

Kirjassa yritetään ravistella myös ydinperhekäsitettä. Totta kai ennen vanhaankin oli uusperheitä ja yksinhuoltajia, mutta syyt olivat silloin (pääasiassa) aivan toisenlaiset kuin nykyään. Harva nykyäänkään paheksuu leskeksi jääneen uutta avioliittoa tai yksinhuoltajuutta, kun taas eronneita tai vapaaehtoisesti yksinhuoltajuuden valinneita voidaan edelleen arvostella hyvinkin karuin sanoin.

Vaikka en kokenut kirjan muuttavan merkittävästi käsityksiäni piikojen asemasta, oli se kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Erityisen kiinnostavaa oli tutustua siihen, miten laissa suhtauduttiin kihlaukseen, esiaviolliseen seksiin ja aviottomiin lapsiin. Tosin oli turhauttavaa huomata, kuinka suhteilla oikeisiin ihmisiin on ollut merkittävä rooli mahdollisten seuraamusten kanssa: jos tunsi oikeita ihmisiä ja sai heidät puhumaan puolestaan niin ei huolta, muussa tapauksessa huonosti kävi.

Yksi taittoon(?) liittyvä seikka harmitti. Tietokirjoissa on usein päätekstin lisäksi tietolaatikoita. Ne ovat kivoja ja mukava lisä, mutta miksi ihmeessä niitä sijoitetaan sellaisiin paikkoihin, ettei niitä voi pysähtyä lukemaan "häiritsemättä" päätekstiä?

Kaikesta tästä napinastani huolimatta Piikojen valtakunta oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos.

Jäätävä spede. Sarjakuvalliset muistelmat

Pertti Jarla: Jäätävä spede. Sarjakuvalliset muistelmat
Like 2015, 72s.

Pertti Jarlan Fingerpori on yksi hulvattomimmista sarjakuvista, joita tiedän. Jarlan huumori on paitsi usein kaksimielistä, myös virkistävän tarkkanäköistä ja monipuolista. Näistä lähtökohdista omaelämäkerralliseen suuntaan kallistuva Jäätävä spede ilman muuta kiinnosti todella paljon.

Jäätävä spede ei ole suoraviivainen elämäkerta, eikä edes perinteisten elämäkertojen tapaan aivan täysin totuudenmukainen. Teos alkaa katsauksella kilpa-autourheilusta kertovaan tarinaan, joka Jarlan oli tarkoitus tehdä, mutta josta ei kerta kaikkiaan meinaa tulla valmista. Sarjakuva-Jarla heittää pyyhkeen kehään, tarttuu viinapulloon ja vetää kalsarikännit. Vai krapulastako on kyse siinä vaiheessa, kun mies makaa vessan lattialla muistelemassa siihenastista elämäänsä?

Kirjassa kurkistellaan armeijaan, lapsuuteen ja nuoruuteen; tutustutaan läheisiin ihmisiin ja aika yllättäviinkin, kuten Erkkiin, Jarlan sivupersoonaan, joka herää eloon alkoholipitoisuuden ollessa sopivan korkealla.

Jäätävä spede on hyvällä tavalla erilainen kuin Fingerpori. Huumorin tunnistaa, piirrostyylin tietysti myös, mutta kerronnan muodot ovat tässä moninaisemmat. Jälkisanoissa tekijä melkein lupaa jatkoa muistelmilleen sanoen "[p]iirrän ehkä joskus lisää nyt kun makuun pääsin." 

Latinomakuja

Kira Weckman & Michel Garzón: Latinomakuja
Docendo 2015, 213s.

Latinomakuja on Kira Weckmanin (Suomen Top Chef 2013) ja Michel Garzónin (kokki ja ensin mainitun aviomies) tekemä keittokirja, joka nimensä mukaisesti sisältää eteläamerikkalaisia reseptejä pääruoista makeisiin jälkiruokiin. Kirja on mielettömän hienosti kuvitettu ruokakuvien lisäksi erilaisilla tunnelmakuvilla eteläamerikasta (uskoakseni Garzónin kotimaasta, Kolumbiasta). Latinomakujen lisäksi kirja tarjoaakin visuaalisen matkan ruokien alkulähteille.

Kirjan reseptit eivät ole näin vähälahjaisen kotikokin näkökulmasta sieltä helpoimmasta päästä. Useimpiin ruokiin tarvitaan melkoinen liuta ainesosia ja vähintään pari niistä on sellaisia, joita ei vanhastaan perisuomalaisesta ruokakaapista löydy.

Aloitinkin Latinomakuja -kirjan ohjeiden testaamisen sieltä makeimmasta päästä, sillä päättelin - aivan oikein - että tuotokset maistuisivat lapsille, vaikka lopputulos ei aivan onnistunut olisikaan. Ylläolevat lihapullan näköiset möykyt ovat brigadeiroksia, kaakaomakeisia. Luultavasti lopetin maitotiivisteen keittämisen liian aikaisin, sillä missään vaiheessa keitos ei muistuttanut "paksua, venyvää toffeeta", eikä jäähdytetyn massan käsitteleminen ollut tippaakaan helppoa. Maku oli kuitenkin ihan kiva, eivätkä brigadeirokset kauaa säilyneet puutteellisista taidoistani muistuttamassa.

Seuraavaksi päätin tehdä Chili con Carnelle kaveriksi maissirieskoja eli arepaksia. Mielestäni seurasin ohjeita tarkkaan, mutta taikina jäi silkaksi velliksi. Hätäpäissäni lisäsin maissijauhoja kerran toisensa jälkeen ja niinhän siinä kävi, että sinnillä söin yhden mauttoman, kuivan ja kovan arepaksen ja loput oli pakko heittää roskiin. Ehkä lähikaupan maissijauhot olivat jotenkin vääränlaisia, hankala sanoa.

Kolmas kerta toden sanoo. Päätin testata ennen bloggaamista vielä kolmannen reseptin ja ostin puuttuvat ainekset tehdäkseni alfajores-keksejä. Otin luottavaisen asenteen ja mittasin aineksia tupla-annokset, koska reseptin lupaamat 15-20 keksiä tuntui vaivannäköön nähden liian vähäiseltä määrältä. Taikina näytti oikeanlaiselta ja makukin miellytti niin paljon että jäähdytysvaiheessa tuli maisteltua monta kertaa. Ilahduttavaa kyllä, myös paisto- ja täyttövaihe sujuivat ongelmitta ja saimme lasten kanssa aikaan komean pinon maukkaita keksejä. Osa vietiinkin Vanhalle Mummulle tuliaisiksi, joka myös ihasteli keksien koostumusta ja makua.

Omien kokemusten perusteella väitän, että tämän kirjan ohjeet eivät ole aivan helpoimmasta päästä. Kokeneemmat kokit varmasti onnistuvat paremmin, mutta kaltaiseni söheltäjät tarvitsevat runsaasti harjoitusta (ja keskittymistä). Joka tapauksessa Latinomakuja on houkutteleva keittokirja, joka sisältää ohjeita aidosti tavallisista suomalaisista ruoista poikkeaviin syömisiin.

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015, 170s.

Ennen ilmestymistään kiinnitin huomiota Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta tasan sen verran, että päätin jättää lukematta. Ensinnäkin minulla on ollut meikkipussi alle vuoden, joten sen pohjalle ei ole ehtinyt kertyä mitään kirjan ja/tai lukemisen arvoista. Takakannen markkinointiteksti huutaa "Salaviisas viihderomaani aikuisille naisille", minkä koin sulkevan minut kohdeyleisön ulkopuolelle: enhän minä mitään viihderomaaneja lue, enkä tasan ole niin aikuinen kuin kirjan lähes viisikymppinen päähenkilö, Tytti Karakoski.

Pikkuhiljaa Meikkipussin pohjalta alkoi plompsahdella esiin siellä ja täällä, aina positiivisessa valossa. Mielenkiinto alkoi herätä ja ajattelin, että jos tähän kirjastossa törmään niin lainaan sitten. Sitten tulivatkin kirjamessut ja Kirjabloggareiden messubrunssi. Kaisa Haatanen oli yksi haastatelluista esikoiskirjailijoista ja ihastuin Haatasen persoonaan sen verran paljon, että olisin voinut napata reppuun vaikka koko kirjailijan. Humoristisen Haatasen sijaan sain mukaani punaisen kirjan ja hykertelin tyytyväisenä.

Meikkipussin pohjalta ei ole rakenteeltaan tavanomainen romaani, ei edes päiväkirjasellainen. Tytti ottaa vuoden virkavapaata ja kirjoittelee ajatuksiaan moninaisista aiheista, jotka on koottu aakkosjärjestykseen. Asenne Tytillä on mitä mainioin. Hän ei ole olevinaan muita parempi, mutta ei myöskään nöyristele tai vähättele itseään. Mielipiteitä hänellä on runsaasti ja usein jopa perusteltuja niille. Ah, ja elämänohjeita! Tai oikeastaan ne ovat hyväntahtoisia vinkkejä ja hyviksi havaittujen toimintatapojen jakamista.

Vaikka minulla ja Tytillä on aika vähän yhteistä ainakin noin elämäntilanteellisesti katsoen, tunsin hyvin paljon sielujen sympatia tai jotain sen kaltaista. En ole oikein koskaan ollut sinkku, mutta ehkä juuri siksi ymmärrän sinkkuuden hyviä puolia:

"On vaivatonta pyörittää yhden ihmisen taloutta. On ihanaa nukkua hiljaisuudessa ja pimeässä, kädet levällään isossa sängyssä! On ihanaa, kun ei tarvitse aamulla ensimmäiseksi ryhtyä kommunikoimaan. On ihanaa mennä ja tulla oman mielensä mukaan. On ihanaa, kun ei tarvitse ottaa muita, vääriä mielipiteitä huomioon! On ihanaa siivota vain omat jälkeensä."

Meikkipussin pohjalta on sympaattinen, hauska ja ihana. On se ajoittain myös koskettava ja viisas, mutta ennen kaikkea ihana.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Atena 2013, 295s.
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
BTJ Finland, 9h 3min

Äänikirjanälkään nappasin kirjastoauton hyllystä Kai Ekholmin dekkarin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Siskon mies tästä aikoinaan totesi jotain sen suuntaista, että on aika erikoinen ja jännä kirja. Niinpä suoritin sen turhauttavan pitkän prosessin, jolla siirsin cd:t koneelle ja sieltä mp3-soittimeen ja lähdin kävelemään.

Ekholm kirjoittaa eläväisesti ja suosii lyhyitä lukuja. Jo alussa ihastuin kieleen ja huumoriin, mutta juonesta kiinni saaminen otti aikansa kun pompittiin niin iloisesti paikasta ja henkilöstä toiseen.

Kansalliskirjaston kupolisalista löytyy monimutkaisen kirjarakennelman päälle aseteltuna kuollut tyttö. Tytön henkilöllisyys ei ota selvitäkseen sen paremmin kuin syyt sille, miksi hänet on haluttu tuoda kirjastoon ja aseteltu kaikkien niiden kirjojen keskelle. Luonnollisesti tekijäkin uhkaa jäädä arvoitukseksi. Rikosta tutkii tietysti poliisi, mutta apuun pyydetään myös yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Kalju on keski-ikäinen hiukseton mies, jonka asunto on yhtä putkiremonttia. Kihara taas on näpsäkän kokoinen, lihaksikas chileläissyntyinen nainen, joka etsii itselleen miestä kiihkeän määrätietoisesti.

Tykkäsin todella paljon Ekholmin luomista henkilöistä. Kukaan ei jäänyt pelkäksi statistiksi, vaan jokaisella oli persoonallisuus ja menneisyys. Samoin pidin siitä, kuinka arki jatkui, vaikka samalla tutkittiin omituista rikosta. Toisaalta nämä seikat, joista paljon pidinkin, tekivät juonesta vähemmän vetävän. Tunnelma aaltoilee, eikä jännitys päässyt nousemaan kovin kummoisiin sfääreihin, vaikka välillä hurjia juttuja tapahtuikin. Jotta mielipiteeni kirjasta olisi mahdollisimman ristiriitainen, sanon vielä senkin, että oli kivaa kun juonen kaari ei ollut mallia sateen-, vaan toimintaa oli ripoteltu uskottavasti sinne tänne.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava on kielellisesti riemastuttavaa kuunneltavaa. Krista Putkonen-Örnin ääni on erittäin miellyttävä, selkeä ja sopivan eläytyvä. Ekholm yhdistää hauskasti vakavia aiheita ja huonoa (mutta naurattavaa) huumoria, joten vaikka kirja ei minulle aivan napakymppi ollutkaan niin kyllähän tämän kuunteleminen ilman muuta kannatti.

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 322s.

Aloitin Katja Ketun Yöperhosen lukemisen kirjamessureissulla. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, sillä messujen kirjapaljous ja kaikki muu yltäkylläisyys pisti pääni niin pyörälle, etten lähes viikkoon osannut keskittyä lukemiseen.

Ensimmäiset sata sivua luin aivan liian pienissä pätkissä. En saanut otetta henkilöistä enkä tarinastakaan. Onneksi lopulta eräänä iltana sain rauhoituttua ja humpsahdettua Yöperhoseen kunnolla. Hahmot heräsivät eloon ja tarinakin muotoutui selkeäksi.

Vuonna 1937 Irga Malinen suihkii suksillaan kohti Venäjän rajaa, rakastetuksi luulemansa miehen luo pakoon takaa-ajajiaan. Irgan kohdussa kasvaa uusi elämä ja suussa maistuu veri katkaistun kielen jäljiltä. Ruusuiselta näyttänyt tulevaisuus paljastaa piikikkään puolensa aivan liian pian ja Irga päätyy Vorkutan vankileirille. Onnekseen Irga, mykkäläinen, saa rinnalleen ystäväksi Elnan, vaikka ei se ystävyyskään vankileiriä muuksi muuta.

"Seuraava poltto ravisutti kehoa. Mistä siskokaan mitään tiesi, koskaan synnyttämätön haihattelija. Kyllä se siitä! Kipu on pelkkä mielentila. Jostain kimposi kiukku. Tule itse tänne auranvarteen ponnistamaan, senkin poikimaton tainakka, mokoma maho tyräkki!"

Nykyajassa suomalainen Verna matkustaa pieneen Lavran kylään marinmaalle tutkimaan isänsä murhaa. Kyläläiset ovat ystävällisiä vain niin kauan kuin Verna on kyselemättä. Jokin on uhkaavalla tavalla pielessä vähän kaikessa.

Ketun käyttämä kieli on persoonallista ja syvää. Teksti on täyteläistä, piukeanaan kuvailua, mutta silti tai juuri siksi täydellistä. Kerronta vaihtelee Vernan, Irgan ja Elnan kesken luontevasti. Yöperhosen voi lukea monella tavalla. Se on yhtä aikaa sukukertomus, maagisrealistinen jännitystarina (se vesi Lavran kylässä!), tarina naisista, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja salaisuuksista. Juonittelusta, vallanhimosta, ihanteista, julmuudesta.

Vaikka minulla olikin keskittymisvaikeuksia kirjan alkukolmanneksella, hotkin loput kirjasta sitäkin kiihkeämpään tahtiin. Loistava kirja, kaikin tavoin.