Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani, 2015

Joka ikinen vuosi tämä ehdokaslistan laatiminen jää viime tippaan. Selkeitä ehdokkaita tietenkin on valmiiksi mietittynä, mutta ei näiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ole ollenkaan helppoa. Etenkin Finlandia vaati tänä vuonna pähkäilyä, varsinkin siksi että loistavien kirjojen rajaaminen kolmeen oli tuskallista hommaa.

Mutta pitemmittä löpinöittä asiaan.

Minä, Maija Kirjojen keskeltä, annan ääniä seuraaville kirjoille:

Blogistanian Finlandia:

1. Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (3p.)
2. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (2p.)
3. Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (1p.)


Blogistanian Globalia:

1. John Williams: Stoner (3p.)
2. Alice Munro: Nuoruudenystävä (2p.)
3. Siri Pettersen: Odininlapsi (1p.)


Blogistanian Kuopus:

1. David Walliams: Poika ja mekko (3p.)
2. Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler 62 Kirja yksi: Kutsu (2p.)
3. Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko (1p.)


Blogistanian Tieto:

1. Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa (3p.)
2. Tom Ang: Valokuvan historia (2p.)
3. Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (1p.)


Ja nyt jännittämään tuloksia. :)

Valokuvan historia

Tom Ang: Valokuvan historia
(Photography: The Definitive Visual History, 2014)
Docendo 2015, 383s.
Suom. Eero Sarkkinen

Tom Angin Valokuvan historiaa olen lukenut pitkään ja hartaasti. Kirjassa ei tyydytä kertaamaan vain kuuluisia valokuvia ja valokuvaajia, vaan Ang perehdyttää myös kameroiden kehitykseen. Minulta useimmat tekniset jutut menivät iloisesti yli ymmärryksen, mutta silti oli mielenkiintoista lukea kuinka nykytilanteeseen - kamera lähes jokaisella matkapuhelimen omistajalla - on päästy.

Valokuvan noin parin sadan vuoden ikäiseen historiaan mahtuu valtavasti asiaa. Valokuva itse on muuttunut halveksitusta kuvataiteen haastajasta lähes turruttavan tavalliseksi ja arkiseksi. Aluksi valokuvia muokattiin muistuttamaan maalauksia, nykyisin kuvien muokkaamisen rajana on vain mielikuvitus.

Valokuvan historia on luonnollisesti runsaasti kuvitettu teos. Tietoa löytyy päätekstin lisäksi tietolaatikoista ja kuvateksteistä.

Ang nostaa erityisesti esille 34 valokuvaajaa Profiili-aukeamilla. Valokuvaajat esitellään lyhyesti ja aukeaman muu tila on pyhitetty muutamille valokuville. (Pahoittelen näiden kuvien tasoa. Etenkin tällaisen kirjan kohdalla postauksenkin kuvien pitäisi olla laadukkaita.)

Tähtäimessä-aukeamilla taas pääsee tutkimaan jotakin tunnettua valokuvaa noin 3/4 -aukeaman kokoisena. Kuva ja sen taustat esitellään jälleen tiiviissä tekstipätkässä ja lopuksi ohjataan katsomaan kuvasta joitakin tiettyjä kohtia ja kerrotaan niistä tarkemmin.

Vaikka Valokuvan historialla on näköä ja kokoa, siinä ei tietenkään päästä paljoa pintaa syvemmälle. Tämän kirjan jälkeen jääkin halu tutustua paremmin tiettyihin valokuvaajiin ja etenkin heidän töihinsä. Vaikka minä en edelleenkään osaa etsiä kuvista "toistuvia kolmiomuotoja" tai muuten analysoida niiden asettelua tai valaistusta, ajattelin ottaa yhdeksi tämän vuoden tavoitteeksi lukea edes muutaman valokuvateoksen. Yhden kirjan pistin jo tilaukseen.

Tämä Angin kookas kirja on näyttävä ja kuvat pääsevät hyvin oikeuksiinsa laadukkaalla paperilla. Ainoa huono puoli on kirjan paino: tätä ei todellakaan voi lukea rennosti röhnöttäen, vaan kirja tarvitsee kunnollisen alustan tai lukija todella vahvat kädet.

Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015, 335s.

Emmi Itärannan Teemestarin kirjan jälkeen monien odotukset kirjailijan seuraavan teoksen suhteen olivat todella korkealla. Niin myös minun. Suurilla odotuksilla onnistuu helposti pilaamaan hyvänkin kirjan, mutta onneksi niin ei Kudottujen kujien kaupungin kohdalla käy.

Eliana, yksi nuorista kutojista, löytää Seittien Talon pihasta verisen, raa'asti pahoinpidellyn naisen. Hän ei voi puhua, eikä siten kertoa mitään itsestään tai siitä mitä hänelle on tapahtunut. Naisen kämmeneen tatuoitu nimi aiheuttaa vain lisää kysymyksiä vanhojen rinnalle. Saarta, jonka ulkopuolella Eliana ei ole koskaan käynyt, vaivaavat toistuvat tulvat ja monet sairastuvat vieraaseen tautiin. Unennäkijöitä on pelätty jo sukupolvien ajan ja väki pelkää uniruton palanneen.

Ai että.
Kudottujen kujien kaupunki on upean kaunis fantasiatarina, juuri sitä selittelemätöntä lajia, josta pidän. Itärannan kieli on vähintään yhtä kaunista kuin Teemestarin kirjassa. Vaikka kirjan tarina on jännittävä, tunnelma pysyy taianomaisen raukeana. Lukiessa tuntui, kuin olisi itse sujahtanut johonkin pehmeään ja utuiseen maailmaan.

Nautin todella paljon tämän kirjan lukemisesta. Kun oma ulosanti on tätä tasoa, osaa todella antaa arvoa viimeistellylle mutta luontevalle kielelle. Tapahtumapaikkakin, koko se maailma, on loppuun asti mietitty. Kaikelle on paikkansa ja perustelunsa, joita tosin voi ja saa kyseenalaistaa.

Kudottujen kujien kaupunki on todella hieno kirja, joka varmasti pääsee parhaiten oikeuksiinsa ilman liikoja keskeytyksiä luettuna.

Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
(Een dwaze maagd, 1959)
Gummerus 2015, 190s.
Suom. Sanna Van Leeuwen

Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on kokenut samanlaisen uudelleenlöytymisen, kuin John Williamsin Stoner. Kiinnostuinkin kirjasta paitsi kiehtovan kannen vuoksi, myös siksi että kustantamon sivuilla kirjan mainitaan olevan "Alankomaiden Stoner". Tyylillisesti tai sisällöltään kirjat eivät kuitenkaan muistuta toisiaan, mikä olisi harmi ellei Tyhmä neitsyt olisi loistava ihan itsenään.

12-vuotias Gittel muistuttaa ulkonäöltään enemmän kolhoa isäänsä kuin kuvankaunista äitiään. Isä ei menesty työmaailmassa, vaan ura toisensa jälkeen lopahtaa karuun epäonnistumiseen. Vanhempien avioliitto on sitä lajia, että välillä menee oikein hyvin ja välillä äiti lähtee ovet paukkuen tyttö mukanaan äitinsä hoiviin ikuisiksi ajoiksi, palatakseen kuitenkin takaisin siinä vaiheessa kun sukset ovat menneet ristiin oman suvun kanssa.

Gittel seuraa lapsekkaasti sukunsa ihmisiä, ihmissuhteitten kiemuroita ja luonnollisesti kokee normaaleiksi ne kummallisuudet, joita on pienestä asti todistanut. Vähitellen ymmärrys lisääntyy, mutta eipä sekään asioita välttämättä selkeytä.

Tyhmää neitsyttä on vaikea tiivistää. Kirja on kyllä sivumäärältään lyhyt, mutta tarina ei ole missään määrin niukka. Kerronta on paitsi kielellisesti nautinnollista, mistä suuri kiitos kuuluu luonnollisesti kääntäjällekin, myös ihanan yllättävää. Jokin tässä tyylissä muistuttaa minua Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalasta ja sitä kautta John Irvingistä: voi tapahtua jotain päätöntä, mutta se on kirjan henkilöille aivan luonnollista ja loogista.

Sain lukea tämän hyvin vähillä keskeytyksillä, mikä vielä lisäsi kirjan lumoa. Suosittelen innokkaasti tarttumaan tähän, jos lukuaikaa on vähän, mutta haluat saada täyteläisen lukunautinnon.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu

Aino Havukainen & Sami Toivonen:
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Otava 2015, 32s.

Tästä kirjasta oli tarkoitus blogata jouluviikolla, mutta se kuumetauti kaatoi meidät petiin ja vei voimat niin ettei kukaan jaksanut tehdä mitään. Ei tosiaan edes luettu, vaan toljotettiin telkkarista liuta kasarielokuvia ja muuta yhtä laadukasta "viihdykettä".

Mutta nyt on tauti kellistetty ja luettu.

Veera on kutsunut Tatun ja Patun luokseen joulunviettoon. Pojat onnistuvat kuitenkin sotkemaan asiat heti alkuunsa eksymällä väärään taloon, Veeran naapuriin. Toimeliaat veljekset ihmettelevät aikansa hiljaista ja tyystin joulutonta taloa, mutta pistävät pian toimeksi ja suuntaavan joulupukinhakureissulle. Sopivan hetken tullen iskee joulustressi kaikista tekemättömistä hommista, mutta äkkiäkös Tatu ja Patu paistavat joulukukat ja polttavat joulukynttilöitä molemmista päistä. Onneksi lopulta Veera löytää ystävänsä ja joulu oikeassa osoitteessa voi alkaa.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu luettiin yhdeltä istumalta, mikä on melkoinen saavutus. Kaikki kolme lasta istuivat kuuntelemassa, kommentoimassa ja nauramassa ilman pienintäkään oheistoimintaa! Kyseessä on sarjan kolmastoista kirja, enkä voi kuin ihmetellä tekijöiden taitoja. Ei puhettakaan vitsien vanhentumisesta tai ponnettomuudesta tai muistakaan pitkien sarjojen vaivoista. Kuvistakin löytyy valtavasti hauskoja yksityiskohtia, kuten lipeäkalantuoksuinen kynttilä, sarkofagi suksiboksina ja - oma suosikkini - päin honkia mainosteipattu pakettiauto sivulla 15.

Vaikka joulu saattaakin näin heti edellisen juhlakauden päätteeksi tuntua vähän ähkyisältä aiheelta, Tatun ja Patun seurassa joulunkin näkee uudesta kulmasta. Kannattaa tutustua, viimeistän ensi jouluna!

Piti sanomani...

John Cleese: Piti sanomani…
(So, Anyway… 2014)
Tammi 2015, 395s.
Suom. Tero Valkonen

Piti sanomani… -kirjalla on yksi hauskimmista kansista miesmuistiin. En edes tiedä miksi tuo alareunasta kurkkiva Cleese naurattaa niin kovasti, mutta parhaat naurut ovatkin usein niitä, joiden syytä ei voi tarkemmin selittää.

John Cleese on yksi Monty Pythoneista, eikä siksi kaipaa enempiä esittelyjä. Piti sanomani… on Cleesen brittiläisen suorasukainen (oksymoron?) ja humoristinen omaelämäkerta, jonka myötä pääsee kurkistamaan hänen lapsuuteensa ja siihen onnekkaiden sattumusten sarjaan, joka johti lopulta Monty Pythonin syntyyn. Jälleen kerran minua ihastutti ja viihdytti entien kasvuvuosien kuvaus. Cleese oli hieman iäkkäämpien vanhempien ainoa lapsi, joka joutui sopeutumaan lähes vuosittain vaihtuviin koteihin ja äidin epä-äidilliseen omalaatuisuuteen. Cleese oli pitkänhontelo ja arka lapsi, joka vältteli parhaansa mukaan rajuja leikkejä ja joukkuepelejä.

Niin mielenkiintoista kuin Cleesen uraa näyttelijänä ja hiukan myöhemmin käsikirjoittajana olikin kerrata, minulle olisi riittänyt vähempikin työtapojen kuvaaminen. Enemmän olisin (tälläkin kertaa) halunnut kuulla Cleesesta itsestään. Toisaalta taas kirjassa ei kovin paljoa Python-ajoista edes puhuta, mikä sekin on harmi.

Cleesen kerronta on rupattelevaa ja Tero Valkosen suomennos mielestäni äärimmäisen onnistunut. Harvoin suomi kuulostaa näin brittiläiseltä, kuin tässä kirjassa.

Oikein hyvä ja hauska kirja, vaikka lukeminen oli välillä lähes raskasta.

Munnu, A Boy from Kashmir

Malik Sajad: Munnu, A Boy from Kashmir
Fourth Estate 2015, 348s.

Olisi ollut hienoa aloittaa blogivuosi jostakin huiman hyvästä kirjasta. Malik Sajadin omaelämäkerrallinen sarjakuva Munnu, A Boy from Kashmir vaikutti aluksi erittäin hyvältä, mutta kääntyi lopulta vähän puuduttavaksi politikoinniksi.

Parasta kirjassa on Sajadin eli Munnun lapsuusaikojen kuvaus. Munnu on perheensä nuorin poika, vähän hemmoteltu ja yksinkertainen. Hän on innokas auttamaan isäänsä perinteisten puukaiverrusten tekemisessä, mutta vasta piirtämisen löydettyään Munnun kiistaton lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa. Hyvin nuorena, noin 13-vuotiaana, Munnu aloittaa työn sarjakuvataiteilijana, joka erikoistuu poliittisiin kuviin.

Kashmirin poliittinen tilanne on hyvin levoton. Pakistan ja Intia käyvät jatkuvaa taistelua alueen hallintaoikeudesta, Kashmirilaiset itse taas haaveilevat itsenäisyydestä. Munnu asuu Intian hallinnoimalla alueella, missä on vähän väliä ulkonaliikkumiskieltoja ja erilaisia ratsioita kapinallisten löytämiseksi. Ammuskelut ja kyynelkaasuiskut eivät ole harvinaisia, eivät myöskään kuolonuhrit mielenosoituksista puhumattakaan.

No. Kirjan alusta tosiaan tykkäsin. Takakannessa hehkutetaan tarinan hauskuutta ja lämminsydämistä pojan kasvutarinaa, mutta minulta tällainen sisältö jäi huomaamatta. Munnu on jotenkin hämmentävän omanapainen lapsi, eikä hänestä iän kanssa tunnu oikein sen sympaattisempi tulevan. Se kasvukertomuskaan ei siten ole häävi, kun isompaa henkistä kasvua ei näytä tapahtuvan. Kashmirin historiaa olisi ollut mielenkiintoista lukea heti kirjan aluksi, ei vasta puolessa välissä.

Piirrosjälki ei sekään aivan iskenyt. Kansi viehätti kovasti selkeydellään, mutta itse tarina on piirretty jotenkin sottaiseksi. Kashmirilaiset esitetään kauriina, mikä on ideana hyvä mutta tekee käytännössä lähes mahdottomaksi tunnistaa yksittäisiä hahmoja.

En ihastunut, mutta tulipahan luettua.