Kieli jota puhuimme

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & CO 2021, 254s.
Suom. Elina Melander

 

Ihan aluksi pakko sanoa, että tällä Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme -kirjalla on erikoisen kaunis ja tunnelmallinen kansikuva. Kirjan sisältö ei ole aivan samaa sarjaa kannen kanssa, pidin siitä nimittäin vielä enemmän!

Ginzburg kertoo esipuheessaan, että kaikki paikka kirjan paikat ja henkilöt ovat todellisia. Kirja on kuitenkin luokiteltu romaaniksi, joten autofiktiosta on jälleen kyse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Italiaan, noin 1920-1950 -luvuille. Keskiössä on Ginzburg itse, viisilapsisen perheen kuopus. Isä on juutalainen, äiti katolilainen ja fasismi elää kukoistuskauttaan.

Kirjan rakenne on veikeä: kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan teksti kulkee erimittaisissa pätkissä kutakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Juonesta ei voi tämän kirjan kohdalla puhua, mutta ihmekös tuo, sillä harvan perheen elämästä kerrottaessa tarina noudattaisi draaman kaarta.

Kieli jota puhuimme on vähän samanlainen kuin Ferranten Napoli-sarja, mutta kevyempi ja jotenkin herttainen. Ginzburgin perhe ei ole idyllinen ja kaikesta samaa mieltä, vaan jokaisella perheenjäsenellä on hauskasti omanlaisensa tyyli ja tavat. 

Ihastuttava kirja!

Kirke

Madeline Miller: Kirke
WSOY 2021, 480s.
Suom. Irmeli Ruuska

 

Tunnen kreikkalaista mytologiaa vain pintapuolisesti, mikä saattoi olla tämän kirjan kannalta hyvä asia. Ilman kunnollista pohjtatietoa tarina pääsi yllättämään monet kerrat ja lisäsi siten lukunautintoa.

Auringonjumala Helioksen tytär Kirke ei oikein sulaudu muiden nymfien, jumalien ja puolijumalien joukkoon. Hänellä on vahva oma tahto ja lopulta hän tulee suututtaneeksi jumalia sen verran pahasti, että hänet karkoitetaan syrjäiselle Aiaian saarelle. Kirke opettelee tunnistamaan kasveja ja käyttämään niitä, samalla hänestä itsestään kehittyy väkevä noita. Vaikka Kirke itse pysyy pääasiassa omalla saarellaan, hän ei todellakaan ole aina yksin. Tuntuu kuin seikkailut hakeutuisivat Kirken lähettyville.

Madeline Millerin Kirke on sulavasti kerrottu seikkailutarina. Oho, kuulostaapa vähättelevältä ja liian lokeroidulta! Tämä kirja on viihdyttävä ja tehokkaasti koukuttava, kreikkalaisen mytologian osalta jopa jossain määrin sivistävä. Tosin en edelleenkään tiedä, kuinka uskollisesti Miller seuraa perinteisiä tarinoita. Joka tapauksessa Kirke on hahmona vahva ja monipuolinen, kuolemattomuudestaan huolimatta niin kovin inhimillinen.

Kirjan loppupuolen kuuntelin äänikirjana rikkaruohoja kitkiessä ja täytyy antaa erityiskehut äänikirjan  lukijalle, Krista Putkonen-Örnille, jota oli jälleen kerran ilo kuunnella.

Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti & Anna Ruohonen:
Metsä meidän jälkeemme
Like 2019, 271s.

 

Ilmastolukupiirimme viimeisenä kirjana luimme vuoden 2019 Tieto-Finlandia voittajan, Anssi Jokiranna, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen teoksen Metsä meidän jälkeemme. 

Olipa silmiä avaava lukukokemus tämä. Teksti on lukijaystävällistä, mutta sisältö siinä määrin painavaa ja ahdistavaa, ettei kirjaa todellakaan voinut "lukaista". Metsä meidän jälkeemme pakottaa pysähtymään ja pohtimaan, katsomaan näitä meidän metsiä uudesta näkökulmasta.

Kirjan rakenne on tällaiseen yksi asia kerrallaan -lukemiseen erittäin hyvin sopiva. Jossain määrin koin rakenteen aikakauslehtimäiseksi, sillä luvun keskiössä on usein joku henkilö tai asia, jonka näkökulmasta jotakin tiettyä metsäkysymystä lähestytään. Kirjan kuvat ovat todella kauniita, joskin aika lohduttomia.

Vaikka lukupiirimme oli hyvin pieni, Metsä meidän jälkeemme kirvoitti helposti keskustelua koko (etä)tapaamisen ajaksi. Pidin siitä, miten kirjassa annettiin konkreettisia esimerkkejä esimerkiksi avohakkuiden vaikutuksista. Ne nimittäin vaikuttavat muun muassa siten, että punkkien levittämät taudit lisääntyvät. Tämä johtuu siitä, että palokärki tarvitsee tietynlaisia puita pesäkolojaan varten. Näitä pesäkoloja käyttävät myös helmipöllöt, jotka eivät kuitenkaan huoli pesäpuukseen aukiolla yksin kököttäviä rankoja, koska ne tarvitsevat suojakseen muita puita. Kun pesäpuita on rajatusti, helmipöllökanta pienenee, mistä johtuen myyräkannat kasvavat ja kun myyriä on paljon, on punkeillakin paljon elintilaa, mikä näkyy ihmisten elämässä. 

Ahdistava, mutta hieno kirja!

Maata jalkojen alle

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Karisto 2021, 424s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Dominikaanisessa tasavallassa 16-vuotias Camino odottaa isäänsä lentokentällä. Lento ei koskaan saavu perille, sillä on tapahtunut tuhoisa onnettomuus. Caminon äiti on kuollut jo vuosia aikaisemmin, nyt hän on täysorpo, jonka on ehkä heitettävä hyvästit haaveilleen lääkärin urasta.

New Yorkissa saman ikäinen Yahaira kutsutaan kesken koulupäivän kansliaan. Siellä odottaa itkevä äiti, Mami, joka kertoo isän lennon syöksyneen mereen. 

Tytöt ovat menettäneet isänsä, mutta molempien elämät mullistuvat vielä enemmän.

Maata jalkojen alle on säeromaani. Pidän tästä tekstimuodosta, mutta tämän kirjan kohdalla lukeminen käynnistyi kummallisen hitaasti. En tiedä johtuiko se yleisestä lukujumittamisesta vai &-merkin häiritsevän suuresta määrästä. Hieman lukemista häiritsi myös se, että kirjan esittelytekstistä oli jo selvinnyt tarinan yksi iso käänne. Jos se olisi tullut yllätyksenä minulle, olisin varmaankin pitänyt tarinasta enemmän. 

Suomennos toimii hyvin, eikä espanjankielen varsin runsas esiintyminen häirinnyt lukukokemusta.

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Gummerus 2021, 224s.
Suom. Saana Rusi

 

Reni Eddo-Lodgen teos Miksi en enää puhu valkoisille rasismista, pohjautuu tekijän samannimiseen blogitekstiin vuodelta 2014. Vaikka vuosia on kulunut, aihe on edelleen ajankohtainen ja tämä aihetta blogitekstiä syvemmin ja laajemmin käsittelevä  kirja tulee todelliseen tarpeeseen.

Vaikka Miksi en enää puhu valkoisille rasismista on sivumääräisesti lyhyt kirja, minulta kului sen lukemiseen pitkä aika - useampi kuukausi. Miksikö? Siksi, että kirja aiheutti minussa epämiellyttäviä tuntemuksia. Ei ole välttämättä helppoa tajuta olevansa monin tavoin etuoikeutettu vain siksi, että on valkoihoinen. Tietenkään valkoinen ihonväri ei takaa helppoa elämää, mutta kyllä se vain kiistattomasti helpottaa monia asioita, kuten työllistymistä.

Iso-Britannian ja Suomen välillä rasismissa on rakenteellisia eroja. Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy, joten kirjaa ei voi lukea kuvauksena jonkun toisen maan ongelmista. Aiheen sanastoissa on sävyeroja, mutta suomentaja Saana Rusi on tehnyt hyvää työtä Eddo-Lodgen kirjaa kääntäessään. Vaikka rasismi näyttäytyy täällä osin erilaisena kuin Iso-Britanniassa, avaa tämä teos silmiä lisää ja tekee rasististen rakenteiden tunnistamisen astetta helpommaksi.

Yhdellä lukukerralla ei taatusti jää kaikki oleellinen mieleen, mutta jos edes jotakin uutta tämän myötä hoksaa, niin sehän on mahtava juttu.

Kurittomat - Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kaisa Pulakka: Kurittomat
Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Atena 2021, 193s.
Kuvitus: Pauliina Mäkelä

 

Kurittomat perustuu Kaisa Pulakan samannimiseen radiosarjaan ja kuulemani mukaan kirja vastaa pitkälti radiossa kuultua. Minulle kirja oli kuitenkin kokonaan tuore tuttavuus ja vieläpä riemastuttava sellainen.

Pulakka esittelee kirjassaan lukuisia naishahmoja eri mytologioista. Huomiota saa laaja joukko naisia neitsyt Mariasta Ihmenaiseen, Aatamin ensimmäisestä vaimosta Lilithistä Kleopatraan, Lemminkäisen äidistä Kirkeen. Ja anopitkin saavat huomiota!

Naisia, heidän asemaansa ja suhtautumista heihin, käsitellään tarkkakatseisesti, huumorilla ja lämmöllä. Pulakka osaa huomioida kontekstit ja peilata henkilöitä/asioita/tilanteita/tulkintoja nykypäivään. 

Upeasti kuvitettu teos on erittäin mielenkiintoinen ja antoisa kokonaisuus. Olisin mielelläni lukenut tätä lajia enemmänkin.

Elämä ensin

 

Sanna Wikström: Elämä ensin
Otava 2021, 318s.

Voi pettymys.
Aloitetaan sillä.

Kun luin esittelyn Sanna Wikströmin esikoisromaanista Elämä ensin, kiinnostuin ja innostuin välittömästi. Nelikymppiset Peppi, Tommi ja Annika! Miten mainio idea! Millainen aikuinen on mahtanut kasvaa maailman vahvimmasta ja omaperäisesti ajattelevasta tytöstä?

No, toki siitä samasta esittelytekstistä selviää, että kyseessä on "riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja elämästä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä", minkä olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja kuuluvammin. Nyt en aikuista Peppiä kuvitellessani sisäistänyt tätä luonnehdintaa.

Kirja käynnistyy sillä, että työhön keskittyvä Annika saa tietää olevansa raskaana. Vahingossa siis, seurustelusuhdetta hänellä ei tiettävästi ole koskaan ollut. Kohta hän saa myös rintasyöpädiagnoosin. Annika alkaa valmistautua kuolemaan, kunhan nyt ensin sinnittelee elossa sen aikaa, että vauvalla on koossa elämän edellytykset. Pepistä on tuleva vauvan äiti Annikan kuoleman jälkeen, mutta eihän nyt Peppi yksin moiseen kykene, vaan Annika alkaa etsiä Pepille miestä. Ja vaikka Peppiä itseään ei pariutuminen kiinnosta, niin Annikahan laittaa Tinderin laulamaan ja järjestää Pepille treffejä toistensa perään.

Elämä ensin on hätkähdyttävän stereotypinen ja ennalta-arvattava kirja.
Lapsella täytyy olla isä ja äiti.
Pepille täytyy löytää mies. (Vaikka Peppi itse ehdottaa jossain vaiheessa, että Annika voisi tarkistaa myös naistarjonnan.)
"Tommi oli komea mutta mukava." MUTTA mukava?! Ilmeisesti ei voi olla molempia...

Kirjan puolivälissä tuskailin miehelle, että varmaan lopussa tämä ja tämä päätyvät yhteen ja vauvan nimeksi tulee X. Ja näin kävi.

Elämä ensin on romaaniksi naamioitunut elämäntaito-opas. Annika kirjoittaa syntymättömälle lapselleen kirjeitä, joissa kertoo, kuinka elämää tulisi elää. (Tiivistetysti: niin kuin itse haluat.) Rankan lapsuuden vuoksi Peppi käy terapiassa ja jakelee erilaisia mietelause-elämänohjeita, kuten "yhden ihmisen ainutkertainen elämä on kuin tähdenlento aikojen helminauhassa." Kirjassa ihmisten on helppo vähentää työntekoa tai jopa lopettaa se, koska yhdellä on rahaa tursuavia sukkia siellä täällä jemmassa ja toiselle maksetaan irtisanoutumisen jälkeen palkkaa vuoden ajan kilpailukiellon vuoksi. 

Elämä ensin ei ollut tippaakaan minun kirjani.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi kirjan päähenkilöt ovat nimenomaan Peppi, Tommi ja Annika. Jos tarinaan tarvittiin välttämättä joku terapiassa käyvä keskushenkilö, niin meitä on kyllä ihan tässä reaalimaailmassakin pilvin pimein. Miksi juuri Peppi Pitkätossun pitäisi käydä terapiassa sopiakseen paremmin nyky-yhteiskunnan ahtaisiin muotteihin? Luultavasti olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän ilman näitä peppiys-ennakko-odotuksia, eli jos päähenkilöt olisivat olleet vaikka Mari, Pete ja Kati.