Kiljuset

Jalmari Finne: Kiljuset

Otava 2009, 540s.

(Niteen tarkemmat tiedot kustantajan sivuilla)

Lasten iltasaturintamalla on ollut vähän takkuista. Ajattelin, että olisi hauskaa lukea pojille Kiljusen herrasväen toilailuista jykevän yhteisniteen verran, mutta täytyy sanoa, että naurut jäivät vähiin. Minun mielikuvani (tai muistikuvani) Kiljusista on ollut sellainen hölmöläis-henkinen: harmitonta, tyhmää ja viihdyttävää koheltamista. No, ehkä näistä löytyy jotain sellaistakin, mutta pääpaino taitaa kuitenkin olla yhteiskunnallisen satiirin puolella. Etenkin puolivälin jälkeen tuntui, ettei näitä tarinoita ole kyllä lapsille tarkoitettukaan, sen verran paljon keskityttiin poliittiseen irvailuun.

Myöskään ne kohellukset eivät kovin usein hauskuuttaneet. Esimerkiksi heti kirjan alussa Kiljuset ovat lähdössä Helsinkiin ja pojat Mökö ja Luru tahtovat ottaa Pulla-koiran mukaan. Pulla ei viihdykään rattailla, joten: "Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaiden jäljestä ja laskivat sen maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi. Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä. Ja tomu pölysi korkealle ilmaan."

Jouluaattokaan ei suju eläinten kannalta ihanteellisesti. Pojat antavat äidilleen lahjaksi kissan ja uuden koiran. Tietysti syntyy kissan ja molempien koirien kesken takaa-ajo, joka päättyy keittiöön. "Kissa pakeni avoimeen uuniin ja joutui paistinpannuun, ja kun palvelijatar samassa pani uunin kiinni, niin sinne se kissa jäikin." Uusi koira sotkeentuu puuroon ja Pulla tippuu kakkutaikinaan. "Kun paisti tuotiin sisään, niin huomattiinkin, minne se uusi kissa oli joutunut: se oli kokonaan paistunut paistinpannussa. Ja kun suuri joulukakku kannettiin pöytään, niin löytyi Pulla sen sisältä. Se oli aivan pyörryksissä, mutta virkosi jälleen henkiin, josta poikien ilo oli hyvin suuri."

En ole itse mitenkään herkkä eläinjuttujen suhteen, mutta en silti osannut nähdä näiden juttujen hauskaa puolta. Luultavasti otin ylipäätään vähän koko kirjan turhan vakavasti. Mikäli tuntisin paremmin vuosisadan alun kulttuuria tai ylipäätään sen ajan asenteita, näkisin kirjan eri valossa. Nyt takerruin vähän väliä pikkuseikkoihin, joiden takaa en enää nähnyt suurempia kokonaisuuksia.

Minulle oli yllätys, että ensimmäinen Kiljusen herrasväestä kertova kirja on ilmestynyt jo 1914, luulin näiden olevan tuoreempia. Yhteisnidettä lukiessa huomaa väistämättä, miten suomenkieli on muuttunut jo reilussa kymmenessä vuodessa. Ensimmäisen tarinan kieli on vielä hurmaavan vanhanaikaista, melkein raamatullista: "Ja kun piti lähdettämän asemalle..."

Kiljusten seikkailuja ovat kuvittaneet Rafael Rindell ja Rudolf Koivu. Rindellin kuvituksesta en pitänyt tippaakaan. Tässä kaksi ehkä ruminta kuvaa (klikkaamalla saa suuremmaksi), molemmat "Kiljusen Plättä" -kirjasta:

Tässä kuvassa Plättä muistuttaa kovasti Child's Playn Chuckya:

tuuhea hiuspehko ja tyhjät, demoniset silmät.

Ei tuo taustalla muurahaisia itsestään rapsuttava Lurukaan kyllä mikään kaunis ole.

Tässä taas huomio kiinnittyy Lurun sairaalloiseen olemukseen.

Hän ei näytä tippaakaan jäntevältä koulupojalta,

vaan riutuneelta ja kuihtuneelta vanhukselta.

Sitä paitsi Lurun oikea jalkaterä näyttää ihan sorkalta.

Kovin positiivisia tuntemuksia Kiljuset eivät siis minussa herättäneet. Enempikin on pettynyt olo, että tämmöisiäkin nämä olivatkin. Höh. Mutta tulipahan luettua yksi kotimaiseksi klassikoksi laskettava kirjasarja.