Sivut

lauantai 31. joulukuuta 2011

Kirjavuosi 2011

Vuosi 2011 on ollut kirjojen suhteen kerrassaan upea. Kirjablogimaailman löytymisen myötä mielenkiintoisia kirjoja alkoi tupsahdella lukulistalle kiihtyvää vauhtia ja samalla se lukutahtikin nopeutui. Parasta blogimaailmassa on kuitenkin sen yhteisöllisyys ja luonnollisesti myös se, että pääsee vaihtamaan ajatuksia lukemisistaan.

Tänä vuonna lukemieni kirjojen listaa voi vilkaista täällä. Joukkoon on mahtunut muutamia pakahduttavan upeita kirjoja ja muutamia äärimmäisen tuskaisia lukukokemuksia. Upeiden kirjojen joukkoon nousevat ainakin:

Väinö Linna: Täällä pohjan tähden alla -trilogia (kiistatta yksi vaikuttavimmista lukuelämyksistä ikinä)
Kathryn Stockett: Piiat
Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
Emma Donoghue: Room
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Monta muutakin todella hyvää kirjaa tuli luettua, mutta syystä tai toisesta edellä mainitut ansaitsevat erikoismaininnan. Roomista täytyy tosin mainita erikseen sen verran, että toista kertaa se tuskin tekisi yhtä suurta vaikutusta. Onnistuin tosiaan pitämään itseni hämmästyttävän tietämättömänä kirjan sisällöstä, joten olin sitä aloittaessani asioista yhtä viaton kuin kirjan kertoja, 5-vuotias Jack.

Vuoden tuskallisimman lukukokemuksen tarjosi P.C.  & Kristin Castin Merkitty, joka on ensimmäinen osa House of Night sarjasta. Ehkä käännös oli tehnyt oman tuhonsa, mutta kirjan kieli oli kammottavaa, eikä se juonikaan oikein kantanut. Tahtoisin kovasti oppia jättämään kesken kamalat kirjat...

Erilaisia, toinen toistaan houkuttelevampia lukuhaasteita on ollut tarjolla paljon. Itse lähdin mukaan Lurun Taiteilijaelämää haasteeseen, jota varten kävin haalimassa lukemista kirjastosta parillakin reissulla. Häpeäkseni huomaan lukeneeni kuitenkin  vain kaksi siihen sopivaa kirjaa. Kaksi muuta haasteeseen sopivaa kirjaa odottaa sentään edelleen lukuvuoroaan. Karoliinan Totally British -haaste on ollut monipuolisuudessaan aivan loistava! Vaikka en lopulta saanutkaan suoritettua Multicultural Britain -osiota, niin seitsemän alakategoriaa on joka tapauksessa hyvä saavutus. Kolmeen Satun luettujen Minihaasteeseen osallistuin myös (500+, Lapsen silmin ja Pienkustantamot) sekä Lumiomenan Satuhaasteeseen.

Syksyllä alkoi muutama kimppaluku ja suurella innolla ilmoittauduin mukaan niin Umberto Econ Ruusun nimen kuin Leo Tolstoin Anna Kareninankin lukijaksi. No, Ruusun nimessä etenin muistaakseni sivulle 27 ja sitten oli pakko luovuttaa. Anna Karenina eteni aluksi odottamattoman helposti ja nopeasti, mutta marraskuussa unohdin lukea sovitut osat ja näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi minulla on edelleen melkein 300 sivua lukematta. Pieleen siis menivät nämä molemmat projektit, mutta kyllä minä tämän Tolstoin aion silti lukea loppuun asti.

Tällä hetkellä lukeminen ei oikein suju. Paitsi jos lukemiseksi lasketaan erilaisten käsityökirjojen ahkera selailu. Joululahjapaja 2012 on täydessä käynnissä ja jotakin on jo valmiinakin. Houkuttelevia villasukkamalleja on tarjolla vaikka kuinka paljon, mutta juuri nyt olen ihan tohkeissani Arnen ja Carlosin joulupalloista.

(Joku kuvankäsittelyohjelma olisi kyllä kätevä.
Jostain syystä kamera haluaa sävyttää kaikki kuvat punertaviksi.)

Toivotan kaikille mahdottoman paljon nautinnollisia lukuhetkiä vuodelle 2012!

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Suuri tonttukirja ja joulun satoa

Rien Poortvliet & Wil Huygen: Suuri tonttukirja
((Leven en werken van de kabouter, 1976)
WSOY 2009, 226s.
Suom. Panu Pekkanen

Minulla on tapana ostaa itselleni jokin joululahja(kirja) ja muutama vuosi sitten hankin tämän lapsuudesta tutun Suuren tonttukirjan. Lapsena keskityin ihailemaan upeita kuvia, mutta nyt maltoin lukea ihan kaikki tekstitkin.

Kirjassa kerrotaan tonttujen historiasta ja tavoista, esitellään eri tonttulajeja niiden levinneisyyttä. Jo lapsena minua viehättivät eniten jutut itse tontusta: koko, ikä, pukeutuminen ja erityisesti asuminen. Täällä kustantajan sivuilla olevassa lukunäytteessäkin pääsee ihailemaan tonttujen kodin läpileikkausta. Tonttujen kodeissa yksi tärkeimmistä huoneista on vessa. WC-istuin on koristeltu huolellisesti pikkutarkoin kaiverruksin ja aina asioilleen mennessään tontut laittavat soimaan soittorasian, jonka musiikki kertoo muille tontuille vessan olevan varattu. Tuon laulun sanoja ei koskaan lauleta, mutta ne menevät näin:

"Taas sointi soittorasian ilmoittaa tietyn asian.
Ja kun sen soitto kajahtaa, niin häiritä ei kukaan saa.
Se joka odottamaan jää ei malttiaan saa menettää.
Kun itse istut ähkien, ei kukaan tule kesken sen.
Voikukkateetä juoda voit, kun hiljaksiin näin askaroit."

Suuressa tonttukirjassa parasta ovat edelleen kuvat. Luonto on näissä kuvissa edukseen, eikä yksityiskohdissa ole kitsasteltu. Teksti taas tuntui usein kovin höttöiseltä ja sisällöttömältä, mutta toisaalta pidän siitä, että osa tekstistä on kirjoitettu käsin. Kokonaisuutena Suuri tonttukirja on kuitenkin kiistämättä hieno kirja niin lapsille kuin aikuisillekin.

Lopuksi haluan näyttää teille, mitä sain joulupukilta! :)

Stephen Fry: The Hippopotamus
Tommy Lee with Anthony Bozza: Tommyland
Jamie Ford: Hotelli Panama
Vesa Anttonen (toim.): Wagnerin olutkirja

Siellä kirjapinon päällä nököttää kaunis pino nuorimman siskon tekemiä Ex Libriksiä, joista tykkään tosi paljon. (Kiitos, H!) Nyt kun vielä osaisin päättää, mitkä kirjat ovat Ex Libriksien arvoisia... :)

maanantai 26. joulukuuta 2011

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
(Noah barleywater Runs Away, 2010)
Bazar 2011, 223s.
Suom. Laura Beck
Kuvittanut Oliver Jeffers

Poika raidallisessa pyjamassa teki minuun aikoinaan valtavan suuren vaikutuksen. Siksipä odotin kovasti, että pääsisin lukemaan tämän Boynen uudemman lastenromaanin. Kirjan alku oli sen verran hidastempoinen, että meinasin jo jättää kirjan lukematta, mutta onneksi jatkoin jääräpäisesti eteenpäin sillä tämäkin oli hieno.

Nooa Notkoniitty on 8-vuotias koulupoika, joka haluaa nähdä maailmaa ja karkaa kotoa. Tosin karkaamiselle on oikeasti toinen syy, mutta sitä Nooa ei halua ajatella, eikä ainakaan puhua siitä. Nooan matka kulkee omituisesta kylästä toiseen, mutta kolmannessa kylässä hän pysähtyy tutkimaan erikoista lelukauppaa. Kaupan edustalla kasvaa suuri puu, josta kyläläisten kertoman mukaan katoaa oksia silloin tällöin, mutta johon nuo oksat myös ilmestyvät pian takaisin. Sisällä lelukaupassa on erikoinen tunnelma. Kaikki lelut on veistetty puusta ja ne tuntuvat kovin eloisilta. Aivan kuin sätkynuketkin seuraisivat Nooaa katseellaan. Lelukauppias on vanha ja hiukan erikoinen mies, jonka kanssa Nooa käy mielenkiintoisia keskusteluja. Tai oikeastaan he kertovat toisilleen tarinoista omista elämistään.

Kirjan tunnelma on haikea ja surullinen, mutta myös viehättävällä tavalla taianomainen. Vähitellen Nooan kotoa karkaamisen syy selviää lukijalle, samoin kuin lelukauppiaan uskomaton menneisyys ja yllättävä henkilöllisyys. (Kirjan jo lukeneet varmaan arvaavatkin, minkä kirjan haluaisin lukea mahdollisimman pian...)

Ainoat miinukset annan kirjan kuvitukselle, jonka merkitystä en tajunnut. Vallan hyvin olisin pärjännyt ilmankin. Toinen miinus tulee henkilöhahmojen suomennetuista nimistä, jotka Nooa Notkoniityn omaa nimeä lukuunottamatta olivat minusta valtavan ärsyttäviä.

Luulen, etten olisi voinut lukea tätä kirjaa sopivampana ajankohtana. Joskus sitä haluaisi itsekin karata kotoa. Tai ainakin hautautua peittojen alle talviunille. Edes päiväksi.

Nooa Notkoniitystä muualla: Lumiomena, Kujerruksia ja Kirjakirppu.

torstai 22. joulukuuta 2011

Minun suomalainen vaimoni

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni
((Finnen von Sinnen. Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010)
Siltala 2011, 245s.
Suom. Ilona Nykyri

Jouluostosreissulla kävin kirjastossa pitämässä hengähdystauon. Samalla sain lainaan Wolfram Eilenbergerin leppoisaksi kehutun kirjan Minun suomalainen vaimoni. Odotukset taisivat olla vähän liian korkealla, sillä Eilenbergin esittelemä Suomi tapoineen kuulosti omituiselta. Hyttyset, paarmat ja hirvikärpäset sekä kalastuskuvaukset tunnistin kyllä, hirvimetsällä tai saappaanheittokisoissa en ole ollut mutta toki olen niistä tietoinen. Niin ja sahdista olen kuullut, mutten ikinä maistanut. Enkä aio maistaakaan, vaikka joskus joku tarjoaisikin. Sen sijaan suomalaiset ihmiset kuulostivat kovin vierailta. Tai sitten oma sukuni ja ystäväpiirini on jotenkin poikkeavaa porukkaa.

Eilenbergin huomiot suomen kielestä olivat mielenkiintoisia ja olisin mielelläni lukenut niistä vähän enemmänkin. Toisaalta, enpä tiedä olisinko sittenkään jaksanut lukea jaaritteluun taipuvaista kerrontaa yhtään enempää.

No, ei tämä ihan huono kirja ole, mutta en kyllä lähde kehumaankaan. Syytän vielä uudestaan niitä korkeita odotuksia ja sitä, että selvästikään minun ja kirjoittajan huumorintajut eivät kohdanneet.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Kuusi kovaa kotimaista -haaste

Morre pisti itsenäisyyspäivänä pystyyn Kuusi kovaa kotimaista -haasteen. Tarkoituksena on lukea 6.12.2012 mennessä kuusi kotimaista kirjaa, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet lukematta. Tarkemmat ohjeet löytyvät täältä.

Pitkällisen omien kirjahyllyjen tutkiskelun jälkeen päädyin laittamaan omalle haastelistalleni seuraavat kirjat:


Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Aino Räsänen: Soita minulle Helena
Juhani Aho: Panu
Mikko Karppi: Väinämöisen vyö
Hilja Valtonen: Ruskapäiviä tai Poikamiestyttö
Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut

Kuten huomaatte, tein aika helpot valinnat. Tai ainakin oletan, että en valinnut niitä haastavimpia kotimaisia. Minulla on edelleen lukematta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Volter Kilven Alastalon salissa (jota lukioikäisenä luin noin sata sivua ja pidinkin, mutta jätin jostain syystä kesken) sekä kaikki kauniit Topeliukseni. Sitten on toki pitkä liuta niitä vähän kevyempiä, uudempia klassikoita, kuten Heikki Turusen Simpauttaja ja Joensuun Elli, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu ja Sofi Oksasen Puhdistus. Enkä ole eläissäni lukenut yhtään Laila Hietamiehen/Hirvisaaren tai Kalle Päätalon kirjaa.

Uskon vakaasti, että nuo kuusi valitsemaani saan vuoden aikana luettua. Tosin lukufiilis on aina kovin huonosti johdateltavissa ja uusia houkutuksia tulee vastaan jatkuvasti... :)

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava 2010, 383s.

Eve Hietamiehen Yösyöttö on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Idea vauvan kanssa yksin jäävästä isästä ei kuulosta varsinaisesti hauskalta, mutta erilaiselta kuitenkin.

Antti Pasasen vaimo, Pia, ei ole oikeastaan koko raskauden aikana nauttinut olostaan tai osoittanut  minkäänlaista innostusta tulevasta lapsesta. Kun lapsi on syntynyt ja tuore perhe on lähtemässä kotiin, Pia hyppääkin taksiin ja jättää Antin selviämään itsekseen. Muutaman päivän jälkeen Pia tulee takaisin kotiin, mitään selittelemättä. Isyyslomansa jälkeen Antti palaa töihin, mutta eräänä päivänä töistä palatessa hän löytää vaimonsa oksentamassa jotakin sinistä keittiössä: Pia on syönyt konetiskiainetabletteja. Vaimo viedään sairaalaan ja sieltä suljetulle osastolle. Koska toipumista ei tunnu tapahtuvan ollenkaan, Antti jää hoitovapaalle ja opettelee vauvaperheen arjenpyörittämistaidot.

Vaimon tilasta ei ole helppoa kertoa muille. Erään naisen tiedustellessa, missä Antin vaimo on, tämä toteaa vaimonsa kuolleen. Työkaverilleen Peipolle Antti kuitenkin kertoo totuuden:

"Ajattelin piruuttani sanoa sen suoraan, tai ehkä enemmänkin itselleni ääneen.
- Hullujenhuoneella. Tai ei vielä, mutta siirretään tänään.
Peippo nyökkäsi. - Niin minunkin ex-tyttöystävä.
- Hullujenhuoneella?
- Kymmenettä vuotta.
Tuijotin Peippoa. - No jumalauta! Et ole kauheesti puhunut siitä. Mites se voi?
Peippo vilkaisi. - Ihan hyvin.
- Varmaan rankkaa.
- Kenelle?
- Sulle? Sille? Vittu minä tiedä, kenelle se on kaikista rankinta. Mun vaimo on ollu hullu vasta vuorokauden. Kerro sinä, kun tiedät.
Peippo mulkaisi. - Ei se mikään hullu ole.
- Hullujenhuoneella?
- Niin. Hoitajana.
Äkkiä tunsin itseni jumalattoman väsyneeksi."

Hietamies kirjoittaa humoristisesti ja tarkkanäköisesti. Pidin etenkin siitä, miten naiset ja naisten jutut kuvattiin miehen näkökulmasta. Vauva-aikoja kuvataan mielestäni hyvin realistisesti, samoin kuin tuoreen vanhemman epävarmuutta. Raskainta oli se, miten huonosti yhteys sairaalan ja omaisten välillä toimi. Ihanko oikeasti sairaala ei ilmoittaisi lähimmälle omaiselle potilaan kotiuttamisesta? Vaikka lähtökohdat ovat synkät, Yösyötöstä jää positiivinen kuva ja hyvä mieli. Monessa kohtaa lukiessa tuli mieleen Anna-Leena Härkönen, jotain samaa näiden naisten tyyleissä minusta on.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Omituinen Peili

Pekka Manninen: Peili
WSOY 2010, 141s.

Kirsin Kirjanurkka vietti blogisynttäreitä viime kuussa ja juhlan kunniaksi Kirsi uudelleensijoitti muutamia kirjoja. Minä tarjosin uuden kodin tälle Pekka Mannisen Peilille, sen tapahtumat kun sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiin.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan mm. sanoilla "romaani on taidokas kuvaus hengellisten arvojen konfliktista nyky-yhteiskunnan armottomuuden kanssa". Mielestäni tästä asetelmasta olisi saanut varmasti kasaan laadukkaan kirjan. Mutta se ei kirjailijalle riittänyt kuin alkusysäykseksi.

Kirjan päähenkilö Mirjam on saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen. Hän menee naimisiin ja tulee raskaaksi, koska uskonsa vuoksi hän ei hyväksy ehkäisyä. Ilmeisesti ehkäisy ei ole koskaan tullut puheeksi puolisoiden kesken, sillä raskaudesta kuultuaan Mirjamin mies suuttuu ja kysyy "miksi Mirjam ei ollut käyttänyt e-pilleriä." Mies painostaa Mirjamin aborttiin ja muutamien käänteiden jälkeen Mirjam päättää vetäytyä hylätylle Trullögrundetin majakkasaarelle erakoksi.

Majakkasaarella elo ei kuitenkaan ole rauhallista ja seesteistä. Ensin Mirjamilta varastetaan lammas, sitten hän löytää rantavedestä vauvan ruumiin. Kammottavien valmistelujen jälkeen Mirjam kuskaa kuolleen vauvan läheiseen Tankarin majakkasaareen kasteelle ja hautaa tämän sitten Trullögrundetille. Koska eletään elokuun loppua, kaupungin asukkaat valmistautuvat viettämään Venetsialaisia (loppukesän juhlaa, huvilakauden päättäjäisiä) ja kas kummaa, omituinen joukko juhlijoita saapuu myös Mirjamin majakkasaarelle. Venetsialaisnaamioita lukuunottamatta alastomat juhlijat pistävät pystyyn äänekkäät orgiat, joiden aikana sekaannutaan myös lampaisiin. Muutamaa juonenkäännettä myöhemmin Mirjam joutuu joukkoraiskauksen ja pahoinpitelyiden kohteeksi, mutta jo muutamaa sivua myöhemmin Mirjam menee naimisiin meriaiheisia tauluja toreilla kaupittelevan miehen kanssa. Yhdessä miehen ex-naisystävän kanssa Mirjam kuitenkin hukuttaa miehen Trullögrundetin rantaan ymmärtääkseni jo hääpäivän iltana.

Mistähän nyt aloittaisin tämän lukukokemuksen purkamisen? Kokkolasta saa kyllä maantieteellisesti ajatellen realistisen kuvan. Mutta kaikki muu tässä kirjassa tuntui omituiselta, häiritsevällä tavalla vinksahtaneelta. Se uskonnollisuuden ja nyky-yhteiskunnan ristiriita jäi kyllä tasan tuohon aborttiasiaan, joka oli ohi jo sivulla 23. En myöskään huomannut Mirjamin harrastavan oikein minkäänlaista itsetutkiskelua, tosin kyllähän hänen ympärillään tapahtui niin omituisia asioita, ettei moiselle ollut aikaakaan. Täytyy kyllä sanoa, että Mirjam vaikutti alusta alkaen henkisesti tasapainottomalta. Sellaiselta henkilöltä, jolle edes oma usko ei tuo turvaa ja vakautta. 

Kirja vilisi kirjoitusvirheitä. Kummallisia sanavalintoja pysähdyin ihmettelemään monen monta kertaa. En myöskään ymmärtänyt, miksi venetsialaiset oli jatkuvasti kursivoitu, vaikka juhlien sisältö ja merkitys oli selostettu jo kirjan alussa. Lisäksi minun oli vaikea hahmottaa, mihin vuoteen (edes noin suurinpiirtein) kirjan tapahtumien oli tarkoitus sijoittua. Torille odotettiin esiintymään Aki Sirkesaloa ja Kirkaa, Estonian onnettomuudesta oli aikaa muutama vuosi ja käytössä eurot.

En ymmärtänyt, mikä tämän kirjan pointti oli. Mitä ihmettä tällä haluttiin sanoa? No, jos näin lopuksi sanon vielä jotakin positiivista, niin onneksi tämä kirja ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita. Joku toinen kertoja olisi voinut saada aikaan valtavasti ahdistusta kuvailemalla vastaavia tapahtumia, mutta nyt ei kyllä ollut mitään pelkoa siitä, että tapahtumat olisivat tulleet liian lähelle.

Peilistä löytyy arvioita ainakin seuraavista blogeista Kaiken voi lukea!, Kirjainten virrassa, P.S. Rakastan kirjoja ja Kirjava kammari.

torstai 15. joulukuuta 2011

Haaste: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Järjellä ja tunteella -blogin Susa pisti pystyyn tällaisen kivan pienen haasteen, jonka tarkoituksena on vastata muutamiin kysymyksiin vuoden 2011 aikana lukemillaan kirjoilla. Yksi kirja per vastaus ja perusteluja ei tarvita. Koska näyttää siltä, että en saa väsymykseltäni luettua ennen vuodenvaihdetta yhtään mitään (eilenkin nukahdin 21.15), niin vastaan tähän jo nyt.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Kathryn Stockett: Piiat

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
P.C. & Kristin Cast: Merkitty

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
David Nicholls: Sinä päivänä

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
    Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt - sodassa ja rakkaudessa

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun
kääntämisen jälkeenkin?
Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Kathryn Stockett: Piiat

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Ari Väänänen, Michael Monroe, Andy McCoy: Hanoi Rocks, All Those Wasted Years

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
(Mrs) Stephen Fry: Mrs Fry's Diary

Tätä olikin yllättävän hankala täyttää, koska olisi kovasti tehnyt mieli vastata useammallakin kirjalla ja välillä vähän perustellakin. :)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kekseliäs Kettu ja Anni Polvaa

Roald Dahl: Kekseliäs Kettu
(Fantastic Mr Fox, 1970)
WSOY 2009, 81s.
Suom. Panu Pekkanen

Kekseliäs Kettu tuli meille mainion satuhaasteen palkintona. Olen lukenut tämän joskus aikana ennen lapsia, mutta hyvin olin jo unohtanut, mistä tässä olikaan kyse.

Kekseliäs Kettu joutuu hankaluuksiin, kun laakson kolme tilanomistajaa saavat tarpeekseen Ketun jatkuvista ryöstöretkistä. Milloin katoaa Pösöltä kanoja, milloin Pärskältä ankkoja tai hanhia, milloin taas Pavulta kalkkunoita. Isännät päättävät pistää pystyyn kettujahdin ja Ketun pesäkolon paikannettuaan he asettuvat passiin kyttäämään Ketun seuraavaa ryöstöretkeä, pyssyt valmiina. Onnekseen isäkettu säästyy kuolettavalta osumalta, mutta joutuu perheensä kanssa kaivautumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle maan alle, kun kiukkuiset isännät alkavat kaivaa pesäkoloa esille maansiirtokoneilla. Nälkä ja jano syövät voimia, mutta sitten isäkettu saa ajatuksen! Muutaman uuden käytävän kaivamiseen löytyy kuin löytyykin voimia, kun kovan työn jälkeen odottaa notkuva herkkupöytä.

Voi, meillä tykättiin tästä kovasti :)
Isompi poika eläytyi suurella tunteella kettujen ahdinkoon ja pienempi nautti täysin rinnoin kaikesta jännästä. Ihan nauramatta en selvinnyt kohdasta, jossa kirjan kuvassa näkyy kolme ilkeää isäntää sekä haulikoiden piiput. Isompi nosti kädet suulleen ja vetäisi kauhistuneena henkeä, silmät suurina. Pienempi oli myös silmät suurina, mutta suusta kuuluikin ihaileva vau!

                                        *********************************

Omat lukemiset ovat edelleen kovin kevyitä. Olen ehkä joskus maininnutkin paheekseni Anni Polvan romaanit, ne kun ovat kovin viattomia, kepeitä ja vaivattomia. Ja myöskin hämmästyttävän paljon toistensa kaltaisia. Useimmiten tarinan päähenkilö on simpsakka nuori nainen, joka on töissä toimistossa/juuri valmistunut ammattiin eikä voi sietää miessukupolvea tai ajatusta avioliitosta. Sitten tyttö törmää tavalla tai toisella mieheen, jonka kanssa tiet risteävät vähän väliä. Tyttö tekee hyvin selvästi vastenmielisyytensä, kunnes kirjan viimeisillä sivuilla sekä tyttö että mies huomaavat olevansa rakastuneita ja menevät kihloihin.

No, tällä kertaa juoni olikin melkein jotain muuta! Nappasin hyllystä kirjan Kelpaanko sinulle (vuodelta 1950, 198s.), jossa lisäsisältöä tyttö kohtaa pojan -juoneen tuokin tytön isän avioliittosuunnitelmat. Pirkko, joka on elänyt suurimman osan elämästään kaksin isänsä kanssa, ei katso avioaikeita ollenkaan suopeasti vaan yrittää kaikin keinoin saada isänsä toisiin ajatuksiin. Kaikkiin keinoihin kuuluu myös valekihlaus isän ystävän kanssa ja isän morsiamen ja erään keikarin lukitseminen kellariin yöksi.

Sain kyllä juuri sitä, mitä kirjalta odotinkin: helppoa ja höpsöä luettavaa. Aiemmin mainitsemani viattomuus kuvaa juonen lisäksi myös kieltä. Tästä kirjasta on turha etsiä roisia sanailua, sillä voimasanat ovat lähinnä hauskoja. En minä ainakaan pelästyisi miestä, joka ärähtäisi "Sappermenskattu!" :) Eikä nykyään taida kovin moni käyttää ilmaisua "Voi herran pieksut ja kaikki tallukat yhteensä!"

lauantai 10. joulukuuta 2011

Varsinainen talousihme

Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme
(The Undomestic Goddess, 2005)
WSOY 2007, 386s.
Suom. Ulla Selkälä

Nähtävästi minun aivoni ovat jumiutuneet loma-asetuksille. En kerta kaikkiaan saa luettua mitään vähänkään aivotyöskentelyä vaativaa, mutta tällainen viihde tuntuu sopivan vallan hyvin. No, ei se mitään. Itse asiassa tässä yhtenä päivänä tämän vuoden luettujen kirjojen listaa vilkuillessani oikein hämmästyin siitä, miten vähän hömppää on tullut luettua. Joten ehkä tämä on jotakin alitajuista lukutilaston normalisointia.

Varsinainen talousihme on jälleen yksi Kinsellan ei-himoshoppaaja-kirja. Samantha Sweeting työskentelee lakimiehenä maineikkaassa lontoolaisessa firmassa, jonka osakkuudesta hän on haaveillut jo pitkään. Työpäivät ja -viikot venyvät pitkiksi, sosiaaliseen elämään tai kotitöihin ei yksinkertaisesti jää aikaa. Kun sitten se päivä koittaa, jolloin Samantha päätetään ottaa osakkaaksi, Samantha saa päähänsä siivota sotkuisuudesta tunnetun työpöytänsä. Ikävä kyllä papereiden joukosta löytyy asiakirja, joka olisi vaatinut jatkotoimia jo hyvän aikaa sitten. Kun Samantha tajuaa, kuinka kalliiksi hänen virheensä firmalle tulee, hän menee paniikkiin ja lähtee työpaikaltaan. Jotenkin hän päätyy junaan ja jää pois satunnaisella asemalla. Seuraavana aamuna Samantha herää pehmeästä, vieraasta vuoteesta ja järkyttyy tajutessaan pestautuneensa taloudenhoitajaksi. Hänellä ei ole alkeellisimpiakaan ruoanlaittotaitoja, siivous- ja pyykkäystaidoista nyt puhumattakaan. Onneksi puutarhuri Nathaniel tulee apuun ja pikkuhiljaa Samantha ottaa tilanteen haltuun.

Luulen, että olen yrittänyt lukea tätä joskus aikaisemminkin, sillä kirjan alku oli todella tutun tuntuinen. Kirja etenee vauhdilla ja luonnollisesti mukaan mahtuu myös romantiikkaa ja väärinkäsityksiä. Välillä nauroin ääneen, mutta itkulta sentään säästyin. Erityisen äänekkään naurukohtauksen sai aikaan tämä kohta, jossa Samantha treenaa rakastuneen naisen ruumiinkieltä:

"Ja sitten ruumiinkieleen. Yritän otsa rypyssä muistella tv:stä kuulemiani sääntöjä. Jos nainen tuntee vetoa mieheen, hänen pupillinsa laajenevat. Hän myös nojautuu vaistomaisesti eteenpäin, nauraa miehen vitseille ja paljastaa ranteensa ja kämmenensä.
     Nojaudun kokeilumielessä kohti peilikuvaani ojentaen samalla käsiäni.
     Näytän Jeesukselta.
     Yritän lisätä mukaan keimailevan naurun. "Hah hah hah!" remahdan. "Minä kuolen nauruun!"
     Näytän iloiselta Jeesukselta.
     En ole ollenkaan varma lisääkö se minun mahdollisuuksiani."

Nopealla googlailulla löysin Varsinaisen talousihmeen seuraavista blogeista: Kirjakirppu, Kuuttaren lukupäiväkirja ja Luettuja maailmoja.

Varsinainen talousihme saa myös kunnian päättää Totally British-haasteen osaltani. Täytyy kyllä sanoa, että Totally British on ollut mielettömän kiva haaste! Todella monipuolinen ja joko hyvin laaja tai suppea, ihan riippuen omasta innostuksesta. Olisin halunnut lukea myös dekkareita (lukemattomia Agatha Christieitä kun on hyllyssä vaikka kuinka paljon) ja Multicultural Britain olisi kiinnostanut myös, mutta aika loppuu kesken. Innolla odotan, mitä kaikkia haasteita ensi vuosi tuo tullessaan. :)

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Suomalainen tonttukirja ja ihan paras joulu-CD


Minulle joulu on aina ollut enemmän tonttuja kuin enkeleitä. Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja tarinoineen on tuttu jo lapsuudesta samoin kuin kirjaan perustuva Välikaton Feetun tonttulevykin. Kuuntelimme Feetua kasetilta uudestaan ja uudestaan, vuodesta toiseen, mutta en muista että olisin kyllästynyt tippaakaan. Ja miksi ihmeessä olisin kyllästynytkään, niin monenlaisia tonttuja kirja ja levy pitävät sisällään! Suosikkini oli lapsena Saunatonttu Nippe Nokinokka ja kyllä se jaksaa hymyilyttää vieläkin. Jossakin vaiheessa tuo (LP:ltä nauhoitettu) kasetti joutui hukkaan eikä pienen painoksen levyä saanut enää mistään.

Viime vuonna innostuin pitkän tauon jälkeen etsimään Feetu-levyä, koska uskoin omien lasten ihastuvan siihen. Miten mahtavalta tuntuikaan, kun Tonttulevy löytyi helposti nettikaupasta - ja vieläpä CD:nä. (Tai sisko sen oikeastaan taisi löytää.) Nyt Feetua kuunnellaan jälleen uudestaan ja uudestaan, enkä edelleenkään huomaa kyllästymisen merkkejä. Kirjan tarinoita lapset eivät ole innostuneet kuuntelemaan, mutta kirja on silti ahkerasti selattavana: sieltä valitaan kuva ja sitten lauletaan yhdessä siihen kuuluva laulu.

Vaikka Suomalainen tonttukirja ei ole varsinaisesti jouluinen kirja, kuten ei Välikaton Feetun tonttulevykään joululevy, minä yhdistän molemmat juuri jouluun. Kirjaa suosittelen ihan kaikille ja tonttulevyä ainakin lapsiperheille. :)

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Muistatko minut?

Sophie Kinsella: Muistatko minut?
(Remember me? 2008)
WSOY 2009, 362s.
Suom. Kaisa Kattelus

Tämän kirjan idea on oikeastaan ahdistava: Lexi Smart herää eräänä päivänä sairaalassa ja aika pian hän huomaa, ettei muista kolmesta edellisestä vuodesta mitään. Ei edes komeaa aviomiestään tai sitä, missä vaiheessa hänen oma ulkomuotonsa on muuttunut. Lexi on ollut auto-onnettomuudessa ja kärsii nyt amnesiasta. Lääkäreiden mukaan muisti voi palautua osittain tai kokonaan - tai sitten ei.

Kun pääsin alun kauheuksien yli tarina kyllä vei mukanaan. (Niin ja ne kauheudetkin olivat lähinnä omassa päässäni, kun mietin että mitä jos itselle kävisi noin! Olisipa kauheaa, jos ei muistaisi vaikka nuorempaa lastaan ollenkaan jne.) Huumoria oli sopivassa määrin ja kohellustakaan ei ollut liikaa. Lexin yritys sopeutua takaisin omaan elämäänsä ei tietenkään suju mutkattomasti, mutta senhän toki saattoi arvata.

Eipä tästä kirjasta paljon muuta voi sanoa kuin että ihan kelpo hömppää, josta jää hyvä mieli. Eiköhän nyt suurimmat kiukut ja äreydet väistyneet sen verran, että ehkä se joulumielikin kohta löytyy :)

Muistatko minut? pääsee mukaan Totally British -haasteeseen, British Chick Lit alakategoriaan.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos 2011, 233s.

Minä olen ollut viime päivinä harvinaisen kiukkuinen. Luulisin, että karhu, joka ei saa talviunenpäästä kiinni voisi olla yhtä äreä. En löydä mistään joulumieltäni, vaikka tykkään joulusta hurjasti. Yleensä kaikenlaiset jouluvalmistelutkin aloitan hyvissä ajoin ja mies joutuu toppuuttelemaan, että ei nyt ihan vielä sitä kuusta kuitenkaan. Nyt sisäinen joulumielimittari näyttää punaista. Eikä edes joulunpunaista vaan jotain äreää sävyä.

Tämä olosuhdekartoitus pohjustuksena sille, että uskoisitte, miten väärään aikaan luin Finlandia-ehdokkaanakin olleen Linturin esikoisteoksen, Isänmaan tähden. Ohutta kirjaa tavasin melkein viikon ja viimeisen sivun jälkeen täytyy vain todeta, että en muista lukemastani juuri mitään. Vähän kuin olisi katsonut mielenkiintoista ja laadukasta elokuvaa yhdellä silmällä. Ilman ääniä. Ja torkahdellut välillä.

Ne pätkät, jotka muistan, olivat eittämättä hyvää luettavaa. Moniulotteista, puhuttelevaa muttei silti mitään kielellä kikkailua. Tykkäsin kirjan tunnelmista. Mutta juuri muuta en osaa sanoa, kun tosiaan lukeminen oli harvinaisen takkuista.

Onneksi tätä on luettu ahkerasti ja paremmalla asenteella muualla, ainakin Morren, Susa P:n, Katjan ja Peikkoneidon toimesta.

Tällä hetkellä suhtaudun lukemiseen pelonsekaisin tuntein. Mitä uskallan yrittää lukea seuraavaksi? Mikä olisi niin vetävä kirja, että lukuvaihde käynnistyisi kunnolla?

Ai niin, mulla on myös tunnontuskia, koska huomasin unohtaneeni lukea Anna Kareninaa viime kuussa! Hupsista. No, tässä kuussa sitten kunnollinen loppukiri, niin eiköhän siitä valmista tule.