Kirous

Hanna van der Steen: Kirous

Karisto 2012, 417s.

Sekä minä että lapset pidimme kovasti Tähtisilmät -trilogian ensimmäisestä osasta, Ennustuksesta. Saman tien aloitimme itsenäisen jatko-osan, Kirouksen. Kirouksen kansi on varsin tummanpuhuva ja lapsia vähän hirvittikin, miten pelottavaksi tarina mahtaa muodostua. Vaikka kirjassa käsitellään synkkiä ja surullisiakin aiheita, kuten kuolemaa, perussävy on kuitenkin positiivinen eikä tarina ainakaan meidän lapsille aiheuttanut painajaisia.

Kirouksen alussa Armada ja Elena viettävät loppukevättä Pernaisissa. Elena ja Orvokki pakkailevat tavaroitaan ja valmistautuvat muutenkin muuttamaan takaisin Tähtilinnan valtakuntaan. Koulua on vielä käytävä kevätlukukausi loppuun, vaikka Armadalla onkin melkoisia sopeutumisvaikeuksia suomalaiseen koulusysteemiin. Toisaalta myös koulun rehtori ja muut oppilaat (rehtorin 49 poikaa) ovat sangen omalaatuisia tapauksia. Melko pian käy ilmi, että rehtori lapsineen on myös kotoisin fantasiamaailmasta, Mustikkakedon valtakunnasta. Ilkeä Tradimento, siipikaktuskala ja Mustikkakedon valtakuntaa julmasti hallitsevan Rasvapään apuri, on langettanut poikien ylle kirouksen, jota Rexi ja pojat ovat Suomeen paenneet. On kuitenkin olemassa keino vapautua kirouksesta, vaikka helppoa se ei tulekaan olemaan.

Kirous on ennustuksen lailla vauhdikas kertomus, josta löytyy myös sopivasti jännitystä. Karkaava märrinkäinen aiheuttaa poliisioperaation, "evakkomatka" Salasaareen ei suju suunnitelmien mukaan vaan Rexin täytyy tehdä melkeinpä kierros maapallon ympäri ja valepomelssit näyttelevät nekin oman osansa seikkailussa. Pidin siitä, miten jännittävien kohtausten jälkeen tuli seesteisempiä hetkiä, jotka eivät kuitenkaan olleet pitkäveteisiä. Täytyy myös mainita, että kuolemaa käsiteltiin kauniisti ja luontevasti - siten, että lapsiakaan ei asia jäänyt vaivaamaan.

Ääneenlukiessa haastetta toivat alaviitteet, joita ei - onneksi - ollut kovin paljon, mutta jotka tuntuivat sotkevan lukemisen rytmiä. Pojan kanssa kinasteltiin muutamana iltana siitä, miten Tradimenton nimi pitäisi lausua. Poika oli vakaasti sitä mieltä, että se kuuluisi sanoa "Traadimeento" ja äiti äänsi jatkuvasti melko orjallisesti kirjoitusasun mukaan. :)

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan ensi keväänä ilmestyvää Lumousta, joka taatusti päätyy sekin iltalukemistoomme.

Vauvan tuoksua ja Kunnon mies

Meidän perheessä opetellaan parhaillaan uudenlaista arkea. Viikko sitten lapsilukumme kasvoi kolmeen ja nyt nautimme pienen, tuhisevan pojan pehmoisuudesta ja vauvan tuoksusta. Koska minua tarvitaan varsin usein ruokkimistehtäviin (ja pääkin on tavallista harvempi), on lukeminen hidasta ja bloggaaminen vielä hitaampaa. Mutta eiköhän kirjoillekin vähitellen löydy taas se oma aikansa.

 A. J. Jacobs: Kunnon mies - Kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä

(Drop Dead Healthy. One Man's Humble Quest for Bodily Perfection, 2012)

Nemo 2012, 371s.

Suom. Lotta Heikkeri

Fiksuna tyttönä pakkasin sairaalakassiin riittävästi lukemista ja tämä A. J. Jacobsin terveellisen elämän tavoittelusta kertova kirja oli sopivan helppoa luettavaa laitosolosuhteissa. Olen lukenut aiemmin Jacobsilta suomennetun Raamatullisen vuoden josta pidin kovasti, joten odotukset olivat varsin korkealla tämänkin kirjan suhteen.

Kahden vuoden ajan Jacobs pyrkii elämään mahdollisimman terveellisesti. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? No, ensin täytyy tietenkin pohtia, mikä on terveellistä. Jacobsilla onkin 53 arkin mittainen lista asioista, jotka hänen tulisi tehdä terveyttään parantaakseen. Listalta löytyy helposti toteutettavia asioita hyräilemisestä sisälämpötilan laskemiseen sekä haastavia, kuten Oscar-palkinnon voittaminen (tutkimukset osoittavat, että Oscar-voittajat elävät kolme vuotta muita pidempään). Listansa Jacobs on kirjoittanut Papyrus-fontilla "koska erään tutkimuksen mukaan vaikeasti hahmotettavien kirjasintyyppien lukeminen parantaa muistia."

Pelkästään terveellisistä ruokavalioista on olemassa lukuisia eri versioita. On tutkimuksia, jotka todistavat kasvispainotteisen ruokavalion terveellisyyden, mutta toiset tutkimukset puoltavat vähähiilihydraattista ruokavaliota. Toiset liputtavat raakaruoan puolesta, toiset tyytyvät pienentämään annoskokoaan. Yhdelle riittävä pureskeleminen on terveellisen syömisen kulmakivi, mutta joku muu uskoo pitkän elämän toteutuvan äärimmäisen niukalla ruokavaliolla. Jacobs testaa kahden vuoden aikana monia erilaisia ruokavalioita, joista osa saa nopeasti aikaan muutoksia olotilassa.

Ruokailun ohella myös kuntoilun saralla on rutkasti erilaisia näin-kuuluu-tehdä -näkemyksiä. Perinteisen salitreenin lisäksi Jacobs testaa erilaisia ryhmäliikuntatunteja, hyötyliikunnan maksimointia, juoksevien asioiden hoitamista juosten sekä - ehkä lempparini - luolamiestreeniä. Luolamiesliike eli paleoliike uskoo, että nykyihmiset tulevat terveiksi "palaamalla vanhoihin tapoihin, syömällä ja kuntoilemalla kuin luolamies." Luolamiestreeni suoritetaan ilman paitaa ja kenkiä, luonnollisesti. Juoksutyylin tulisi olla kovin erilainen kuin se pystyasento, johon olemme tottuneet:

"Meidän pitäisi juosta sulavasti kuin eläimet, lihakset rentoina, nojaten eteenpäin ja antaen painovoiman vetää kohti. Ei saa tömistää, vaan pitää ottaa lyhyitä askelia ja astua kevyesti päkiöille. Käsiä ei tarvitse viuhtoa, ne saavat roikkua sivuilla."

Luolamiesliikkeen jäsenten ruokavalio on hyvin lihapainotteinen. Hiukan kränää aiheuttaa kuitenkin kysymys siitä, saako lihan kypsentää. Osa uskoo, että luolamiehillä oli käytössään tuli ja siten kypsentäminen on sallittua, toiset taas syövät lihansa raakana.

Kahden vuoden aikana Jacobs pohtii terveyttä mm. sydämen, korvien, immuunijärjestelmän, suoliston, aivojen, ihon, unen ja käsien näkökulmasta. On ihailtavaa, miten avoimin mielin ja täysillä Jacobs heittäytyy testaamaan mitä erikoisempia juttuja. Ja Jacobsin vaimolle täytyy nostaa hattua: täytyy olla erityislaatuinen nainen, jotta jaksaa seurata miehen terveystestailuja kahden vuoden ajan.

Mainio kirja, joka viihdyttää mutta on myös täynnä ajatuksia herättävää tietoa. Suosittelen!

Ei kiitos

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava 2008, 351s.

Kokkolan kirjastossa järjestettiin Nenäpäivän kunniaksi kirjakaruselli: asiakkaat saivat lahjoittaa kirjoja, joita sai sitten ostaa omaksi omantunnon sanelemaan hintaan. Oikein kiva idea ja ilmeisesti myös toimiva, sillä omistakin lahjoituksista puolet löysi uuden omistajan muutamassa minuutissa. Olen myös tyytyväinen siihen, että ostin uusia kirjoja vähemmän, kuin tapahtumaan vein. Yksi hankinnoistani oli tämä Anna-Leena Härkösen Ei kiitos.

Heli ja Matti Valkonen ovat olleet naimisissa viitisentoista vuotta ja arki rullaa eteenpäin omalla painollaan. Heli ei ole tyytyväinen parisuhteen nykytilaan, joka muistuttaa lähinnä sisarussuhdetta - makuuhuoneen puolella kun ei tapahdu juuri koskaan mitään ja jos tapahtuukin, aloitetta ei tee ainakaan Matti. Heli yrittää maanitella, suostutella, lahjoa ja melkeinpä pakottaakin miestään lemmenleikkeihin, mutta Mattia ei kiinnosta. Melkoinen jyrä Heli kyllä onkin, hyökkäävä ja aggressiivinen. Matti taas on saamaton lapatossu, joka notkuu kaiken aikaa tietokoneella ja välttelee vaimoaan parhaansa mukaan. Heli haluaisi saada avioliiton toimimaan, mutta pariterapiaankaan Mattia ei saa lähtemään, eikä Heli tosiaankaan jaksa miestään ikuisuuksia ymmärtää: eihän tämä puhukaan kuin pakolliset asiat.

Minä pidän Härkösen tyylistä ja tavasta kirjoittaa. Luin Ei kiitoksen nyt toisen kerran ja pidin tästä vähän enemmän kuin viimeksi. Mattia kohtaan en juurikaan sympatiaa tuntenut, sillä tuollainen lusmuinen puhumattomuus, itseensä käpertyminen ja ongelmien väistely on äärimmäisen turhauttavaa. Avuttomaksi tekeytyminen ei ole hellyttävää vaan raivostuttavaa. Heli taas on hyökkäävyydessään niin pelottava, että miehenä minäkin pelkäisin pippelini puolesta. Silti ymmärrän paremmin Helin turhautumisen kuin Matin teiniangstia muistuttavan maailmantuskan.

Ei kiitos ei lukeudu suosikkeihini Härkösen tuotannossa, vaikka hyvä tämäkin on. Ärhäkkä, mutta myös ajatuksia herättävä. Ja kyllä tästä huumoriakin löytyy, joten otsa kurtussa ei tarvitse lukea.

Vuonna 85

Ilpo Rantanen: Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä

Siltala 2012, 287s.

Vuonna 85 minä olin 6-vuotias ja armoton Dingo-fani. Kummitäti avusti kasettien kopioimisessa, eli asetti kaksi mankkaa kaiuttimet vastakkain enon vinttikamariin ja paimensi minut mahdollisimman hiljaa alakertaan, ettei kasetille tulisi ylimääräistä kolinaa. Mummu auttoi kartuttamaan lehtileikekasaa, josta sisko ja serkku lukivat ääneen pätkiä - minä kun en osannut vielä lukea. Sen sijaan osasin kirjoittaa DINGO ja NEUMANN Tenavakerhosta saaduilla leimasimilla kamarin seinään. No, koska Dingo on Porista, on luonnollista ettei bändi saa palstatilaa manserockista kertovassa kirjassa muutamaa sivulausetta enempää. Manserockin (tosin en tätä termiä ole tottunut käyttämään) löysin vasta myöhemmin, tarkemmin sanoen c-kasetin muodossa pannuhuoneesta. Pelastin tuon enon hylkäämän kasetin ja hyvä niin, sillä Juice Leskisen Dokumentti on edelleen mielestäni hyvä levy. Jossakin vaiheessa tutuksi tuli myös Kaurismäen veljesten ensimmäinen pitkä elokuva, musiikkidokumentti Saimaa-ilmiö. Ja kukapa voisi käsi sydämellä väittää, ettei koskaan missään ole kuullut yhtään Popedan biisiä tai hoilannut Eppu Normaalin hittejä?

Ilpo Rantanen on onnistunut kokoamaan yksiin kansiin ja melkeinpä vaatimattomaan sivumäärään rutkasti asiaa. Yli 30 haastattelun pohjalta koottu kirja on helposti lähestyttävä ja vaivatonta luettavaa. Haastateltavien joukossa on tuon ajan suosituimpia artisteja (mm. Pate Mustajärvi, Eppu Normaali) ja taustavaikuttajia (mm. Mika Sundqvist ja Epe Helenius). Ehkä eniten lukemisen helppouteen vaikutti se, että useimmat käsitellyt artistit ja bändit olivat minulle ennestään tuttuja edes jollakin tasolla. Lisäksi manserockin tekijät ovat verkostoituneet keskenään sen verran tehokkaasti, että vaikka paljon sattuu ja tapahtuu, henkilökaarti tulee melko äkkiä tutuksi. Nimensä mukaisesti kirjassa keskitytään vuoteen 1985, mutta on vain luonnollista, että myös muusikoiden aiempia ja hiukan myöhempiäkin vaiheita käydään läpi. Omat kappaleensa kirjasta ovat saaneet myös Tampereen Työväen Teatterin Vuonna 85 -musikaali sekä ilmeisesti ensi vuoden alussa ilmestyvä, Timo Koivusalon ohjaama saman niminen elokuva.

Tämän kirjan luettuani toivoisin Rantasen kasaavan manserockista (tai suomirockista yleisemmin) laajemmankin oppimäärän mukaisen opuksen. Sellaista odotellessa taidan hakeutua kirjastoon, etsiä käsiini muutaman bändikirjan ja sivistää itseäni hiukan lisää.

Laadukkaana bonuksena kirjan mukana tulee CD-levy, joka sisältää parin luultavasti kaikille tutun hitin lisäksi hiukan tuntemattomampaa, mutta laadukasta manserockia. Myönnän tosin, että kun Moogetmoogsin Kolmen minuutin muna on soinut päässä lähes taukoamatta noin viikon, niin kaipaisin jo vaihtelua.

Vuonna 85 on viihdyttänyt myös Lumiomenan Katjaa, tästä sinne, klik.

PS: Minulla oli onni kasvaa paikkakunnalla, jonka urheiluseura järjesti kouluvuoden aikana viikoittain "nuorisomenot". Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että urheiluseuran tiloissa oli sekä disco että joku esiintyjä. Ikärajaa ei ollut, mutta meidän perheessä pidettiin kiinni siitä, että rimpsalle pääsi vasta rippikoulun jälkeen. Nivalan Tuiskulan kultakausi taisi olla 80-luvulla (lavalla käväisi mm. Metallica) eikä toimintaa ole ollut enää vuosiin muutamia yksittäisiä tapahtumia lukuunottamatta, mutta vielä 90-luvun lopullakin päästiin nauttimaan nimekkäistä esiintyjistä.
Yritin kuumeisesti kaivaa tämän postauksen kuvitukseksi valokuvia Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan keikoilta, mutta surukseni en niitä löytänyt. :(

Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

(Go the Fuck to Sleep, 2011)

kuvittanut Ricardo Cortés

Into Kustannus 2012, n.30s.

Suom. Kaj Lipponen

Vuosi sitten syyskuussa bloggasin lyhyesti tästä kirjasta nousseesta kohusta ja Samuel L. Jacksonin lukemasta äänikirjaversiosta. Nyt tämä aikuisten runomuotoinen satu on ilmestynyt suomeksi, varsin onnistuneena käännöksenä. Tosin tunnustan heti, että kylläpä kuulostaa karskimmalta kuin alkuperäinen versio vaikka luulisi vitun sanana tähän päivään mennessä menettäneen sen suurimman ärhäkkyytensä. Mutta mitäpä sitä turhaan kieltämään: lasten nukuttaminen on toisinaan yhtä palkitsevaa kuin... Hmm, niin. En keksi mitään yhtä turhauttavaa!

"Latvuksesta lehahtaa pöllöparvi,
ilmojen halki kiitää, purjehtii.
Raivo punainen sydämeni täyttää. Rakas,
oikeesti, lärvi ihan vitun kii."

Kuten Amma toteaa, tämä kirja ei ole niille vanhemmille, joiden lapset ovat aina nukkuneet hyvin. Ja mikäli elät parhaillaan sitä suurimman univelan aikaa, tuskin jaksat vielä nauraa asialle. Toinen lapsemme on ilmeisesti syntynyt väärälle aikavyöhykkeelle ja on aina halunnut nousta uuteen päivään aamuyön varhaisina tunteina. Kaksi kodin ulkopuolella toteutettua unikoulujaksoa eivät tuoneet asiaan muutosta ja kanssaihmisten rohkaiseviksi tarkoitetut "No kyllä se sitten teini-iässä nukkuu" letkautukset pistävät edelleen ketuttamaan. Ihan jokaiseen perheeseen en siis tätä kirjaa suosittele, mutta kirjan nimi kannattaa painaa mieleen (onneksi se on osuvuudessan helppo muistaa!) ja lukaista jos vain vähänkin siltä tuntuu.

Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit, 2011)

Tammi 2012, 324s.

Suom. Aleksi Milonoff

Tätä kirjaa luin pitkään ja hartaasti. Olisin halunnut ahmia sen kerralla tai ainakin suurempina suupaloina, mutta lukuolosuhteet eivät ole tällä hetkellä ihanteelliset. (Lasketun ajan lähestyessä keskittymiskykyni heikkenee kaiken aikaa. Lisäksi olo on niin tukala, että mieluummin synnyttäisin kuin lukisin, joten on oikeastaan epäreilua kirjoja kohtaan edes yrittää lukea juuri nyt...) Mutta asiaan. Kani nimeltä jumala on ihana kirja. Pidän lapsikertojista, kasvukertomuksista, omituisista perheistä ja erikoisista ihmisistä ja kaikkia näitä tästä kirjasta löytyy. Runsaasti.

Juonta en lähde kuvaamaan, koska saattaisin innostua kertomaan liikaa ja se nyt ei ole kenenkään etu. (Täältä Saran blogista löytyy sopivasti juonikuvausta pahimpaan tiedonjanoon.) Keskityn siis kehumaan ja ylistämään Winmanin kertojantaitoja ja kykyä ujuttaa tarinaan todellisia tapahtumia saumattomasti, mikä tekee tarinasta ja sen henkilöistä lukijalle vieläkin todellisempia. Kirjan henkilöt ovat ihania, sympaattisia ja aitoja, mutta myös kadehdittavalla tavalla omia itsejään. Lukiessa tuli moneen kertaan sellainen olo, kuin olisin lukenut uutta versiota Garpin maailmasta tai Kaikista isäni hotelleista. Naispuolinen John Irving onkin tervetullut lisä hyvien kirjailijoiden listalle.

Huomaan, että en osaa keskittyä edes tämän blogitekstin kirjoittamiseen. Pystyn kuitenkin suosittelemaan Kania nimeltä jumala äärimmäisen lämpimästi. Ei liian kevyttä, vaan sellaista ihanteellista lukemista. Jos ette minua usko, niin uskokaa Villasukkaa kirjahyllyssä, jonka mielestä Kani nimeltä jumala on huikea kirja.