Sivut

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
(Calling Me Home, 2013)
Gummerus 2013, 504s.
Suom. Riie Heikkilä

Aina kirjan ei tarvitse olla mestariteos tehdäkseen vaikutuksen lukijaan. Julie Kiblerin esikoisteos Matkalla kotiin on puutteistaan huolimatta sellainen, ettei sitä voi laskea käsistään kunhan tarina nappaa mukaansa.

Isabelle on vanha leskirouva, joka pyytää (mustaa) kampaajaansa, Dorrieta, käyttämään häntä Cincinnatissa hautajaisissa. Matkaa on tuhat mailia, mutta Dorrie tuntee kaipaavansa muutaman päivän "lomaa" ja naiset lähtevät pitkälle ajomatkalle. Vähitellen Isabelle alkaa kertoa Dorrielle tarinaa ensirakkaudestaan, lapsuudenkotinsa mustan taloudenhoitajan pojasta Robertista. Vuonna 1939 erirotuisten avioliitot olivat monissa osavaltioissa kiellettyjä, eivätkä asenteet mustia kohtaan olleet muutenkaan suopeat. Isabellen kotikaupungin rajoilla oli kyltit, joissa kiellettiin mustaihoisia liikkumasta kaupungin alueella pimeän jälkeen.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: menneessä kertojana toimii Isabelle, nykyajassa Dorrie. Vaikka Dorrienkin elämässä oli parhaillaan menossa monenlaista draamaa, olin paljon kiinnostuneempi Isabellen tarinasta. Aivan kirjan alussa minua tosin vaivasi Isabellen naiivius, mutta kun lopulta päätin sopeutua asiaan (olihan kyseessä 16-vuotias tyttö, joilla lienee yleisestikin taipumusta naiiviuteen) sivut alkoivat kääntyillä kiihtyvään tahtiin.

Alkuun Isabellen ja Robertin tarina tuntuu moneen kertaan kuullulta, mutta vähitellen asiat muuttuvat entistä mutkikkaammiksi. Moni asia tuntui minusta niin lohduttomalta ja epäreilulta, yksinkertaisesti väärältä ja julmalta, että kovasta yrityksestä huolimatta en onnistunut pidättelemään itkua. Kirjan sulkemisesta on jo useampi tunti, mutta päätäni vaivaa edelleen itkun jälkeinen särky.

Kirjan kansiliepeessä mainitaan, että Kibler on saanut idean kirjaansa tutkiessaan omaa perhetaustaansa. Hänen isoäidillään oli ollut nuoruudessaan suhde, jota tämän perhe ei ollut hyväksynyt. Lukiessa pysähdyinkin muutaman kerran miettimään, kuinka samanlainen kirjailijan isoäidin ja Isabellen tarina on ollut? Toivoisin, ettei hän ole joutunut käymään läpi yhtä kipeitä asioita, ettei kenenkään olisi tarvinnut kokea samaa kuin Isabelle. Mutta samalla tiedän, että varmasti moni on joutunut kokemaan pahempaakin.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

22.11.63

Stephen King: 22.11.63
(11.22.63, 2011)
Tammi 2013, 869s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Olen viettänyt hyviä hetkiä tämän Kingin kirjan parissa. Erittäin hyviä. Vaikka olinkin lukenut tämän jo kertaalleen englanniksi, tuntui toinen lukukerta monella tapaa vahvemmalta. Välillä jouduin pitämään lukemisessa taukoja, sillä tiesin mitä oli odotettavissa, mutta en ollut valmis sitä lukemaan.

Edellisen lukukerran jälkeen kirjoitin näin:
"Jake Eppingillä, lukion äidinkielenopettajalla, ei ole käytössään aikakonetta vaan portaali, jonka kautta pääsee siirtymään vuoden -58 syyskuun yhdeksänteen, aina samaan kellonaikaan. Riippumatta siitä, viettääkö menneisyydessä tunnin vai vuoden, nykyajasta katsoen matka kestää aina kaksi minuuttia. Jokainen käynti on ensimmäinen, joten aiempien matkojen mahdolliset teot nollautuvat. Jake saa ystävältään tehtävän. Hänen on matkustettava menneisyyteen ja estettävä John F. Kennedyn murha.

Perhosvaikutus nousee keskeiseksi osaksi tätä teosta. Mikäli jokainen pieni muutos menneisyydessä voi muuttaa nykyisyyttä toisenlaiseksi, millaiset vaikutukset historiaan merkittävästi vaikuttaneen tapahtuman muuttamisella on? Voiko tulevaisuudesta matkannut henkilö ylipäätään elää menneisyydessä vaikuttamatta tulevaisuuteen? Entäpä mitä jos menneisyys ei halua tulla muutetuksi?"

Vaikka Lee Harvey Oswaldin ja JFK:n salamurhan osuus on sivumäärällisesti ehkä viidennes tai neljännes tästä järkäleestä, on hitaahko pohjustus oikeutettu. Toki King olisi voinut tiivistää Jake Eppingin elämän vuodesta -58 vuoteen -63 parin kappaleen mittaiseksi, mutta onneksi hän ei tehnyt niin. Sillä jälleen kerran, millaisia muutoksia nykyisyyteen aiheuttaa yksi "ylimääräinen" ihminen menneisyydessä? Tällä lukukerralla mietin enemmänkin sitä, miten työlästä olisi elää menneisyydessä paljastamatta tietävänsä tulevia tapahtumia etukäteen. Toisaalta suurempi haaste olisi varmasti ihan arkisissa asioissa, kuten puhetavassa ja käytöksessä. Muistaisiko sitä olla hyräilemättä tulevaisuuden biisejä tai käyttämättä nykyään tunnettuja sloganeita? (Hyvä on, ei minulla ole tapana niitä sloganeita viljellä puheessa muutenkaan, mutta noin teoriassa...)

Jälleen kerran on todettava myös se, ettei Stephen King ole pelkästään kauhukirjailija. En tiedä, minkä genren alle 22.11.63 on luokiteltu, mutta kauhua se ei mielestäni ole vaikka paikoin jännitys nouseekin melkoisiin mittoihin. Suosittelen ehdottomasti faneille, mutta toivoisin myös kauhua kaihtavien antavan tälle kirjalle mahdollisuuden.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Maamies ja lohikäärme

J.R.R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
(Farmer Giles of Ham, 1949)
WSOY 1978, 80s.
Suom. Panu Pekkanen
Kuvitus: Pauline Diana Baynes

Jälleen vuorossa no-luetaan-vaikka-tuo -iltasatukirja. J.R.R. Tolkienin Maamies ja lohikäärme on lyhyt ja melko perinteinen satu. Maamies Giles hätistää eksyneen jättiläisen pois mailtaan ja nousee kyläläisten sankariksi. Kuningaskin kuulee uroteosta ja lähettää Gilesille palkinnoksi komean miekan, Pyrstönpurijan, joka ei pysy huotrassaan mikäli lähettyvillä on lohikäärme. Kun lohikäärme sitten liikkuu lähialueilla, kyläläiset kääntyvät rohkean Gilesin puoleen. Mutta maamiehellä riittää syitä, joihin vedoten hän kieltäytyy lohikäärmejahdista viimeiseen asti. Lopulta hänen on taivuttava, vaikka mitään hinkua sankaritekoihin ei olekaan.

Maamies Giles ei ole kiinnostunut ritarin arvonimestä tai sankaruudesta, mutta yleisen (ja kuninkaallisen) painostuksen vaikutuksesta hänestä tulee lopulta nimekäs ja maineikas mies. Lohikäärme on juonikas otus, mutta ymmärsin sen hahmoa yhtä hyvin kuin maamiestäkin. Kahden vastahakoisen hahmon neuvottelut ja sopimukset ovat oivallisia esimerkkejä oman edun tavoittelusta.

Maamies ja lohikäärme oli ihan hyvä satu, mutta enpä usko siitä kovin pysyviä muistikuvia jäävän minulle tai lapsillekaan. Tolkienin kerronta on hitaahkoa ja nimien erikoisuus teki ääneenlukemisesta haastavaa. Väsyneelle äidille "Chrysophylax" ja "Ægidius Ahenobarbus Julius Agricola de Hammo" tuottivat välillä melkoisia hankaluuksia.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!
(Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950s, 2002)
Otava 2012, 414s.
Suom. Eija Tervonen

Hakekaa kätilö! on Jennifer Worthin muistelmateos ja kertoo siitä, millaista oli kätilön työ 50-luvun Lontoon East Endissä, satama-alueella. Worth työskenteli kätilönä tuolla pahamaineisella alueella Nonnatus Housessa 50-luvulta vuoteen 1973. Worth kertoo kokemuksistaan äitiyshuollon palveluksessa leppoisasti ja rehellisesti. Vaikka satama-alue oli levotonta slummialuetta, kätilöt pystyivät liikkumaan paikasta toiseen kenenkään häiritsemättä. Kunnioitus kätilöitä kohtaan piti heidät turvassa.

Worth ryhtyi kätilöksi ilmeisesti unohtaakseen epäonnisen rakkauden. Hän ei peittele sitä, ettei kaikkien asiakkaiden hoitaminen ollut miellyttävää puuhaa, ja myöntää oman naiiviutensa joissakin asioissa. Worth kertoo useista synnytyksistä, joita lukiessa on vain todettava itse päässeensä helpolla. Tuohon aikaan kotisynnytykset olivat huomattavasti yleisempiä kuin sairaalasynnytykset eikä paikalla yleensä ollut muita ammattilaisia kuin kätilö. Tosin tämäkin oli jo suuri edistysaskel aiempien itseoppineisiin lapsenpäästäjiin nähden. Olosuhteet olivat usein karut, sillä kahden huoneen asunnossa saattoi asua hyvinkin yli 10 ihmistä, eikä juoksevaa lämmintä vettä ollut. Worth kuvaa myös elämää nunnien kanssa, sillä Nonnatus House oli luostari. Nunnien joukosta löytyykin melkoisia persoonia, mikä oli oikein virkistävää.

Pian tähän kirjaan perustuvaa TV-sarjaa aletaan esittää TV1:ssä, mutta minä katsoin pari jaksoa jo Netflixin kautta. Vaikka sarja on noiden kahden jakson perusteella erittäin hyvin tehty, on kirjan tapahtumia kuitenkin hieman muuteltu. Esimerkiksi kirjassa Chummy, suurikokoinen ja kömpelö kätilö, saa paljon vähemmän huomiota kuin TV-sarjassa. Jälkimmäisessä Chummy on laitettu tilanteeseen, joka todellisuudessa tapahtui eräälle kokeneelle kätilölle. Moni muukin asia menee ohjelmassa vähän sinne päin, mutta aion kyllä katsoa sarjan loppuun.

Onneksi en tullut hankkineeksi tätä englanninkielisenä, sillä Cockneyn murteen ymmärtäminen olisi varmasti vienyt liikaa energiaa. Esimerkiksi tämä lause tuskin olisi auennut ensilukemalta: "moeicol's va: bac, oei can: smeoo nuffink" (My cold's so bad, I can't smell anything).

maanantai 18. helmikuuta 2013

Iloisia asioita ja 33 vastausta

Alkuvuosi tuntuu olevan aktiivista haaste-aikaa blogeissa. Koska mielelläni luen muiden bloggaajien haastevastauksia, otan ilolla haasteet vastaan, vaikka en niitä tälläkään kertaan enää laita eteenpäin.
 
Kirjakirpun Jenni haastoi kertomaan kymmenen lempiasiaani, joten täältä pesee:


Haluaisin olla kovin omaperäinen ja yllättävä, mutta aloitan kliseisesti mainitsemalla perheen. Perhe tarkoittaa tässä sekä tätä ikiomaa pientä perhettä, että lapsuudenkodin perhettä, joka tuntuu tulevan rakkaammaksi vuosi vuodelta. Vaikka vauhdikkaat ja yltiöenergiset lapset ovat taitavia kiristämään olematonta pinnaani, ovat nuo kantavaääniset pojat myös niitä tärkeimpiä. Tietenkin.

En ole muutosten ystävä, vaan olen onnellisimmillani arjessa. Tasainen arki tuntuu turvalliselta ja hyvältä.

Hyvä ruoka on aina ilon aihe. Jos minun ei tarvitse tehdä ruokaa, sen ei tarvitse olla edes kovin hyvää. Nautin suklaasta ja salmiakista! Niiden ilostuttavaa vaikutusta ei sovi vähätellä.

Mielialaani nostattaa tehokkaasti myös aurinko ja (kuuma) kesä. Ah, ja miten en ole vieläkään tullut maininneeksi kirjoja?! Kirjat ovat ehdottomasti lempiasioitani.

Viime aikoina elämäni on kaivannut banjoa ja viikonloppuna sisko esittelikin minulle Mumford & Sonsin, joka vaikuttaa juuri sopivan banjoisalta. Voiko joku muka kuunnella banjoa tulematta hyvälle mielelle? :)

*****  

Lisäksi Annika K, Q+Black ja Mari A muistivat minua kivalla 11-haasteella. Kertaalleen ehdinkin siihen jo vastata, joten jätän tällä kertaa ne omavalintaiset paljastukset tekemättä ja vastailen vain valmiisiin kysymyksiin.

Annikan kysymykset:
1. Mikä kirjallinen genre on lähinnä sydäntäsi ja miksi?
Yllättävän vaikea kysymys! Tällä hetkellä nauttisin eniten vetävästä lukuromaanista. Sydämeni seutuvilla on erityinen paikka Garpin maailman kaltaisille monisyisille, monipuolisille ja hauskoille kirjoille.

2. Oletko sosiaalinen bloggaaja, joka kiertelee päivättäin kommentoimassa toisten tekstejä vaiko enemmän itsenäisten polkujen kulkija?
Kurkin bloggerin hallintapaneelia uusien postausten varalta useita kertoja päivässä vauvaa syöttäessä. Kommentointi jää harmittavan vähiin, kun yhdellä kädellä kirjoittaminen on turhauttavan hidasta.

3. Minkä verran poimit lukuvinkkejä toisten blogeista?
Aivan liikaa. Onneksi edes joskus unohdan kirjoittaa jonkun vinkin muistiin, joten luettavien kirjojen lista ei kasva aivan niin vauhdilla kuin lukuvinkkien puolesta olisi mahdollista.

4. Bloggaatko jokaisesta lukemastasi kirjasta?

Melkein kaikista, kyllä. Kuvakirjoista ja sarjakuva-albumeista en yleensä bloggaa, mutta kaikista muista kannesta kanteen luetuista kyllä. Tänä vuonna aion kuitenkin blogata myös sellaisista kuvakirjoista, jotka jostain syystä tuntuvat erikoisen hyviltä.

5. Millaisista kirjoista bloggaaminen on haasteellista? 
Haastavimpia ovat ne kirjat, joista "kaikki muut" ovat jo bloganneet, eikä tahdo keksiä mitään omaa sanottavaa. Sitten on niitä kirjoja, joista olisi niin paljon sanottavaa, ettei osaa pukea sanoiksi yhtään mitään. 

6. Entäpä vastaavasi helppoa?
Sellaiset perushyvät kirjat ovat melko kivuttomia blogattavia. Ai niin, ja jos on lukenut järkyttävän huonon kirjan, jonka maineen pilaamista ei tarvitse pelätä, silloin tekstiä tulee suollettua varsin kivuttomasti. (Ehkä kivuton bloggausprosessi kompensoi tuskallista lukukokemusta...)

7. Uskallatko mainita parhaimman lukemasi teoksen? :)
Täällä Pohjantähden alla. Pakahduttavan hieno teos.

8. Entä pahin floppi?
Fifty Shades of Grey. Paitsi että ei ehkä voi puhua flopista, kun en alun perinkään odottanut hyvää lukukokemusta.

9. Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten? Vastaavasti ellet harrasta uutuuksia; minkä kirjan lukeminen polttelee tällä hetkellä?
Kaikkein eniten odotin Stephen Kingin uusinta suomennosta, mutta koska sen olen jo lukenut niin sanon että Irvingin Minä olen monta on seuraavaksi odotetuin.

10. Pelottavin lukemasi kirja?
Kääk, mulla tulee heti mieleen monta eri tavalla pelottavinta kirjaa. Esimerkiksi seuraavat ovat saaneet minut pelkäämään hirveästi: Emma Donoghuen Room, Dan Simmonsin Kesäyön kauhu, Joanne Harrisin Sinisilmä.

11. Mieluisin fiktiivinen henkilö illanviettoseuraksi?
Eric Northman. Lyhythiuksisena Alexander Skarskård -versiona, kiitos.


Q+Blackin kysymykset:
1. Paikka jossa haluaisit käydä elämäsi aikana ja miksi juuri siellä? 

Olen äärettömän kotikeskeinen, enkä osaa enää edes haaveilla, että oikeasti matkustaisin jonnekin kauas. Lasketaanko Ikea? :)


2. Ruoka, jota et voi sietää?
Kampsupaisti ja kesäkeitto. Isän tekemä talkkunapuuro.

3. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?
Toivottavasti työelämässä, mutta muuten soisin elämän olevan mahdollisimman samalla mallilla kuin nyt. 

4. Suurin haaveesi?
Toivoisin löytäväni sellaisen työn, jossa olisin hyvä. Ja josta pitäisin. Mukava työyhteisö olisi toki mahtava lisä.
 
5. Oletko koskaan rikkonut lakia millään muotoa?
Uskoisin, että olen. Ainakin olen kävellyt päin punaisia joskus. 

6. Harrastus, jota haluaisit harrastaa, mutta et ole jostain syystä sitä tehnyt?
Joku kädentaitoihin liittyvä harrastus olisi kiva, mutta käytännössä tykkään enemmän väkertää omaan tahtiin. Haluaisin osata tanssia, joten ajatuksen tasolla haaveilen tanssiharrastuksesta. Mutta mulla on olematon kehonhallinta ja mieheni mukaan on kaikkien etu, etten tanssi julkisesti. Enkä juokse. 
 
7. Jos ystäväsi suosittelisi kirjaa, jossa on räiskyvää romantiikkaa, mitä suosittelisit hänelle?
Ehkä jotakin Anni Polvaa. Niissä on kaikki niin viatonta ja söpön suoraviivaista. Juonikuvio on kutakuinkin tällainen: mies katsoi minua silmiin ja sitten istuimme tuvan portailla yhden illan. Seuraavana päivänä ostettiin kihlat ja kahden viikon päästä mentiin naimisiin.
 
8. Puhelin vai tietokone?
Puhelin on hirveän paljon kätevämpi, jos pitää soittaa miehelle, että "toisitko muutaman purkin maitoa illalla", mutta ilman tietokonetta en pääsisi seuraamaan blogeja ja bloggaamaan itse... (Mun puhelimella voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä, mielestäni nämä toiminnot ovat varsin riittävät.) En osaa valita. Mutta vastaan että puhelin ja käytän sitten salaa tietokonetta.

9. Unelma-ammattisi?
Mulla ei ole koskaan ollut selkeää toiveammattia, mutta viime vuosina olen alkanut haaveilla kirjastotyöstä.

10. Jos saisit muuttaa yhden asian suomessa, mikä se olisi?
Olisi ihanaa, jos koko ajan ei tarvitsisi havitella mahdollisimman suuria voittoja, vaan kaikille riittäisi sellainen riittävä kate. Jatkuva voiton maksimointi ahdistaa suunnattomasti.

11. Kuka on suomen turhin julkkis ja miksi?
Alan olla iloisesti pihalla Suomen julkkistarjonnasta, joten en tunnista edes kaikkia "ansaitusti" julkkikseksi päätyneitä. Mutta sanotaan että salarakkaat ja Tosi-TV kisailijat. Varsinkin ne, jotka lähtee mukaan vain ajatuksella "haluan julkkikseksi".


Mari A:n kysymykset:
1. Oletko kesä- vai talvi-ihminen?
Ehdottomasti kesä. Parasta on pitkät ja mahdollisimman helteiset kesät.
 
2. Mitä liikuntaa harrastat?
Haluaisin vastata että hyöty-, mutta en ole viimeaikoina liiemmin edes hyötyliikkunut...

3. Afrikka vai Aasia?
Afrikka.

4. Minkä maalaisessa ravintolassa syöt mieluiten?
Yhdessä TexMex-ravintolassa. Olen aika arka edes kokeilemaan kovin eksoottisia makuja.

5. Vuoret vai ranta?
Pellot.

6.  Jos kirjoittaisit kirjan, olisiko sen päähenkilö mies vai nainen?
Nainen. Mutta hän ei kyllä voisi olla kovin naisellinen, sillä en ole kovin hyvin perillä naisellisuuksista.

7. Helsinki vai Jyväskylä?
Jyväskylässä en ole käynyt koskaan, Helsingissä ehkä kolmesti. Silti valitsen Jyväskylän, koska pääkaupunki oli aivan liian suuri.

8. Mistä maailmankirjallisuuden klassikkoteoksesta olet pitänyt aivan järkyttävän paljon?
Lasketaanko Täällä Pohjantähden alla maailmankirjallisuuden klassikoksi? Se teki suuren vaikutuksen.

9. Scifi vai fantasia? 
Fantasia. Scifi on vähäisen kokemukseni perusteella liian teknistä.
 
10. Jos saisit valita: lähtisitkö puoleksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön ulkomaille vai jakamaan ruokaa kotimaiseen leipäjonoon?
Kotimaiseen leipäjonoon.

11. Mihin maahan viimeisin lukemasi kirja sijoittui? 
Yhdysvaltoihin.


****


Valmis! Nyt voitte lukea jotain kunnollista. :)

perjantai 15. helmikuuta 2013

Sinä ja minä sitten joskus

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus
(The Future of Us, 2011)
Otava 2012, 317s.
Suom. Laura Honkasalo

En enää muista kenen blogissa näin jutun tästä kirjasta, mutta idea kuulosti niin hauskalta ja kiehtovalta, että tein heti kirjastoon varauksen. Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu vuoteen 1996, aikaan jolloin internet ei vielä ollut tuttu juttu edes joka toiselle amerikkalaisteinille. Facebook keksittäisiin vasta vuosia myöhemmin. Tästä huolimatta 16-vuotias Emma kirjautuu internetiä asentaessaan suoraan Facebookiin, jossa kovasti tutun näköinen, saman niminen, mutta noin kolmekymppinen nainen kertoo elämästään muutamilla lauseilla. Emma pääsee siis kurkistamaan omaan tulevaisuuteensa.

Yhdessä naapurin Joshin kanssa Emma yrittää ymmärtää, onko kyseessä jonkun tekemä kepponen vai ihan oikeasti Emma itse vuosien kuluttua. Pienetkin nykyhetkessä tehdyt päätökset näyttävät muokkaavan Facebook-Emman elämää. Kolmekymppinen Emma ei vaikuta kovin onnelliselta, joten teini-Emma yrittää parhaansa mukaan muokata tulevaisuutensa paremmaksi. Josh taas näyttäisi olevan onnellisesti naimisissa ja perheellinen, hyvin toimeentuleva mies. Josh yrittääkin elää mahdollisimman normaalisti, jotta tulevaisuus ei häiriintyisi.

Vaikka kirja onkin perusajatukseltaan perinteinen teinikirja ihastuksineen ja angsteineen kaikkineen ja vaikka tarinan opetus* on aivan liian alleviivattu, pidin tästä kovasti. Suurin syy oli ihan varmasti nostalgisuus, sillä olin itsekin vuonna -96 kovasti saman ikäinen kuin Emma ja Josh. Green Dayn Dookie oli kova sana, tietokoneet olivat juuri tuollaisia suuria ja hitaita (1,5h latausajat ovat onneksi nykyään jo harvinaisia), ihastumiset aina lopullisia ja vanhemmat maailman tyhmimpiä. Moni asia oli omasta nuoruudesta niin tuttu, etten voinut olla hymyilemättä. Suurin ero minun ja Emman välillä oli tietysti siinä, että minä en kulkenut kouluun omalla autolla. Koulumatkat taittuivat linja-autoilla, jotka olivat jo hyvinkin eläkeiässä. Joskus sivuovi oli teipattu kiinni ja etuoven avausmekanismi jäässä niin että kuljettajan piti käsipelillä se reuhtoa auki.

Toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta, on idea. Miltä olisi tuntunut teininä päästä kurkistamaan omaa nykyistä Facebook-profiilia? Millaiseksi teiniminä kuvittelisi elämäni statuspäivitysten ja kuvien perusteella? Pitäisikö varmuuden vuoksi kirjoittaa omaan profiiliinsa "Näin on hyvä!", ettei nuorempi minä yrittäisi hätäpäissään muuttaa kaikkea?

Ja lopuksi on pakko todeta, että onneksi meidän nuoruudessa ei ollut Facebookia ja nettiinkin pääsi hyvin harvoin! Kyllä en olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi silloin, kun välillä pitää vieläkin itseään sensuroida.

* Nauti elämästäsi joka hetki, älä keskity liikaa tulevaisuuteen (tai menneeseen). Kuinka uusi ajatus!

tiistai 12. helmikuuta 2013

SOS ei anna periksi

Enid Blyton: SOS ei anna periksi
(Good Work, Secret Seven, 1954)
Tammi 1999, 117s.
Suom. Kaisa Peltonen

Enid Blyton on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat kaikille tuttuja vähintään nimeltä. Monen muun lailla minäkin kannoin kirjastosta Viisikkoja, Salaisuus- ja SOS -kirjoja luettavakseni ja muistan kyllä viihtyneeni niiden parissa oikein hyvin.

Iltasaduksi tämä SOS ei anna periksi päätyi lähinnä siksi, että edellinen kirja oli luettu ja äkkiä piti hyllystä napata jotakin edes hitusen lapsia kiinnostavaa. Arvelin, ettei SOS ainakaan liian jännä voi olla ja oikeassa olin. Pienempi tosin nukahtaa iltaisin jo muutaman lauseen jälkeen, mutta eskarilainen kuunteli innoissaan salaseuralaisten touhuja.

SOS ei anna periksi on erittäin lyhyt, mutta aika paljon siinä ehtii tapahtua. Salaseuralaiset odottavat suurta kokkojuhlaa, vertailevat sinne hankkimiaan ilotulitteita ja yrittävät selvittää, ketkä olivat ne kaksi miestä, jotka varastivat Janetin ja Peterin isän auton huomaamatta takapenkillä torkkuvia lapsia. Nokkelina lapsina salaseuralaiset tietenkin ratkaisevat arvoituksen ja saavat mieluisen palkkion.

Eskarilaisen mielestä kirja oli oikein hyvä:
"Kun niillee selvis että kuka se rosvo oli niin se oli kiva. Tosi jännittävä, mutta mä en jaksa niin paljoa kertoa."

Minä taas en voi väittää hirveästi nauttineeni tämän lukemisesta. Toki ymmärrän, että melkoisella tahdilla täytyy tapahtumien edetä, että noin pienessä sivumäärässä ehditään kokonainen seikkailu kokea, mutta silti loppuratkaisu tuli eteen aivan liian yht'äkkiä. Eniten tyrmistyin kuitenkin siitä, ettei Janetin ja Peterin isä ilmoittanut autovarkaudesta poliisille, kun kerran sai auton ja lapset vahingoittumattomina takaisin. Ovathan ajat muuttuneet, mutta isän huoleton suhtautuminen tuntui silti omituiselta.

Toivottavasti lapset joskus innostuvat lukemaan Blytoneita lisää, sillä pidän hänen kirjojensa tietynlaisesta viattomuudesta. Ja vaikka kaikissa sarjoissa lapset joutuvat välillä hyvinkin kiperiin tilanteisiin, lukija ei joudu olemaan jännityksessä pitkiä aikoja.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
(J.R.R. tolkien. The making of a Legend, 2012)
Minerva 2012, 227s.
Suom. Jere Saarainen


Meinasin aloittaa tämän tekstin valheellisella paljastuksella, jonka mukaan en olisi lukenut Tolkienilta mitään. Sitten muistin, että olenpas lukenut Sormuksen ritarit. Huh huh, läheltä piti etten valehdellut!

No, kovin syvällisesti en siis ole Tolkienin kirjalliseen tuotantoon perehtynyt, mutta elokuvaversioita olen sentään katsonut. Tolkienin suosio ei silti ole jäänyt huomaamatta ja tämä varsin kompakti elämäkerta vaikutti mainiolta tavalta tutustua Tolkienin omaan elämään. Takakannessa kerrotaan lyhyesti, kuinka Tolkien syntyi Etelä-Afrikassa, menetti isänsä nuorena, muutti äitinsä ja veljensä kanssa Englantiin, missä toimeentulo oli niukka ja jäi täysorvoksi jo 12-vuotiaana. Kuulostaa karulta, mutta herätti mielenkiintoni.

Periaatteessa Duriez kertookin varsin seikkaperäisesti Tolkienin elämästä, mutta onnistuu samalla olemaan kuvailematta itse Tolkienia juuri lainkaan. Ehkä Duriez olettaa lukijan jo tuntevan Tolkienin tarinan ja haluavan nyt keskittyä vuosilukuihin ja lukuisiin ystäviin, näiden äiteihin ja muihin sukulaisiin. Välillä tuskastutti lukea seikkaperäistä kerrontaa siitä, kuinka "X oli tutustunut Y:hyn W:ssä, missä Q:n isä oli työskennellyt vuonna 0000 ennen avioitumistaan O:n kanssa." Duriez onnistuu myös kertomaan asioita puoliksi: "Tolkienin riemua [Dysonin valinnasta] varjostivat kuitenkin hänelle annetut työtilat. Tolkien olisi itse halunnut niityille aukeavat huoneet käyttöönsä." Niin minne ne ikkunat sitten avautuivat? Pieni, mutta tätä lukijaa ärsyttämään jäävä pikkuseikka.

Lisäksi moitin Duriezia "jankkaamisesta". Esimerkiksi Tolkienin avioitumisesta kerrotaan erään kappaleen alussa näin:

"Ronald ja Edith vihittiin Warwickin St. Mary Immaculate -kirkossa. Seremonian toimitti Isä Murphy.
     Kun Tolkien meni naimisiin Edithin kanssa, tämä muutti pois Warwickin asunnostaan. Rouva Tolkienina hän seurasi aviomiestään, joka komennettiin koulutukseen milloin mihinkin. Uskollinen Jennie Grove matkusti heidän mukanaan.
     Ronaldin ja Edithin häitä vietettiin keskiviikkona 22. maaliskuuta 1916, kun Tolkien oli palannut kahdeksan kuukauden sotilaskoulutuksesta."
Mielestäni tässä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa. Toisaalta ainakin minulle jäi hyvin mieleen, että Tolkien meni naimisiin Edithin kanssa.

Kaikkien näiden valitusten jälkeen on kuitenkin todettava, että Duriez kertoo runsaasti siitä, miten Tolkienin omat kokemukset heijastuvat hänen teoksiinsa. Myös Tolkienin intohimoinen suhtautuminen kieliin, etenkin omien kielten kehittelyyn, saa paljon huomiota.

Siinä missä petyin tähän kirjaan Tolkienin elämäkertana, voisin kuvitella sen toimivan hyvin hakuteoksena hänen kirjoistaan ja niiden taustoista kiinnostuneille.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
Picador 2012, 318s.

Olkoon ylistetty nettikirjakauppa, jonka sivuilla näin hassunnimisen kirjan omituisella kannella, sillä ilman sitä tuskin olisin törmännyt Jenny Lawsonin muistelmiin. Let's Pretend This Never Happened on hulvattoman hauska, herttainen ja aito, mutta tilanteen vaatiessa myös koskettava ja surullinen. Lawson kirjoittaa estottomasti, toisinaan surutta liioitellen lapsuudestaan, perheestään, työstään, täytetyistä eläimistä (jos isällä on villin lännen saluunan näköinen "eläinten täyttämö" [kiitollisena sijoitan tähän sen oikean suomen kielisen sanan, jos joku sen minulle kertoo], aihetta on vaikea jättää käsittelemättä), anoreksiasta... Niin monenlaisista asioista, että tällainenkin lause tulee täysin ymmärretyksi:

"Then I Said a little prayer thanking God for saving me from getting assaulted, and also for not making me have to explain to the ambulance drivers that I'd accidentally mistaken my cat for a rapist after purposely overdosing on laxatives in order to make my antidepressants work better."

Lawson kasvoi vaatimattomissa oloissa Teksasissa. Jotakin perheen rahatilanteesta kertoo se, ettei lapsille ollut varaa ostaa talvikenkiä, vaan heillä oli käytössään sanomalehdillä täytetyt leipäpussit. Lemmikki-ankka joutui kodittomien syömäksi ja isän kalkkunat yrittivät jatkuvasti hyökätä lasten kimppuun. (Mikä muuten muistutti kauhistuttavalla tavalla meidän vanhasta kukosta, joka harrasti aivan samaa! Inhottavaa ja yllättävän pelottavaa.)

Missään vaiheessa Lawson ei kuitenkaan väheksy lapsuuttaan tai vanhempiaan, päin vastoin. Kiitos-litaniansa Lawson lopettaakin kauniisti: "Thank you for giving me a life worth writing about."

Let's Pretend This Never Happened on niin pullollaan absurdeja tilanteita ja mielettömän hauskoja kohtauksia, että olisin erittäin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ääneen jollekin. Tai englannin ääntämykseni huomioiden lukenut kirjaa samanaikaisesti jonkun toisen kanssa, jotta olisin päässyt saman tien jakamaan hauskimmat kohdat ja nauramaan niille yhdessä. Vähän kuin elokuvaa katsellessa voi välittömästi hauskan kohtauksen jälkeen vilkaista vierustoveria ja räkättää vedet silmissä, yhdessä.

Keksisinköhän vielä jonkin huonon ja lavean tavan selittää, miten hauskaa minulla tämän kirjan seurassa oli? Ehkä keksisin, mutta säästän teidät siltä. Sen sijaan voin kertoa oppineeni jälleen itsestäni jotakin: minulla ei ole alkeellisimpiakaan kertojanlahjoja! Yritin nimittäin kertoa miehelle joitakin kirjan hauskimpia anekdootteja, mutta huomasin itsekin, että ne kuulostivat minun kertominani ihan vain omituisilta eivätkä lainkaan hauskoilta jutuilta.

Tässäpä kirja, jota suosittelen hihkuen kaikille vinksahtaneisuuden ystäville. Tai jos ei kokonainen kirja kiinnosta, niin ehkäpä Lawsonin blogista sattuisi löytymään jotain mielenkiintoista. (Ainakin sieltä näkyy löytyvän tämän kirjan pokkariversion traileri.)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Lukemista ihan pienille

Kun perheessä on vauva, on kirjojen kuvituksella hyvin suuri merkitys. Vauvaa miellyttävät tunnetusti selkeät linjat ja värien kontrastit. Mutta koska kirjoja ihaillaan yleensä vauvan kanssa yhdessä, ei ole pahitteeksi, jos kirja on myös aikuisen mieleen.


Eric Carlen Pikku toukka paksulainen  (Tammi, 2012) on jo klassikko vuodelta 1969, mutta viime vuonna se ilmestyi pahvisivuisena painoksena, joten se kestää huomattavasti paremmin pienten lukijoiden käsittelyssä. Avustin joulupukkia sen verran, että hankin tämän meille joululahjaksi. Vaikka Carlen kuvitus ei olekaan sitä selkeintä mahdollista, on pienen, nälkäisen toukan tarina hauska. Parasta on tietenkin seurata, mitä kaikkea toukka viikon mittaan syö - ja työntää omat sormet kirjan sivujen reikien läpi uudestaan ja uudestaan.

Pieni kummajaiskirja löytyi alkuvuoden kirja-alesta muutamalla eurolla. Kenneth Anderssonin kuvitus on selkeää ja kirkkaat värit kiehtovat niitä ihan pienimpiäkin lukijoita. Jokaisella sivulla esiintyy toinen toistaan hassumpia hirviöitä ja hihkutaan "Hui!", kunnes viimeisellä sivulla vastassa on peili - ja jälleen huudetaan "Hui!".


Ahkerimmin meillä luetaan tällä hetkellä kuitenkin Satu Kontisen kuvakirjaa Hupskeikkaa (WSOY, 2010), jota voi lukea yhtä sujuvasti miten päin tahansa. Kirjan kuvat esittävät eläimiä, jotka kirjan ympärikiepsauttamisen jälkeen ovatkin ihan muita! Melko vinhaa. Kaikkia eläimiä ei ole aivan helppo tunnistaa, mutta se ei viehätystä latista. Kuvat ovat ilmeisesti vauvan silmille ihanteellisia kirkkaine väreineen ja suurine silmineen, sillä yleensä katsekontaktia välttelevä kuopus tuijottelee näitä eläimiä intensiivisesti - ja nauraa hörähtelee sekä juttelee niille mielellään. Kirjan kieputusominaisuus taas on hurmannut keskimmäisen lapsen, joka julistaa mielellään kaikille, että "Oikeasti tämä kirja on mun ikioma!".

Näitä meidän pienimmän kanssa tällä hetkellä luetaan. Olisiko teillä lukijoilla vinkata muita hyviä pahvikirjoja?

maanantai 4. helmikuuta 2013

Pieni musta kirja

A.S. Byatt: Pieni musta kirja
(Little Black Book of Stories, 2003)
Teos 2012, 204s.
Suom. Kersti Juva

Pieni musta kirja on ensimmäinen lukemani A.S. Byattin kirja, mutta tuskin viimeinen. Näiden kansien väliin nimittäin mahtui paljon enemmän, kuin sivumäärän perusteella arvaisi. En lue kovin usein novelleja, sillä aina uuden ympäristön ja henkilöiden omaksuminen on muka liian työlästä.

Byattin kerronta, tekstin rytmi ja täyteläisyys on kiehtovaa. Luinkin Pienestä mustasta kirjasta vain novellin kerrallaan, enempää ei voinut yhdeltä istumalta lukea. Tarinat suorastaan vaativat jakamatonta huomiota osakseen, pohdiskelua ja "marinoitumista".

Kirjan viidestä novellista suosikikseni nousi Kivinainen, jossa päähenkilö Ines muuttuu hiljalleen kiveksi. Ines tutustuu hautausmaan lähellä islantilaiseen mieheen, kivenhakkaajaan, joka kutsuu hänet kesäksi Islantiin. Siellä Thorsteinn tekee töitään ja Ines valmistautuu kuolemaansa. Vai onko kyseessä enemmänkin valmistautuminen elämään kivenä? Byatt kuvaa kiveksi muuttumisen yhtä aikaa pelottavana, kiehtovana ja jopa levollisena tapahtumana. Upeaa taituruutta!

Byatt on ehtinyt kirjoittaa jo vinon pinon kirjoja, joten suomennoksia lienee luvassa vielä moneksi vuodeksi eteenpäin. Hyvä niin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Bibliomania

Gustave Flaubert: Bibliomania
(Bibliomanie, 1837)
Faros-kustannus 2012, 119s.
Suom. Antti Nylén
Esseet: Antti Nylén ja Hannu Salmi

Bibliomania on kertomus kirjarakkaudesta, joka yltyy pelottaviin mittasuhteisiin. Bracelonalainen Giacomo haalii itselleen kirjoja kiihtyvällä vimmalla tuhlaten niihin koko omaisuutensa. Kun kirjahuutokauppaan tulee myyntiin äärimmäisen harvinainen kirja, Giacomo on valmis maksamaan siitä koko omaisuutensa (siis rahallisen omaisuutensa). Hetken Giacomo ehtii olla varma voitostaan, mutta joku korottaa kirjan hintaa yli hänen varojensa. Katkera mies ajautuu epätoivoisiin tekoihin saadakseen tuon kirjan omakseen.

Flaubert on kirjoittanut Bibliomanian jo 15-vuotiaana. Ihan kelpo tarina, vaikka hiukan sen hohtoa viekin tieto siitä, että kovin samankaltainen tarina oli kerrottu lehdessä muutamaa kuukautta ennen tämän kirjoituksen julkaisemista. En ole Flaubertia ennen lukenut, mutta tässä teksti on miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Ainakin suomennos on hyvin onnistunut.

Pikkuruinen Bibliomania pitää sisällään Flaubertin tekstin lisäksi kaksi esseetä, joista ensimmäisessä Hannu Salmi kertoo laajemmin bibliomaniasta sairautena. Hiukan ehdin jo huolestua kärsiväni itsekin tuosta sairaudesta, mutta sain huokaista helpotuksesta: minua kun edelleen kiinnostaa ensisijaisesti kirjojen sisältö, eivät pelkät kuoret. (Tosin myönnän rakastavani kirjoja myös esineinä, sähkökirjat eivät ole vielä löytäneet luontevaa sijaa kirjapinojeni rinnalta.) Antti Nylénin esseessä pohditaan lukijan suhdetta kirjoihin ja kirjallisuutta yleisemmin, myös e-kirjat huomioidaan. Mielenkiintoisia esseitä molemmat.

Tätä pikkuruista kirjaa on helppo suositella himolukijoille, sillä jokainen meistä tunnistanee sen ilontunteen kun viimein pääsee hypistelemään jotakin kauan kaipaamaansa kirjaa.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia -ehdokkaani


Ehdokkaani vuoden 2012 Blogistanian Globalian saajaksi ovat:

1. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (3p.)
    - Yksinkertaisesti ihana kirja, jonka varmasti luen vielä uudestaan.

2. Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (2p.)
   - Joku ei välttämättä ota todesta fanin kehuja, mutta King on oikeasti loistava kirjoittaja ja Rekiaron käännös säilyttää tarinoiden alkuperäisen tunnelman.

3. J.K. Rowling: Paikka vapaana (1p.)
   - Rankoista aiheistaan huolimatta iloinen yllätys! Pikainen suomennoskaan ei minun lukukokemustani häirinnyt.


(Lisätietoja Globaliasta löytyy täältä.)