Chad Harbach: Pelin henki
(The Art of Fielding, 2011)
Otava 2013, 468s.
Suom. Tero Valkonen
Arvostelukappale
Jos kustantajan kuvastossa kirjaa luonnehditaan täysiveriseksi lukuromaaniksi John Irvingin hengessä, ei siitä voi olla kiinnostumatta. Chad Harbachin esikoisromaanissa keskitytään baseballiin, nuoriin miehiin ja ystävyyteen, aikuistumiseen, oman paikkansa etsimiseen ja ehkä jopa sen löytämiseen.
Henry Skrimshander on 17-vuotias ja hintelä, mutta miltei luonnottoman lahjakas baseballissa. Tarkemmin sanottuna polttajana, lyömisen suhteen ei mene lainkaan hyvin. Mike Schwartz, Westishin yliopiston opiskelija, kiinnittää huomiota Henryn taitoihin ja järjestää tälle stipendin Westishiin, jonka baseballjoukkue on luokattoman surkea. On aika kääntää joukkueen nokka voittojen suuntaan. Henryn huonetoveri, tyyni ja lauhkea Owen Dunne on lihaksi muuttunut rauhallisuus, julkihomo, jonka homous ei kuitenkaan ole kenellekään ongelma. (Tämä oli muuten piristävää vaihtelua, sillä yleensä homous on vähintään jollekin ylitsepääsemätön ongelma.) Nämä kolme nuorta miestä, rehtori Affenlight sekä tämän tytär Pella ovat ne henkilöt, joiden näkökulmista seurataan tapahtumia siellä baseballkentällä ja sen ulkopuolella.
Noh.
Ensimmäiset parisataa sivua tykkäsin kirjasta kovasti. Tykkäsin henkilöistä ja tapahtumat tuntuivat soljuvan kivasti eteenpäin, vaikka ei tuo baseball-maailma ihan se kotoisin paikka minulle olekaan. Mutta sitten tapahtui jotakin, joka katkaisi hyvän flown. Yritin ja yritin päästä samaan hyvään lukufiilikseen, saada otteen henkilöistä, ujuttautua katsomoon tai edes ruokalan nurkkaan seuraamaan tapahtumia. Mutta ei, loppukirja oli harmillisen väkinäistä puurtamista. Keskeyttämistä en tietenkään edes harkinnut, koska olisihan se hyvä meininki hyvinkin voinut löytyä vielä uudelleen. Pikkuisen tekisi mieleni syyttää tunnelman rikkoutumisesta Pellaa, joka vielä kirjan loputtuakin tuntuu vähän väkipakolla lisätyltä pakolliselta naishenkilöltä, jota ilmankin olisi pärjätty valtavan hyvin.
Ja mitä siihen John Irvingin henkeen tulee, kyllä sitä häivähdys oli havaittavissa, mutta ei niin paljon kuin olisin toivonut.
Moi, mä luin kanssa tuon kirjan viime vuonna ja pidin todella paljon. Huomasin itseni hyytyvän hiukan Henryn heittovirheen jälkeen, mutta sitten taas kirjan loppu oli aivan paras.
VastaaPoistaEn kuullutkaan tuosta vertauksesta Irvingiin, enkä ole oikeastaan samaa mieltä. Irvingin kirjathan ovat juoniromaaneja siinä missä tämä oli henkilöhahmopainotteinen.
Ai niin, tämäkin kirja on olemassa, luin jostain tästä ja kiinnostuin aavistuksenomaisesti. Kiitos muistutuksesta! =D
VastaaPoistaSonja, Samaa huomasin minäkin, että Henryn heittovireen myötä kirjakin alkoi takellella.
VastaaPoistaMitä taas Irvingiin tulee, minusta hän ei ole juonipainotteisten romaanien kirjoittaja, vaan nimenomaan hallitsee persoonalliset henkilöt ja miljööt. Mikäli Harbachia ja Irvingiä lähtee vertailemaan, sanoisin että Irving onnistuu ujuttamaan henkilöiden historian ja erikoisuudet lukijalle luontevasti, kun taas Harbach suoriutuu samasta keskinkertaisesti.
Irene, Blogger oli tunkenut sun kommenttisi roskapostisäiliöön, josta löysin sen vasta tänään!
VastaaPoistaOle hyvä muistutuksesta, toivottavasti innostut jossain vaiheessa lukemaan ja pidätkin tästä. :)