Blacksad 1-5

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad

Kissa varjoisilta kujilta (48s.)

Valkoinen valtakuna (56s.)

Punainen sielu (56s.)

Hiljainen helvetti (56s.)

Amarillo (56s.)

Arktinen Banaani 2000, 2003, 2005, 2010

Egmont Kustannus 2013

Suom: Kirsi Kinnunen

Blacksad-sarjakuvat valikoituivat luettavakseni surkean muistini ansiosta. Nuorin siskoni joskus kauan, kauan sitten esitteli innoissaan upeasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka henkilöt olivat eläinhahmoja. Kirjastossa sitten kiinnitin huomiota Blacksadiin ja kuvittelin viimein löytäneeni tuon siskon hehkuttaman sarjan. Aika pian tajusin, että tämä taitaa olla joku ihan eri sarja, mutta sen verran Blacksad kiehtoi, että luin kaikki tähän asti ilmestyneet viisi albumia. (Siskon hehkuttama sarja oli Lackadaisy, joka on luettavissa netissä.)

John Blacksad on yksityisetsivä, 1940-luvun Amerikassa. Hänen työhuoneensa on sotkuinen, eikä Blacksad itsekään ole mitenkään siloinen hahmo. Heti ensimmäisessä albumissa tulee selväksi, ettei Blacksad pelkää käyttää voimaa tai rajuja otteita saadakseen syyllisen vastuuseen teoistaan.

Ensimmäinen albumi, Kissa varjoisilta kujilta, oli oma suosikkini. Poliisipäällikkö kutsuu Blacksadin erääseen huoneistoon, jonka sängyssä makaa ampumalla murhattu nainen. Naisella ja Blacksadilla on ollut aikoinaan suhde, mutta viime tapaamisesta on jo aikaa. Vaikka poliisipäällikkö pyytää Blacksadia pysymään erossa tapauksesta, tämä alkaa tietenkin selvittää murhaajaa. Vauhti ja tunnelma ovat kohdallaan, samoin Guarnidon kuvitus. Pidän siitä, kuinka kaikki hahmot eivät suinkaan ole kissoja, vaan eri rooleihin on löytynyt sopivia edustajia koirista, liskoista, sammakoista, näädistä ja niin edelleen.

Lyhyehköjen albumeiden tarinat olivat yllättävänkin mutkikkaita. Lukuiset käänteet ja kohtausten vaihtumiset olivat enimmäkseen onnistuneita, vaikka muutaman kerran olisinkin kaivannut selkeämpää "kappalejakoa". Ymmärrän kyllä, että sarjakuvissa tarinan rytmittäminen on haastavampaa kuin pelkässä tekstissä, mutta ehkä ruutujakoa hiukan muuttamalla lukeminen olisi ollut selkeämpää. Joko tekijät ovat kehittyneet tässä asiassa tai sitten aloin itse oppia Blacksadien tahdin, sillä Amarilloa lukiessa en enää eksyillyt tunnelmasta toiseen, vaikka sen tarina onkin aiempia albumeita sotkuisempi.

Vaikka Blacksad ei ollutkaan se sarja, joksi sitä luulin, vietin näiden albumien parissa oikein hyvän aamupäivän. Erityisesti suosittelen sarjakuvannälkäisille dekkareiden ystäville.