Perkeros

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

WSOY 2013, 185s.

Perkeros kuuluu niihin kirjoihin, jotka melkein jätin lukematta tyhmän syyn vuoksi. Kirjaston sarjakuvahyllyä selatessa muodostin - vastoin kaikkia hyviä tapoja - kirjasta negatiivisen mielikuvan edes vilkaisematta kantta, pelkän nimen perusteella. Perkeros kuulostaa uhoavalta, äänekkäältä ja luotaantyöntävältä, joten en vaivautunut ottamaan selvää, mitä nimen taakse kätkeytyy. Onneksi Linnea bloggasi Perkeroksesta ja tajusin, että tämähän taitaakin olla kovasti lukemisen arvoinen sarjakuva.

Perkeros on hevibändi, joka ei ole onnistunut lyömään itseään läpi edes kotipaikkakunnallaan Tampereella. Laulaja-kitaristi Akseli on kunnianhimoinen, mutta laulutaito ei ole kaksinen. Hän myös änkyttää ja oksentaa jännityksestä ennen jokaista esiintymistä. Rumpujen takana istuu ihan oikea karhu, jonka puhetta ymmärtää ainoastaan bassoa soittava Kervinen ja koskettimia soittaa Lilja, joka tekee suurimman työn yrittäessään järjestää bändille keikkoja. Bändin tulevaisuus alkaa näyttää rutkasti valoisammalta, kun Lilja sattuu löytämään uuden laulajan. Perkeros haaveilee samanlaisista yleisömääristä kuin kilpailevalla Diabolus-yhtyeellä on, mutta heidän suosionsa salaisuus osoittautuu kaikkea muuta kuin tavoittelemisen arvoiseksi.

Perkeros on mitä mainioin sarjakuva. Henkilöhahmot ovat piristävän persoonallisia, etenkin Karhu ja Kervinen. Bändihommiin saadaan myös sopivasti vastapainoa Akselin avovaimon ansiosta. Siinä missä Jatta on opiskelujensa loppusuoralla ja suunnittelee melko perinteistä tulevaisuutta, Akselin äärimmäinen musiikkikeskeisyys näyttäytyy kovin epäedullisessa valossa. Dialogi onkin toinen kirjan vahvuuksista. Sanailu on niin muikeaa, ettei tätä nauramatta voi lukea, vaikka Jatan tavoin minuakin alkuun turhautti Akselin asenne. Esimerkiksi kuvaillessaan erästä harvinaisen intensiivistä sävellyssessiota Jatalle ja tuttavapariskunnalle Akseli etsii tovin sopivia sanoja: "Raja minun ja soittimen välillä katosi. Olimme yhtä, kitarani ja minä! Niskavillat törröttivät pystyssä ja musiikki vain pulppusi minusta kuin… kuin… nuottiripuli!" Kaikkein upeinta Perkeroksessa on kuitenkin kuvitus. Visuaalinen ilme tavoittaa käsittämättömän upealla tavalla etenkin musiikin voiman, niin että lukija voi eläytyä keikkakohtauksiin täysin. Tarinaltaankin Perkeros on virkistävän erilainen. Ahonen ja Alare onnistuvat kääntämään kirjan tunnelman  varsin leppoisasta kaikkea muuta kuin kivaksi äkillisesti ja hallitusti.

Laadukasta ja viihdyttävää luettavaa, jota voin suositella lämpimästi.