Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis

Like 2014, 496s.

Halusin lukea Tommi Liimatan Jeppiksen kahdesta syystä: kansikuva on nostalginen ja Jeppis eli Pietarsaari sattuu olemaan naapurikaupunki. Omaelämäkerrallisuus on toki sekin tervetullut ja mielenkiintoinen lisä kirjaan, joka sijoittuu 80-luvun koulumaailmaan.

Kirjan päähenkilö, Tommi, aloittaa koulun syksyllä -83. Kotona hän puhuu kirjakieltä, mutta kaveriseurassa puhekieli sujuu vaivatta. Kaveriporukassa vallitsee tiukka nokkimisjärjestys, jossa Tommi on noussut apujohtajaksi. Hiltska on itsestäänselvästi pomo, joka ideoi erilaisia tempauksia mutta ottaa ohjat käsiinsä vaivattomasti  myös muiden projekteissa. Koulussa kaveripiiri on eri, osaa kotikavereista ei siellä edes tervehditä, joko omasta halusta tai sen toisen toiveesta.

Merkittävä käänne Tommin elämässä on se, kun kaveri tutustuttaa Kissiin. Aukeaa aivan uudenlainen maailma, tyystin toisenlainen kuin se Abban tarjoama. Heviä ei kuitenkaan voi kuunnella avoimesti vanhempien kuullen, vaan se täytyy tehdä omassa huoneessa.

Pidin Jeppiksestä todella paljon. Vaikka aloitin itse koulutaipaleeni kolmea vuotta myöhemmin kuin Tommi, enkä ole missään vaiheessa innostunut hevistä, kirja herätti monia uinuneita muistoja. Minäkin katsoin Ritari Ässää, Kasmasiinia ja myöhemmin Tarkkista, jonka "pääpahis" oli muka jotenkin tosi ihana, vaikka myöhemmin ajatellen käytös oli vain tyhmää. Aku Ankan taskukirjojen välinäytökset tuntuivat hölmöiltä, mutta silti niihin kiintyi. Minä kävin pientä kyläkoulua, mutta oli meidänkin joukossamme yksi poika, jota ainakin minä pidin hevarina. Kun koulun syrjäisen kuusen juurelle ilmestyi lankunpala, johon oli punaisella kirjoitettu Kiss, kaikki tiesivät kuka sen oli sinne tuonut. Minua se lauta vähän pelotti, koska Kiss oli jotakin kiellettyä ja rajua, mutta siitä huolimatta sitä piti käydä monet kerrat katsomassa.

Kun Jeppiksen Tommi lukee lehteä, oli se sitten Tekniikan Maailma tai Suosikki, tuntuu kuin plaraisi lehteä itsekin. (No hyvä on, ehkä ei sen TM:n kohdalla, mutta Suosikin kyllä.) Minitaskarit olivat kova juttu vaikka aihe olisikin ollut tylsä ja Bees & Honeyta piti lukea puoliksi salaa ja muiden ongelmille naureskellen.

Mitään erityistä juonta tai draamankaarta Jeppiksessä ei ole, mutta se pitää silti hyvin otteessaan. Koulupoikien toilailut ovat toisinaan ihan viattomia, välillä ajattelemattomia ja toisinaan puhtaasti ilkeitä.

Uskon, että Jeppis tarjoaa mukavia hetkiä erityisesti 80-luvulla koulua käyneille, mutta se on myös mainiota ajankuvaa niille, joilla ei omakohtaisia kokemuksia (tai muistikuvia) kyseiseltä vuosikymmeneltä ole. Luonnollisesti lukukokemus on varmasti sitä kutkuttavampi, mitä paremmin aikakauden ja/tai Pietarsaaren tuntee.