Kun kuu nauroi

Milena Parland: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

(När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land, 2015)

Schildts & Söderströms 2015, 249s.

Suom. Susanna Hirvikorpi

Kuvitus: Alexander Reichstein

Jos minun pitäisi luetella satuja, osaisin nimetä Lumikin, Tuhkimon, Hannun ja Kertun sekä Kolmen pienen porsaan tapaisia tuttuja tarinoita. Kun kuu nauroi tuo näihin perinteisiin satuihin mukavasti vaihtelua, sillä tästä kirjasta löytyy 15 kansansatuihin tai legendoihin perustuvaa, laajalta maantieteelliseltä alueelta koottua tarinaa.

Kirjassa kulkee satujen lomassa kehyskertomus, jossa kerrotaan paitsi satujen keräämisestä nykypäivänä, myös taustoja kullekin sadulle. Tämä taustatietous olikin mielenkiintoista ja viritti myös lapset mukavasti sopivalle taajuudelle kutakin satua kuuntelemaan. En ole mitenkään aktiivinen perinteisten satujen lukija, mutta silti yllätyin iloisesti tämän kokoelman satuvalikoimasta. Näistä olivat entuudestaan tuttuja vain kaksi satua: Kalevalaan pohjautuva Kilpalaulanta sekä Lucia-neidosta kertova Kynttilätyttö.

Minä luin tämän iltasatuna lapsille. Useimmat sadut sopivatkin ihan hyvin iltaan, mutta muutama hätkähdytti kuulijoita sen verran paljon että minua jännitti, uskaltavatko lapset nukkua ollenkaan. Erityisen paljon lapsia jännitti tarina Sürälestä, metsässä keskellä yötä puita hakkaavaa poikaa vaanivasta pitkäjäsenisestä otuksesta. Süräle-tarinan sävy on todella jännittävä, mutta yllättäen sillä irtosivat myös parhaat naurut:

Hän tietää, ettei kukaan kuule hänen huutoaan. Kukaan ei tiedä, minne hän on lähtenyt keskellä yötä. Kaikki nukkuvat, kaukana täältä. Hän on yksin. Kuu tulee esiin tumman pilven takaa ja loistaa valkoisena ja kirkkaana, ja poika näkee pitkät käsivarret, hän näkee kädet ympärillään. Käsivarret, jotka ovat pitkät kuin puiden ja pensaiden oksat. Poika näkee kauheat, nauravat, pitkulaiset kasvot. Hampaat välkkyvät kylmästi kuun valossa.
"Haluan leikkiä!"

Toki Sürälen kanssa leikkiminen johtaisi kuolemaan, sillä Süräle ei lopettaisi kutittamista ennen kuin uhri tikahtuisi nauruun. Silti ajatus kutittavasta möröstä nauratti lapsia kovasti.

Toinen kammottava satu löytyi kirjan loppupuolelta. Julma lohikäärmekuningas -tarinassa ilkeä neuvonantaja (joka on oikeasti paholainen) saa nuoren prinssin tottelemaan itseään kaikessa. Neuvonantaja suutelee tuoretta kuningasta olkapäihin, joihin kasvaa kaksi käärmettä. Nuo käärmeet vaativat ravinnokseen ihmisaivoja. Seuraa paljon käärmeille uhrattuja ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria, mutta lopulta alamaiset nousevat kapinaan. Julma lohikäärmekuningas teljetään olkapääkäärmeinensä synkkään luolaan odottamaan omaa kauheaa loppuaan, sillä "kun käärmeille tulee nälkä, ne repivät rikki herransa pään."

Lapset pitivät Kun kuu nauroi -kirjan saduista enemmän kuin oletin. Ilmeisesti olen aliarvioinut heidän kykynsä nauttia perinteisemmistä saduista. Pitäisikin lukea heille myös näitä itselleni tuttuja satuja, sillä mistä sitä tietää, vaikka lapset ihastuisivat niihinkin. Minä koin tämän kirjan tarinat hyvin vaihtelevasti. Osasta pidin, osa taas tuntui turhan latteilta.

Jokin kirjan kielessä - tai lähinnä kielen rytmissä - tuntui ääneen luettaessa hankalalta. Lauseet olivat vaihtelevasti lyhyitä tai polveilevia siten, että lukijan piti pysyä turhankin valppaana. En tiedä, kuinka paljon teksti on ehkä kärsinyt käännöksestä, mutta paikoin kieli oli minua häiritsevän kankeaa.

Kirjan kuvituksen pohjana on käytetty eri maiden ja kulttuurien kankaita. Idea on todella ihana, mutta toteutus ei miellyttänyt minun silmiäni. Skannattujen kankaiden päälle piirretyt kuvat olivat minusta turhan yksiulotteisia. Olisin kaivannut varjostuksia ja erilaisia värisävyjä, jotka olisivat antaneet kuville viimeistellymmän ilmeen.

Näistä mukinoistani huolimatta Kun kuu nauroi on tutustumisen arvoinen satukokoelma kenelle tahansa. Aivan perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä sadut ovat sen verran pitkiä, ettei ainakaan meidän 2-vuotias jaksanut montaa sanaa kuunnella.