Sivut

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
Atena 2014, 392s.

Usko, toivo ja raskaus on kahden lestadiolaistaustaisen naisen tekemien haastattelujen perusteella koottu kuvaus lestadiolaisesta perhe-elämästä. Haastateltavia on ollut 30, mikä on määränä sen verran pieni, ettei näiden haastatteluvastausten perusteella voi kovin laajoja yleistyksiä lestadiolaisperheistä voi tehdä. Kokoamastaan materiaalista Ruoho ja Ilola ovat kuitenkin koonneet kirjan, jossa käsitellään etenkin ehkäisykieltoa, lapsuutta ja vanhemmuutta suurperheissä sekä äitien uupumusta. Kirjassa on hyvin runsaasti suoria lainauksia haastateltujen kirjeistä, mikä ainakin minusta oli oikea ratkaisu. Mitään rajuja yleistyksiä ei tehty, vaan annettiin ääni näille muutamalle kymmenelle yksilölle.

Kerroin Taivaslaulusta blogatessani kasvaneeni paikkakunnalla, jolla vanhoillislestadiolaisuus on voimissaan. Tällä taustalla osa kirjan sisällöstä tuntuikin lähes väärältä: etenkin teinivuosina lestadiolaisia ei välttämättä muista nuorista erottanut, vaan tytöillä oli meikkiä ja hiukset laitettuina siinä missä muillakin. Samoin viikonloppuisin humalassa heiluivat myös lestadiolaiset ja tupakka kärysi samalla lailla kuin ei-uskovilla. Se, että uskonto kieltää vaikkapa sen alkoholin, ei tietenkään tarkoita etteikö sitä käytettäisi - joskus jopa ongelmaksi asti.

Vuosien varrella olen kuullut vaikka mitä "tositarinoita" lestadiolaisista, mutta olen suhtautunut niihin varsin skeptisesti. Ikävä kyllä Usko, toivo ja raskaus avasivat silmiäni sen verran, että näillä jutuilla voikin olla vankka totuuspohja.

Usko, toivo ja raskaus -kirjan ongelmaksi koin haastateltujen vähäisen määrän ja sen, ettei haastateltujen maantieteellistä jakaumaa kerrottu. Eräs haastatelluista totesi, että esimerkiksi ehkäisykieltoon suhtaudutaan Etelä-Suomessa huomattavasti sallivammin kuin pohjoisessa, missä jotkut uskovat etelän pienempien perheiden johtuvan ilmansaasteista. Uskon siis, että kyselyyn vastanneiden asuin- ja kasvupaikkakunnalla on ollut merkitystä asenteita kartoitettaessa. Samoin vastaajien ikä olisi ollut hyvä ottaa huomioon yhteenvetoja tehdessä. Ymmärsin, että osa vastaajista oli syntynyt jo 50-luvulla ja osa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Tämä olisi pitänyt mielestäni huomioida paremmin etenkin fyysisestä kurittamisesta puhuttaessa. Väittäisin, että etenkin 50-60 -luvuilla on lapsia piiskattu ja tukistettu huomattavan paljon myös ei-lestadiolaisissa perheissä, lapsimäärään katsomatta.

Kirjan alkupuolella pohditaan lapsuutta suurperheessä. Väistämättä 10+ lapsisessa perheessä vanhimmat lapset kokevat lapsuuden täysin erilailla kuin nuorimmaiset. Samoin ne "keskivaiheen" lapset elävät aivan erilaisen lapsuuden, kuin ääripäihin syntyneet. Lestadiolaisuus on hyvin patriarkaalinen lahko. Useimmat isät keskittyvät palkkatyöhön ja ns. miesten töihin kotona, äidit taas ovat yksin vastuussa kaikesta lapsiin liittyvistä asioista ja perinteisistä naisten töistä. Jo lapsille saatetaan opettaa sama asenne ja saman perheen pojat saattavat päästä käsittämättömän helpolla tyttöihin verrattuna. Onneksi toisenkinlaisia perheitä on.

Ehkäisyoppi on kirjan keskeisimpiä aiheita. Kun lestadiolaisuudessa saarnataan ehkäisyn olevan syntiä ja ehdottomasti kiellettyä, eivät nuoretkaan välttämättä edes ymmärrä ehkäisyn olemassaoloa. Samoin ehkäisyn määritelmä on laaja: lasketaanko ehkäisyksi pitkä imettäminen? Edes syvän uupumuksen hetkellä monet naiset eivät suostu ottamaan vastaan lääkärin tai terveydenhoitajan tarjoamaa ehkäisyä.

Karuinta on se, että edelleen lestadiolaisuudessa annetaan ymmärtää, ettei mies muka pärjää ilman seksiä (eikä naisella oikeastaan ole mitään vastaavia tarpeita olemassakaan). Naisen tehtävä on olla miehen käytettävissä aina, riippumatta siitä haluttaako ollenkaan tai kuinka lyhyt aika on vaikkapa viimeisimmästä synnytyksestä. Tällainen asenne on loukkaavaa molempia sukupuolia kohtaan, mutta asettaa naisen ihan järkyttävän avuttomaan asemaan.

Toivon koko sydämestäni, että asenteet liikkeen sisällä alkaisivat vähitellen muuttua armollisemmiksi kaikille jäsenille. Ehkä jotain muutosta on jo tapahtunutkin? Lapsellani on monia lestadiolaisia kavereita ja tv-kielloista huolimatta heidän kodeistaan löytyy tietokoneet, tabletit, videotykit ja pelikonsolit. Jos kerran tietokoneella saa katsoa lastenohjelmia, niin onko se tv-kieltokaan enää niin jyrkkä?

Jos jotakin jäin tältä kirjalta kaipaamaan, niin niitä positiivisia kokemuksia suurperheistä. Minulla on läheinen ystävä, joka on vanhoillislestadiolainen. Hänen lapsuudenperheessään oli yli kymmenen lasta ja ystävällä itselläänkin jo yli viisi lasta. Ystäväni on avoimesti kertonut ison perheen tuomista haasteista ja ajoittaisesta väsymyksestäkin, mutta paljon enemmän saan jakaa hänen kanssaan onnellisia ajatuksia. Ehkä ystäväni edustaa vähemmistöä, mutta tämänkin näkökulman olisin halunnut kirjasta löytää.

4 kommenttia:

  1. Hyviä pointteja. Eivät ne onnelliset suurperheelliset vastaa tällaisiin kirjoituskutsuihin. Minusta on kuitenkin tärkeää tuoda niiden näkökulmaa esiin, jotka eivät oikein jaksa elää yhteisön ihanteiden mukaan mutta toisaalta eivät halua täysin sen ulkopuolellekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjavuorenpeikko, Todellakin nämäkin kokemukset ja näkemykset ansaitsevat näkyvyyttä! On vaikea kuvitellakaan, kuinka ristiriitaisia tuntemuksia vaikkapa juuri ehkäisykiellon kyseenalaistaminen voi herättää, jos muuten kokee liikkeen henkiseksi kodikseen. Ylipäätään niin tiiviistä yhteisöstä on varmasti järjettömän vaikeaa erota, olivat syyt mitkä tahansa.

      Poista
  2. Hei. Halusimme kirjassamme tuoda esille yhteisön nurjan puolen. Liikkeen omat julkaisut ovat täynnä positiivisia kokemuksia suurperheistä. Esimerkiksi Päivämiehessä (liikkeen lehti) on paljon suurperhemyönteisyyttä.

    Niille, jotka toivovat positiivisuutta, suosittelen SRK:n kirjaa Monta soutajaa. Siinä on kerrottu suurperheiden iloista ja tuodaan esille kaikki hyvät puolet.

    Me keskityimme Vuokon kanssa niihin tarinoihin, joista SRK vaikenee. :-(
    Haastateltaviksi otin kaikki halukkaat. Ei ollut helppoa löytää näinkään suurta määrää ihmisiä, jotka halusivat ja uskalsivat kertoa elämästään edes nimimerkin takaa. Aiheet ovat kipeitä ja edelleen monille tabuja.

    t. Aila R.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikku/Aila, Suuri kiitos kommentistasi!

      Tosiaan, niitä positiivisia kokemuksia on varmasti SRK:n omat julkaisut pullollaan. Jotenkin ne positiiviset kokemukset olisivat "uskottavampia" ulkopuolisen tahon julkaisemana.

      Ymmärrän kyllä, ettei yhdessä kirjassa olisi mahdollista edes käsitellä kaikkia mahdollisia liikkeen herättämiä tunteita - ei edes haastateltavien määrän ollessa suhteellisen pieni.

      Kiitos sinulle ja Vuokolle mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä kirjasta!

      Poista