Food: A Love Story

Jim Gaffigan: Food: A Love Story

Random House Audio 2014, 7h 17min

Äänikirjat ovat tänä keväänä toimineet loistavana viihdykkeenä kävelylenkeillä. Äänikirjoihin uppoutuessa en ole liiemmin ehtinyt ajatella ruokaa tai herkkuja, vaan olen nauttinut niistä kirjoista. Tumman veden päällä jälkeen halusin kuunnella jotain huomattavasti kevyempää ja koska Jim Gaffiganin Food: A Love Story oli helposti saatavilla, valitsin sen.

Virhe.

Jostain syystä käveleminen on ollut viime viikkoina todella nihkeää. Jalat ovat tuntuneet raskailta ja voimat ovat tuntuneet ehtyvän jo parin kilometrin jälkeen. Jotenkin yhdistin työlään kävelemisen äänikirjan rankkuuteen, joten oletin hipsiväni kevyesti kuin pupunen Gaffigania kuunnellessani.

Väärin.

Ehkä kävely onkin ollut vähän sujuvampaa, mutta ajatukset ovat olleet kaikkea muuta kuin terveellisempiä elämäntapoja koskevia. Jim Gaffigan rakastaa hyvin monenlaisia ruokia pihveistä donitseihin ja yht'äkkiä minullakin oli jatkuvasti nälkä. En pidä hampurilaisista, mutta tätä kuunnellessa iski pakkomielle saada grillihamppari. Söinkin yhden, vaikka eihän se järin hyvää ollut. Voin olla onnellinen siitä, ettei Suomessa (tai ainakaan tässä kaupungissa) ole kovin laajaa valikoimaa pikaruokapaikkoja, sillä muuten olisin todennäköisesti syönyt enemmän ja laaduttomammin.

Mikäli nämä henkilökohtaiset ongelmat jätetään huomiotta Food: A Love Story on viihdyttävä ylistys maistuvalle ruoalle. Ja jälkiruoille. Ja hyvin monille pikaruoille, jotka eivät ole erityisen hyviä. Ehkä "ylistys" on liian vahva sana. Enemmänkin tässä kirjassa on kyse ruoasta ylipäätään ja Gaffiganin hauskoista kommenteista aiheeseen liittyen. Gaffigan osaa nauraa itselleen, mutta ei hän turhaan säästele kanssaihmisiäänkään.

Uskon tämän kirjan toimivan parhaiten nimenomaan äänikirjana. Tässä Gaffiganin eläytyminen ja painotus sekä vitsien huipennukset korostuvat varmasti oikein. Tosin minulta kesti jonkin aikaa tottua Gaffiganin ääneen. En tiedä miksi, mutta alkuun hän kuulosti äärettömän kyllästyneeltä, ylimieliseltä ja honottavalta. Sitten asia muuttui tai minä totuin siihen.

Vaikka Food: A Love Story viskoikin kiivaasti kapuloita terveellisemmän elämäni rattaisiin, tykkäsin kirjasta kovasti. Nauroin ääneen ja kertasin parhaita vitsejä pekonista ja siipikarjasta kaikille potentiaalisille kuuntelijoille. Heitäkin nauratti, vaikka olen maailman surkein vitsinkertoja. :)

Tynkätyiset

Roald Dahl: Tynkätyiset

(The Minpins, 1991)

Art House 2015, 48s.

Kuvitus: Patrick Benson

Suom. Päivi Heinonen

Roald Dahlin Tynkätyiset valikoitui iltasaduksi minun päätöksestäni. Lapsia ei kiinnostanut yhtään tarina jostain pojasta ja puissa asuvista pikku-ukoista. En kuitenkaan antanut äänekkäiden vastalauseiden häiritä, vaan aloin lukea. Eikä kuulkaa mennyt montaa sivua, kun lapset olivat jo pelkkänä korvana ja kaikki ulinat tarinan tylsyydestä loppuivat.

Villellä on tylsää. Hän haluaisi kovasti mennä läheiseen metsään tutkimusmatkalle, mutta äiti on sen ehdottomasti kieltänyt lukemattomat kerrat. Tänään tylsyys on kuitenkin sietämätön ja Ville karkaa ikkunasta Turmiometsään, uskomatta lainkaan äitinsä tarinoita siellä asuvista verenhimoisista pedoista. Äiti on kuitenkin puhunut totta: metsään on kadonnut lukuisia ihmisiä ja siellä tosiaan hallitsee Sylkijä, kuumia savupilviä sieraimistaan sylkevä hirviö. Ville ei ehdi metsässä pitkällekään, kun tuo peto on jo hänen perässään. Ville kiipeää turvaan suureen puuhun, joka kuhisee tynkätyisiä, pieniä ihmisen kaltaisia ystävällisiä olioita. Hetken näyttää siltä ettei Ville voi koskaan palata kotiinsa, mutta neuvokas poika tekee uhkarohkean suunnitelman hirviön tuhoamiseksi.

Luimme Tynkätyiset alusta loppuun samana iltana, vaikka iltasatutuokio venyikin pitkänlaiseksi. Kolmesta lapsesta kaksi kuunteli koko sadun keskittyneesti loppuun asti, keskimmäinen nukahti kesken kaiken. Tarina on alkuun hyvin jännittävä ja pelottavakin, mutta pian käy selväksi että hyvin tässä tulee käymään. Ville ei vaikuta erityisen nokkelalta lapselta, vaan ihan tavalliselta, mikä tekee samastumisesta häneen helppoa.

Lasten mielestä Tynkätyiset oli tosi hyvä. Kuvistakin he pitivät. Minulle tämä ei edustanut Dahlia parhaimmillaan, vaan osoittautui vähän turhankin perinteiseksi saduksi. Rakastan Dahlin huumoria ja vinksahtaneita henkilöhahmoja, joita Tynkätyisissä ei kuitenkaan ollut. Patrick Bensonin kuvitus on sievää ja etenkin koko aukeaman kokoiset kuvat ilmentävät tarinan tunnelmaa mitä parhaiten. Silti huomaan nitovani Dahlin niin tiukasti Quentin Blakeen, että mieluummin olisin lukenut Blaken kuvittaman version.

Tynkätyiset on jännittävä seikkailu perinteisten satujen ystäville sekä kaikille heille, jotka pitävät silmänsä auki epätavallisille asioille.

Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

(The Undertaking, 2013)

Atena 2015, 330s.

Suom. Heli Naski

Toinen maailmansota on aiheena sellainen, että monia se jo puuduttaa. En usko kenenkään väheksyvän sodan kauheuksia, mutta kieltämättä kun kuulee jälleen yhdestä toisen maailmansodan vuosiin sijoittuvasta tarinasta, tuntuu helposti siltä että olisihan niitä aiheita muitakin. Sopimus alkoi kuitenkin kiinnostaa, kun minulle selvisi, että tämän kirjan keskiössä ovat saksalaiset. Tuntui tärkeältä luoda (edes fiktiivinen) katsaus saksalaisten koti- ja sotarintamille.

Peter ja Katharina avioituvat 1500 kilometrin päässä toisistaan. He eivät ole koskaan edes tavanneet, mutta ovat monien muiden lailla päättäneet solmia molempia osapuolia hyödyttävän liiton. Avioitumisen myötä Peter saa syvästi kaipaamansa kotiloman ja mikäli hän myöhemmin menehtyisi rintamalla, Katharinalla olisi oikeus leskeneläkkeeseen. Pari ei rakastu toisiinsa ensisilmäyksellä, mutta Peterin palatessa rintamalle tunteet ovat jo syttyneet suureen liekkiin. Katharinan olot kotirintamalla ovat siedettävät, suurelta osin hänen isänsä hyvien suhteiden vuoksi. Puolue pitää huolta omistaan ja ystävälliset välit silmäätekeviin tuovat paljon helpotuksia arkeen, mutta todellisen hädän hetkellä apua ei hännystelijöille riitä. Peter joukkoineen päätyy Stalingradiin, joka jää venäläisten piirittämäksi. Yhteys Peteriin katkeaa, eikä Katharina voi olla varma onko hän vaimo vai leski.

Magee kuljettaa tarinaa pääasiassa dialogeilla. Mitään maisemakuvauksia tai pitkiä päänsisäisiä mietelmiä ei tekstistä löydy. Minä koen dialogin lukemisen vaivattomaksi ja Sopimuksen lukeminen olikin joutuisaa. Sen paremmin Peter kuin Katharinakaan eivät aluksi tuntuneet läheisiltä tai edes miellyttäviltä ihmisiltä. Peter kulkee Katharinan isän mukana hätistämässä juutalaisperheitä pois kodeistaan ja osallistuu vainoon ilman tunnontuskia. Myöskään Kathariinaa asetelma ei häiritse, etenkään siinä vaiheessa kun hänen perheensä pääsee muuttamaan suurempaan ja hienompaan asuntoon. Vähitellen, olosuhteiden kovetessa, Peteriä ja Katharinaa alkoi kuitenkin tulla sääli. Yhden itkunkin tirautin ja loppua kohti aloin jo toivoa päähenkilöille edes jotain hyvää tapahtuvaksi.

Sopimus on varsin vähäeleinen, mutta hätkähdyttävä teos. Se pakottaa ajattelemaan vähemmän mustavalkoisesti, näkemään vaihtoehtojen vähyyden. Missään nimessä kirja ei väheksy natsien tekemisiä tai siloittele niitä, mutta on tärkeää ymmärtää tavallisten saksalaisten vaikea asema silloisessa tilanteessa.

Vakuuttava kirja.

Risto Räppääjä ja villi kone

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja villi kone

Tammi 2006, 112s.

Kuvitus: Aino Havukainen & Sami Toivonen

Kyllä on kuulkaa työlästä löytää iltasaduksi sellaista luettavaa, joka miellyttää sekä eskarilaista että tokaluokkalaista. Eskarilainen ei haluaisi kuunnella Harry Pottereita, koska niissä on jo aika hurja meno. Tokaluokkalainen taas ei haluaisi iltasaduksi mitään "ihan nynnyä" tai "pikkusten kirjaa". Meillä on kyllä paljon kirjoja, mutta tämmöisiä lapsellisten ja hurjien välimaastoon sujahtavia hyvin vähän.

Onneksi meiltä löytyi sentään yksi Risto Räppääjä, jonka vanhin lapsi sai viime syntymäpäivänä kummeiltaan. Meillä on katsottu kolme ensimmäistä Risto Räppääjä elokuvaa moneen kertaan, mutta jostain syystä yhtäkään kirja emme ole lukeneet. Nyt luimme.

Risto Räppääjä on saanut vapun aikaan syntymäpäivälahjaksi tietokoneen. Sen jälkeen Risto on viihtynyt tiiviisti omassa huoneessaan, Rauhan ymmärryksen mukaan runoilemassa. Nelliä tympii, kun Ristosta ei ole enää kaveriksi uimarannalle tai tekemään ylipäätään mitään, vaan kaikki aika kuluu koneen ääressä. Lopulta Rauha ja alakerran Lennart puuttuvat Riston tietokoneen käyttöön ja muutamien odottamattomien vastoinkäymisten jälkeen kaikki päättyy onnellisesti.

Tarina käynnistyi todella hitaasti. Kahden illan jälkeen eskarilainenkin totesi, että "tää on kyllä vähän tylsä". Onneksi tarina sai vähän vauhtia ja huumoriakin alkoi pilkahdella. Koheltaminen ja sählääminen olivat kaukana uskottavasta toiminnasta, mutta sentään se viihdytti enemmän kuin alun liioiteltu koneriippuvuus. Tiukkapipoisesti ajatellen tietokone ja pelaaminen näyttäytyy tässä tarinassa tarpeettoman pahana, aivotoiminnan automaattisesti lakkauttavana paholaisen keksintönä. Kaikkein hauskinta kirjassa olikin ehdottomasti Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvitus.

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Otava 2015, 109s. 

Kuvitus: Jenna Kunnas

Haluaisin oikeastaan blogata Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjasta mainitsematta ollenkaan tekijöiden isää, Mauri Kunnasta. Olen nimittäin varma siitä, että tämä seikka saattaa vaikuttaa joidenkin potentiaalisten lukijoiden ennakkoasenteeseen. Tiedättehän ne nyrpistelijät, jotka aina muistavat tuhahtaa kuinka piiri pieni pyörii ja joku ratsastaa sen-ja-sen maineella, eikä oikeasti ole ansainnut saamaansa menestystä/mainetta/huomiota/paikkaa jonossa. Ihan turhia ovat moiset mollaukset!

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi seisoo omilla jaloillaan tukevasti kuin sohva. Se ei tarvitse tuekseen menestyneen vanhemman teoksia eikä sitä kannata turhaan yrittää verrata Mauri Kunnaksen kirjoihin (joista pidän kovasti).

Kaheli sakki asustaa Majatalo Perätuulessa, josta puuttuu kokonaan julkisivu. Majatalo on nimittäin nukkekoti, jonka vaihteleva asukaskunta on vakiintunut varsin sekalaiseksi porukaksi. Talon jakavat eläköitynyt Majuri, tiheästi rupsutteleva vanha Bertta, äreä Heikki Nieminen urheiluhullun vaimonsa Kerttulin kera, Hemppa-norsu, taidoiltaan kyseenalainen runoilija Hugo sekä possukaksoset Pipana ja Papu. Kauhujen kaappi -seikkailu alkaa Majurin kohtalokkaasta unesta, joka selvästi enteilee jotakin karmaisevan hirvittävää tapahtuvaksi. Ja kyllä kuulkaa tapahtuukin: Hugo tipahtaa nukkekodista huoneen puolelle, mikä on kuolemanvaarallista. Asukkaat pistävät pystyyn pelastuspartion, joka suorittaa pelastusoperaation lähes täydellisesti: Hugo pääsee turvallisesti takaisin nukkekotiin, mutta jotenkin possukaksoset katoavat siinä hötäkässä. On uuden pelastusretken aika ja kaikki muistavat aivan liian hyvin kadonneen Voimamiehen tapauksen.

Kylläpä tätä olikin nautinnollista lukea. Harry Pottereiden tuskallisen pitkien lukujen jälkeen oli virkistävää lukea ääneen lyhyt luku toisensa perään. Ihastuin hirveästi nukkekoti-ideaan ja etenkin sen värikkäisiin asukkaisiin. Huumori on paitsi pierupainotteista myös runsasta ja välillä ihanan päätöntä. Hugon yksikätisyyteenkin liittyi hulvaton oheistarina, jossa kerrottiin miksi hänen puuttuva kätensä, Giorgio, päätti karata.

Tarina on hauska ja vauhdikas. Perätuulen porukan koheltaminen nauratti niin äitiä kuin lapsiakin. Kuvitus on sekin aivan mainio. Musta-keltainen väritys toimii loistavasti ja ilmeikkäiden asukkaiden persoonallisuudet näkyvät hyvin päällepäin. Kirjoitusvirheitä en huomannut, paitsi siinä kohdassa, jossa Voimamiehestä oli tullut Voimies. Enemmän hämmennystä aiheutti Pirpanan hetkellinen muuttuminen Kirpuksi, joka on kenties ollut alkuperäinen nimivaihtoehto, sillä kirjakerhon lehdessäkin possukaksosiin viitattiin Papuna ja Kirppuna.

Jostakin olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi Kaheli sakki -sarjan aloitusosa. Ainakaan kirjan kansiteksteissä ei vihjaista sanallakaan siihen suuntaan, mutta toivon todella että jatkoa olisi tulossa. Ihana, naurettavan pöhkö kirja!

Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)

Tammi 2002 (10. painos), 456s.

Suom. Jaana Kapari

Illat ovat edelleen kuluneet Harry Potterin parissa. Azkabanin vankia luettiin noin kuukausi ja suoraan sanoen minua hirvittää jäljellä olevien kirjojen pituus. Mutta luettavahan nekin on, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä saan kuitenkin suostuteltua lapset kuuntelemaan edes yhden kirjan verran jotain muuta välillä.

Harry Potter ja Azkabanin vanki on vauhdikkaampi kuin kumpikaan edellisistä osista. Heti kirjan alussa riittää jännitettävää, kun Harrylta menee hermot Dursleyn perheen kanssa ja hän tulee taikoneeksi Marge-tädin ihmisilmapalloksi. Kumma kyllä taikaministeriö ei rankaisekaan Harrya koulun ulkopuolella tekemästä taiasta, vaan tarjoaa hänelle huoneen Vuotavasta noidankattilasta koulun alkuun asti. Sekä jästi- että velhomaailmassa pelätään vaarallista vankikarkuria, Sirius Mustaa, joka kaikesta päätellen yrittää päästä käsiksi Harryyn, pahoin aikein tietenkin. Koulussa Harrylla riittää tekemistä huispauksen parissa ja Hermione opiskelee aiempaakin ahneemmin. Hagrid on palkattu opettajaksi, mutta Malfoy onnistuu aiheuttamaan välikohtauksen, joka on koitua uljaan hevoskotkan kohtaloksi. Suojautumista pimeyden voimilta opettaa jälleen uusi opettaja, Lupin, joka paljastuu ihmissudeksi. Totuuksia paljastuu niin Ronin lemmikkirotasta kuin Sirius Mustastakin.

Harry Potter ja Azkabanin vanki oli siinä mielessä piristävä poikkeus tällä uusintalukukierroksella, että se ei tuottanut pettymystä. Itse asiassa pidin siitä nyt enemmän kuin aiemmin. Aikaisemmin olen lukenut etenkin huispauskohtaukset hampaita kirskutellen ja pitkästyneenä, mutta lasten eläytyminen pelin käänteisiin sai minutkin innostumaan. Pottereiden lukeminen ääneen ei ole mikään helpoin homma. Luvut ovat pitkiä kerralla luettavaksi ja välillä virkkeillekin kertyy haastavasti mittaa.

Azkabanin vanki nousi tämän lukukerran myötä Potter-suosikikseni. Jännä nähdä, tuntuvatko loppupään (mielestäni ylipitkät) kirjat aiempaa paremmilta, jos ne lukee lasten reaktioilla höystettynä.

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Tammen äänikirja 2013, 8h 30min.

Lukija: Peter Franzén

Peter Franzénin fiktiivinen, mutta osin omiin kokemuksiin perustuva romaani, Tumman veden päällä, on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Se sattui olemaan kirjastoauton äänikirjahyllyn ainoa kiinnostava teos, joten teoksen valikoituminen lenkkiseuraksi Linnunrata-trilogian jälkeen oli nopeasti päätetty.

Kertojana tarinassa on pian koulun aloittava Pete. Hänen perheeseensä kuuluu äiti, isä ja pikkusisko Suvi. Petellä on kavereita, joiden kanssa voi tehdä niitä tavallisia juttuja: leikkiä ja joskus tapellakin. Mummu ja pappa asuvat lähellä ja heidän luotaan löytyy turvapaikka silloin, kun asiat kotona eivät suju. Joskus isä muuttuu: haisee pistävälle, haastaa riitaa ja haukkuu äitiä, lyö ja uhkailee aseella. Pete oppii olemaan niissä tilanteissa mahdollisimman huomaamaton ja pukemaan ulkovaatteet nopeasti päälle.

Tiesin, ettei Tumman veden päällä ole mikään kepeä kirja. Tarina on kuitenkin sellainen, että lähes koko ajan kurkkua kuristaa ja sydämeen sattuu. Lapsinäkökulma tekee kaikesta vielä raaemman ja karumman. Toki Peten elämään mahtuu valoisampiakin hetkiä, myös isän kanssa, mutta perussävy on painostava.

Tämän äänikirjan kuunteleminen ei sujunut aivan suunnitellusti. Kuuntelen äänikirjoja mp3-soittimesta ja kirjan siirtäminen laitteelle kauniisti ilmaistuna epäonnistui. Ensimmäisen levyn sisältö toimi moitteettomasti. Seuraavan levyn kohdalla vähän ihmettelin aikahyppyä, kun hetki sitten rintaa syönyt pikkusisko puhua pajatti minkä ehti. En antanut asian häiritä, koska onhan näitä siirtymiä nähty ennenkin. Mutta kyseinen levy loppui ilmoitukseen "jatkuu levyllä kuusi" ja niin olin sujuvasti kuunnellut kirjasta levyt yksi ja viisi… Eipä siinä auttanut muu kuin kopioida koko kirja uudelleen tietokoneelle, nimetä kaikki raidat uudestaan ja siirtää taas soittimeen. No, ainakin onnistuin kuuntelemaan loput kirjasta oikeassa järjestyksessä.

Kaikesta tästä teknisestä sähläämisestä huolimatta Tumman veden päällä ravisutti isosti. Välillä teki mieli lopettaa kuunteleminen, sillä minua pelotti niin paljon Peten, äidin ja siskon puolesta. Huomasin senkin, että piinaavimmissa kohdissa kävelyvauhtini hiipui lähes olemattomiin eikä itku todellakaan ollut kaukana.

Tumman veden päällä on todella väkevä teos, joka toimii äänikirjana erittäin hyvin. Tavallaan haluaisin nähdä kirjaan perustuvan elokuvankin, mutta ehkä "tyydyn" tähän kuuntelukokemukseen ja jatkan joskus myöhemmin jatko-osalla, Samoilla silmillä.

Herääminen

Stephen King: Herääminen

(Revival, 2014)

Tammi 2015, 367s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Tiedän olevani Stephen Kingin suhteen yhtä puolueeton kuin MM-jääkiekkoa katsoessani. Käytännössä King voisi kirjoittaa vaikka Fifty Shades -fanifiktiota ja minä (todennäköisesti) pitäisin siitäkin.

Lykkäsin Heräämisen lukemista kahdesta syystä. Luin sen alkuperäiskielisenä joulukuussa, joten halusin tarinaan hiukan etäisyyttä. Lisäksi mies luki tätä niin pitkään ja hartaasti, että jouduin lopulta odottamaan vuoroani.

Jamie Mortonin ja pastori Charles Jacobsin tiet kohtaavat ensimmäisen kerran pienessä uusienglantilaisessa kaupungissa, josta Jacobs on saanut ensimmäisen pappisvirkansa. Jacobsilla, hänen kauniilla vaimollaan ja pienellä pojallaan on seurakuntaan virkistävä vaikutus, mutta hyvin pian idylli särkyy rytisten. Jacobs ja Jamie joutuvat hyvästelemään toisensa, mutta vuosia myöhemmin he kohtaavat jälleen. Olosuhteet ovat aivan erilaiset, mutta muuttuneita ovat miehetkin.

Heräämisessä käsitellään uskontoa, ikääntymistä, pakkomielteitä ja sitä ikuisuuskysymystä, mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa. Voisi luulla, että toinen lukukerta latistaisi tarinaa, kun suoranaisia yllätyksiä ei ole odotettavissa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Herääminen onnistui kuitenkin olemaan Revivalia parempi lukukokemus. Tällä kertaa tarinan suvantokohdat eivät tuntuneet yhtä pitkiltä, vaan juonenkäänteet seurasivat toisiaan sopivan tiiviissä tahdissa. Edelleen nautin Kingin kerronnasta erityisen paljon noissa rauhallisemmissa vaiheissa. Niissä sanat pääsevät tapahtumia suurempaan rooliin ja lukijalle jää tavallaan enemmän tilaa tehdä omia tulkintojaan vaikkapa henkilökemioiden ja tunnelmien suhteen.

Paljon kirjan koukuttavuudesta kertonee se, että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan (= kuukausiin) jätin kotityöt odottamaan ja vietin sateisen päivän pääasiassa sohvalla, lukien yli puolet kirjasta. Kingin huomiot ajan kulumisesta ja ikääntymisestä ovat mielestäni osuvia ja lohduttavia. Tunnetasolla Herääminen tekikin suuremman vaikutuksen kuin vastikään lukemani Elina Hirvosen Kun aika loppuu.

On ihanaa, kun on olemassa kirjailijoita joiden kirjoilla on ikään kuin tyytyväisyystakuu. Voin luottaa siihen, että keskinkertaisimmillaankin Kingin teokset tarjoavat vähintään hyvän lukukokemuksen.

Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä

Marika Kiviharju & Ilkka Pernu: Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä

Minerva 2015, 119s.

Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä on syntynyt jatkona valokuvaaja Marika Kiviharjun "We Want You - Naked!" -valokuvanäyttelylle. Kirjassa esitellään Ilkka Pernun sanoin ja Marika Kiviharjun ottamin kuvin 25 viihde- ja kulttuurihenkilöä.

Kiinnostuin tästä kirjasta ensisijaisesti sen alaotsikon vuoksi: "Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä" on aika iso lupaus. Toki tunnettuus on varsin venyvä käsite. Joku voi tunnistaa vaikka kaikki Big Brother -kilpailijat ja missiehdokkaat, kun taas jollekin toiselle nuo nimet tai kasvot eivät sano yhtään mitään. Toiset ovat nousseet julkisuuteen työnsä ansiosta, jotkut taas ansioista joita kukaan ei tunnu suuremmin muistavan. Ajattelin kuitenkin, että olisi mielenkiintoista lukea julkkisten lööppientakaisesta persoonasta, siitä arkisemmasta, josta ei ole tehtailtu raflaavia otsikoita.

Jörn Donner

Kiviharjun kuvat ovat ammattitaitoisia ja kauniita. Etenkin miehistä otetuista kuvista useimmista oikein huokuu aitous ja vilpittömyys. Minuun tekivätkin suurimman vaikutuksen ne kuvat, joissa ei poseerata ja keimailla kameralle. Niissä, kuten yllä olevassa Jörn Donnerin kuvassa, persoonallisuus ei peity harjoitellun kekkuloinnin taakse, vaan antaa katsojan (tai lukijan, en tiedä kummasta pitäisi puhua) todella nähdä sitä pintaa syvemmälle.

Teemu Hirvilammi

Teoksessa painopiste on valokuvissa. Tekstiosuudet ovat lyhyitä ja odotin niiden olevan sisällöltään syvällisempiä ja - no, päästävän lukijan tutustumaan siihen ei-julkkis-persoonaan. Alaston totuus ei täysin lunastanut alaotsikkonsa lupausta, mutta se on kuitenkin tyylikkäästi toteutettu ja esittelee mielenkiintoisen otoksen suomalaisia julkisuuden henkilöitä.

Mekkotehdas aikuisille

Kirsi Etula, Sunna Valkeapää-Ikola: Mekkotehdas aikuisille

WSOY 2015, 136s.

Valokuvat: Krista Keltanen

Käytin nuorempana (lukioikäisestä lähtien) paljon hameita. Muistan vieläkin, kuinka kummalliselta tuntuivat ne ensimmäiset kerrat olla koulussa hameessa kaikkien niiden farkkujen keskellä. Mutta nopeasti totuin, eikä kukaan ainakaan mitään negatiivista sanonut. Sittemmin hameet kuitenkin jäivät, kunnes viime talvena iski ihan mahdoton mekkokuume.

Löysin kaupan poistorekistä trikoomekon, joka ei ole kauhean nätti, mutta juuri niin mukava päällä kuin kuvittelinkin. Suunnittelin ompelevani itse toisen samalla kaavalla, mutta kankaatpa olivatkin niin hintavia, etten raaskinut ottaa epäonnistumisen riskiä. Kaavojen piirtäminen valmiista vaatteesta ei todellakaan kuulu vahvuuksiini, joten seuraavaksi haalin kirjastosta vinon pinon käsityökirjoja, joiden avulla aioin onnistua. Mutta hah, eipä niistä juurikaan apua ollut! Kaikki löytämäni kirjat, joissa oli mieleisiäni mekkoja, olivat ulkomaisia ja vaatekoot ihan kummallisia. Kaikkein eniten ärsytystä aiheuttivat japanilaiset kirjat, joissa kyllä oli kokoja XS:stä XL:ään, mutta joissa sen suurimmankin koon vyötärönympärys oli noin 78cm. Jäin siis ilman mekkoa ja kaihoisana odottamaan ohjeita isommillekin mitoille.

Mekkotehdas aikuisille on juuri sellainen kirja, jota talvella etsin. Tästä löytyy 14 erilaista mekkoa aikuisille ja yksi lapselle. Mekkoja on moneen lähtöön ja kaikille vartalotyypeille, vieläpä niin että oikeastaan kaikki mekot sopivat ihan minkä kokoiselle tahansa. Kokoja onkin paljon, 34-46, ja näiden mitoitukset vastaavat hyvin suomalaisia muotoja. Kankaan materiaalia ja/tai kuosia vaihtamalla mekon tyyli muuttuu tietenkin vielä vaikka kuinka moneksi. Useista mekoista on lisäksi pari erilaista toteutusta, joten uskaltaisin väittää tästä löytyvän jokaiselle mekkoa kaipaavalle mieluinen malli.

Krista Keltasen ottamat valokuvat ovat todella kauniita ja tunnelmallisia. Minä ihastuin jo kannen kuvan perusteella Aino-malliin, joka tuolla pallokuvioisella kankaalla on ihanan 60-lukuinen.

Aino on myös yksi kirjan yksinkertaisimmista malleista, joten sen kaavalla ompelin itselleni ensimmäisen uuden mekon. Jätin taskut ja vuorin pois, joten hommahan oli ainakin periaatteessa helppo. Ompeluohjeet ovat selkeät ja sopivan pikkutarkat tällaiselle vähän epävarmalle ompelijalle. Selkeistä ohjeista huolimatta onnistuin ompelemaan toisen hihoista paikoilleen nurja puoli päällepäin ja senhän huomasin luonnollisesti vasta säntillisesti saumavarat huoliteltuani. Teen vastaavia sähläämiskämmejä aina ommellessani, vaikka muka yritän olla tosi huolellinen… No, pienen purkutuokion jälkeen jatkoin vähän keskittyneemmin ja lopulta sain sujauttaa ylleni uuden kesäisen mekon. 

Jos ei ota huomioon sitä, että mekko saa minut näyttämään hyvin pönäkältä ja sitä, että piilovetoketju ei ole aivan piilossa (koska mummun vanhassa ompelukoneessa ei ole piilovetoketju-paininjalkaa), on lopputulos ihan onnistunut. Ehkä joudun ompelemaan vielä jonkinlaisen vyön, että pahin raskausmahaefekti katoaisi.

Seuraavaksi ajattelin uskaltautua ompelemaan tällaisen Ruut-mekon, joka näyttää suloisen kesäiseltä ja kevyeltä. Lisäksi vetoketjuton Ruut on vielä yksinkertaisempi ommeltava kuin Aino, joten uskon onnistuvani.

Mekkotehdas aikuisille on innostava ja ihana kirja. Kuten jo totesin, kirjan mekkotarjonta on niin laaja, että ihan varmasti malleista ainakin yksi (tai viisi) miellyttää. Pönötyskuvien puute todistaa sen, että mekko sopii todella hyvin ihan tavalliseen arkipukeutumiseen vähintään yhtä hyvin kuin juhliinkin.

Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä

(Friend of My Youth, 1990)

Tammi 2015, 32s.

Suom. Kristiina Rikman

Olen mykistynyt.
Luin eilen illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä, joka teki todella suuren vaikutuksen. Kirjan kaikki kymmenen novellia ovat ällistyttävän tarkkanäköisiä, häkellyttäviä, viiltäviä. En ole hetkeen nauttinut lukemisesta näin paljon. Näihin novelleihin on mahdotonta olla uppoutumatta, sama miten paljon kaikki kolme lasta yrittäisi häiritä äidin lukuhetkeä.

Suosikikseni nousi niminovelli Nuoruudenystävä. Tarinankertojana on nainen, jonka äiti työskenteli nuorena jonkin aikaa opettajana pienessä kyläkoulussa. Tuon ajan hän asui cameronilaista uskoa harjoittavien sisarusten, Floran ja Ellien luona, joiden mailla koulukin sijaitsi. Floran ja Ellien väleissä on jotakin erikoista, joka paljastuu asteittain. Minusta tarina on kaikkine solmuineen ja käänteineen täydellinen, vaikka tarinan kaikki taustat eivät selkenekään.

Näissä novelleissa ei yritetä johtaa lukijaa harhaan, mutta silti moni tarina keikahtaa lopussa yllättävään suuntaan ja kaikki näyttäytyy uudessa valossa tyystin erilaiselta. Monta kertaa novellin alussa luulin lukevani henkilön A tarinaa, mutta pääroolissa olikin lopulta joku toinen. Munron henkilöt eivät ole välttämättä silmiinpistävän erikoisia, mutta tavallisuuden alta paljastuu mitä omituisimpia asioita.

Tämä oli vasta toinen Munrolta lukemani kirja, mutta olen jo aivan myyty. Rakastan Munron tapaa kertoa tarinoita, eikä Rikmanin suomennoksissakaan ole mitään mukisemista.

Munroa on helppo suositella laadukkaan tarinoinnin ja novellien ystäville. Myös novelleja kaihtavien toivoisin hänen tuotantoonsa tutustuvan, sillä Munro todella hallitsee tämän lajin.

Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

(Grave Surprise, 2006)

Gummerus 2015, 279s.

Suom. Sari Kumpulainen

Charlaine Harrisin kirjat ovat olleet minulle kepeää ja helppoa luettavaa, joten ajattelin tämän tuoreen Harper Connelly -kirjan olevan lempeä paluu aktiivisemman lukemisen pariin.

Yllätyksiä haudan takaa on sarjan toinen osa. Harper on saanut kutsun Memphisiin antropologian professorilta, joka palaa halusta todistaa Harperin kykyjen olevan silkkaa puppua. Ikivanhalla hautausmaalla Harper onnistuu kuitenkin todistamaan kykynsä ja löytää siinä sivussa murhatun pikkutytön, joka on haudattu yhteen vanhoista haudoista. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös tässä virkavalta epäilee Harperin ja tämän velipuolen, Tolliverin, sotkeutuneen asiaan. Syyttömyytensä todistaakseen sisarukset aloittavat omat tutkimuksensa.

En alunperinkään odottanut tältä kirjalta mitään kovin monimutkaista juonta tai erityistä jännitystä, mutta silti vähän petyin. Harperin kykyjen alkuperä (= salamanisku) ja lapsuusvuosien vaikeat kotiolot toistetaan häkellyttävän moneen kertaan, etenkin kirjan pituuden huomioon ottaen. Sinänsä mielenkiintoinen juoni on ilmeisesti ollut liian selkeä ja sitä on yritetty monimutkaistaa täysin epäoleellisilla "käänteillä". Harper kohtaa muun muassa selvänäkijän, joka kehottaa häntä pysymään totuudessa. Samana iltana Harper ja Tolliver löytävät tuoreen ruumiin, mutta valehtelevat seuraavana päivänä poliiseille ihan kaikesta. Voisi kuvitella, että valheella on lyhyet jäljet ja niin edelleen, mutta mitä vielä! Harper ja Tolliver eivät meinaakaan jäädä kiinni ja lopulta murhatun tytön tarina selviää lähes masentavan helposti ja nopeasti.

No, vaikka tarina olikin vähän kökkö, lukeminen oli silti helppoa ja nopeahkoa. Ehdin jo ärsyyntyä Harperin tunnemyllerryksestäkin kirjan loppupuolella, sillä kuvittelin sellaisen olevan vuorossa vasta paljon myöhemmin. Näköjään tämä sarja onkin vain neljän kirjan mittainen, joten kriisi iskikin sopivaan aikaan.

Yllätyksiä haudan takaa on ihan mukavaa viihdykettä ja rentoa luettavaa sellaiseen hetkeen, kun ei oikein jaksa keskittyä mihinkään keskittymistä vaativaan.

Viisiosainen Linnunrata-trilogia

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy (Stephen Fry) 5h 51min

The Restaurant at the End of the Universe (Martin Freeman) 5h 50min

Life, the Universe and Everything (Martin Freeman) 5h 47min

So Long, and Thanks for All the Fish (Martin Freeman) 4h 41min

Mostly Harmless (Martin Freeman) 6h 37min

Vaikka lukeminen on ollut viime aikoina hyvin nihkeää, olen kuitenkin käynyt kävelylenkeillä äänikirjat seuranani. Täytyy sanoa, että vaikka olen Douglas Adamsin Linnunrata-trilogian lukenut aiemminkin (ainakin ensimmäisen osan useammankin kerran), kokonaisuus onnistui yllättämään. Enimmäkseen yllätykset olivat iloisia.

Totean heti alkuun, että en muista enää kuin murto-osan siitä kaikesta, mitä kuunnellessani suunnittelin bloggauksessa mainitsevani. Olisi tosiaan ollut järkevää kirjoittaa tätä pikkuhiljaa, eikä tarttua toimeen vasta koko sarjan kuunneltuani. Joitakin juonipaljastuksentapaisia saatan möläyttää, joten varoitettakoon sellaisestakin jo tässä vaiheessa.

Tarina alkaa tavallisena päivänä Länsi-Englannissa. Arthur Dent on juuri herännyt ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän tajuaa hämmästyä talonsa ulkopuolelle kerääntyneitä puskutraktoreita. Hänelle ei oltu kerrottu, että hänen talonsa täytyy tuhota koska saman paikan halki aiotaan rakentaa ohikulkutie. Yllättävää kyllä, kodin tuhoaminen ei ole Arthurin murheista suurin. On nimittäin niin, että Linnunradan kehitysalueiden parannussuunnitelman mukaisesti aurinkokuntamme halki rakennettavan hyperavaruuspikareitin tieltä täytyy hävittää muutama planeetta ja Maa on yksi niistä. Arthurin paras ystävä, Ford Prefect, sattuu olemaan avaruusolio ja hän onnistuu liftaamaan Arthurin kanssa ohikulkevaan avaruusalukseen juuri ennen räjähdystä. Ja siitä seikkailut vasta alkavat.

Ensimmäisen osan, Linnunradan käsikirja liftareille, minulle luki luottobrittini Stephen Fry. Homma toimi loistavasti ja ehkä tuttu lukija auttoi keskittymään itse tarinaan, joka oli huomattavasti hauskempi kuin muistelin. Seurasin muuten äänikirjan etenemistä paperikirjasta ja luulenpa osan tarinan hauskuudesta kadonneen käännöksen myötä. Etenkin hahmojen nimet ovat alkuperäiskielellä hyvin paljon hauskempia kuin suomennettuna. (Muistiinpanojen puutteen vuoksi esimerkkejä ei ole saatavilla.)

Neljän muun osan lukijana toimi Martin Freeman, jonka ääninäyttelijänlahjat eivät Frylle kalvenneet. Ainoastaan masentuneena robottina Fry oli hitusen uskottavampi.

Arthurin ja Fordin avaruusmatkailu seuraa hyvin pitkälti kaavaa onnistunut liftaus - lähestyvä, väistämättömältä näyttävä tuho - odottamaton käänne ja sama uudestaan. Matkustaminen ajassa ja avaruudessa ei olisi helppoa normaaleissakaan oloissa, mutta Arthurin ja Fordin poukkoilu aiheuttaa jatkuvasti erikoisia yllätyksiä.

Maailmanlopun ravintolassa hykertelin innoissani kielellä leikittelylle. Ravintola tosiaan sijaitsee nimensä mukaisesti maailmanlopun laidalla ja onnistunut ilta päättyy aina käänteiseen alkuräjähdykseen. Näin ollen aika kulkee siellä ikään kuin luupilla ja tapahtumista siellä, tai siihen liittyen (kuten aikamatkailussa ylipäätään), pitäisi puhua semikonditionaalisessa futuurissa:

"You can arrive (mayan arrivan on-when) for any sitting you like without prior (late fore-when) reservation because you can book retrospectively, as it were, when you return to your own time. (You can have on-book haventa fore when presooning returningwenta retrohome.)"

Kolmannen kirjan alussa Arthur ja Ford ovat ajautuneet erilleen jo vuosia aiemmin ja Arthur asuu luolassa, esihistoriallisessa Islingtonissa. Miesten tiet kuitenkin kohtaavat jälleen ja edessä on uusi seikkailu: Maahan kaksi vuotta ennen tulevaa tuhoa.

'The Guide says that there is an art to flying,' said Ford, 'or rather a knack. The knack lies in learning how to throw yourself at the ground and miss.'

Neljännessä kirjassa Arthur on jälleen Maassa, tällä kertaa ajassa hiukan sen jälkeen, kun planeetta tuhottiin. Tilanne on uskomaton monella tapaa, mutta Arthur nauttii paluusta entiseen. Sattumalta hän tutustuu Fenchurchiin, nuoreen naiseen, jolla ainoana ihmisenä näyttäisi olevan sama kyky kuin Arthurillakin nykyisin.

Nämä neljä ensimmäistä osaa olivat äärimmäisen riemastuttavaa kuunneltavaa. Uppouduin tarinaan täysin ja nauraa hekotin kilometritolkulla. Douglas Adamsin mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja ja näennäisen sekavista aineksista hän onnistui kokoamaan yllättävän hyvin koossa pysyviä kokonaisuuksia. Toki sarjassa on Arthurin ja Fordin lisäksi muitakin keskeisiä henkilöitä, kuten Zaphod Beeblebrox (Linnunradan keisarillisen hallituksen presidentti), Trillian (ihminen, joka lähti Zaphodin matkaan eräistä bileistä) ja Marvin (äärimmäisen depressiivinen robotti).

Viidennen osan alkaessa olin jo valmiiksi haikealla mielellä loistavan trilogian lähestyessä loppuaan. Mitä pitemmälle kuuntelin, sitä epäuskoisemmaksi tulin. Tarina kyllä jatkui tavallaan siitä, mihin edellinen osa oli loppunut, mutta aivan toisissa tunnelmissa. Fenchurch on kadonnut ja Arthur vain tehtailee voileipiä! En ollut kaivannut sarjaan mitään sutinoita, mutta kun sitä romantiikkaa sitten lisättiin soppaan, niin oliko se pakko seuloa viimeisestä osasta kokonaan pois? Enimmäkseen harmiton olikin minusta surullinen ja kaikin tavoin haikea kirja. Sitä huumoriakaan ei löytynyt läheskään samassa määrin kuin edellisistä osista.

Vaikka viimeinen osa tuottikin pettymyksen, kokonaisuutena Linnunrata on hulvaton. En ehkä ole lukenut kovinkaan paljon saman tyyppistä kirjallisuutta, mutta siitäkin huolimatta uskallan sanoa Linnunrataa genrensä helmeksi.

Sailor Twain

Mark Siegel: Sailor Twain or The Mermaid in the Hudson

First Second 2012, 399s.

Minuun on iskenyt hankalahko lukuhaluttomuus. Kiinnostavia kirjoja on käden ulottuvilla vaikka kuinka paljon, mutta lukeminen ei vain ole sujunut. Päivät olen pääasiassa riekkunut ulkona pihahommissa, mutta edes iltaisin ei ole tehnyt mieli tarttua kirjaan. Ehkä asia on kuitenkin vähitellen muuttumassa normaalimpaan suuntaan, sillä kohta on akuutit puutarhatyöt suoritettu ja jotenkin nuo kirjapinotkin houkuttelevat enemmän kuin viikkoihin.

Katkaisen blogihiljaisuuden tällä siskon suosittelemalla, upealla sarjakuvalla. Hudson-joella 1880-luvulla seilaavan jokilaivan kapteeni löytää pahoin haavoittuneen merenneidon. Kapteeni Twain kantaa merenneidon hyttiinsä ja hoivaa sitä parhaansa mukaan, salassa kaikilta. Merenneidon laulu on ihmiselle kohtalokas, mutta ilman lauluakin Twainin ja merenneidon välille syntyy vahva, erityinen side.

Sailor Twain on taidokas yhdistelmä myyttejä ja realismia. Se on samaan aikaan tarina rakkaudesta, uskomuksista, lumouksista ja häikäilemättömyydestä. Lukiessa tätä olin vuoroin ihastunut, lumoutunut ja kauhuissani. Tarina ei ole pikkutarkan selittelevä, mutta kokonaisuutena todella toimiva. On aina ilahduttavaa, kun tekijä luottaa lukijoiden kykyyn täyttää aukkokohdat.

Sailor Twainin piirustustyyli on äärettömän kaunista. Pehmeys ja utuisuus sopii jokilaivalle täydellisesti. Ihmiset on kuvattu minua miellyttävällä tavalla lähes realistisesti, mutta etenkin silmien osalta sarjakuvamaisesti. Sailor Twainin piirustustyyliä voi ihailla vaikkapa täällä, kirjan omilla kotisivuilla.

Äh, näköjään tämä sarjakuva kuuluu niihin kirjoihin, joista ei kerta kaikkiaan onnistu kertomaan oikein.  En luultavasti itsekään tarttuisi kirjaan tällaisen bloggauksen luettuani… Mutta uskokaa kun sanon, että tämä sarjakuvaromaani kannattaa lukea. Se on laadukas ja todella lumoava. Sarjakuvaromaanien aatelia.