Roald Dahl: Tynkätyiset
(The Minpins, 1991)
Art House 2015, 48s.
Kuvitus: Patrick Benson
Suom. Päivi Heinonen
Roald Dahlin Tynkätyiset valikoitui iltasaduksi minun päätöksestäni. Lapsia ei kiinnostanut yhtään tarina jostain pojasta ja puissa asuvista pikku-ukoista. En kuitenkaan antanut äänekkäiden vastalauseiden häiritä, vaan aloin lukea. Eikä kuulkaa mennyt montaa sivua, kun lapset olivat jo pelkkänä korvana ja kaikki ulinat tarinan tylsyydestä loppuivat.
Villellä on tylsää. Hän haluaisi kovasti mennä läheiseen metsään tutkimusmatkalle, mutta äiti on sen ehdottomasti kieltänyt lukemattomat kerrat. Tänään tylsyys on kuitenkin sietämätön ja Ville karkaa ikkunasta Turmiometsään, uskomatta lainkaan äitinsä tarinoita siellä asuvista verenhimoisista pedoista. Äiti on kuitenkin puhunut totta: metsään on kadonnut lukuisia ihmisiä ja siellä tosiaan hallitsee Sylkijä, kuumia savupilviä sieraimistaan sylkevä hirviö. Ville ei ehdi metsässä pitkällekään, kun tuo peto on jo hänen perässään. Ville kiipeää turvaan suureen puuhun, joka kuhisee tynkätyisiä, pieniä ihmisen kaltaisia ystävällisiä olioita. Hetken näyttää siltä ettei Ville voi koskaan palata kotiinsa, mutta neuvokas poika tekee uhkarohkean suunnitelman hirviön tuhoamiseksi.
Luimme Tynkätyiset alusta loppuun samana iltana, vaikka iltasatutuokio venyikin pitkänlaiseksi. Kolmesta lapsesta kaksi kuunteli koko sadun keskittyneesti loppuun asti, keskimmäinen nukahti kesken kaiken. Tarina on alkuun hyvin jännittävä ja pelottavakin, mutta pian käy selväksi että hyvin tässä tulee käymään. Ville ei vaikuta erityisen nokkelalta lapselta, vaan ihan tavalliselta, mikä tekee samastumisesta häneen helppoa.
Lasten mielestä Tynkätyiset oli tosi hyvä. Kuvistakin he pitivät. Minulle tämä ei edustanut Dahlia parhaimmillaan, vaan osoittautui vähän turhankin perinteiseksi saduksi. Rakastan Dahlin huumoria ja vinksahtaneita henkilöhahmoja, joita Tynkätyisissä ei kuitenkaan ollut. Patrick Bensonin kuvitus on sievää ja etenkin koko aukeaman kokoiset kuvat ilmentävät tarinan tunnelmaa mitä parhaiten. Silti huomaan nitovani Dahlin niin tiukasti Quentin Blakeen, että mieluummin olisin lukenut Blaken kuvittaman version.
Tynkätyiset on jännittävä seikkailu perinteisten satujen ystäville sekä kaikille heille, jotka pitävät silmänsä auki epätavallisille asioille.
Tämä oli minusta kiinnostava kirja siksi, että se poikeksi tyyliltään muista Dahleista. Onkohan tämä vähän niin kuin kirjailijan testamentti, tämä kun jäi hänen viimeiseksi kirjakseen?
VastaaPoistaKirjaäiti, Mukava saada kommentti vähän vanhempaan bloggaukseen. :)
PoistaMinulle Tynkätyiset on edelleen semmoinen lievähkö pettymys. Tuo ajatus tarinasta ikään kuin Dahlin testamenttina on kyllä kaunis, mutta minulle Dahl on ennen kaikkea hauskojen ja vinksahtaneiden tarinoiden kertoja.