Sivut

torstai 6. elokuuta 2015

Tyttölapsia


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Siltala 2015, 218s.
Suom. Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskajan nimi on jäänyt mieleeni Täällä toisen tähden alla -blogista. Tämä Tyttölapsia novellikokoelma, joka on yhteisnide alunperin erillisinä ilmestyneistä kokoelmista Tyttölapsia ja Lapsuus -49, tuntui täydelliseltä kirjalta aloittaa Ulitskajan tuotantoon tutustuminen.

Tyttölapsia-osan kertomukset sijoittuvat 1950-luvun alkuun, Moskovan keskustan tietämille. Keskiössä on joukko samaa koulua käyviä tyttöjä, välillä koko joukko (esim. Vesirokko) tai vain yksi tai kaksi heistä (Ties kenen lapsia). Tytöt tulevat toimeen keskenään vaihtelevasti. Välillä leikit sujuvat kuin itsestään, välillä joku suljetaan tarkoituksella porukan ulkopuolelle. Kaksoset Viktorija ja Gajane jäivät parhaiten mieleen, erityisesti siksi, että Viktorijaa itsekkäämpää ja ilkeämpää tyttöä saa kyllä hakemalla hakea.

Jälkimmäinen osa, Lapsuus -49, koostuu vaatimattomampiin oloihin sijoittuvista, lyhyemmistä tuokiokuvista. Niissä ihastellaan kulkukauppiaan laukun sisältöä, tuuletetaan petivaatteita, kiipeillään, lainataan isoveljen kello ilman lupaa ja parhaimpana kaikesta, vietetään kesä isovaarin kanssa.

Naulat-tarina nousikin omaksi suosikikseni. Siinä Serjoza viedään kesäksi pojalle tuntemattoman isovaarin luo, vaikka perheen muut lapset pääsevät vaarin luo. Isovaarin luona Serjoza luulee leikkivänsä päivät pitkät pikkuserkkujensa kanssa, mutta kesästä kehkeytyykin työntäyteinen. Ensin Serjoza naputtaa tylsyyksissään kynnyksen täyteen nauloja, isovaari opastaa oikean vasarointitekniikankin. Kun kynnys on täynnä, ei isovaari päästäkään Serjozaa leikkeihinsä, vaan ojentaa sorkkaraudan ja kehottaa irrottamaan naulat. Se on hidasta työtä, mutta iltaan mennessä tulee valmista. Seuraavana päivänä naulat täytyy oikaista ja sitten isovaari saakin lautakuorman ja jälleen hän löytää Serjozalle lisää töitä. Tähän tarinaan tuntui kiteytyvän niin paljon viisautta, lämpöä ja välittämistä, että kurkkua alkoi kuristaa. Tarinan isovaarista tuli mieleen oma pappa, joka jaksoi aina puuhata lasten kanssa ja ottaa meidät mukaan hommiin. Samalla tavalla oma isäni tekee lastenlastensa kanssa: opastaa ja ottaa mukaan.

Ulitskajan kerronta on taitavaa. Lyhyetkin tarinat ovat täyteläisiä ja moniulotteisia. Aiheet on taiten valittu ja arkisistakin tapahtumista Ulitskaja saa irti todella paljon. Tämä kokoelma vakuutti Ulitskajan kertojanlahjoista ja ilman muuta luen hänen kirjojaan lisääkin.

2 kommenttia:

  1. Tämän lukukokemukseni oli repaleinen. Taasen Iloiset hautajaiset sen jälkeen lumosi. Sittemmin novellityylisempi Naisten valheet jäi repaleiseksi... Vihreä teltta tulossa lukuun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. bleue, Mielenkiintoista. Onko Iloiset hautajaiset siis romaani? Mua nämä Ulitskajat kiinnostavat tosiaan nyt entistäkin enemmän - tykkään kansistakin tosi paljon!

      Poista