2 x Roald Dahl

Yöpöydän kirjat -blogin Niina käynnisti vuoden alussa Roald Dahl -lukuhaasteen. Dahlin syntymästä tulee 13.9. kuluneeksi sata vuotta, joten kyllähän sitä on syytä juhlistaa.

En enää muista miten ja milloin löysin Dahlin lastenkirjat, mutta lähes kaikki olen lukenut useammin kuin kerran. Suosikkini on Matilda, sekä kirjana että henkilönä. Kaikkiaan olen blogissa esitellyt 16 Dahlin kirjaa (mikäli laskin oikein) ja vanhoja tekstejä pääsee selaamaan tästä. Tämän lukuhaasteen innoittamana ajattelin viimeinkin tutustua Dahlin aikuisille suunnattuihin teoksiin. Pari niistä löytyy omasta hyllystä (Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Oswald-eno, sekä omaelämäkerrallinen Poika - Yksin lentoon) joten olen tyytyväinen jos ne saan syksyyn mennessä luettua.

Näin haasteen aluksi luin kuitenkin uudestaan sen ainoan bloggaamattoman (suomennetun) lastenkirjan suunnattoman suuresta krokotiilista sekä nuorille suunnatun novellikokoelman Henry Sugarin ihmeellinen tarina.

Roald Dahl: Suunnattoman Suuri Krokotiili
(The Enormous Crocodile, 1978)
WSOY 2006, 32s.
Suom. Panu Pekkanen
Kuvitus: Quentin Blake

Suunnattoman Suuri Krokotiili asuu Afrikan isoimmassa, ruskeimmassa ja liejuisimmassa joessa. Eräänä päivänä tämä ahne ja ilkeä krokotiili päättää syödä lounaaksi lapsen. Jonkun sopivan kokoisen, kivasti hampaissa raksuvan. Mieluiten vaatteineen päivineen, koska vaatteet päällä lapset maistuvat parhaalle. Lähimpään kaupunkiin on kuljettava viidakon poikki ja matkalla krokotiili onnistuu ilkeilemään Mähkö-Möhkö-virtahevolle, norsu Töttöröölle, apina haituli-Heille sekä Viipottaja-linnulle. Ja kuinka ollakaan, joka kerta kun krokotiili on lähellä saada napatuksi lapsen tai kuusi lounaakseen, joku noista ystävällisistä viidakon eläimistä paljastaa hänen aikeensa. Ei auta, vaikka krokotiili tekeytyy kookospalmuksi tai keinulaudaksi, muut eläimet huomaavat sen puuhat. Lopulta norsu Töttöröö saa tarpeekseen ja viskaa Suunnattoman Suuren Krokotiilin aurinkoon, missä se paistui tiristen kuin makkara.

Quentin Blaken hilpeä nelivärikuvitus on vähintään yhtä hauska kuin Dahlin teksti. Tekstiä kirjassa on paljon kuvakirjaksi, mutta hyvin tämän jaksoi lukea kerralla ja lapsetkin malttoivat kuunnella turhia venkoilematta. Tämä kirja on mainio tiivistelmä kaikesta siitä, mikä tekee Dahlin lastenkirjoista niin mahtavia. Tarinassa on jännitystä ja täpäriä pelastumisia, ilkeilyä ja jopa julmuuksia, mutta silti tarina on hauska. Paha saa palkkansa, eikä se jää kenellekään epäselväksi.

Roald Dahl: Henry Sugarin ihmeellinen tarina ja kuusi muuta
(The Wonderful Story of Henry Sugar, 1977)
Art House 2003, 188s.
Suom. Jaana Kapari

Henry Sugarin ihmeellinen maailma ja kuusi muuta on nuortenkirja, mutta sopii kyllä aiheidensa puolesta oikein hyvin myös aikuisille lukijoille. Kirjan seitsemässä tarinassa tutustutaan muun muassa poikaan, joka osaa puhua eläimille; pellolta löytyvään muinaisaarteeseen; erikoiseen liftariin ja Henry Sugariin, joka on valmis käyttämään vuosia saavuttaakseen kyvyn, jonka avulla voisi rikastua helposti ja nopeasti. Osa tarinoista on tositarinoita. Mildenhallin aarre on todellinen ja haluan uskoa tämän löytötarinankin täysin paikkansa pitäväksi. Onnenkantamoinen kertoo siitä, kuinka Dahl päätyi kirjailijaksi ja Lasten leikkiä taas on Dahlin ensimmäinen julkaistu teksti. Siinä Dahl kertoo lentäjänurastaan ja maahansyöksystään, jossa olisi voinut käydä todella huonosti.

No niin.
Tietysti tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin. Osasin varautua vähän vakavampiin aiheisiin ja ehkä jopa hillitympään kerrontaan, mutta en siihen, että en tunnistaisi Dahlin ääntä juuri mistään. Tarinoissa on kyllä ajoittain sellaista Dahlille ominaista yllätyksellisyyttä, mutta - niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin - enemmän vähän ankean puolelle taipuvaa lakonisuutta. Tunnetasolla lähes kaikki tarinat jättivät minut kylmäksi. Ainoastaan Joutsen onnistui käymään ihon alle, minkä se kyllä tekikin ahdistavuuteen asti.