Sivut

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015, 350s.

JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään alkoi kiinnostaa, kun moni bloggaajatoveri ihastui siihen ikihyviksi. Olen onnistunut ruuhkauttamaan lukupinoni ja siksi pääsin tähänkin kirjaan käsiksi vasta nyt, aika tarkalleen vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen. Odotukseni olivat korkealla ja osin niihin vastattiinkin.

Juho Kivilaakso, entinen Stendahl, on päättänyt jo nuorena ryhtyvänsä sotilaaksi. Aivan tavallista rivisotilasta Juhosta ei tule, vaan hän toimii Mannerheimin epävirallisena neuvonantajana ja tiedustelijana. Hän matkustaa niin Saksaan kuin Neuvostoliittoonkin, loksauttaa itsensä aina sopivaan rooliin, muuttaen mielipiteitään ja tavoitteitaan tilanteen ja tarpeen mukaan. Perheensä vanhimpana lapsena Juhon kontolla on äidin ja sisarusten elättäminen, isä kun on hävinnyt omille teilleen sisällissodan päättyessä. Vähän jotain rakkaudentapaistakin on aistittavissa Juhon ja Lauran välillä, mutta oikeaa ajoitusta ei poliittisten kuohujen keskellä ole helppo löytää rakkaudellekaan.

Kerronta ei etene ajallisesti järjestyksessä. vaan se sahaa pienesti nytkytellen edestakaisin. Aluksi pysyin hyvin tarinan kyydissä ja vauhdissa ja nautin tarinasta ja sujuvasta tekstistä ihan valtavasti. Mutta sitten jossain kirjan puolivälissä ajeltiin niin kuoppaista reittiä että minä lensin iloisesti kyydistä tienpenkalle. Ja vaikka kuinka yritin päästä uudestaan kärryille, ei istumapaikkoja enää löytynyt.

Teoksen alaotsikkona on Romaani rakkaudesta ja sodasta. Tämän pohjalta - ja osittain myös tämän uudistetun, rakkaudenpunaisen kansikuvan perusteella - odotin, että kirjasta olisi löytynyt hyvinkin merkittävä rakkauskertomus. Mutta en minä Juhon ja Lauran välejä kovin lemmekkäiksi kokenut. En pitänyt Laurasta yhtään ja tarkemmin ajatellen ei Juhostakaan mitään kovin positiivista kuvaa jäänyt.

No niin.
Kuinka sydän pysäytetään on enemmän tarina kaiken maailman sotakommervenkeistä, politikoinneista, vakoilusta, tiedustelusta, asekaupoista, sumplimisesta, hankalasta äidistä, kadonneesta isästä, etäisistä sisaruksista ja vähän rintamaltakin, kuin romaani rakkaudesta. Harmittaa, että kadotin sen alkupuolen oivallisen lukuflown, sillä olen vakuuttunut siitä että oikea lukuvire olisi taannut merkittävästi paremman lukukokemuksen.

6 kommenttia:

  1. Minulla oli hyvä lukuvire, kun luin tätä ja olihan tämä hieno tarina.
    En tykkää tulipunaisesta kannesta. Tarinassa oli enemmän talvea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, Nyt kun lukemisesta on jo vähän aikaa (blogi laahaa auttamatta jäljessä), huomaan muistavani kirjasta enemmän niitä minua miellyttäneitä asioita. Lukufiiliksellä on kyllä iso merkitys!

      Punainen kansi on tosi hämäävä, vaikka minusta tämäkin on ihan kaunis.

      Poista
  2. Minullakin oli kovat odotukset, ehkä liian kovat. Odotan aina historiallisilta romaaneilta paljon. En syttynyt missään kohtaa, mutta parasta oli talvisodan historiallinen kertaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, En lue mitenkään erityisen paljon sodista kertovia kirjoja, mutta tässä oli ainakin oman lukuhistoriani perusteella erilainen näkökulma sotaan: ei ainoastaan rintamakuvausta taisteluineen tai kotirintaman haasteista tms.

      Mutta korkeat odotukset ja omituinen lukuangsti eivät tehneet kirjalle hyvää. :/

      Poista
  3. Minä ihastuin tähän kovasti, mutta todellinen sysäys tuli kyllä vasta siinä vaiheessa kun luin kirjan uudestaan muutama kuukausi ekan lukukerran jälkeen. Silloin aikatasot asettuivat oikeisiin paikkoihinsa ja hahmotin paremmin mistä oli kyse, ymmärrän hyvin tuon kyydistä putoamisen kun itsekin selailin ekalla kerralla ees taas ja mietin että missä.

    Minä ajattelin teoksen rakkautta jonakin muuna kuin Juhon ja Lauran välisenä, rakkautta rauhaan, ideaaliin, johonkin tavoittamattomaan. Olen kyllä samaa mieltä siitäkin, että mitään kauhean mukavia ihmisiä eivät he kumpikaan ole.

    Minä tykkäsin Main tavoin enemmän siitä kovakantisen kannesta, tämä on jotenkin, hm, siirappisempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, Toisella lukukerralla voisikin saada paremman otteen!

      On ihan totta, että kyllähän tässä on nähtävissä useampiakin rakkauden muotoja, vaikka sitä romanttista rakkautta ei liiemmin ollutkaan. Ehkä tuo alaotsikko ja kansikuva onnistuivat hämäämään liikaa.

      Tämäkin kansikuva on muuten kovakantisessa painoksessa!

      Poista