Sivut

lauantai 31. joulukuuta 2016

Why Not Me?

Mindy Kaling: Why Not Me?
Random House Audio 2015, 4h 57min.
Lukija: Mindy Kaling

Jonottelin Mindy Kalingin Why Not Me:tä Helmetin Overdrivesta niin pitkään, että ehdin jo unohtaa haluavani kuunnella sen. Onneksi oma lainavuoroni tuli sopivasti ennen joulua, kun vielä oli lahjatekeleitä viimeisteltävänä ja siten hyvää kuunteluaikaa kosolti tarjolla. Ei sillä, että himpun vajaa viisituntista kirjaa varten pitäisi mitenkään erityisen paljon kuunteluaikaa edes varata. Noin viisi tuntia on riittävästi. Ajatella.

Luin Kalingin aiemman kirjan kesällä 2014 ja blogitekstini perusteella viihdyin kirjan parissa mainiosti. En tiedä onko formaatilla tosiaan näin iso merkitys vai missä vika oli, mutta Why Not Me? oli paikoin niin epäkiinnostava, että ajatukseni harhailivat omilla teillään. Yksi äänikirjan puute on tietysti se, ettei siinä ole kuvia. Ainakin edellisessä kirjassa kuvia oli paljon ja jäin siihen käsitykseen, että ei niitä tämän kirjan paperiversiossa ainakaan vähemmän ole ollut.

Kalingin ääni on kirkas, mutta ei mitenkään häiritsevän terävä. Jutut vaihtelevat painosta käsikirjoitustyöhön, näyttelemiseen ja B.J. Novakiin. Mitään yhtenäistä linjaa näistä esseiden tapaisista ei taida löytyä, joten uskoisin tämän sopivan hyvin sellaiseen luku silloin toinen ensi vuonna -lukemiseen.

Vaikka Why Not Me? ei ainakaan tässä hetkessä ollut minulle erityisen mieleenpainuva kuuntelukokemus, aion jatkossakin lukea näitä julkkisten... niin, mitähän kirjoja nämä nyt ovatkaan? Eivät elämäkertoja, eivät päiväkirjoja. No, jonkin sortin kirjoja joka tapauksessa.

perjantai 30. joulukuuta 2016

I Hate Fairyland vol. 1: Madly Ever After

Skottie Young: I Hate Fairyland Volume One: Madly Ever After
Image Comics 2016, 128s.

Ihastuin taannoin Skottie Youngin kuvitustyyliin Oz-sarjakuvien myötä. Olen kaivannut jotakin viihdyttävää ja huikean hienosti kuvitettua sarjakuvaa luettavakseni ja pitkällisten pähkäilyjen, Goodreads-arvioiden selailun ja Amazonin lukunäytteiden jälkeen päätin hankkia omakseni Youngin käsikirjoittaman ja piirtämän I Hate Fairyland -sarjakuvan yhteisniteiden ensimmäisen osan. (Tämän voisi varmasti ilmaista selkeämminkin, mutta juuri nyt en osaa.)

6-vuotias Gertrude on iloinen ja onnellinen tyttö, josta olisi aivan ihanaa päästä ihka oikeaan satumaahan. Mikä voisi olla sen ihanampaa, kuin maailma täynnä ihmeitä, taikuutta ja mielikuvituksellisia söpöyksiä. Gertruden toive toteutuu ja hän putoaa huoneensa lattian läpi haaveilemaansa satumaahan. Siellä matkalla kolhuja kokenut Gertrude otetaan lämpimästi vastaan.


Mikäli tyttö  haluaa palata omaan kotiinsa, se käy aivan helposti: hänen täytyy vain löytää eräs tietty avain. 27 vuotta myöhemmin etsintä jatkuu. Gertrude on ulkoisesti edelleen sama suloinen tyttö, mutta sisäisesti hän on erittäin kiukkuinen, pahasuinen ja väkivaltainen 33-vuotias, joka viihtyy mainiosti myös baaritiskillä.


Näissä huonolaatuisissa kuvissa Gertrude tekee selvää zombie-fauneista 
- ja nauttii joka hetkestä.

Gertruden seikkailut ovat kaikkea muuta kuin herttaisia. Tämän albumin sivuilla virtaa veri ja aivomassat roiskuvat. Skottie Young yhdistää lähes häiritsevän taidokkaasti suloisen piirrostyylin splatteriin.


Luin I Hate Fairylandin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä kuvitus on järjettömän hienoa, mutta tällainen veren kyllästämä seikkailu ei lähtökohtaisesti ole sitä ominta genreä. Suolenpätkistä huolimatta en voinut olla nauramatta (joskin ehkä hivenen tyrmistyneesti, vähän kuin Hugleikur Dagssonin jutuille)  ja nauttimatta. Tässä tarinassa on omintakeinen idea, eikä toteutuskaan mitään tusinatasoa ole. Haluan kyllä tietää, miten Gertrudelle lopulta käy, joten jossakin vaiheessa on hankittava myös kokoelmien toinen osa.



torstai 29. joulukuuta 2016

Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
(Belgravia, 2016)
Otava 2016, 477s.
Suom. Markku Päkkilä

Julian Fellowesin käsikirjoittama Downton Abbey tarjosi monille laadukasta tv-viihdettä. Sarjan jälkeensä jättämää tyhjiötä voi koettaa paikata Fellowesin Belgravia-romaanilla, jossa keskeisenä näyttämönä toimii idyllisen maalaiskylän sijaan hulppea yläluokan asuinalue Belgravia.

Belgraviassa on kaikki ainekset viihdyttävään tarinaan. Siinä yhdistyvät perhesalaisuudet, luokkayhteiskunnan tarkat rajat, Lontoon laajentuminen ja tietysti 1800-luvun ajankuva. Kahta Belgraviassa asuvaa perhettä yhdistää salaisuus, josta toinen, ylhäisempi perhe ei ole edes entuudestaan tietoinen. Pian melkeinpä jokainen tahollaan punoo juoniaan ja yrittää saada asiat kääntymään itseään parhaiten palvelevalla tavalla.

Aineksia tosiaan on ja periaatteessa juonikin on ihan kelpo, mutta jotakin oleellista tästä tuntuu jäävän puuttumaan. Omasta puolestani voin todeta, että olisin todella mielelläni nauttinut tämänkin tarinan televisiosta kaikkine visuaalisine ulottuvuuksineen. Telkkarissa se juonen toisteisuuskaan ei ehkä olisi häirinnyt kovin paljoa. Osa henkilöhahmoista jäi vähän turhan ohkaisiksi ja olisin toivonut koko kirjan ajan pedatun salaisuuden lopullisen paljastumisen olevan jotenkin... näyttävämpi. Tunteikkaampi ja järisyttävämpi.

Ei Belgravia sentään huono kirja ole. Se on vähintään kolmen tähden veroinen viihdyttäjä, joka tosin etenee välillä nahkeasti. Teksti on joka tapauksessa luontevaa, eikä lukijan tarvitse turhaan päätään vaivata. Luulen, että minun kohdallani Belgravia kärsi myös vähän epäreilusti Downton Abbey -vertailusta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tom's Midnight Garden

Edith: Tom's Midnight Garden
(Philippa Pearce: Tom's Midnight Garden, 1958)
OUP Oxford 2016, 100s.

Joululahjaksi hankituissa kirjoissa on sellainen hyvä puoli, että toisinaan ne voi itse lukaista jo ennen pakettiin käärimistä. Tähän siskolle hankkimaani Tom's Midnight Garden -sarjakuvaan liittyy sellainen hauska tarina, että sisko oli meinannut antaa minulle tämän saman kirjan. Ei se sitten kuitenkaan antanut, koska muisti, että olen blogannut alkuperäisestä kirjasta noin vuosi sitten, enkä ollut siihen järin ihastunut. Minä en antanut omien huonojen kokemusten häiritä, vaan annoin ihastuttavan kuvituksen takia tarinalle uuden mahdollisuuden. Tai siis... päätin ilahduttaa siskoa laadukkaalla sarjakuvalla.

Kerrattakoon juonta sen verran, että Tom lähetetään sukulaispariskunnan luokse isoveljen sairastuttua tuhkarokkoon. Aluksi Tom joutuu viettämään kaiken ajan sisällä pienessä asunnossa siihen asti että selviää, onko hänkin sairastunut. Tomilla on tylsää ja ankeaa, kunnes hän eräänä yönä kuulee alakerran aulan kellon lyövän kolmetoista kertaa. Hän hiippailee hiljaa ulos tätinsä ja setänsä asunnosta, kurkistaa takapihan ovesta ulos ja hämmästyy suuresti: ankean asfalttipihan ja roskisten sijaan edessä avautuukin näkymä upeaan puutarhaan. Tom alkaa tehdä öisiä retkiä salaiseen puutarhaansa joka yö ja tutustuttuaan siellä Hattie-tyttöön ei Tom enää haikailekaan omaan kotiinsa vaan pyrkii pitkittämään sukulaisvierailua mahdollisimman paljon.


Tarina on hyvin uskollinen alkuperäisteokselle, mutta minusta tämä toimi näin sarjakuvana huomattavasti paremmin. Ehkä tässä ei varsinaisesti tapahdu kauhean paljon, mutta kuvista tunnelmat ja puuhastelut välittyvät tietysti huomattavasti nopeammin kuin kirjoitetusta tekstistä. Edithin kuvitustyyli on minusta tosi kiva: sopivasti yksityiskohtia, ei liikaa realismia ja värien käyttö toimii todella hyvin. Kirjassa vaivannut hidas tempo ja jaarittelu eivät näkyneet tässä versiossa. Erityisesti pidin siitä, ettei puutarhurin uskonnollisuus ollut sarjakuvassa niin painostavaa ja korostettua kuin alkuperäisessä versiossa.

Tom's Midnight Garden on kiva ja mielikuvitusta kutkuttava tarina, joka ainakin näin sarjakuvana miellyttää varmasti myös nuoria lukijoita.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Ghosts

Raina Telgemeier: Ghosts
Scholastic 2016, 240s.

Catrinan perhe muuttaa Pohjois-Kalifornian rannikolle, jonka edellistä kotipaikkaa viileämpi ilmasto ja suolainen merituuli ovat hyväksi Catin pikkusiskolle, Mayalle. Maya sairastaa kystistä fibroosia, joka aiheuttaa muun muassa sen, että keuhkoihin kerääntyy limaa. Cat ja Maya tutustuvat uuteen naapurustoon ja tapaavat naapurin pojan, Carlosin, joka kertoo tytöille alueella majailevan runsaasti kummituksia. Pian on Día de los Muertos, kuolleiden päivä, jolloin meksikolaisten perinteiden mukaan juhlitaan näyttävästi, iloisesti ja äänekkäästi, edesmenneitä rakkaita muistellen. Catia kummitukset hirvittävät, varsinkin kun pikkusiskon ensikohtaaminen kummitusten kanssa päättyy sairaalareissuun.

Ghosts on huolella tehtyä sarjakuvaa, jota on miellyttävää lukea. Siinä käsitellään lempeällä tavalla kuolevaisuutta, menettämisen pelkoa ja suruakin. Mutta vaikka tarina ja piirrosjälki on hiottu ajatuksen kanssa loppuun asti, kokonaisuus jäi minusta vähän pliisuksi. Oikeastaan olisin kaivannut enemmän kummitusjuttuja ja vähemmän elämän realiteetteja.

Pieni pettymys siis, mutta kyllä tämän voi lukea vielä toisenkin kerran.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Koko Beatles-tuotanto

Steve Turner: Koko Beatles -tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat
(The Complete Beatles Songs. The stories behind every track written by the Fab Four, 1994-2015)
Minerva 2016, 352s.
Suom. Katri Tenhola ja Jere Saarainen

Joulu pääsi yllättämään, ehkä eniten siksi että en lapsen vesirokolta pysynyt jouluvalmisteluaikataulussani. Siksipä en täällä blogissa ehtinyt toivotella hauskoja jouluja, mutta olkoon elonne hauskaa ja ihanaa kaikkina muinakin päivinä. Tontut kävivät tuomassa ison kasan paketteja, joista minä sain ihanan paljon luettavaa pääasiassa sarjakuvien muodossa. Niitä on tullut jo luettuakin, joten pitemmittä puheitta aloitan bloggaamattomien kirjojen purkamisen tästä komeasta opuksesta.

The Beatles on niitä bändejä, joiden suosio säilyy, vaikka itse bändiä ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin. En muista ensikosketustani Beatlesiin, mutta teini-iässä (jälleen isosiskon opastuksella) opin tuntemaan paitsi parhaat biisit, myös kaikki perusasiat itse bändistä. Jossakin vaiheessa ahmin saatavilla olevia Beatlesin jäsenten elämäkertoja ja kuuntelin levyjäkin suurella hartaudella. Viime vuosina olen keskittynyt lähinnä lempialbumeihin, eli Rubber Soulista Abbey Roadiin.

Koko Beatles -tuotanto on muhkea ja komea teos. Se on ensimmäinen kokoelma, johon on koottu kaikki Beatlesin omat kappaleet sanoituksineen ja taustatarinoineen. Taustatarinoita on julkaistu suomeksikin jo aikaisemmin nimellä Kovan päivän kirja (Tammi, 1996), mutta tässä täydennetyssä painoksessa on mukana myös The Anthology -sarjassa julkaistut kappaleet. Lisäksi suorittamani satunnaisvertailun perusteella tässä uudessa painoksessa taustoja käsitellään huomattavasti laajemmin.

Luin tätä kirjaa pitkään ja nautiskellen. Oli mielenkiintoista lukea ensin taustoja, sitten lyriikat. Välillä oli pakko pitää musiikinkuuntelutaukoja ja tarkistaa, että olenko tosiaan kaikki nämä vuodet kuullut sanoitukset ihan väärin. (Kyllä, usein olin.) Pari kertaa sain kokea myös helpotusta siitä, että käsittämättömiksi jääneet sanoitukset ovat alunperinkin olleet enemmän tai vähemmän hölynpölyä, kuten esimerkiksi I Am the Walrusissa. Yksiin kansiin kootut lyriikat ovat hieno kulttuuriteko, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei useimmista biiseistä edes ole olemassa mitään virallisia sanoituksia (ainakaan säilyneitä sellaisia), vaan sanat ovat voineet muokkautua lopulliseen muotoonsa vasta levytysvaiheessa. Aivan täydellisiä eivät kaikki lyriikkaosuudet kuitenkaan ole. Hello Goodbye -biisin taustasta kertoessaan Turner mainitsee, että "[ä]änitteen lopussa koko yhtye laulaa "Hela, hey, aloha"." Jostakin syystä varsinaisen sanoituksen lopussa lukee kuitenkin  Heyla heba helloa. No, jotakin sen suuntaistahan siellä lauletaan, liekö tuolla niin merkittävästi väliä.

En ole mikään Beatles-tietäjä, joten tästä kirjasta löytyi minulle jonkin verran uutta tietoa. Kaikkein eniten ilahduin siitä, että viimeinkin sain lukea, millaiset Yesterdayn "alkuperäiset" sanat olivat! Olen monesti kuullut, että sävelmän löydettyään Paul McCartney rallatteli melodiaa, joka alkoi sanoilla Scrambled eggs ja tästä kirjasta löytyy tosiaan koko aamupalaluritus. Mainiota!

Steve Turner on vuosien mittaan haastatellut sekä tätä että aiempia painoksia varten runsaasti ihmisiä John Lennonista ja Paul McCartneysta lähtien bändin biisejä versioineisiin laulajiin ja moniin muihin bändiä läheltä seuranneisiin henkilöihin. Onpa Turner haastatellut myös Lucy in the Sky with Diamonds -biisiin innoittaneessa piirroksessa esiintynyttä Lucya sekä She's Leaving Home, Dear Prudence ja Polythene Pam -biisien esikuvia.

Erityisesti nämä laajat haastattelut huomioon ottaen en voi ymmärtää, miksi Turner ei ole haastatellut Ringo Starria eikä George Harrisonia. Asiaa ei mainita missään, joten lukija ei voi tietää, onko Turner edes pyytänyt haastatteluja vai ovatko Starr ja Harrison ehkä kieltäytyneet. Minusta tämä on todella iso puute.

Niin hieno kuin Koko Beatles -tuotanto onkin, Turnerin puolueellinen asenne on hieman häiritsevä. Lennon ja McCartney ovat selkeästi hänen suosikkejaan, kun taas suhtautuminen Starriin ja Harrisoniin on vähättelevää ja jopa alentuvaa. Harrisonin ja Starrin biisien taustoihin ei paneuduta läheskään yhtä tarkasti kuin Lennonin ja McCartneyn tuotoksiin. Turner jaksaa muistuttaa Starrin laulutaidon rajallisuudesta ja siitä, kuinka Harrisonia turhautti, kun hänen kappaleitaan oli niin vaikea saada hyväksytyksi levyille asti.

Vaikka biisit olisivat ansainneet mahdollisimman puolueettoman ja tasapuolisen esittelyn, Koko Beatles -tuotanto on tällaisenaankin oiva lisä kenen tahansa Beatles-fanin kokoelmiin.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Villit vanttuut ja vallattomat villasukat

Lumi Karmitsa: Villit vanttuut & vallattomat villasukat
Moreeni 2016, 128s.

Jos joku on ihmetellyt äänikirjojen runsasta määrää blogissani viime aikoina, voin kertoa että suurin syy on tämä Lumi Karmitsan Villit vanttuut & vallattomat villasukat -kirja. Tässä on nimittäin sellaisia ohjeita, että kirjoneuleissa harjaantumattomankin kutojan (eli neulojan) on aivan pakko päästä toteuttamaan vinkeitä malleja. Kirjoneuletta kutoessa ei voi tietenkään lukea tavallista kirjaa, joten olen hyödyntänyt kutomisajan kuuntelemalla ahkerasti äänikirjoja.

Kirjassa on 20 ohjetta, joista puolet on lapasia ja puolet sukkia. Mallit eivät tosiaan ole niitä perinteisiä kirjoneulemalleja (joissa ei toki sinänsä ole mitään vikaa), vaan näyttäviä ja ennakkoluulottomia, persoonallisia malleja. Ravelryssa voi muuten tutkia jo ennen kirjan hankkimista, millaisia luomuksia Karmitsa on kirjaansa varten ideoinut, siellä minäkin näihin ensin tutustuin. Teoksen alkusanoissa Karmitsa mainitsee, ettei ole mitenkään kokenut neuloja. Ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsä uskova hän kyllä on ja hänen asenteestaan pitäisi kaikkien ottaa oppia! On ihan turha pelätä epäonnistumista ja tehdessä oppii kyllä.

Heti kirjan saavuttua pistin puikoille hilpeät Tsiisukset. Minusta nämä ovat kerta kaikkiaan hauskat ja kutominen olikin pelkkää hihittelyä. Lopputulos on toki sillä lailla pielessä, että jostain syystä onnistuin kutomaan toisen lapasen peukaloaukosta ylöspäin aiempaa tiukempaa neuletta ja lapaset ovat keskenään vähän eri kokoiset.

Ruutuohje on todella selkeä. Tykkään siitä että ohje on värillinen, mikä tekee kuvioiden hahmottamisesta helpompaa. Suurin haaste minulle oli peukalo. Peukalokiilan jälkeen kämmenosaan nimittäin luodaan kolme uutta silmukkaa, mutta varsinaista peukalo-osaa varten samaisesta kohdasta pitäisi onnistua poimimaan yksitoista silmukkaa. Yksitoista! Ei muuten onnistunut kovin siististi se.




Seuraavaksi halusin tehdä Karmeat joulusukat, koska onhan ne nyt  tosi hienot. Näiden kanssa eteneminen tuntui todella hitaalta, vaikka silmukoita taisi olla alussa saman verran kuin Tsiisuksissakin. Ohjeen tummansininen on niin tumma, että minun näölläni ruudukkoa ei juuri erottanut ja joka välissä piti erikseen pysähtyä laskemaan, montako tummansinistä silmukkaa tähän ja tähän väliin tuleekaan. Samaten tummalla taustalla ei aina erottanut kavennusmerkkejä, mutta tämä asia on korjattu uudempiin painoksiin.

Lisäksi haastetta toi sukkapuikot, sillä näiden tekoon oli pakko käyttää sellaisia tavallisia metallipuikkoja, jotka luisuvat herkästi karkuun ja ovat muutenkin käteen huonon tuntuiset.

Lopputulos on kuitenkin näyttävä, vaikka eivät nämä minun pohkeillani jalassa hyvältä näytä. Pakkasinkin ne (käyttämättöminä) joulupakettiin hoikempijalkaiselle ihmiselle.




Viimeisimmäksi puikoilta valmistuivat Kartanon ruusut, joita ystävä ihasteli kirjaa selatessaan. Näiden tekeminen oli todella hidasta. Malli on sellainen, ettei mallikuviota juurikaan opi tehdessä, vaan ohjetta täytyy tuijottaa ihan koko ajan. Ohut lanka ja pienet puikot hidastavat myös, mutta tietysti iso silmukkamäärä sallii kuviolle enemmän yksityiskohtia ja toistoja.

Näiden sukkien kohdalla tein ensimmäistä kertaa ikinä konkreettisesti kaksinkertaiset kantapäät ja kärjet. Päällimmäisenä on taustavärillä tuollaiset sievät pitsikuviot ja alla kuviovärillä tehdyt sileät pinnat. Ensimmäisen kantapään kohdalla mokasin, enkä tajunnut vaihtaa puikkokokoa alemman, punaisen kantapään tekoon. Tajusin sen vasta kärkeä aloittaessa, enkä jaksanut enää purkaa, vaan toistin saman virheen toisenkin sukan kohdalla. Kantapäät jäivät siis vähän kömpelöiksi, mutta ehkä se ei käytössä häiritse. Sen sijaan minua häiritsevät nuo pohjaan sijoitetut kavennukset! Sukka näyttää ihan muotopuolelta, kun kantapää pullottaa tuolla tavalla.



Villit vanttuut & vallattomat villasukat on mielettömän hieno ja ihanan innostava kirja. Erityiskiitoksen ansaitsee se, että kaikki kirjan mallit on tehty helposti saatavilla olevista langoista, joten jo markettien tarjonnalla pääsee hyvään alkuun. Vinkkinä muuten niille kutojille, joilla ei ole sellaista magneettitaustaa ja viivottimia käytettävissään, että post it -lapuista on apua oikealla rivillä pysymisessä. Niistä kyllä jää vähän tahmaisuutta sivuun, joten tätä tekniikkaa ei voi käyttää lainakirjojen kanssa.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Pari lyhytarviota: Lost in Suomi ja Tee se itse -vauva


Olen tullut kuunnelleeksi äänikirjoja sen verran tiiviiseen tahtiin, että bloggausajan rajallisuuden vuoksi yhdistän kaksi lyhyttä uutuuskirjaa. Molemmat päätyivät kuunneltaviksi siksi, että sattuivat olemaan BookBeatin etusivulla helposti saatavilla ja molempia kohtaan tunsin vähintään kohtuullista mielenkiintoa.

Karoliina Sallinen:
Tee se itse -vauva
Bazar 2016, kesto 4h 58min.
Lukijat: Sanna Majuri ja Tuomas Tulikorpi
Kirjan kuvitus: Sanni Kariniemi
Karoliina Sallisen Tee se itse -vauva on 40 lyhyen luvun mittainen tarina eräästä raskaudesta. Usva on hieman boheemi kuvataiteiden opettaja, Juha taas erittäin järjestelmällinen toimitusjohtaja perheyrityksessä. Usva ja Juha ovat toivoneet lasta jo jonkin aikaa, mutta itse raskausaika tuo silti mukanaan tilanteita ja tunteita, joihin kumpikaan ei ole osannut varautua.

Pidin päähenkilöistä ja siitä, että kumpikin sai äänensä kuuluviin. Kummallakin on myös oma lukijansa, joten missään vaiheessa ei päässyt syntymään epäselvyyttä siitä, kumman näkökulmasta on kyse.

Tee se itse -vauva on kepeä, humoristinen ja silti ihan uskottava kuvaus ensimmäisestä raskaudesta. Minä vain taisin olla kohderyhmään kuulumaton, sillä en oikein kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tuntui lähinnä typerältä, että mies kiusaantuu sisätutkimuksista ja vetää raskauden loppumetreillä holtittomat paniikkikännit. Plussaa kuitenkin siitä, ettei Sallinen lähde etsimään tarinalle lisätasoja vaikkapa raskausajan pakkolevosta tai komplikaatioista synnytyksessä.

Kelpo tarina, mutta ei minun juttuni.





Tim Walker: Lost in Suomi
(Lost in Finland, 2016)
S&S 2016, kesto 4h 12 min.
Suom. Maija Kauhanen
Lukija: Eino Heiskanen

Tim Walkerin Lost in Suomi: Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia kiinnosti tietysti siksi, että monen muun suomalaisen tavoin minusta on mielenkiintoista kuulla ulkomaalaisten näkemyksiä Suomesta ja sen asukkaista.

Totta kai tällaiset huomiot ovat aina kärjistettyjä yleistyksiä, mutta tämänkin seikan huomioonottaen minun  oli hyvin vaikea tunnistaa Walkerin Suomea. Walkerin kokemukset esimerkiksi kouluruokailusta ovat hämmentäviä. En ole koskaan kuullut, että oppilaita ei päästetä poistumaan ruokalasta, ennen kuin viimeinenkin ruokapala on syöty. Toki jo omina kouluaikoina toitotettiin, että ruokaa otetaan vain sen verran kuin jaksaa syödä, mutta tietysti virhearvioita tapahtuu toisinaan. (Tai pöytäkaveri saattaa puhua sukkulamadoista niin elävästi, ettei riisiä kerta kaikkiaan enää ilkeä syödä...)

Ekologisuus tuntuu olevan Walkerille häkellyttävän uusi asia. Samaten tekstistä hohkaa kummallinen miehinen mies -asenne. Walker ihmettelee suuresti sitä, että Suomessa aikuiset miehetkin syövät nallekarkkeja ja nuorukaiset makaavat hiekkarannalla nauttimassa auringosta. En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tämän kaltaiset huomiot ärsyttivät ihan liikaa.

Ja jos minä olen huono perustelemaan asioita, niin ei niitä hyviä perusteluja aina löydy tästä kirjastakaan. Suomi saa nimittäin moitteita noutopizzan lisäkustannuksista, joita ovat pizzan uudelleen lämmittäminen kotona (jos pizzan hakee talvipakkasessa kävellen) ja se, ettei täällä ole tapana leikata pizzaa valmiiksi. Jollakin tasolla ymmärrän, että lämmittämisestä kotiuunissa tulee hieman lisäkustannuksia, mutta ei se veitsi kyllä yhden pizzan leikkaamisesta kohtuuttomasti kulu!

Varmasti Lost in Suomi on toisille lukijoille viihdyttävää luettavaa tai kuunneltavaa, mutta minä olin Walkerin kanssa aivan eri aaltopituudella. Kielikin kuulosti jotenkin töksähtelevältä ja tarpeettoman toisteiselta, mutta en osaa sanoa johtuuko se alkuperäistekstistä vai käännöksestä.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Deep Dark Fears

Fran Krause: Deep Dark Fears
Ten Speed Press 2015, 144s.

Saatoin tilata itselleni joululahjaksi kirjan kirjoja ja saatoin lukea niistä jo yhden.
Fran Krausen Deep Dark Fears on kokoelma muutaman ruudun pituisia sarjakuvia (enimmäkseen) järjenvastaisista peloista. Minulla on tällaisia älyttömiä pelkoja ja kammoja, joten tätä oli kotoisaa lukea. Ehkä sain myös muutaman uuden asian pelättävien listalle.

Osa jutuista on tosi ällöttäviä, verisiä ja rajuja, osa taas hihityttävän hauskoja. Ääneen hörähdin muun muassa näille kahdelle:



Krausin piirrostyyli on tuollainen kivan sarjakuvamainen: ei liikaa yksityiskohtia, mutta ei liian pelkistettyäkään jälkeä.

Eipä minulla oikein muuta sanomista tästä kirjasta ole kuin että tykkäsin, nauroin ja ällötyin. Hauskan synkeää luettavaa.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena 2016, kesto 6h 5min
Lukija: Pinja Flink


Huh huh.
Tiedättekö sen tunteen, kun joku kirja nostattaa palan kurkkuun ja vedet silmiin heti alkumetreillä? Tieto-Finlandialla palkittu Yhden lapsen kansa on niitä kirjoja. Mari Manninen on koonnut yksiin kansiin koskettavia, järkyttäviä ja ilahduttaviakin kertomuksia siitä, miten Kiinassa harjoitettu yhden lapsen politiikka on käytännössä vaikuttanut perheisiin. Manninen korjaa muutamia yleisiä harhakäsityksiä, kuten muun muassa luvut siitä, minkä verran lapsirajoituksilla on lopulta ollut vaikutusta väestönkasvuun. Ennen kaikkea Manninen antaa äänen perheille, mutta ei hän unohda virkamiestenkään näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka otettiin Kiinassa käyttöön vuonna 1979 ja siitä luovuttiin (siirtymällä kahden lapsen politiikkaan) vuonna 2015. Käytännössä oli olemassa erilaisia liennytyksiä, joiden perusteella perhe saattoi saada luvan toiseen lapseen. Ensimmäistäkään lasta ei saanut hankkia oman aikataulun mukaan, vaan raskaudelle piti hakea lupa jo etukäteen. Ehkäisyä ja aiemmin jopa naisten kuukautiskiertoa seurattiin siihen palkattujen työntekijöiden voimin. Naisilla saatettiin teettää raskaustestejä säännöllisin väliajoin ja karmeimmissa tapauksissa naisia pakotettiin abortteihin vielä raskauden loppumetreillä. Ehkäisyvälineet ovat ilmaisia, mutta aborttiluvut ovat silti hirvittävän korkeita. Kiinassa abortteja mainostetaankin melkein kuin kauneushoitoloita länsimaissa ja niihin suhtaudutaan melkein kuin hammaslääkärikäynteihin.

Yhden lapsen kansa on täynnä hätkähdyttävää ja silmiä avaavaa tietoa. Tiesin, että Kiinassa miesten ja naistenvälinen suhdeluku on vääristynyt (muistini sanoo, että 140 miestä sataa naista kohti, mutta en vanno varmaksi) ja naisista on jopa pulaa. Kaikille naimahaluisille miehille ei siis löydy vaimoa Kiinasta, vaan puoliso voidaan hakea vaikkapa naapurimaista. Sitä en tiennyt, että jos perheet kielloista huolimatta hankkivat (tai onnistuivat hankkimaan) enemmän kuin sallitun määrän lapsia, näistä lapsista piti maksaa varsin korkea sakkomaksu. Jos sakkoon ei ollut varaa, lapsi jäi ilman virallisia papereita, eikä hänellä ollut oikeutta käydä koulua tai mennä palkkatöihin. Syntyvyyden pienentyminen on aiheuttanut myös väestöpyramidin vääristymisen: vanhusten määrä työikäisiin suhteutettuna on jo nyt liian korkea.

Onneksi seassa on positiivisiakin asioita: vaikka tyttövauvoja on abortoitu, hylätty ja jopa surmattu, on yhden lapsen politiikasta ollut tytöille myös etua. Ainoasta lapsesta on haluttu pitää hyvää huolta ja tarjota tälle hyvä koulutus, oli sukupuoli kumpi tahansa, ja nykyisin myös tytöt voivat kouluttautua hyviin ammatteihin.

Yhden lapsen kansa on sujuvaa ja helppolukuista kieltä, mikä tekee lukemisesta (tai äänikirjan kyseessäollessa kuuntelemisesta) vaivatonta. Sisältö onkin sitten jo aivan eri asia. Se vaatii sulattelua vielä kirjan loputtuakin.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi 2007, kesto 6h 36min
Lukija: Jukka Pitkänen

Jussi Valtosen Siipien kantamat valitsin kuunneltavakseni puhtaasti siksi, että muistan sitä kehutun useissa blogeissa joitakin vuosia sitten. Sisällöstä muistin sen verran, että kyseessä on miesopettajan ja hänen oppilaansa välisestä suhteesta, joten suhtauduin tarinaan etukäteen vähän nahkeasti.

Juhani on keski-ikäinen lukion äidinkielen opettaja, eronnut, ei huollettavia. Syksyllä kouluun tulee uusi oppilas, Marianne, joka on kuin muutkin oppilaat, mutta silti aivan toisenlainen. Mariannen kanssa syntyy tasokkaita keskusteluja kirjallisuudesta ja kielestä. Vähitellen Juhani ja Marianne alkavat tavata ja myös soitella vapaa-ajallakin. Heidän välillään on selvästi jotakin tavallista opettaja-oppilas -suhdetta enemmän, jotakin syvää, aitoa ja vakavaa. Rakkauttako? Vai jotain keski-iän ja vääjäämättä lähestyvän kuoleman aiheuttamaa kriiseilyä?

Etukäteisnihkeys helpotti heti, kun selvisi, että Marianne on lähes täysi-ikäinen, eikä mikään alakoululainen. Sen jälkeen takkuilikin melkeinpä kaikki muu. Ensinnäkin Juhani ärsytti ihan kauheasti. En pitänyt hänen tavastaan olla jotenkin irrallinen: vähän ulkopuolinen muiden opettajien joukossa (jotka muuten kuvattiin vähän vauhkoina ja typerinä, kun taas Juhani näki kaikki epäkohdat ja muut, mutta eipä silti vaivautunut sanomaan mitään mistään kenellekään). Mariannekin jäi aika arvoitukselliseksi. Erityisesti olisin halunnut tietää, miten hän itse koki tunteensa Juhania kohtaan ja miltä Juhanin tunteet hänestä tuntuivat.

Siipien kantamissa tuntui olevan samantyyppistä älykkyyden ja tiedostamisen alleviivaamista kuin Valtosen Finlandia-palkitulla He eivät tiedä mitä tekevät -kirjalla. En lämpene sellaiselle, koska samalla teksti tuntuu helposti alentavan kaikkia muita.

Siipien kantamat ei ollut minun kirjani. Sentään se oli lyhyt.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Mörköreitti

Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
Tammi 2016, 284s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen


Kesäkuussa meillä luettiin Tuutikki Tolosen Mörkövahti ja heti kohta laitettiin kirjastoon ennakkovaraukseen sen jatko-osa, nyt loppuvuodesta ilmestynyt Mörköreitti.

Edellisen kirjan lopussa kuuden vanha Maikki sujahtaa lapsenvahdeiksi pestattujen mörköjen vanavedessä salaisesta portista maan alle nähdäkseen, missa Graah ja muut möröt oikeasti asuvat. Mörköreitissä kuljetaankin pitkät matkat maanalaisia käytäviä pitkin portinvartijan johdatuksella. Totta kai käytävissä seikkaillessa vastaan tulee yllättäviä tilanteita, joista kaikki eivät ole ilahduttavia. Maan päällä taas Hellemaan muu perhe, Maikin sisarukset Kaapo ja Hilla sekä isä ja äiti, etsivät kadonnutta pikkutyttöä.

Pidin Mörkövahdista (vaikka se meillä kärsikin liian hitaasta lukutahdista), mutta tästä kirjasta tykkäsin vielä enemmän. Tällä kertaa pidin tietoisesti päällä tiiviimpää lukutahtia ja jännite pysyikin paljon paremmin yllä. Jännittävimmissä kohdissa lapset komensivat itse toisiaan pysymään hiljaa, koska halusivat tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä eniten tässä tarinassa ilahdutti se, että vaikka perheen nuorin lapsi oli karannut mörköjen matkaan, ei perheessä panikoitu. Varsin rauhallisesti kukin tahollaan (ja tavallaan) yritti keksiä keinoja Maikin "pelastamiseksi" ja kun Kaapo viimein keksi tavan viestiä Maikin kanssa, se vähäkin hätäännys laantui lähes olemattomaksi.

Pasi Pitkäsen kuvitus on jälleen ilmeikästä ja sopivasti söpöä, niin ettei niiden katseleminen pelota pienintäkään kuulijaa. Ylipäätään kaikki tässä kirjassa toimii!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, kesto 4h 25min
Lukija: Eero Saarinen


Tämän vuoden Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, oli minulla lainassa jo keväällä. Silloin kirja jäi lukematta, mutta Finlandian jälkeen klikkasin kirjan kuunneltavakseni BookBeatista.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja, eli se koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Ajallisesti teos sijoittuu vuosiin 1816-1840. Engel perheineen muuttaa hyiseen Helsinkiin, jonka uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi hänet on palkattu. Alunperin perheen piti viettää Suomessa vain kuusi vuotta, mutta vuosia vierähti lopulta aika monta enemmän.

Pidin päiväkirjamerkintöjen uskottavuudesta. Engelin merkinnät ovat enimmäkseen aika lyhyitä, kuten kiireiseltä mieheltä voi odottaakin. Hän keskittyy huomioissaan pääasiassa itseään ja perhettään koskeviin asioihin, eikä kovin paljoa kertaa vaikkapa tuon ajan poliittisia kiemuroita. Samat asiat koin tavallaan kirjan heikkoudeksi. 1800-luvun alkupuoden historia ei ole minulla hyvässä muistissa, joten olisin nimenomaan kaivannut hieman ajankuvausta. Myös Helsinki on minulle pitkälti vieras, joten en pystynyt kunnolla nauttimaan edes Engelin arkkitehtuurin kuvauksista.

Viikilän teksti on sellaista utuisen runollista ja hennosti maalailevaa, kuten jo tuosta kirjan nimen ensimmäisestä sanasta olisi ehkä pitänyt ymmärtää. Minä en yleensä lyyrisyydelle lämpene, eikä niin käynyt nytkään.

Lukija Eero Saarinen tekee työnsä erittäin hyvin. Luultavasti olisin kuitenkin pitänyt tästä enemmän perinteisesti luettuna, sillä nyt en hahmottanut kovin hyvin ajallisia siirtymiä.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
(Hakase no Aishita Sûshiki, 2003)
Tammi 2016, 286s.
Suom. Antti Valkama

Professori ja taloudenhoitaja on rauhallinen, lämminhenkinen ja kaunis kertomus epätodennäköisestä ystävyydestä. Entinen matematiikan professori on ollut vuosia aikaisemmin onnettomuudessa, jonka jäljiltä hänen muistinsa toimii vain 80 minuutin pätkissä. Onnettomuutta edeltävän ajan professori muistaa vallan hyvin, mutta sittemmin hänen elämänsä on kulkenut noissa lyhyissä sykleissä. Tällainen muistihäiriö on tietenkin monella tapaa haastava, jopa siinä määrin, että professorin taloudenhoitajat vaihtuvat tiuhaan. Tarinan kertoja, professorin tuorein taloudenhoitaja, yrittää parhaansa mukaan hoitaa professorin taloutta ja avustaa tätä arkisissa puuhissa. Professori on kiinnittänyt vaatteisiinsa muistilappuja, joista tärkeimmässä kerrotaan hänen muistinsa rajallisuudesta. Pian professorin muistilappujen sekaan ilmestyy uusi lappu, joka muistuttaa häntä uudesta taloudenhoitajasta. Jonkin ajan kuluttua siinä mainitaan myös taloudenhoitajan poika, Juuri.

Professorille matematiikka on paljon muutakin kuin laskutoimituksia. Hänelle numerot ja luvut kertovat enemmän kuin muille ihmisille. Nopeasti taloudenhoitaja ja hänen poikansakin pääsevät hieman perille esimerkiksi alkulukujen kauneudesta. Kolmikolla on selkeät rutiinit ja heitä yhdistää matematiikan lisäksi baseball.

Matematiikka on tässä kertomuksessa kuin yksi päähenkilöistä, joka ottaa tilansa lempeän varmasti. Minulla on matematiikkaan sillä tavalla mutkikas suhde, että lukiossa pärjäsin (lyhyessä) matematiikassa oikein hyvin, mutta jatko-opinnoissa en yhtäkkiä osannutkaan enää mitään. Omalla kohdalla opettajalla oli valtavan iso merkitys ja tätä kirjaa lukiessa professori muistuttikin mielikuvissani tuota rauhallista ja pitkäpinnaista parrakasta miestä, jonka opeilla minäkin ymmärsin numeroiden päälle.

Professori ja taloudenhoitaja on ihastuttava kirja. Sen tunnelma on melkein raukea, jopa rentouttava. Vaikka juonikuvioon mahtuu myös lukijan tunteita kuohuttavia käänteitä, kokonaisuus on sydäntälämmittävän kaunis. Pidin tästä ihan valtavasti. Pakko laittaa tähän sydän:<3

lauantai 10. joulukuuta 2016

MW

Osamu Tezuka: MW
(MW, 2007)
Vertical 2010, 582s.
Käännös: Camellia Nieh

Osamu Tezukan MW:n lainasin nuorimman siskon kirjahyllystä. En vaivautunut lukemaan takakantta, eikä kannenkaan perusteella voi paljoa sisällöstä päätellä, joten en osannut varautua oikein mihinkään. (Paitsi tuohon hikoiluun...)

Julma sarjakidnappaaja piinaa Tokiota. Erään tapauksen yhteydessä poliisit onnistuvat seuraamaan tätä katoliseen kirkkoon, mutta syyllinen katoaa jälkiä jättämättä. Kirkossa työskentelevä pappi on rippituolissa kuullut jo useita seikkaperäisiä tunnustuksia kidnappaajan teoista, mutta rippisalaisuuteen vedoten hän kieltäytyy jakamasta tietojaan poliiseille. Lukijalle selviää nopeasti, että papin ja kidnappaajan välillä on jokin yhteys, mutta kokonaisuudessaan mutkikas historia paljastuu vasta vähitellen.

Jyhkeä albumi etenee tasaisesti ja ahdistavasti. Kidnappaaja, Michio Yuki, on läpeensä julma ja vastenmielinen mies. Tosin ulkoisesti hän on hyvin sievä ja feminiininen. Hän on lapsena altistunut MW:lle, kemialliseen sodankäyntiin tarkoitetulle kaasulle, jonka vaikutusta Yukin persoonallisuuteen voi vain arvailla.

MW ei ollut aivan niin hyvä kuin toivoin. Minusta se oli hiukan liian pitkä ja etenkin loppuratkaisun ennalta-arvattavuus ärsytti. Mangan yksi viehättävä piirre on äänitehosteiden suoraviivaisuus, tähän tapaan:


Leap
Tiptoe

Selvästikin mangassa on vielä paljon sellaista, mitä en vielä ymmärrä. Sen jatkuvan hikoilun lisäksi en ymmärrä esimerkiksi tätä, että pari kertaa ihmiset reagoivat yllättäviin asioihin muuttumalla vähän kuin siannaamaisiksi:



No mutta. Lainasin siskon hyllystä muutakin luettavaa ja veljeltä vielä viisi mangaa lisää, joten jatkan genreen tutustumista.

torstai 8. joulukuuta 2016

How to Survive in the North

Luke Healy: How to Survive in the North
Nobrow 2016, 197s.

Luke Healyn How to Survive in the North on fiktiivinen, mutta osin tositapahtumiin perustuva tarina 1900-luvun alun tutkimusmatkasta Pohjoisnavalle. Healy on yhdistänyt kaksi erillistä tutkimusretkeä yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on sarjakuvan rakenteen kannalta tietysti selkeämpi ratkaisu. Kehyskertomuksessa miesopettaja pakotetaan jäämään palkalliselle vapaalle (syynä seksisuhde oppilaaseen) ja hän alkaa tutkia työhuoneestaan löytyneen nimikyltin entisen omistajan vaiheita.

Robert Bartlett työskentelee kapteenina laivalla, jolla pääasiassa laivamiehistä ja muutamista tiedemiehistä koostuva retkikunta lähtee tavoittelemaan pohjoisnapaa. Varustautuminen äärioloihin on puutteellista. Matkalle palkataan myös Ada Blackjack -niminen inuiitti vastaamaan vaatehuollosta. Huonosti suunnitellusta matkasta tulee erittäin vaikea. Liian heikkotekoinen laiva jää saarroksiin nopeasti jäätyvällä pohjoisella merelläja miehistön on jätettävä alus.

Healyn piirrosjälki on selkeää, mutta ruutujako ja etenkin tekstin koko on häiritsevän pieni. Pienissä ruuduissa ei jää hirveästi tilaa liikkeelle ja suuretkin jäätiköt näyttävät varsin vaatimattomilta. Teksti oli kuitenkin se, mikä vaikeutti lukemista eniten. Tykkään lukea sängyssä, missä valaistus ei ole ihanteellinen, ja minimaalisen tekstin tihrustaminen rasitti ihan liikaa. Värimaailma albumissa on hillitty ja oikeastaan myös tarina on dramaattisuudestaan huolimatta vähän laimea.



Nykypäivään sijoittuvasta tarinaosiosta en välittänyt, sillä se ei mielestäni tuonut mitään lisää tuon tutkimusmatkan kuvaukseen. Oikeastaan homoseksuaalin opettajan toilailut ja kirjastossa istuminen tuntuivat aivan turhalta täytteeltä.

How to Survive in the North oli aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta olisin toivonut sisällöltä enemmän.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi 2013
Äänikirjan kesto 5 h 24 min
Lukija: Peter Franzén

Kuuntelin Peter Franzénin esikoisteoksen, Tumman veden päällä, äänikirjana noin puoli toista vuotta sitten. Silloin onnistuin sössimään äänikirjan siirtämisen mp3-soittimeen ja ehdin kuunnella levyt yksi ja viisi ennen kuin hoksasin virheeni. Mielenkiintoista kyllä, tekniset ongelmat hankaloittivat myös tämän kirjan kuuntelua: BookBeat-palvelussa kirja loppui reilun kolmen tunnin jälkeen. Otin yhteyttä asiakaspalveluun ja onneksi nopeasti loputkin kirjasta saatiin kuunneltavaksi.

Franzénin toinen omaelämäkerrallinen romaani, Samoilla silmillä, oli huomattavasti toiveikkaampi kuin edeltäjänsä. Nyrkkeilyharrastuksen aloittanut Pete on jo varhaisteini-iässä ja pikkusisko Suvi harjoittelee jo meikkaamista. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla sairaanhoitajaksi ja lapset ovat paljon kahdestaan. Isovanhemmat pitävät lapset ruokittuna ja he kokevat selvästi olevansa turvassa. Isää ei ole näkynyt aikoihin.

Kuuntelemisesta on jo sen verran paljon aikaa, etten enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta tässäkin kirjassa on todella upeasti välittyvä tunnelma. Franzénin ääntä on miellyttävää kuunnella ja pohjoisen murre on turvallisen kuuloista. Pete testailee hieman rajojaan, maistelee alkoholia ja tulee ryypänneeksi tolkuttomat kännitkin. Tietysti ihastumisjuttujakin alkaa olla ja etenkin eräs Tupu saa Peten sydämen sykkimään.

Peten ja Suvin isä on muuttunut hahmoista selkeästi eniten. Ei hän nytkään mikään puhdas pulmunen ole, mutta tässä kirjassa hän on hetkittäin melkein sympaattinen. Oli helpottavaa, kun kuulijan ei tarvinnut jatkuvasti varautua arvaamattoman alkoholistin väkivaltaisiin kohtauksiin.

Pidin tästä, ainakin näin äänikirjana, todella paljon. Peten haparointi aikuisuutta kohti on sellaista, mihin on helppo samaistua.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Risteily

Mats Strandberg: Risteily
(Färjan, 2015)
Like 2016, 515s.
Suom. Stella Vuoma



Luen nykyään hyvin vähän kauhukirjallisuutta. Stephen King, kauhun kuningas, on edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, mutta onnekseni hän on vuosien myötä muuttunut vähemmän kauheiden tarinoiden suoltajaksi. Tai ainakin ne kauhut ovat muuttuneet helpommin siedettävään muotoon.

Mats Strandbergin Risteily kutkutteli kuitenkin jotakin edelleen jossakin syvällä minussa piilevää kauhun ystävää ja päätin sen lukea. Kun sitten kirjan sain, sen kansikuva saikin aikaan sellaisen "ei minusta ole tähän!" -reaktion. Pistin kansipaperit piiloon muiden kirjojen taakse ja asetin kirjan miehen yöpöydälle. Mies tämän lukikin ensin ja rohkaisi minuakin kirjan pariin. Ehkä sadan sivun verran onnistuin etäännyttämään itseni kirjan tarinasta niin hyvin, että ensimmäinen veriteko ei oikeastaan hetkauttanut ollenkaan. Sama etäännyttäminen sai aikaan myös sen, että en alkuun edes pitänyt koko kirjasta. Mutta sitten tapahtui jotain ja huomasin juoksevani muiden mukana pitkin laivan käytäviä, etsien pakotietä tai edes huonetta, johon lukittautua.

Risteily sijoittuu parhaat päivänsä nähneelle risteilyalukselle, Baltic Charismalle, joka suhaa Tukholmasta Turkuun ja takaisin. Aluksi Strandberg esittelee hieman väsyttävälläkin tavalla joukon laivan matkustajia ja työntekijöitä, mutta kyllä he kaikki lopulta tulevat tarpeeksi tutuiksi, ettei jatkuvasti tarvitse miettiä kuka kukin on. Väki syö napansa täyteen noutopöydästä, shoppailee tax freessä ja juo päänsä täyteen baarissa. Meno on enimmäkseen äänekästä ja kännistä, kuten kai risteilyillä usein on. Tunnelma muuttuu hilpeästä hirveäksi aluksi hitaasti, mutta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Kuka tai mikä kaiken paneekaan alulle, ei tyydy muutamaan uhriin vaan haluaa aiheuttaa täyskaaoksen.

Risteily on ällöttävän verinen ja inhottava tarina. Se on myös hyvin koukuttava. Loppuratkaisun koin jossain määrin turhan moneen kertaan nähdyksi, mutta periaatteessa juonessa itsessäänkään ei ole hirveän paljon omaperäisyyttä. Vaikka Risteily ei minulle ollutkaan ikimuistoinen lukukokemus, tarjosi kirja otteessaan pitävää viihdettä useammaksi päiväksi.