Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017, 415s.

Eve Hietamiehen Hammaskeiju oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista. Vaikka näköjään Tarhapäivästä jupisinkin blogissa, olen muistellut molempia aikaisempia Pasasen miehistä kertovia kirjoja suurella lämmöllä. En silti ollut tajunnut kuinka kova ikävä minulla oli Anttia ja Paavoa. Vietin kirjan kanssa melkein koko sunnuntain, kun lapset oli viety mummulaan hiihtolomalle eikä minun tarvinnut huolehtia kenenkään ruokkimisesta tai muusta välttämättömästä. (Ehdin jopa nukkua päiväunet kirjan lukemisen lomassa!)

On alkusyksy ja Paavo aloittaa koulu-uransa. Antti on - ihan ymmärrettävästi - helisemässä, kun vielä keväällä yhteiskunnankin silmissä lähes kaikkeen liian pienen lapsen pitäisi yhtäkkiä selvitä monista arjen toimista omin avuin. Koulua on ehkä vain muutama tunti päivässä, mutta Antin on tehtävä täyttä työpäivää. Miten Paavon saa ajoissa kouluun ruokittuna, puettuna ja vieläpä ajoissa? Mitä tehdä kun iltapäiväkerho sulkeekin ovensa heti neljältä, eikä lapsi edes viihdy siellä? Antin pää on haljeta kaikesta mitäjossittelusta ja erilaisten toimintasuunnitelmien tekemisestä. Samaan aikaan Antin kehitysvammainen veli ajautuu tilanteeseen, jossa ei suostu enää palaamaan omaan asuntolaansa ja niin Antilla on pian velikin huollettavanaan. Kaiken tämän keskellä rakkausrintamallakin tapahtuu kaikenlaista, eikä ole ihme, että jaksamisen raja tulee vastaan.

Oikeastaan Hammaskeiju on pullollaan huolta ja murhetta. Minä olen varmaan syntyjäni sellainen, että murehdin kaikkea kamalaa mitä ehkä voisi tapahtua jos X*, joten monet Paavoon liittyvät pelot olivat hyvin tuttuja. Antin ja Paavon keskinäinen suhde on kaikesta ajoittaisesta kiukuttelusta huolimatta lämmin ja välitön. Joissakin haastavissa tilanteissa Antti tosin turvautuu edelleen Reposen Annan apuun. Paavo ottaa asiat ihanan ja haastavan kirjaimellisesti. Jos ovessa on lappu, jossa luvataan avata ovi vain isille, niin kaikki muut saavat jäädä oven toiselle puolelle. Myös ukki, Anita, lukkoseppä ja poliisi.

*(Esimerkiksi viime yönä en meinannut saada unta, koska ne hiihtolomailevat lapset olivat menneet papan kanssa yöksi mökille. Ensireaktioni oli "voi miten mahtavaa!" ja heti seuraavaksi muistin ne nukkumaparvelle johtavat tosi jyrkät rappuset. Että mitä jos joku herää yöllä vessaan (ulkovessaan! Siinä vessamatkallahan voi ties mikä mutanttihauki haukata pohkeesta palan!) ja unohtaa olevansa mökin parvella ja niin edelleen. Ja että mitä jos siellä sattuu jotakin ja pitää hälyttää apua, niin osaako muka kukaan lapsista kertoa, missä koko mökki on? Pelkkä ison järven nimi ei kauheasti auta.

Oikeasti yö oli sujunut hyvin, tietysti.)

Mutta vaikka kirjassa kahlataan - eikä välillä jakseta edes kahlata - syvissä vesissä, se on myös täynnä lämpöä ja huumoria. Antti on siinä mielessä äärettömän onnekas ihminen, että hänellä on ympärillään hyviä ystäviä. On Reposet, Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi, Enni, Pihla-Puolukka (joka tosin on niitä vähän työläitä ja raskaita kavereita) ja hyviä työkavereitakin. Sekä isä ja tämän puoliso Anita.

Nautin tämän kirjan lukemisesta älyttömän paljon. Oli ihanaa nähdä (tai siis lukea), miten Pasasilla sujuu. Nämä ihmiset tuntuvat käsittämättömän aidoilta, sellaisilta joiden seuraa on kaivannut. En tiedä onko Hammaskeiju Pasasten tarinan päätös, mutta toivon ettei ole. Jos Antin ja Paavon tulevasta arjesta ei kokonaista kirjaa tulisikaan, niin voisiko heihin törmätä edes jonkun toisen tarinan sivuhahmoina?