 |
| Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät Otava 2017, 286s. |
Elsan koti Kainuussa on turvallinen paikka. Saman katon alla asuvat mummu ja pappakin, kaksi virsiään veisaavaa körttiä. Journalisti-äiti on etenkin isään verrattuna eläväinen ja ehkä vähän pitelemätönkin. Ystävänsä Talvin kanssa Elsa alkaa osallistua helluntaiseurakunnan, hellareiden, kokouksiin ja pian tytöt odottavatkin malttamattomina kielillä puhumisen armolahjaa. Nykyajassa Elsa on jo vuosia asunut Kolumbiassa. Hän käy läpi uskonkriisiä, joka ravisuttaa - luonnollisesti - kaikkea muutakin elämää.
Vaikka vuoret järkkyisivät on kieleltään todella kaunis kirja. Hiotun kielen kertoma tarina jää kuitenkin harmittavan etäiseksi. Minun oli hankala päästä sisälle tarinaan jo siksikin, että aikataso vaihtui varsin tiiviiseen tahtiin: kun sain jonkinlaisen otteen nuoresta Elsasta tai Kolumbian Elsasta, pitikin jo yrittää saada otetta siitä toisesta.
Helluntailaisuudesta en tiedä paljoakaan, mutta erinäisiä herätysliikkeitä olen joutunut seuraamaan lähempää kuin olisin halunnut. Tavallaan en yllättynyt, että kirjassa rukoillaan laskuja läpi ja Kainuun Alkot Herran huoneiksi. Kielilläpuhumista olen kerran kuullut, mutta luulin sitä vain tavalliseksi supattamiseksi. En silti osaa suhtautua näihin asioihin mitenkään ymmärrettävänä toimintana.
Pidin erityisen paljon Kolumbia-jaksojen ympäristökuvauksesta. Niissä pystyi melkein tuntemaan väenpaljouden ja äänten kakofonian. Noin muuten olisin kaivannut jossain määrin suoraviivaisempaa kerrontaa, esimerkiksi ilman kahta aikakerrosta. Lisäksi olisin toivonut jonkinlaista pohjustusta sille, mikä sai Elsan ystävineen kiinnostumaan helluntailaisuudesta. Pelkkä nuoruus ei mielestäni riitä syyksi.
Kirjaa lukematta kommentoisin, että minusta nuoruus riittää erinomaisesti syyksi.
VastaaPoistaKävin aikanaan itse Prometheus-leirin, ja nyt aikuisena juttelin yhden kamun kanssa siitä, miten tästä perspektiivistä siinä tuntui olevan enemmän kyse jonkinlaisesta ateistisesta hurmoksellisuudesta kuin aidosta oman maailmankuvan löytämisestä. Kiusallista sanoa sellaista ääneen, mutta siinä sitä oltiin. Samaan aikaan yksi tuttu oli rippileirillä tullut syvästi ja vahvasti uskoon (syvästi, vahvasti - mutta ei pysyvästi. Samoin minunkin vaahtosuinen ateismini laimeni epämääräiseksi tunteeksi siitä, että en tiedä mistään mitään enkä ainakaan voi sanoa kellekään, että he olisivat väärässä.)
Epäilen, että siinä jossain viidentoista kieppeillä aivot ovat sopivassa tilassa hurahtamisille.
Jos kohta en ole aivan varma, onko kirjassa kyse juuri siitä.
Liina, Mun on helpompi ymmärtää hurahtaminen just rippileirillä, missä asiaa vatvotaan kaiken päivää viikko. Mutta tämä kirjan Elsa on "jo" lukiolainen, joten mistä se kiinnostus siinä vaiheessa iski?
PoistaMää olen rippikoulun ja -leirinkin ajan ollut niin omissa maailmoissani, että yleiseksi ilmapiiriksi muistiin on jäänyt sellainen teineille ominainen hekottelu ja erilaisten jäynien teko. (Lisäksi muistan, kuinka tehtiin toisen rippikouluporukan kanssa päivän reissu Ouluun. Siellä oli joku rippikoulun henkeen sopiva tapahtuma. Minä pyörryin ja kaveri tipahti aidalta.)
Mulla on niin ristiriitaiset fiilikset tästä kirjasta, se on tuolla ikkunalaudalla odottanut lukuvuoroaan jo ties kuinka kauan, mutta jotenkin nämä jatkuvasti kirjablogeissa tulevat arviot ovat saaneet sen vajoamaan lukupinossa vain alemmas ja alemmas. Moni toki kehuukin hyvinkin varauksetta, mutta jotenkin odotukset ovat kasvaneet niin valtaviksi, että pitänee antaa hieman tomun laskeutua ennen kuin itse tähän tartun. :) Kiinnostavia ajatuksia sinulla tästä kuitenkin!
VastaaPoistaLaura, Ymmärrän hyvin: mullakin on tämän kirjan suhteen ristiriitainen olo :D
PoistaKannattaa tämä kuitenkin lukea jos aihe kiinnostaa. Kirjan kieli on jo palkitseva, vaikka minä en itse tarinaan hirveästi ihastunutkaan.