Sivut

maanantai 17. joulukuuta 2018

Joulukuun pika-arvioita lastenkirjoista

John Dougherty: Hajupommi ja Ketsuppinaama
ja maagisen piikkisian etsintä
Aurinko Kustannus 2018, 183s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: David Tazzyman


Hajupommi ja Ketsuppinaama -sarjan toisessa osassa mälsät mäyrät pakenevat vankilasta. Hajupommi ja Ketsuppinaama ryhtyvät toimiin mäyrien uudelleenvangitsemiseksi, mutta tietenkään homma ei ole lainkaan helppo. Ei edes silloin, kun apuna on on ninjakirjastonhoitaja, jolla on hallussaan parhaillaan tapahtuvasta seikkailusta kertova kirja ja siten hallussa kaikki tarvittava tieto ongelman ratkaisemiseksi.

Tarina on ihan yhtä höperö ja kieli poskessa kirjoitettu kuin edellinenkin osa. Kaikki hahmot ovat höpsöjä ja kerronta etenee sanojen ja kuvien saumattomalla yhteistyöllä. Edelleen yhtymäkohdat Herra Gummi -kirjojen kanssa vähän häiritsevät, mutta jos jättää ne huomiotta, sarja on kyllä oikein mainio.







----------------------------------------------------------------



Ninka Reittu: Oma rakas supernapa
Otava 2018, 32s.



Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirja on läpeensä ihana. Iso ja pieni (kirjan nimetön minä-kertoja) ovat lähdössä uimaan ja Iso on vähän sitä mieltä, että hänen mahansa on pikkuisen liian pullea. Pieni on toista mieltä ja niin sitä mennään rannalle nautiskelemaan ihanasta päivästä. Matkalla ehditään kiivetä puuhun ja tutkia juttuja kaikilla aisteilla.

Reitun piirrostyyli on todella hurmaava ja iloiset värit tekevät kokonaisuudesta oikein aurinkoisen.








 ----------------------------------------------------------------



Jon Klassen: Vi hittade en hatt
Hippo Bokförlag 2016, 56s.
Käännös: Marianne Lindfors
Melkein kuusi vuotta sitten ihastuttiin lasten kanssa Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -kirjaan. Joululahjoja etsiessä törmäsin sattumalta tähän Klassenin toiseen hattu-kirjaan, Vi hittade en hatt. Suomeksi sitä ei ole olemassakaan, mutta onneksi tämä ruotsinkielinen löytyi kirjastosta ja oma kielitaitoni riitti sen lukemiseen mainiosti.

Kilpikonnakaverukset löytävät ihanan hatun, joka sopii kummankin päähän täydellisesti. Mutta hattuja on vain yksi ja kilpikonnia kaksi.

Ja siinäpä se tarina oikeastaan onkin, mutta voi miten herttaisen tarinan näinkin vähistä aineksista voi saada kasaan. Kuvitus on kivaa ja kokonaisuus tosi herttainen.

Lienee turhaa odottaa tämän kirjan suomennosta, mutta toivon sitä silti kovasti. Hattu-sarjaan kuuluu myös kolmas kirja, This Is Not My Hat, jonka haluaisin myös lukea. Kirjoja yhdistää vain hatut, muuten ne ovat ihan itsenäisiä teoksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti