Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019, 345s.

Matkaystävän luin työkaverin suositeltua sitä. Kirjan päähenkilö, lestadiolaisperheessä kasvanut nuori nainen, irrottautuu uskonyhteisöstä ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää. Hänellä on avopuoliso, mutta tämä ei ole tietoinen avovaimonsa menneisyydestä. Kun naisen koulutoveri katoaa, menneisyys alkaa väkisin hyökyä päälle.

Tavallaan tämä aihe on jo käyty läpi. Viimeksi olen lukenut tällaisen uskonnollisesta yhteisöstä ponnistavan tarinan maaliskuussa, kun kuuntelin Katja Kärjen Jumalan huoneen maaliskuussa. Mutta vaikka aihe sinänsä olisikin jo tuttu, näkökulmia ja tarinoita onneksi riittää moneen lähtöön.

Matkaystävä on sekä koominen että koskettava. Olen aiemminkin kertonut, mutta kerron jälleen, olevani kotoisin paikkakunnalta, jolla lestadiolaisuus kukoistaa. Nuoresta asti on ollut selvää, että jotkut eivät saa meikata tai värjätä hiuksia, käyttää korvakoruja tai kondomeja, katsoa telkkaria tai tanssia. Tuntui erikoiselta lukea ikään kuin sisäpiirikuvausta siitä, kuinka joku tietty peitevoide oli hyväksyttyä, mutta joku toinen merkki lipsahtikin jo meikin puolelle. Tai että lestadiolainen kodinkoneliikkeen pitäjä möi kyllä televisioita, mutta antennit asiakkaiden piti hankkia muualta. Ja ne televisiot, tai monitorit, ovat sallittuja, kunhan katsoo vain itse nauhoitettuja videoita.

Jopas tämä teksti lipsuu mihin sattuu.
No, Matkaystävä on kaikin puolin vetävä teos. Jonkin verran piti kyllä sulatella sitä, että miksi tarinan päähenkilö sai koulukaverin katoamisen jälkeen puheluita jopa kotipaikkakunnan poliisilta. Ihanko oikeasti liikkeen sisällä ajatellaan/ajateltiin, että kaikki maailmallistuneet pysyisivät yhteydessä toisiinsa? Etenkin, jos se yhteys jo lapsuudessa on ollut hyvin hatara?

Lämmin lukusuositus! Vaikka uskonnollinen yhteisö ei kiinnostaisikaan, tässä on myös mainiota ajankuvaa.