Ilta paratiisissa

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Aula & Co 2019, 304s.
Suom. Kristiina Drews

Lucia Berlinin kolmas (ja viimeinen!) novellikokoelma, Ilta paratiisissa, oli ehdottomasti yksi eniten odottamistani kuluneen syksyn kirjauutuuksista. Ihan itseni kiusaksi päätin kuitenkin lykätä lukemista jouluun asti, koska halusin varmistaa, että minulla on joulun pyhinä jotakin taatusti laadukasta luettavaa. Vaikka odottaminen tuskaista olikin, se kannatti. Hyvä että en itkenyt onnesta, kun luin näitä elämänjanoisia novelleja.

Taaskaan lukija ei voi olla varma siitä, miten paljon Berlinin omia kokemuksia novelleista löytyy. Todennäköisesti enemmän kuin uskoisi. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat lähinnä Meksikoon ja Chileen, välillä piipahdetaan jopa Pariisissa. Puutarhat kukoistavat, mutta vaativat tietysti myös huolenpitoa. Kodit ovat ahtaita, joskus alkeellisiakin, mutta ihmissuhteet ne suurimmat haasteet aiheuttavat. Toki suhteista on myös paljon iloa, luonnollisesti.

Ilta paratiisissa on todella laadukas kokoelma. Olisin nauttinut siitä enemmän vain siinä tapauksessa, että olisin voinut lukea sen ilman keskeytyksiä tai ulkopuolisia ärsykkeitä. Berlin osaa kuvailla sekä miljöitä että ihmisiä niukoilla mutta niin kuvaavilla sanoilla, ettei sitä voi olla ihastelematta. Tässä kohtaa on tietysti osoitettava suuret kiitokset myös Kristiina Drewsille, jonka käännöstyö on ensiluokkaista.

Suosikkinovellikseni nousi Savitiilitalo ja peltikatto. Siinä pariskunta muuttaa kahden vaippaikäisen pojan kanssa vanhaan, vaatimattomaan taloon. He kunnostavat taloa, josta puuttuu juokseva vesi ja sähkö. Mies käy töissä ja nainen jää lasten kanssa kotiin, usein ei-toivottuna seuranaan eräs talon entinen asukas. Heidän elämänsä tuntuu niin sekasortoiselta, että minä en selviäisi vastaavassa tilanteessa hetkeäkään, mutta silti kaikki vaikuttaa myös kierolla tavalla idylliseltä ja lämminhenkiseltä.

Ilta paratiisissa on ehdottomasti yksi kuluneen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Sarjakuvia

Kei Sanbe: Poissa 7 & 8

Punainen jättiläinen, 2019
Suom. Taavi Suhonen

Pitkästä tajuttomuudesta herännyt Satoru toipuu vähitellen. Fyysinen kunto palautuu sinnikkään kuntoutuksen tuloksena, mutta palaako muisti? Muistoja kyllä on, mutta Satorun on vaikea tietää mitkä muistot ovat aitoja. Viimeisessä osassa Satoru osallistuu äitinsä ja Kumin kanssa vuotuiseen tapahtumaan, jossa on luvassa erilaisia tehtäviä, ruokaa ja ilotulitus. Juhlijoiden joukossa on kuitenkin myös eräs vaarallinen henkilö.

Poissa oli minulle erittäin hyvin sopiva sarja. Pidin alusta asti tarinan ideasta sekä kuvituksesta. Myönnän senkin että sarjan lyhyys on vaikuttanut positiivisesti lukukokemukseen, koska olen alusta asti tiennyt tarinan päättyvän varsin kohtuullisessa ajassa.

Poissa-sarjaan on tulossa vielä ainakin yksi osa, mutta nähdäkseni sarja saa jo kahdeksannessa osassa ihan pätevän loppuratkaisun. Mielenkiinnolla odotan, mitä viimeisessä osassa tapahtuu.

-------------------------------------------------------------------

Jean-Yves Ferri: Vercingetorixin tytär
Egmont kustannus 2019, 48s.
Piirrokset: Didier Conrad
Suom. Mirka Ulanto

Asterix on ollut yksi sarjakuvasuosikeistani lapsesta asti. Uusimpia seikkailuja vaivaa kuitenkin jonkinlainen epämääräinen ponnettomuus.

Vercingetorixin tytär on vähän laiskanlainen seikkailu, jossa ei hirveästi seikkailla eikä edes sanailla nasevasti. Voittamattomien gallialaisten kylään tuodaan Vercingetorixin tytär, jota pitäisi paitsi suojella petturivakoilijalta ja roomalaisilta, myös vahtia, sillä tytöllä on tapana karkailla. Tietysti tytär karkaa ja sitten hänet käydään pelastamassa ja loppu hyvin kaikki hyvin: villisikaa ja juotavaa kaikille muille, paitsi Trubadurixille.

Conradin piirrostyyli on erittäin mainio, mutta edes laadukas piirrostyö ei pelasta vetelää tarinaa.

-------------------------------------------------------------------

 

John Allison: By Night
Piirrokset: Christine Larsen
Boom! Box 2019, 112s.

John Allisonin kirjoittaman By Night (vol. 1) -albumin nappasin kirjastosta lainaan puhtaasti siksi, että rakastan Giant Daysia. By Nightiin en rakastunut ollenkaan.

Jane ja Heather ovat ilmeisesti olleet aikaisemmin ystäviä, mutta high schoolin jälkeen tiet ovat vieneet erilleen. Eräänä päivänä Heather ilmestyy Janen työpaikan portaille ja kohta he ovatkin tutkimassa paikallisen firman tiloja, salaa tietenkin. He löytävät eriskummallisen projektorin, joka avaa portaalin toiseen maailmaan.

Sinänsä herkullinen idea ei ehdi tässä albumissa kehittyä juuri mihinkään. Myöskään tarinan hahmot eivät oikein toimi. Janen ja Heatherin välit ovat oudot, eivätkä Janen työkaveri tai Heatherin isä tahdo oikein lunastaa paikkaansa kokonaisuudesta. Latteaa oli.

Triffidien kapina

John Wyndham: Triffidien kapina
Otava 1962, 259s.
Suom. Risto Kalliomaa

En lue koskaan tieteisromaaneja, paitsi silloin jos työkaveri sellaista suosittelee.

Vihreää valoa loistavat komeetat valaisevat öisen taivaan. Seuraavana päivänä kaikki valoja ihastelleet ihmiset ovat sokeutuneet. Kirjan kertoja, Bill, on edelleen näkevä, sillä hän on ollut komeettojen yönä sairaalassa, silmät tukevasti sideharsolla peitettynä. Äkillisesti sokeutuneet ihmiset ovat luonnollisesti kauhuissaan ja kaikkialla vallitsee jonkinasteinen kaaos. Bill kuljeskelee pitkin Lontoota ja löytää toisenkin näkevän, Josellan, jonka kanssa hän lyöttäytyy yhteen. Pian käy selväksi, että ihmisiä uhkaa nälkäkuoleman lisäksi lihaa syövät, kolmijalkaiset kasvit, Triffidit.

Triffidien kapina osoittautui viihdyttäväksi ja vanhahtavan kielensä vuoksi varsin herttaiseksi kirjaksi. Kemikaalit ovat kemikalioita, trooppinen troopillinen ja niin edelleen.

Pidän uudisraivaajahenkisistä kertomuksista, joissa ihmiset syystä tai toisesta aloittavat elämän tyystin alusta. Olikin erityisen mielenkiintoista lukea, millaiseksi Bill, Josella ja monet muut yrittävät uutta elämäänsä järjestää triffidien valtaamassa maailmassa. Oman moraalista pohdintaa vaativan haasteen tuovat kaikki ne lukuisat sokeat ihmiset, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään. Ilman triffidejähän tilanne olisi paljon helpompi, kun äkillisesti sokeutuneet voisivat rauhassa opetella pärjäämään ilman näkökykyä.

Kirja loppuu varsin dramaattisesti, kuten mielestäni tällaisen kirjan tyyliin sopiikin. Viihdyin vallan mainiosti tämän parissa, vaikka varaston uumenista kaivettu kirja haisikin vähän pahalle.

Tuonela

Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019, 701s.

Harvaa kirjaa olen odottanut ilmestyväksi yhtä kovasti, kuin Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan kolmatta osaa, Tuonelaa. Välillä piti tarkistaa ilmestymispäivää ja yrittää malttaa odottaa vielä vähän aikaa. Kun viimein sain Tuonelan käsiini, aloin lukea sitä saman tien. Tänä vuonna lukeminen on ollut haasteellista ja niin kävi tämänkin kirjan kanssa, että vaikka lukuhaluja oli ja kirja oli todella mieluinen, en meinannut millään päästä lukemisessa vauhtiin. Onneksi lopulta pääsin, sillä kyllä Kamulan kerronta toimii parhaiten silloin, kun siitä saa nauttia suurina annoksina.

Juko Rautaparran perhe ei ole päässyt helpolla. Iso härkä sai aikaan suurta tuhoa ja nyt karjalasta ilmaantuu ryöstöretkeläisiä sotkemaan valmiiksi vaikeita olosuhteita. Heiska lähtee tarkistamaan mielitiettynsä kohtaloa ja päätyy lopulta vihollisen maille osoittaakseen oman arvonsa. Varpu ei oikein tiedä, mitä tulevaisuudelta odottaisi vai uskaltaisiko odottaa yhtään mitään. Tenho taas ei tästä maailmasta tiedä mitään, sillä vaikka hänen kehonsa hengittää, tietoisuus on jossakin kaukana tuonelassa. Yörnin äijä ei halua luovuttaa nuoren oppilaansa suhteen, vaan lähtee uhkarohkealle pelastusmatkalle, jonka onnistumsesta ei ole takeita.

Tuonela lunasti kaikki odotukseni. Kerronta on jälleen kerran niin vaivattomasti soljuvaa, että lukeminen oli silkkaa nautintoa. Paitsi ettei tarinan puolesta kyllä ollut, koska Rautaparran perhe kohtaa jatkuvasti erilaisia haasteita. Etenkin Varpun osa on raskas ja häntä olisin mielelläni yrittänyt lohduttaa. Tähän kirjaan oli tuotu aiempia osia enemmän suomalaista tarustoa. Tai sitten se oli tässä niin paljon tutumpaa, että minäkin taruviittauksia tunnistin.

Jatkoa odotan yhtä kovasti kuin edellistenkin osien jälkeen. Sitä odotellessa aion suositella metsän kansa -sarjaa kaikille potentiaalisille lukijoille.

Keikaus

Vuokko Hurme: Keikaus
S&S 2019, 308s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Huimaa-trilogian viimeinen osa luettiin meillä aiempien osien tapaan iltasatuna.

Lennan elämä Mabalissa on asettunut uomiinsa ja kaikki sujuu ihan mukavasti. Jaanilla sen sijaan tahtoo olla kova hinku itsenäisempään elämään ja hän houkuttelee Lennaa mukaansa kyhäämään ihan omaa majaa. Hieman vastahakoisesti Lenna suostuu Jaanin mukaan etsimään hyödyllistä tavaraa lähettyville pudonneesta saaresta. Kaiken löytämänstä lapset piilottavat erääseen autoon, joka täyttyy aika nopeasti. Pohjaa pelkäämättä Jaan kaivaa lisätilaa ja niin Lenna ja Jaan päätyvät jälleen heille uuteen maailmaan.

Keikaus oli hieman hidastempoinen luettava. Jännittäviäkin juttuja tietysti tapahtui, mutta liian usein tuntui siltä, ettei tarina edennyt. Toisaalta jälleen kerran hitauden tuntu saattoi olla myös itseaiheutettua, sillä kirjan lukeminen venyi parin kuukauden projektiksi.

Lapsia jaksoi kiinnostaa eri maailmojen sijainti ja kovasti pohdittiinkin, miten ne limittyivät yhteen. Minulle tämä pähkäily ja lasten kanssa keskustelu olikin antoisinta.

Kirjan - ja samalla sarjan - loppuratkaisu vaikutti ensin hieman lattealta, mutta loppujen lopuksi se oli oikein hyvä tällaisena.

Giant Days vol. 11

Johan Allison: Giant Days vol. 11
Boom! Box 2019, 160s.
Kuvitus: Max Sarin

Oi autuutta! Yllätyin todella, todella iloisesti, kun Giant Daysin seuraava osa ilmestyi jo tänä syksynä. Pelkäsin, että tätä joutuisi odottamaan hyvin pitkään. Positiivinen yllätys oli myös se, että tämän kokoelman on viimeistä tarinaa lukuunottamatta kuvittanut Max Sarin, eli hahmot näyttivät melkein koko ajan juuri siltä kuin pitikin. Viimeisen osion on kuvittanut sarjan luoja ja käsikirjoittaja John Allison, hieman minun makuuni liian kulmikkaalla tyylillään.

Esther ja Susan yrittävät suojella Daisya, jotta tämän ei tarvitsisi törmätä exäänsä Ingridiin. Kohtaamista ei kuitenkaan voi välttää loputtomiin, mutta tarpeen tullen Daisysta löytyy luonteen lujuutta. Tosin Daisynkaan vaisto ei ole erehtymätön. Hän nimittäin hakeutuu töihin söpöön joulukylään ja tulee pestanneeksi sinne koko lauman tuttaviaan, vaikka bisnes taitaa olla pimeämpää kuin Suomen talvi pahimmillaan. Estherillä on sydänsuruja, Susan yrittää romantisoitua. Ed matkustaa Australiaan ja vaikka hänen vaiheensa siellä ovatkin kiinnostavia, minua harmitti että hän ajautui "perusporukasta" niin selkeästi erilleen.

Tykkäsin taas Giant Daysista ihan älyttömästi. Toivottavasti tyttöjen viimeinen opiskeluvuosi kestää todella pitkään, sillä en halua jättää heille jäähyväisiä vielä pitkään aikaan.

Valotusaika

Avi Heikkinen: Valotusaika
Pokuto 2019, 221s.

Avi Heikkisen Valotusaika ansaitsee kaikki mahdolliset kehut, joita kirjalle voi antaa.

Ensinnäkin tämä sarjakuva-albumi on toteutettu valokuvia muokkaamalla. Käytännössä tämä (minun logiikkani mukaan) tarkoittaa sitä, että Heikkinen avustajineen on kuvannut still-kuvaelokuvan, joka on muokkauksen jälkeen koottu kirjaksi. Melkoinen työmäärä siis. Pelkästään hyvä idea ei ole riittänyt, vaan tässä on vaadittu ammattitaitoa sekä kuvaajilta että näyttelijöiltä. Puhun näyttelijöistä, koska Valotusaika on kaikin puolin elokuvamainen, eikä lopputulos toimisi, jos hahmot möllöttäisivät kuvissa miten sattuu.

Tarina on koukuttava lähitulevaisuuteen - ja Jyväskylään - sijoittuva scifihenkinen agenttiseikkailu, jota lukiessa itkin, nauroin ja itkin lisää.

Jamo turruttaa itseään viinalla ja lääkkeillä ja keskustelee lähinnä paperilappuja suustaan tulostavan Possu-pehmolelun kanssa. Jamo saa haltuunsa kameran, jolla voi kuvata menneisyyttä. Selvitettyään ensin omaa menneisyyttään Jamo alkaa hyödyntää kameraa kadonneen nuoren naisen etsinnöissä. Pian hän on keskellä vaarallista sotkua, rinnallaan se pehmoinen possu ja työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen poliisi.

Kuten sanottua, pidin tässä sarjakuva-albumissa kaikesta. Päähenkilö ei ole maailman sympaattisin, mutta sen ymmärtää kyllä. Nautin suuresti albumin dialogista, josta löytyy myös ääneen naurattavaa huumoria. Valotusaika on upea esikoisteos, joka saa odottamaan mielenkiinnolla Heikkisen tulevia töitä.

Anne Frankin päiväkirja

Ari Folman: Anne Frankin päiväkirja
Tammi 2019, 157s.
Kuvitus: David Polonsky
Suom. Anita Odé

Ari Folman ja David Plonsky ovat tehneet hienoa työtä sovittaessaan Anne Frankin päiväkirjan sarjakuvaksi. Folmanin käsikirjoitus ja Polonskyn piirrokset herättävät Anne Frankin ajatukset ja kokemukset eloon upeasti.

Anne oli 13-vuotias, kun hänen perheensä pakeni juutalaisvainoja. He piiloutuivat Otto-isän työpaikan yhteydessä olleeseen Salaiseen siipeen, jossa onnistuivat piilottelemaan hieman yli kaksi vuotta, kunnes joku ilmiantoi heidät.

Tätä sarjakuvaversiota Anne Frankin päiväkirjasta voi suositella jo alakoulun 5.-6. -luokkalaisille. Vaikka Folman ja Plonsky eivät ole sisältöä silotelleet, tekee Polonskyn piirrostyyli kuitenkin karusta tarinasta hitusen helpommin sulateltavan. Ehkä pehmeähkö piirrostyyli etäännyttää pahimmista ankeuksista tai sitten syy on jokin muu, mutta joka tapauksessa koen tämän sarjakuvan helpommin lähestyttävänä kuin varsinaisen päiväkirjan.

Missään nimessä sarjakuvaa ei voi sanoa kepeäksi tai hauskaksi, ei todellakaan. Jollain tapaa visuaalinen tarina jopa koskettaa enemmän, kun Salainen siipi ei jää vain oman hahmottamiskyvyn varaan, vaan oikeasti näkee millaisista tiloista on ollut kyse.