Kolme rukousta äidille

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille
Gummerus 2021, 179s.

 

Anna-Liisa Ahokummun Kolme rukousta äidille päätyi lukulistalleni luettuani kirjailijan haastattelun Helsingin sanomista. Haastattelussa mainittiin, että realistisia synnytyskuvauksia on kirjoissa (tv-sarjoista ja elokuvista puhumattakaan) vain vähän tarjolla ja Ahokumpu halusi korjata tätä puutetta.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Nykyajassa nainen synnyttää esikoistaan, menneisyydessä nuori Anjezë etsii omaa polkuaan, joka lopulta tekee hänestä Äiti Teresan. Minua kiinnosti paljon enemmän synnytysosuudet ja varsinkin kirjan lopulla oikein ärsyynnyin, kun synnytyssalista hypättiin jonnekin päin Intiaa. 

Olen itse synnyttänyt kolme lasta ja kokenut keskenmenon jälkeen lääkkeellisen tyhjennyksen. Lienee luonnollista, että synnytyskertomuksia - todellisia ja fiktiivisiä - lukiessa peilaan niitä jossain määrin omiin kokemuksiini. Ahokummun kirjassa synnytys kyllä kuvataan realistisesti ja samaistumiskohtia löytyi, mutta silti kirjan naisen synnytys tuntui jotenkin vieraalta. Kirjan nainen on hämmentävän levoton ja tietoinen asioista. Itselle synnytykset ovat olleet sulkeutuneita ja sumuisia kokemuksia. Minä  olen kyllä tainnut kokea oloni noissa tilanteissa turvallisemmaksi kuin kirjan nainen.

Kolme rukousta äidille on kiinnostava kirja paitsi synnyttämisestä, myös äitiydestä ja äidin ja tyttären suhteesta. Odotin enemmän synnytystä ja vähemmän Äiti Teresaa.