Sivut

sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen:
Huokauksia luokasta
WSOY 2023, 480s.


Kokkolassa 3.9.2023

Hei Minna ja Tommi

Luin tänään loppuun kirjeenvaihdostanne koostuvan Huokauksia luokasta -kirjanne. Tuntui oikealta koota sen herättämiä ajatuksia kirjeen muotoon.

Toivottavasti ette pahastu sinuttelusta. Minna, sinun kohdallasi sinuttelu tuntuu luontevalta,  olemmehan tutustuneet kirjaharrastuksen kautta jo vuosia sitten. Ohimennen olemme tavanneetkin useamman kerran. Myös sinut, Tommi, olen samaisilla messuilla tavannut. Kävit muistaakseni Salla Simukan ja Siri Kolun kanssa jututtamassa kirjabloggaajia ennen esiintymistäsi jollakin lavalla. Jännitin niin, että uskaltauduin pyytämään yhteiskuvaa vasta esiintymisesi jälkeen, kun sinulla oli jo kova kiire seuraavaan tapaamiseen. Suostuit kuitenkin. Kuvaa en tähän laita, sillä siinä näkyy kiusallisen selvästi fanittaminen ja väärä hetki.

Tämä yhteinen kirjanne on ollut esillä paljon ja se on hyvä. Nostatte näkyviin opettajan työn räikeitä epäkohtia, joita täältä Wilman toisesta päästä katsottuna ei todellakaan hoksaa ajatella. Vaikka kritisoitavaa on paljon, on selvää, että opettamisesta pidätte kumpikin. Ja äidinkielestä sekä kirjallisuudesta. On hyvä, että tuotte esiin selkein esimerkein, mitä mikäkin muutos koulun arjen, opettajan työn ja oppilaiden näkökulmasta on aiheuttanut. Mutta ette te toki valita valittamisen vuoksi, vaan aidon huolen. Mikä tärkeintä, teillä on tarjota myös konkreettisia keinoja nykytilanteen korjaamiseksi.

Omat kouluaikani olivat hyvin erilaisia, kuin lapsillani nyt. Kävin ala-asteen pienellä kyläkoululla, samalla kuin äitini aikanaan. Yläluokan opettajakin oli sama kuin äidillä. Minulla oli neljä ikätoveria ja luokkamme olikin yksi koulun suurimmista. Yhteensä meitä oppilaita oli koko koulussa parhaimmillaankin reippaasti alle 30, noin 24. Opetus oli monin tavoin vanhanaikaista. Aamunavauksissa yläluokan Teppo-ope luki pätkän jostain hartausvihkosesta ja alaluokkien opettaja säesti virttä urkuharmoonilla. 3.-6. -luokilla luimme vuorolukuna Vänrikki Stoolin tarinoita, Seitsemää veljestä, Maamme kirjaa ja Koljonvirran sissejä. Sisävessan saimme kuudetta luokkaani edeltävänä kesänä. Kuulostaa ehkä 50-lukulaiselta, mutta elettiin jo pitkästi 80-lukua. Lukion aloitin silloin, kun siirryttiin luokattomaan lukioon. Ei se tainnut vielä siinä vaiheessa aivan näin vapaamuotoista olla kuin nykyään, ainakaan meidän lukiossamme.

Esikoiseni aloitti lukion toisen luokan tänä syksynä ja on kroonisen väsynyt. Koko peruskoulun ajan hän oli tunnollinen oppilas, mutta lukiossa vastuu kaikesta on jo paljon suurempi. Tekin kirjoitatte siitä, kuinka jo lukion alussa pitäisi oikeastaan tietää, minne haluaa lukion jälkeen tähdätä. Pitäisi osata valita oikeat kurssit ja laajuudet, saada riittävän hyviä arvosanoja oikeista aineista. Varsinkin se pitkä matematiikka tuntuu olevan joku ihmeellinen yleisavain onneen, sama mistä haaveilee. Jos 17-vuotiaan lempiruoka/-artisti/-näyttelijä vaihtuu tiheään, miten ammattihaaveet voisivat olla jo selkeinä mielessä? Itse hoksasin oman unelma-ammattini vasta yli kolmekymppisenä. 

Puhutte kirjeissänne myös erityisen tuen tarpeessa olevista oppilaista ja siitä, miten tämän tuen toteuttamiseen ei kuitenkaan käytännössä ole riittävästi resursseja. Olen itse saanut tämän vuoden helmikuussa ADHD-diagnoosin ja väistämättä mielessäni on käynyt useamman kerran, että mitä jos tämä olisi huomattu jo aiemmin? Olisinko hyötynyt erilaisista tukitoimista, jos sellaisia olisi järjestynyt, ja pärjännyt opinnoissani paremmin? Ehkä en, sillä pärjäsin haasteideni kanssa suhteellisen hyvin pitkälle aikuisikään. (Täytän pian 44 vuotta.)

Asiasta toiseen, on muuten oikeasti kummallista, että erilaisia muutoksia suunnittelevat sellaiset tahot, jotka eivät ole mukana käytännön työssä. En ole tainnut aiemmin edes ymmärtää, että opetussuunnitelmien muutokset sun muut tehdään niin (liian!)  kaukana varsinaisesta opetustyöstä. Mutta tällaista se taitaa olla jossain määrin muuallakin: suunnitellaan vaikka kivan näköisiä rakennuksia, jotka eivät kuitenkaan vastaa niiden käyttötarkoitusta. Tosin mahdolliset haittavaikutukset eivät joka alalla kasaudu ja kertaudu samalla tavalla kuin juuri kouluissa ja vaikkapa terveydenhuollossa...

Huokauksia luokasta tarjosi valtavasti uutta tietoa ja ajattelemisen aihetta. Toivottavasti en jatkossa ärsyynny jokaisesta turhalta tuntuvasta Wilma-viestistä. Minulle niitä tulee kuitenkin vain kolmesta lapsesta, kun opettaja joutuu kirjoittamaan niitä kymmenille. 

Kiitos, että kaikkien kiireiden keskellä kirjoititte tämän kirjan. 

Ihanaa alkavaa syksyä ja kaikkea hyvää teille!

T. Maija

PS: Tommi, yhdessä kirjeistäsi kerrot, kuinka joku oli tunnistanut sinut kirjamessujen vessassa ja ehdottanut yhteiskuvaa. Silloin et ollut suostunut. Vähän jännitin Minnan seuraavaa kirjettä. Lempin ilmestyttyä halusin siihen Minnan omistuskirjoituksen ja silmät kiiluen yritin bongata Minnaa messukävijöiden massasta. Lopulta törmäsimmekin - pressitilojen vessajonossa. Kiitos, Minna, että huonosti valitusta ajankohdasta ja paikasta huolimatta jaksoit suhtautua huumorilla! (Niin, sain sen omistuskirjoituksen. Siinäkin mainitaan messujen vessajono.)

6 kommenttia:

  1. Täytyy varmaan tutustua kirjaan. Olen vältellyt kaikkea koulumaailmaan liittyvää sen jälkeen kun totesin, etten pystykään opehommiin.

    VastaaPoista
  2. ihanasti kirjoitettu kirje, toivottavasti tavoittaa kirjailijat. Teos kävi lainassa mutta en päässyt kovin pitkälle, kun piti jo varausjonon takia palauttaa. Ehkä yritän joskus uudelleen, aihehan on kovin tärkeä.

    VastaaPoista
  3. Kivasti kirjoitettu kirjemuotoinen arvio kirjasta, johon en ole kiinnittänyt huomiota, enkä muista nähneeni yhtään blogijuttuakaan tätä ennen.

    Oli hauska lukea koulun alkuvuosistasi, itse olen myös käynyt alaluokat 1-4 pienessä kyläkoulussa, jossa meidän luokalla oli 4 oppilasta ja jossa oli opettajana vanha pariskunta. Rouva opetti alaluokkia ja herra yläluokkia, ja kuten hiukan huvittuneena huomaan en osaa vielä vuosikymmenten jälkeenkään ajatella heitä kuin herrana ja rouvana 😉 Viidennelle luokalle muutin niin erilaiseen ympäristöön kuin olla voi, vantaalaislähiön parakkikouluun, toisin sanoen meitä oli niin paljon, että meidät kuljetettiin bussilla parakkeihin ammattikoulun pihamaalle.

    Nykypäivän koulunkäynti on ollut vierasta jo pitkään, meillä oli kyllä sijaislapsi tuossa 2010-luvun loppupuolella, joten silloin vilmaviestit tulivat hiukan tutuiksi, mutta tyttö oli koko sen ajan alakoulussa.

    Tietokirjat aiheesta eivät ole oma juttu, mutta sellaiset romaanit joissa päähenkilö on opettaja tai ollaan koulumaailmassa, ovat ihan kiinnostavia.

    VastaaPoista
  4. Olen huomannut, että oppilaiden lisäksi myös (tai etenkin) opettajat väsyvät. Kirjastoalallekin on hakeutunut rutkasti ex-opettajia, mikä kertonee jostakin.
    Tämä kirja on kiintoisa puheenvuoro. Tekisi mieli lukea, vaikka opetusala ei omani olekaan...

    VastaaPoista
  5. Ihana kirje! Tämä herätti monia hauskojakin muistoja, sillä olen tainnut olla tuossa samassa tilanteessa Tommi Kinnusen, Salla Simukan, Siri Kolun ja bloggaajien kanssa. Ja minunkin alakoulumuistoni kuulostavat kovin samalta kuin sinulla, vaikka ne sijoittuvat 90-luvulle!
    Tämä kirja herätti todella monenlaisia ajatuksia: maailman ja varsinkin koulumaailman muuttumisesta, mietitytti vanhempana, huokailutti entisenä opettajana. Viihdytti lukijana. Todella tärkeä teos, toivottavasti mahdollisimman moni tämän lukee!

    VastaaPoista
  6. Hieno kirje!
    Myös kirja on erittäin tarpeellinen ja se pitäisi laittaa pakolliseksi lukemiseksi joka ikiselle kouluhallintobyrokraatille. Kuuntelin kirjan, enkä ole ihan varma olisinko pystynyt sitä lukemaan, niin ahdistavan totta se on. Olen tosi onnellinen, että oma ainokaiseni on koulun loppusuoralla ja on löytänyt tärkeimmän elämänsisältönsä koulun ulkopuolelta.
    Nuorista on tehty apparaatin koekaniineja, vaatimusten ennustettavuus on heikko ja perusasioiden (mm. lukion äidinkielen tunnit) opetus aivan tuuliajolla.
    Minna /KBC

    VastaaPoista