Keskiajan hirviöt

 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt
Gaudeamus 2021, 262s.

Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on runsaasti kuvitettu, yleiskielinen katsaus keskiajan hirviöihin. Minkä ehkä arvasitte jo kirjan nimestä... Tämän lukeminen oli todella hauskaa! Siinä missä nykyään hirviöllä tarkoitetaan jotakin vaarallista, pelottavaa ja useimmiten fiktiivistä, keskiajalla hirviö saattoi olla melkein mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa. En nyt tarkoita, että erilaisuuden kauhistelu olisi hauskaa, vaan se, että hirviöiden joukosta löytyy muun muassa kaksikasvoinen jättiläinen, jolla on punaiset polvet ja jalkaterät ja joka joutuu matkustamaan laivalla Intiaan, mikäli se halusi synnyttää. Yhdellä hirviöllä oli pitkät, lepattavat korvat, joihin se saattoi kääriytyä. Varjojalka oli yksijalkainen hirviö, joka suojasi itseään aavikolla porottavalta auringolta makaamalla selällään ja nostamalla jalkansa muodostamaan varjon itselleen. Myöntäkää pois, ettei näissä esimerkeissä ole kauheasti aineksia nykypäivän kauhugalleriassa.

Hirviöt olivat kaikessa poikkeuksellisuudessaan luonteva osa keskiaikaista elämää. Mainio kirja, josta väkisinkin oppii jotakin uutta!

Kohti suurta tuntematonta

 

Lisa Marie Presley & Riley Keough:
Kohti suurta tuntematonta
Johnny Kniga 2024, 301s.
Suom. Markku Päkkilä

Tän vuoden kirjamessureissussa kävi sellanenkin ihme, että luin ekan messuostoksen jo reissun aikana! Joskus 16-20 -vuotiaana fanitin Elvistä. Musiikkia lähinnä, vaikka en voi ulkonäköäkään moittia. Luin ne Elvis-kirjat, mitä käsiini sain, samoin lukuisat Suosikin kultaturboelvisspesiaalit.

Vuosien myötä fanitus haalistui, osin siksi että aloin tajuta miten epämiellyttäviä piirteitä Elviksessä oli. Olen lukenut Priscilla Presleyn Elvis ja minä -kirjan ja myös tämä Lisa Marie Presleyn muistelmateos meni suoraan lukulistalle. Lisa Marie Presley ei ehtinyt saada kirjaa valmiiksi ennen kuolemaansa, vaan sen on täydentänyt ja viimeistellyt hänen tyttärensä Riley Keough. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta lopputulos on hyvä.

Kohti suurta tuntematonta kattaa Lisa Marien koko elämän, mutta eniten kirjassa muistellaan varhaislapsuutta sekä viimeisiä vuosia. Lapsuus Gracelandissa on ollut omalaatuinen, mutta selvästi hyvää aikaa. Äidistään Lisa Marie ei montaa sanaa sano, hyviä varsinkaan. Lisa Marie oli aina isän tyttö. Oli Elvis aviomiehenä (tai miehenä ylipäätään) millainen tahansa, isänä hän oli Lisa Marielle juuri oikeanlainen.

Tietysti kirjassa käydään läpi myös Lisa Marien mieskuvioita ja avioliittoja, mutta aika tyylikkäästi. Mitään hillittömiä paljastuksia en ainakaan itse bongannut. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Koko kirjaa varjostaa suru, ahdistus ja menetys. Jo kirjan alussa kerrotaan Lisa Marien kirjoittaneen tätä elämänsä synkässä vaiheessa ja sen huomaa. Valoa ja toivoa ei juurikaan näy ja muistoissakin korostuvat ne ikävät asiat. Kaikkein sydäntäsärkevintä oli lukea ajasta Lisa Marien ja Danny Keoughin pojan kuoleman jälkeen. Sellaista surua on vaikea kuvitella (onneksi!) mutta tästä kirjasta se välittyy.

Kirjan kertojina ovat sekä Lisa Marie että Riley. Molemmilla on oma fontti, joten kertojan vaihtumisessa pysyy hyvin perillä. Teksti ylipäätään on selkeää ja napakkaa, turhaa jaarittelua ei ole.

Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.

Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.

Jännitystä ja kauhua alakoululaisille

J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi
Lumola 1
Karisto 2024, 152s.
Kuvitus: Elina Äijälä

 

Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.

J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.

Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.

Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä. 

(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)

Maria Turtschaninoff: Mantikora
Tammi 2024, 97s.
Kuvitus Peter Bergting

 

Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!

Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.

Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.

Tasokasta kauhua varhaisnuorille!

Symbolien joulu

Liisa Väisänen: Symbolien joulu
SKS 2024, 112s.

 

Niin paljon kuin talvea inhoankin, joulu on mun mielestä kiva. En tunnustaudu erityisen jouluihmiseksi kuitenkaan, sillä koristelu jää usein vähiin enkä todellakaan jaksa aina laittaa jouluisia verhoja. (Niissä verhoissa ei edes ole mitään jouluista kuviota, mutta niissä on punaista.) Tämä Symbolien joulu kiinnosti ihan siksi, että jouluun liittyy niin paljon erilaisia juttuja ja ajattelin että olisi kiinnostavaa kuulla, mitä minkäkin asian takaa paljastuu.

Spoiler alert: näköjään kristinusko, Jeesus ja uudelleensyntymä.

Petyin tähän kirjaan.
Tässä tosiaan keskitytään kristillisiin symboleihin tai vähintään kristillisiin tulkintoihin, vaikka ohimennen toki myönnetäänkin että joulua vietettiin Suomessakin jo ennen kuin kristinusko tänne asti ehti. Jos hetken näyttääkin siltä, että lukijalle tarjottaisiin jotain vanhempaa perua oleva selitys, niin eiköhän kuitenkin lopulta olla takaisin niissä samoissa selityksissä. Tontuista ei juurikaan puhuttu, joulupukista sentään jonkin verran. 

Ainoa oikeasti kiinnostava asia oli kärpässienet. Tietysti nekin saatiin kuvastamaan uudelleensyntymää, mutta kirjassa kerrotaan samassa yhteydessä Punahilkasta niin räväkkä versio, että ainakin se jäi mieleen! Tässä versiossa Punahilkka on viemässä mummolle keksejä, mutta tuleekin matkalla syöneeksi kaikki itse. Huono omatunto iskee ja Punahilkka käärii keksinmuruja papereihin ja tarjoaa niitä mummolle. Mummoa ei muruset kiinnosta vaan hän suuttuu. Seuraavana päivänä hän menee ja pilkkoo Punahilkan palasiksi ja viskoo ne pitkin taloa. Punahilkan äiti yllättäen järkyttyy tästä. Onneksi paikalle osuu munkki, joka tekee kärpässienestä liimaa jolla tyttö saadaan kasaan. Ja sen pituinen se. 

Luulen, että Symbolien joulu on oikein kiva joulukirja heille, jotka viettävät joulua hartaissa tunnelmissa. Jos taas joulussa kiehtoo enemmän riemukas yhdessäolo kuin tarkat perinteet, kannattaa etsiä jokin toinen joulukirja.