|
J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi Lumola 1 Karisto 2024, 152s. Kuvitus: Elina Äijälä
|
Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.
J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.
Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.
Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.
Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä.
(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)
|
Maria Turtschaninoff: Mantikora Tammi 2024, 97s. Kuvitus Peter Bergting
|
Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!
Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.
Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.
Tasokasta kauhua varhaisnuorille!