Taas Nikke

Goscinny, Sempé: Onneksi olkoon, Nikke! 149s. (Le Petit Nicolas - Le Ballon et Autres Histoires Inédites, WSOY 2009)

Iltasaturintamalla palasimme Vinskin seikkailuiden jälkeen takaisin Pikku Nikkeen. Tätä viimeisintä Nikke kirjaa en ollutkaan aiemmin lukenut. Lapset tykkäsivät edelleen, minulle tämä oli pettymys. Jotenkin köykäisiä tarinoita ja jälkikäteen (vuonna 2008) tehty kuvitus oli silmiinpistävän erilaista verrattuna muihin kirjoihin.

Parasta kirjassa on René Goscinnyn lyhyen elämäkerran ensimmäiset lauseet: "Synnyin Pariisissa 14.8.1926 ja aloin heti kasvaa. Seuraava päivä oli 15. elokuuta ja me pysyttelimme sisällä."

Yhtä asiaa en ymmärrä Nikke-sarjan ja muutamien muiden kirjasarjojen suhteen. Miksi ihmeessä kirjojen ulkoasua ei voida pitää yhtenäisenä koko sarjan verran? Tämä viimeisin Nikke-kirja on nimittäin huomattavasti kookkaampi kuin aiemmat osat. Ihan väärä ratkaisu!

Twisted River

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä 610s. (Last Night in Twisted River, Tammi 2010)
John Irving on yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksiin voi tarttua luottavaisin mielin: tämä on hyvä, tästä nautin. Irving on loistava tarinankertoja, joka osaa koukuttaa lukijan jo muutamalla virkkeellä.

Viimeinen yö Twisted Riverillä alkaa ikävästä onnettomuudesta tukinuittopaikalla. Rannalta tapahtumia seuraavat kokki Dominic Baciagalupo ja hänen 12-vuotias poikansa Danny. Kokki ja poika joutuvat pian kokemaan toisenkin tragedian, jonka vuoksi he jättävät Twisted Riverin. Dannyn ja hänen isänsä elämää seurataan viitisenkymmentä vuotta, kaupungista ja ravintolasta toiseen. Vuosien varrella tapahtuu yhtä sun toista, mutta Twisted Riverin tapahtumat eivät unohdu.

Kirja on tulvillaan kiinnostavia henkilöitä ja pieniä tapahtumia. Tarina ei etene järin kronologisesti, mutta lukijan ei tarvitse pelätä: tarina pysyy hyvin kasassa kaiken aikaa. Minulle hankalinta oli Dominicin ja Dannyn sukunimi, jonka opin lukemaan vasta noin 40 sivun jälkeen. Heti alussa totesin, että tätä kirjaa en ikipäivänä olisi saanut luettua englanniksi, sen verran haastavaa oli tukkilaissanasto suomeksikin.

Hassua kyllä, tämä kirja sai aika-ajoin ajattelemaan Stephen Kingiä. Jollakin tavalla pidän John Irvingin ja Stephen Kingin kerrontatapoja samanlaisina, hyvällä tavalla. Lisäksi Viimeinen yö Twisted Riverillä sisälsi paljon pieniä viitteitä muihin Irvingin teoksiin, samaan tapaan kuin Kingin kirjoista löytyy viittauksia etenkin Mustaan torniin.

Ehkä eniten minut yllätti Twisted Riverin loppu, sillä koskaan aiemmin en ole viimeisillä sivuilla potenut suurta kiusausta kurkkia kirjan ensimmäisiä sanoja. Yksi lause sai minut kiinnostumaan myös John Irvingistä itsestään: "Jokaisessa romaanissa on osia, jotka liippaavat epämukavan läheltä kirjailijaa; ne ovat niitä henkilökohtaisen historian osia, joista kirjailija mieluiten vaikenee."

Löytöjä

Kiertelin eilen jälleen kirpputoreilla etsimässä jotain muuta kuin mitä lopulta löysin. Yritin vältellä kirjahyllyjä, mutta tiedätte varmaan, miten mahdotonta se on.

Niinpä yhdeltä kirppikseltä ostin 0,50€/kpl Anni Swanin Tottisalmen perillisen ja Merri Vikin Hillitse itsesi, Lotta! -kirjan, joita ei ole varmaan luettu kertaakaan.

Samalla hinnalla löysin myös hellyttävän ohuen läpäreen, Anni Swanin Lastennäytelmiä II vuodelta 1923. Vähäisestä sivumäärästä huolimatta teoksesta löytyy seitsemän näytelmää, mm. Saapasjalkakissa. Luin vasta ensimmäisen näytelmän, mutta jo pelkästään kirjasen katselusta tulee hyvä mieli ja ikävä pientä ala-astetta, jonka joulu-, kevät- ja äitienpäiväjuhliin harjoittelimme ainakin yhden näytelmän.

Mutta näistä olen erityisen ylpeä! En usko, että minulla oli ennestään ainuttakaan Sakari Topeliuksen teosta. Nyt on seitsemän. :) Isosiskon kirjahyllyssä olen näitä ihaillut ja nyt löysin omaksi, 7 eurolla. Välskärin kertomuksia kolmessa osassa, Talvi-iltain tarinoita kahdessa, Tähtien turvatit sekä yksissä kansissa Jungarin taru, Rautakylän vanha paroni ja Sumutarinoita. Missähän välissä nämä saisi luettua?

Puhuva harakka

Aapeli: Vinski ja Vinsentti 122s. (WSOY 1972)

Koko kaupungin Vinskiin verrattuna Vinski ja Vinsentti on aika kehno. Vinski saa uuden ystävän, puhuvan harakan nimeltään Vinsentti, jonka kanssa ensin tehdään pari jekkua ja lopuksi selvitellään kaupunkia piinaavaa varkauksien sarjaa. Lapset kyllä tykkäsivät tästäkin kirjasta, mutta tämä äiti ei. Ehkäpä vain odotukset olivat jälleen vähän yläkanttiin asetellut. Tai sitten minua vain kiehtoo enemmän näkymättömyys kuin puhuvat harakat. Kumman sinä ottaisit, jos saisit valita? :)

Kuvitus oli tässäkin kirjassa mainio, Maija Karman käsialaa.

Juhannusmasennus

Brooke Shields: Tuli sade rankka - Miten selvisin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta 256s. (Down Came the Rain - My Journey Through Postpartum Depression, Otava 2006)

Kun kirjan aiheena on synnytyksenjälkeinen masennus, tietää jo valmiiksi ettei luvassa ole kovin hilpeää luettavaa. Brooke Shields onnistuu kuitenkin kirjoittamaan lämmöllä ja täysin vailla itsesäälissä piehtaroimista. Hän kertoo rehellisesti vaikeista hedelmällisyyshoidoista, traumaattisesta synnytyksestä ja erittäin vaikeasta masennuksestaan.

Päällimmäisenä ajatuksena tämän kirjan jälkeen on yksinkertaisesti se, miten helpolla on itse päässyt! Shieldsin kokemaan verrattuna synnytykset ovat olleet naurettavan helppoja ja masennuskin pelkkää pintaa. Tätä kirjaa voisin suositella masennusta sairastavien läheisille, sillä masentunut itse harvoin pystyy sillä hetkellä kertomaan tunnoistaan. Tästä voi nähdä, mitä masennus voi olla ja miten se vaikuttaa ajatteluun.

Mikään ihanteellinen juhannuskirja tämä ei nyt todellakaan ollut, mutta hyvä kirja omassa lajissaan - ehdottomasti.

Kesälukemista

Monen muun tavoin minäkin kävin kirjahyllyä läpi sillä silmällä, että mitäs sitä tänä kesänä lukisikaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että nämä ainakin luen:

John Irving - Viimeinen yö Twisted Riverillä
Aiemmin mainitsinkin ostaneeni tämän äitienpäivälahjaksi. Pidän Irvingin kerronnasta hyvin paljon, se pitää otteessaan erittäin lujasti.

Hilja Valtonen - Poikamiestyttö
No pitäähän sitä kesällä jotain kevyttä ja höpsöäkin lukea. Ainakin oletan Valtosen kirjan edustavan tätä genreä.

David Ebershoff - Tanskalainen tyttö
Haastoin itseni lukemaan tämän, koska tämä on ollut hyllyssä jo ikuisuuden. Kansi on kaunis, vaikka tarina ei varmasti ihan helpoimmasta päästä olekaan.

Majgull Axelsson - Huhtikuun noita
Tällä kirjalla on ollut sama kohtalo kuin edellisellä: odottanut vuoroaan vuodesta toiseen. Tänä kesänä on tämän aika, viimeinkin.

Andre Agassi
Tätä omaelämäkertaa on kehuttu monessa blogissa. En ole koskaan seurannut tennistä ja omatkin pelaamiset on jääneet pelkkään pallotteluun (miksi laskea pisteitä, kun ainainen häviäminen vain kiukuttaa?), mutta otetaan vaikka yleissivistyksen kannalta.

Näiden lisäksi haluaisin luonnollisesti lukea "miljoona" muutakin. Kirjastosta olen varannut Little Been tarinan ja Sinä päivänä. Lisäksi odotan kovasti ensi kuuta, kun Maggie Stiefvaterin Forever ilmestyy viimeinkin.

Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi 393s. (The Girl With Glass Feet, Otava 2011)

Takakansi kertoo seuraavaa:
"Sinä talvena St Hauda's Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita - ja Ida Maclaird muuttui hitaasti lasiksi."

Midas Crook törmää metsässä valokuvatessaan Idaan, joka tekee häneen selittämättömän vaikutuksen. Midas ei voi olla ajattelematta Idaa ja pohtimatta, miksi nuori tyttö kulkee jättimäisissä miesten saapikkaissa kävelykeppiin tukeutuen. Aika pian Midas saa selville, että Idan jalat ovat muuttuneet lasiksi ja lasi leviää koko ajan ylöspäin. Yhdessä he yrittävät saada selville, voisiko Ida parantua.

Tartuin kirjaan sillä asenteella, että nyt sukellan aikuisten satuun ja annan mielikuvituksen viedä. Mutta jos oikein ontuva vertaus sallitaan, niin vesi oli sukeltamiseen liian matalaa ja sumeaa. Minusta Shawn käyttämä kieli on jotenkin paksua, raskasta luettavaa. Taaskaan en liiemmin tykästynyt yhteenkään hahmoon ja varsinkin Midas oli lähinnä rasittava. Etenkin Midaksen suhde - tai sen puute - edesmenneeseen isäänsä on turhauttava. Midas ei ole kiinnostunut edes käymään läpi isänsä jäämistöä, vaikka saattaisi siten löytää vastauksia kysymyksiinsä. Kirja on hyvin synkkäsävyinen. Ei yhtään niin kauniskaan, mitä upea kansikuva lupaa.

Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä 275s. (Girl in Translation, Bazar 2011)

Muiden bloggareiden arvioiden perusteella osasin odottaa hyvää kirjaa. Käännöksiä nappaa mukaansa niin, että kotitöiden ja muiden velvollisuuksien on pakko antaa odottaa. Kirja alkaa Hongkongilaisen Kimberlyn (11v.) ja hänen äitinsä saapumisesta New Yorkiin. Paula-täti on ystävällisyydessään järjestänyt kielitaidottomalle sisarelleen ja tämän tyttärelle edullisen asunnon purku-uhan alla olevasta talosta, joka kuhisee rottia ja torakoita ja jonka lämmitys ei toimi.

Kimberly osaa hiukan englantia, äiti ei ollenkaan. Koulunkäynti vaatii älykkäältä Kimberlyltä valtavasti ponnisteluja, samoin äidin auttaminen tehtaalla. Kaikki tuntuu olevan hirvittävän karua ja julmaa, mutta Kimberly pärjää. Jotkut haasteista ovat onneksi suhteellisen harmittomia, mutta kulttuurierot tekevät niistäkin isompia.

"Hongkongissa ala-asteen liikunta oli ollut lasten pelleilyaikaa, jolloin kaikki yrittivät paeta palloa toistensa selkien taakse. Harrisonissa liikunta ei todellakaan ollut leikin asia. -- Äiti oli opettanut, etten saa tehdä mitään epänaisellista tai vaarallista -- "Epänaisellinen" tarkoitti mitä tahansa toimintaa, missä polvet erkaantuisivat toisistaan, tai missä hame saattaisi nousta ylös. Sillä ei ollut merkitystä, oliko päällä hame vai ei, ajatus oli tärkein."

Käännöksiä oli odotusteni mukaisesti hyvä. Mutta siihen se jäi, pelkkään hyvään. En kokenut Kimberlyä kovin läheiseksi, vaikka tunsinkin myötätuntoa ja auttamisenhalua, varsinkin kun kirja perustuu osin Kwokin omaan elämään. Koska en halua paljastaa kirjasta liikoja, en myöskään voi kertoa, mikä tässä kirjassa jätti kylmäksi.

"Äiti, onko se nyt läpinäkymätön?"

Aapeli (Simo Puupponen): Koko kaupungin Vinski 125s. (WSOY 1983, 9. painos)

On olemassa asioita, joita lapsena rakastaa, mutta jotka menettävät hohtonsa ajan myötä. Voin kertoa, että onneksi minun kohdallani Koko kaupungin Vinskille ei ole käynyt näin. Voi miten kotoisa olo minulla oli Vinskin seurassa Hömpstadin kaupungissa ja arvatkaa vain kuinka paljon meillä on puhuttu näkymättömyyspulverista! :) (Tai läpinäkymättömyyspulverista, kuten meillä sanotaan) Oma kappaleeni Koko kaupungin Vinskistä on kirjaston poistokirja, jota on luettu selvästi monen monta kertaa. Tätä ei voi lasten käsiin luovuttaa, mikäli haluaa pitää kaikki sivut tallessa.

Vinski on kutakuinkin 10-vuotias punatukkainen poika, joka eräänä alkukesän päivänä astuu apteekkin ja ostaa kymmenellä markalla näkymättömyyspulveria, sitä ranskalaista. Näkymättömänä voi kävellä seinien läpi ja tehdä vaikka mitä siinä sivussa. Vinski vierailee opettajattarensa kotona, neiti Naranterin tyynykerhon kokouksessa ja herra Haljuliinin luona. Hän joutuu seikkailuun Hanurinomistajan huvilassa, ottaa komentoonsa Lutikkalinnan laiskat äijät ja viimeisessä kappaleessa ansaitsee arvonimekseen Koko kaupungin Vinski.

Aapelin kieli on hauskaa, höpsöttelevää - pakinoitsijalle erittäin sopivaa. Minusta tätä oli harvinaisen helppo lukea ääneen, tosin se voi johtua siitä, että lapsena kuuntelin tätä kasetilta monet kerrat ja jotenkin tekstin poljento on jäänyt muistiin.

"Hanurinomistaja asui suuressa huvilassa, joka ei ollut aivan kaupungin laidassa vaan siis jokseenkin kaupungin keskellä. Kyllä hän omisti muutakin kuin hanurin, mutta koska hän nyt joka tapauksessa omisti kaupungin ainoan hanurin, niin häntä sanottiin Hanurinomistajaksi erotukseksi kaiken maailman huuliharpun ja mandoliinin omistajista."

Kirjan on kuvittanut Maija Karma. Pidän hänen kuvituksestaan oikein paljon. Kuvatekstit luin itsekseni vasta jälkikäteen, ettei tarinoiden kulku olisi kärsinyt. Tämä varotoimi taisi kuitenkin olla turhaa, koska kuvatekstien tyyli oli aivan mainio, tuntui kuin Aapeli olisi tutkinut kuvia kanssani ja kommentoinut niitä hassuun tapaansa. Esimerkiksi yllä olevan kuvan kuvatekstissä lukee: "Yleisön riemuitessa ajaa Hömpstadin vakinainen palokunta paikalle. Palvelusvuosiensa vuoksi jo eläkkeelle joutuva tamma panee parastaan ja kärryjen kolina miltei tukahduttaa kellotapulista kuuluvat Liisan hätähuudot."

Tämä kirja kannattaa kyllä lukea, sillä tämä jos mikä sopii kesään ja tästä tulee hyvälle tuulelle. :)

Kuvia ja sanoja

Simon Wells & Getty Images: The Rolling Stones: 365 Days 365s. (Abrams, 2006)

Toisinaan kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Joskus taas kuvien rinnalle kaipaisi selventävää tekstiä. The Rolling Stones, 365 Days teoksessa yhdistyvät luontevasti huikeat valokuvat ja tiivistetyt tekstit. Kirjassa keskitytään The Rolling Stonesin varhaisiin vuosiin, mikä on mielestäni ainoastaan hyvä asia. Nautin suuresti kuvien tutkiskelusta ja ehkä opin jotain itse bändistä ja sen jäsenistäkin. Teksti oli yllättävän haastavaa, ilmeisesti olen tottunut lukemaan helpompaa englantia tai sitten musiikkipiirien sanasto on muuten vain vierasta minulle.

Tämän kirjan jälkeen vierähti tovi jos toinenkin Youtuben kiehtovassa maailmassa katselemassa ja kuuntelemassa bändin videoita. Paljon en heidänkään musiikkiaan tunne, mutta sentään enemmän kuin Motör Headia.

Mick Jaggerin vastustamaton seksuaalinen vetovoima on minulle edelleen arvoitus - ehkä Jagger ei vain ole minun tyyppiäni :)

Mitfordin tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, sodassa ja rakkaudessa 444s. (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, Schildts 2010)

Olen lukenut Mitfordin tytöistä kehuvia arvosteluja sieltä täältä ja kun viimein sain kirjan käsiini, melkein hirvitti aloittaa lukeminen. Onneksi joskus käy niin, että ennakko-odotukset kirjan suhteen ylittyvät.

Mitfordin tytöt kertoo pääasiassa englantilaisen aristokraattiperheen kuuden kauniin ja älykkään tyttären ( Nancyn, Pamelan, Dianan, Unityn, Deccan ja Debon) tarinat. Tytärten ystäväpiirit on vähintäänkin kiehtova kokoelma historiantunneilta tuttuja henkilöitä. Rauhallista elämää viettäneille vanhemmille tytärten nouseminen otsikoihin yksi toisensa jälkeen ei ollut aivan helppoa, eikä konflikteilta vältytty.

Mary S. Lovell on tehnyt laajan tutkimustyön tätä kirjaa varten niin tapaamalla Mitfordin perheen jäseniä kuin perehtymällä heidän aktiiviseen kirjeenvaihtoonsa sekä muuhun arkistomateriaaliin. Hän on onnistunut kirjoittamaan eläväisesti menettämättä ollenkaan luotettavuuttaan.

Päällimmäisenä mieleeni jäi Unity Mitfordin elämä Hitlerin läheisenä ystävänä. Unity odotti kiihkeästi tapaamisiaan Hitlerin kanssa ja kertoi ystävälleen: "Elämän suurin hetki oli, kun istuin hitlerin jalkojen juuressa ja hän silitteli hiuksiani." Hyvin epätodellinen olo minulle tuli seuraavasta pätkästä:

"Kun Unity oli puhunut väheksyvästi Italiasta ja Mussolinista ja sai läksytyksen yhdeltä Hitlerin adjutantilta, Hitler asettui puolustamaan häntä, joskaan ei sanonut olevansa samaa mieltä hänen kanssaan. Tämän jälkeen pieninkin maininta Italiasta sai Hitlerin viluilemaan Unityyn ja hihittämään."

Hitler hihittämässä? Vaikea kuvitella.
Toisen maailmansodan puhkeaminen oli Unitylle pahin mahdollinen vaihtoehto. Hän oli jo etukäteen kertonut läheisilleen, ettei koskaan halua valita kahden rakastamansa maan, Saksan ja Iso-Britannian välillä, vaan mieluummin kuolee. Unity yrittikin itsemurhaa, mutta jäi henkiin ja eli loppuelämänsä aivovaurioisena, taantuneena noin 12-vuotiaan tasolle.

Jokaisen tyttären elämään mahtui tragedioita, kuten keskenmenoja, avioeroja ja katkeria välirikkoja perheenjäsentensä kanssa. Silti kirja ei jätä jälkeensä ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai surumielisyyttä. Jokainen tyttäristä kun sai myös annoksensa onnesta ja menestyksestä.

Pamelan elämästä olisin halunnut lukea enemmän, samoin perheen ainoan pojan, Tomin, vaiheista. Tosin ymmärrän kyllä, että kun kirjan nimikin on Mitfordin siskot, niin silloin keskitytään tyttäriin. Moni siskoksista kirjoitti kirjoja ja erityisesti Nancyn The Pursuit of Love ja Love in a Cold Climate herättivät mielenkiintoni. Mahtaakohan niitä saada jostakin käsiinsä

Nyt nolottaa

Arvatkaa, mitä minä tein eilen ihan vahingossa?
Kolme asiaa.

Menin kirjastoon VAIN palauttamaan kirjoja, mutta lähdin pois yhden uuden lainakirjan kanssa. Oli pakko lainata Tyttö joka muuttui lasiksi, koska olen kuullut siitä kehuja ja se on niin uusi ja sitä on muuten tosi vaikea saada käsiinsä ja kun siinä on nätti kansi... Ja eihän nyt yksi kirja lisää ole kovin paljon?

Sitten kävin kahdella kirppiksellä katsomassa, löytäisinkö jonkin hauskan kankaan. En löytänyt, mutta ostin vahingossa 6 kirjaa. Kuusi! Mutta ne oli hurjan halpoja ja kaikki vaikuttivat mielenkiintoisilta. Jenny Colgania en ole ikinä lukenut, mutta kansi oli tosi symppis. Brooke Shieldsin ostin, koska muiden masennuskokemukset kiinnostavat. Nedjman Manteli houkutteli kauniilla kannellaan, samoin Naipaulin Lumotut siemenet. Jodi Picoultin Sisareni puolesta on taas ollut lukulistalla ikuisuuden. Alimmaisena pinossa kököttää minun paheeni, Anni Polvan Anna mun kaikki kestää - leppoisa ja huoleton rakkausromaani.

Mutta se, mikä minua oikeasti nolottaa on tämä, kolmas tekoseni:
Illalla kävimme koko perheen voimin iltatorilla ja tein huikean löydön, Stephen Kingin Piinan ensimmäinen painos, täydellisessä kunnossa. Kotimatkalla alkoi pieni epäilys kalvaa mieltä ja arvatkaa mitä sain huomata? Että minulla oli se jo! Onneksi tällaista käy todella harvoin, mutta aina kun käy tulee todellakin sellainen olo, että nyt on kirjoja jo ihan tarpeeksi, kun en kerran muista mitä jo omistan. Voi voi voi. Nyt hävettää uudestaan. Mutta ei kerrota muille, eihän?

Iltasatuja

René Goscinny & Jean-Jacques Sempé: Nikke on paras 319s. (Histoires inédites du petit Nicolas (luvut 6-10) WSOY 2006)

Vielä eilen mentiin nukkumaan Niken seikkailujen saattelemana. Kaksi Nikke kirjaa olisi vielä lukematta, mutta tässä vaiheessa äiti kaipaa jo vähän vaihtelua.

Tässä kirjassa kerrottiin muun muassa Niken isän töistä, lomavalmisteluista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Minä pidin eniten tarinasta "Iso ele-elefantti". Siinä Nikke saa isältään yllätyslahjaksi äänilevyn oltuaan luokan kahdeksanneksi paras kieliopin kokeessa. Levyllä on vain yksi laulu, joka kertoo isosta elefantista ja jonka kertosäe on kovin tarttuva. Laulu kuunnellaan uudestaan ja uudestaan ja niinpä Nikke laulaa ruokapöydässäkin "oli kerran elefantti, iso ele-elefantti, jolla oli iso kärsä, iso iso iso kärsä".

Muistinko viimeksi Nikestä kirjoittaessani kehua kuvitusta? No, ei tätä voi kehua ainakaan liikaa. Harvoin mustavalkoinen kuvitus jaksaa kiinnostaa lapsia yhtä paljon kuin näissä Nikke-kirjoissa.

Lankeemus

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Lankeemus 365s. (The Fall, Tammi 2011)

Lankeemus on toinen osa del Toron ja Hoganin Vitsaus-trilogiaan. Tässä osassa "vampyyrivirus" jatkaa mellastamistaan ja New York, kuten melko lailla koko muukin maailma, ajautuu kaaokseen. Tarttuvien tautien torjuntayksikön entinen esimies Eph Goodweather yrittää keskitysleiriltäkin selvinneen professorin ja muutaman muun henkilön kanssa saada käsiinsä ja tuhota Mestarin, yhden muinaisista vampyyreista, jonka aikaansaannoksia kaoottinen tilanne on.

Kirja on vauhdikas, mutta ei hyytävän jännittävä, vaikka kansiliepeessä niin lupaillaankin. Yksi suurimmista kompastuskivistä minulle oli hidas alku ja paljolti unohdettu ensimmäinen osa. Minulta kului liki 100 sivua siihen, että pääsin perille henkilöistä ja palautin mieleeni ensimmäisen osan keskeisimmät tapahtumat. Kertojia tässä kirjassa riittää, vähän turhankin paljon. Marjis arvioi tämän kirjan osuvasti jokin aika sitten, kannattaa käydä lukemassa hänen tekstinsä.

Olen toisinaan rasittavan pikkutarkka, tiedän sen, mutta pakko huomauttaa jälleen suomennoksesta! Enimmäkseen ihan hyvä käännös, mutta mistä lähtien vampyyrin on voinut korvata sanalla vampy?

Tulipahan luettua

Juha Vuorinen: Romaanikerjäläinen 278s. (Diktaattori, 2011)

Keskittymiskyky on viime päivinä ollut kadoksissa. Ajattelin, että uusin kokoelma Juha Vuorisen kolumneja olisi sopivan nopeaa ja virkistävää luettavaa lämmön ihanasti turruttamille aivoille. Muistikuvieni perusteella ajattelin pitäväni Vuorisen napakoista mielipiteistä ja kirjoitustyylistä, mutta makuni on tainnut muuttua.

Kyllähän tähän kokoelmaan mahtui monta nasevaa huomautusta ja veikeää sanaleikkiä, mutta päällimmäisenä mielikuvana mollottaa ärsytys. Liian monta kertaa tuli sellainen olo, kuin kirjoittaja olisi eräs kaikkitietävä tuttava, jolle ei voi sanoa "hyvää päivää" saamatta pitkää luentoa siitä, että olen oikeastaan väärässä, koska hyvää päivää toivotetaan vain silloin kun blaa blaa ja blaa.

Ihmetyttää, että olen pitänyt juoppohullu-kirjoja hauskoina, koska jo tämän kokoelman suhteellisen harvat juoppotoilailutarinat vain ärsyttivät.

Hellettä

Voi miten minä rakastan kesää!

Kaltaiselleni vilukissalle merenrantakaupunki on melkein aina liian kolea, mutta onneksi joskus harvoin helle löytää tiensä tännekin ja silloin minä nautin. Sisällä ei tahtoisi olla ollenkaan, mutta välillä on pakko syödä ja nukkuakin. Kirjoihin en oikein osaa keskittyä, mutta näihin kyllä:

Kirpputorilta löytyi iso pino lukemattomia Aku Ankkoja, jotka ovat aina hyvä sijoitus. Jostakin iski innostus aloittaa villapaita pienemmälle pojalle, mikä on kyllä hikistä mutta mukavaa puuhaa. Malli on tosi kiva, Neulovan Nartun Robottitanssi. Lanka vain taitaa loppua kesken, eikä sitä myydä meidän kaupungissa, mutta onneksi villapaidalla ei ole mikään kiire valmistua :)

Pohjolan prinsessat

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin 199s. (Atena)

K-blogin Jenni kirjoitti vähän aikaa sitten tästä kauniista prinsessakirjasta. Kiinnostuin kovasti kuulemaan (tai lukemaan) oikeiden prinsessojen elämästä selkeällä suomenkielellä. Onneksi on kirjasto, eli reissu sinne ja takaisin ja saatoin opiskella hiukan prinsessa-asiaa.

Tarinat ja ihmiskohtalot ovat mielenkiintoisia ja helppolukuisia. Ikävä kyllä edes prinsessat eivät ole olleet historiallisesti niin kiinnostavia naisia, että heidän elämästään olisi säilynyt kovinkaan paljon varmaa tietoa. Siksipä kertomukset ovat hyvin lyhyitä ja pintapuolisia. Minä olisin halunnut kuulla seikkaperäisemmin arjestakin, uppoutua pidemmiksi ajoiksi kuhunkin henkilöön, mutta ymmärtäähän sen, ettei tietokirjaan voi alkaa säveltää eloisia kuvauksia milloin mistäkin.

Nyt lähden ihan sivuraiteille, mutta yksi asia tässä kirjassa harmitti. Nimittäin se, että valmiiseen kirjaan on jäänyt niin paljon virheitä. (Tämä tuntuu olevan koko ajan yleistyvä ilmiö.) Luulisi, että käsikirjoitus käydään niin moneen kertaan ja niin monen ihmisen toimesta läpi, ettei sinne jäisi selkeitä kömmähdyksiä. Oikein harmittaa kirjoittajan puolesta, kun kuvatekstissä kerrotaan "Dynnan kivessä kuvataan muun muassa Neitsyt Mariaa, josta oli tärkeä hahmo" ja hiukan myöhemmin ylätunnisteessa ei luekaan kappaleen nimeä, vaan "otsikko". Eiväthän nämä virheet ylitsepääsemättömiä ole, mutta mielestäni kuitenkin tympeitä.

Lukupäiväkirjani

Susa tiedusteli blogissaan, millä tavalla muut ovat tallentaneet lukukokemuksiaan ennen kirjablogeja. On ollut mielenkiintoista lukea muiden juttuja, vaikka välillä ajattelee, että voi jospa minäkin olisin ymmärtänyt tehdä noin! Sitten monen vuoden päästä, kun nykyinen muistikirja on täynnä, ostanko ihan oikean lukupäiväkirjan vai jatkanko kiva vihko -linjaani?

Ennen blogia (joka on minulle ihan uusi juttu) olen pitänyt aika pelkistettyä lukupäiväkirjaa. Tällä hetkellä kirjoitan muistiin lukemieni kirjojen nimet, kirjailijat ja sivumäärän. Juonen kuvaus olisi kyllä fiksua kirjata ylös, ei se pelkkä nimi aina palauta mitään mieleen. Tällä hetkellä käytössä on oikeassa alakulmassa näkyvä, pikkusiskon tekemä muistikirja. Nämä neljä vihkoa pitävät sisällään vuodet 1992-2011. Tosin vuosituhannenvaihteessa lukupäiväkirjanpitäminen tuntui niin nololta, että pidin pientä taukoa.

Tässä kuvassa olevat vihot olivat vähän hukassa, mutta löysin lopulta. Samassa paikassa olivat myös ala-asteen päiväkirjat, joiden luulin olevan vielä lapsuudenkotini vintillä ja joita etsin kuumeisesti pääsiäisenalla kun sitä vinttiä porukalla siivottiin. Sateenvarjopaperilla päällystetty vihko on ensimmäinen lukupäiväkirjani, jonka aloitin ehkä vuonna -88. Isosiskon piti pitää koulua varten lukupäiväkirjaa - ehkä oli jokin kisa, kuka lukee eniten, en muista - ja minä halusin oman kirjavihon. Ja kuten näkyy, ensimmäiset lukupäiväkirjat olivat ylevästi "kirjallisuusvihkoja". Alkuun annoin kirjoille myös kouluarvosanan ja ilmeisesti luin pääasiassa huippukirjallisuutta, koska suosituin arvosana on 10+++++++++++. Oranssiin pöllövihkoon yritin harjoitella kirja-arvostelujen tekemistä, melko huonolla menestyksellä.

Haasteen loppurysäys

30 päivää kirjoja -haasteen viimeiset kysymykset ovat osoittautuneet yllättävän hankaliksi. Tai liian helpoiksi, enkä halua tehdä enempää parin rivin postauksia, joten suoritan loppukirin ja vastaan viimeisiin kohtiin.


26. Kirja, joka muutti mielipidettäsi jostakin

Täällä pohjantähden alla. Se mursi kaikki epäilykseni Väinö Linnan kirjailijantaitoja kohtaan. Lisäksi koen ymmärtäväni Suomen sisällissotaa paremmin.


27. Yllätyksellisin käännekohta tai loppu

Ehkä eniten avoimia kysymyksiä ja hämmentyneitä/ahdistuneita ajatuksia herätti Joanne Harrisin Sinisilmä. Kamala, kamala kirja.


28. Paras kirjan nimi

Tykkään lyhyistä nimistä. (Talismaani, Hohto, Houkutus jne.)
Mutta toisaalta jännät nimet kiehtoo myös: Dolores ja lentävä jalka, Alabaman hullut, Tyttö ei-kukaan.


29. Kirja, jota kaikki vihasivat mutta josta sinä pidit

Stephenie Meyerin Twilightilla on varmaan vakiintunut ylenkatsojajoukko. Tykkään oikeasti ensimmäisestä osasta, mutta sarja kyllä huononee edetessään. Harry Pottereista tykkään edelleen.


30. Kaikkien aikojen suosikkikirjasi

Tylsää, mutta vastaan tähänkin Täällä pohjantähden alla. Se nyt vain on hyvä. Mutta kyllä se Stephen Kingin Velho on myös todella hyvä.

Samaistumista

25. Hahmo, johon samaistut parhaiten

Kuten aiemminkin mainitsin, minulla on tapana eläytyä vahvasti lukemiini kirjoihin. Joka kirjasta löydän jonkun, jonka rooliin eläydyn, mutta varsinaista samaistumista tapahtuu kuitenkin erittäin harvoin. En keksi millään ketään muuta, kuin Mimi sanoo "EI!" -kirjan äiti. Mimin äidistä huokuu paljon tuttuja olotiloja, realistista vanhemmuutta. No hyvä on, minä en ole yhtä tyyni kuin Mimin äiti.

Haastepäivä 24

24. Kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan

Kaikki minun suosikit, tietenkin. Erityisesti suosittelen lukemaan Täällä pohjantähden alla, jos ei sitä vielä ole lukenut. Mutta koska haluaisin mainita tässä haasteessa mahdollisimman monta eri kirjaa, niin yritän keksiä jonkun muunkin.

Hmmmm.

Lisa Genovan Edelleen Alice on haikea, mutta upea kirja alzheimerintautiin sairastuvasta Alicesta. Sanoja en oikein löydä, mutta kirja on kaikessa haikeudessaan kaunis.

Tuskallinen lukukokemus

Minulla ei ole tapana jättää kirjoja kesken vaan luen ne sinnikkäästi loppuun. Ehkä joskus vielä käy niin, että aluksi huonolta vaikuttanut kirja yhtäkkiä muuttuukin hyväksi. Tänään sain päätökseen yhden kirjan, joka ei todellakaan muuttunut.

Luen aika paljon myös nuorten kirjoja ja useimmiten pidän niistä. Pari vuotta sitten tilasin summassa kolme House of Night sarjan kirjaa. Satunnaisten googlailujen tuloksena sarja vaikutti mielenkiintoiselta ja sitä hehkutettiin vähintään Twilightin tasoiseksi. No, jotenkin niiden kirjojen lukeminen aina lykkääntyi ja lykkääntyi. Pikkusisko lainasi ne ja palautti naureskellen ja arvioi kirjat surkeiksi. Ajattelin, että ei se mitään, meillä on ennenkin mennyt mieltymykset ristiin, ehkä minä pidän näistä silti.

Viime kirjastoreissulta nappasin kaksi ensimmäistä kirjaa suomennettuina kotiin, koska ajattelin että äidinkielellä on aina nopeampi lukea. Niinpä tuhlasin aikaani ja aloin lukea P.C. & Kristin Castin vampyyrikirjaa Merkitty.

Mistä aloittaisin? Ensinnäkin ajatus siitä, että vampyyriksi ei tulla vampyyrin puremasta vaan jotkut vain murrosiässä alkavat muuttua sellaisiksi, on tökerö. Henkilöiden väliset tunnesiteet eivät vaikuta hääveiltä. Päähenkilö Zoey ilmeisesti rakastuu itseään vanhempaan vampyyrikokelaaseen, mutta tunne ei todellakaan välity. Kerta kaikkiaan juuri mikään ei välity lukijalle.

P.C. ja Kristin ovat äiti ja tytär. Joissakin kirjan kohtauksissa ei voi olla ajattelematta, että kerronnan teennäisyys johtuu juuri tästä sukulaissuhteesta. Toisaalta uskon ettei suomennos ole lainkaan parantanut kirjaa. Nuorten puhe on kankeaa, kutakuinkin tasoa "siis daa!"

Ehkä minun olisi aika opetella jättämään huonoilta vaikuttavat kirjat suosiolla kesken, kun oikeasti hyviäkin on olemassa.

Onneksi vastaan on tullut jotakin laadukastakin. Lasten ollessa hoidossa oli viimein mahdollisuus katsoa muutama elokuva ja yksi todella laadukas dokumentti. 9/11 alkaa kertomuksena yhden nuoren palomiehen kokelasajasta, mutta saa syyskuun 11. päivän aamuna hirvittävän käänteen. Suosittelen. Varatkaa nenäliinoja.

Lukuhaave

23. Kirja, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta et ole vielä lukenut

Tämä lista on varmasti monella muullakin melkoisen pitkä. Itse asiassa lista kasvaa ihan koko ajan, kun ei lukuvauhti lisäänny uusien mielenkiintoisten kirjojen tahtiin. Omalla lukulistallani pyörii mm. Sinuhe egyptiläinen, Taivaan pilarit, Mitfordin tytöt, Kolmen kuun kuningatar, Tuulen viemää ja yksi vielä ilmestymätön teos. Yksi kirja on nököttänyt hyllyssäni seitsemisen vuotta ja odottanut kiltisti vuoroaan.

Tanskalainen tyttö on David Ebershoffin esikoisteos. Kirjassa kerrotaan Einar Wegenerista, jolle tehdään yksi ensimmäisistä sukupuolenvaihdosleikkauksista sekä hänen vaimostaan Greta Wegenerista. Kirja on fiktiivinen, henkilöt eivät.

Haastan itseni lukemaan Tanskalaisen tytön tämän kesän aikana, viimeinkin.

Kirjahyllyn aarre

22. Omistamasi suosikkikirja

Olen joskus pohtinut, mitkä kirjat ottaisin mukaan paikkaan X, jos voisin ottaa vain muutaman. Mitä jos voisin ottaa vain yhden? Mahdoton päätös! Silti hyllyssäni on yksi kirja, joka tuntuu poikkkeuksellisen läheiseltä: Charles Kingsleyn Vellamon lapset - Saturomaani maalapsosille. Tarinan yksityiskohtia en enää muista, mutta pääosassa on pieni nokipoika, Tom.

Olen ostanut tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä pian naapurikylän ala-asteen lakkauttamisen jälkeen. Sisäkannessa lukee mustekynällä kauniisti kirjoitetut tiedot: Ruuskan kansakoulun oppilaskirjasto No. 280. Kirjan irtokannet ovat ikäisekseen hyvässä kunnossa, vaikka paperi onkin hiutunut kauttaaltaan pehmeäksi. Tahrainenkin se on, mutta on kirjalla jo ikääkin 59 vuotta.

Takakannesta on turha etsiä lyhyttä kuvausta kirjasta, sen sijaan hintatiedot sieltä löytyvät. (Hinta 500mk, sid. 650mk.)

Kirjan on kuvittanut W. Heath Robinson sekä mustavalkoisin että värillisin kuvin. Todella kaunis kirja, ihan oikea aarre.

Ekovuosi

"Kun vedän viimeisen henkäykseni, toivonko, että minulla olisi ollut enemmän tavaraa?"

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla 317s. (No Impact Man, Otava 2010)

Joskus sitä lukee jotakin väärään aikaan tai väärällä asenteella. Tämän kirjan kanssa kävi niin. Colin Beavan on New Yorkilainen kirjailija, joka pisti itsensä ja perheensä elämään vuoden ajan niin, että kuormittaisi ympäristöä mahdollisimman vähän. Ensin lakataan käyttämästä hissiä ja kertakäyttöastioita, kunnostetaan pyörä ja liikutaan sillä taksin sijaan. Perhe luopuu televisiosta ja ilmastoinnista ja lopulta huoneistosta katkaistaan myös sähkö.

Aihe on kiinnostava ja morganspurlockmainen itsensä liikoonlaittaminen suuri plussa. Mutta itse koin kirjan pääpainon olleen yleisessä ympäristötietoudessa. Toki on tärkeää jakaa tietoa ilmastonmuutoksesta, sen etenemisestä ja herätellä ihmisiä viimeinkin toimimaan ympäristön hyväksi, mutta minä odotin tältä kirjalta jotakin muuta. Ekovuosi kokeilunsa aikana Colin Beavan piti blogia ja uskon, että sen lukeminen olisi ollut antoisampaa. Olisin halunnut tietää enemmän perheen arjesta. Nyt "yltiöekoiluun" totuttelu jää hyvin pieneen rooliin koko kirjassa. Paljon tässä oli asiaa ja teksti oli jouhevaa, lukukokemuksena siis ihan hyvä. Ekovuodesta Manhattanilla tehtiin myös dokumentti. Se olisi mukava nähdä.

Tästä kirjasta olisi mielenkiintoista keskustella isolla porukalla, miettiä ja visioida yhdessä.

PS: Lisää Colin Beavanista voi lukea miehen omilta sivuilta http://colinbeavan.com/

Lapsuusmuistoja

21. Lapsuutesi suosikkikirja

Meillä luettiin paljon. Muistan tykänneeni ainakin

Pupu Tupunasta

Otso-Herrasta ja

Mikko Mallikkaasta.

Erikoisen hyvin muistan kuitenkin kirjan Rasavilli Piltti, jota äiti luki minulle ja isosiskolle meidän ollessa vesirokossa. Olkoon Rasavilli Piltti siis lapsuudensuosikkini. Luulen, ettei äidillä ollut kovin usein aikaa pötkötellä sängyllä keskellä päivää ja viihdyttää meitä ja ehkä tämä siksi on jäänyt mieleen niin selkeästi. Joka paikkaa kutitti eikä raapia saanut tai jää pysyvät arvet. Paitsi että tietenkin raavin. Onneksi ei jäänyt arpia.

Sittemmin Rasavillin Piltin seikkailuja on tullut luettua omille lapsille. Tykkään kuvituksesta edelleen ja runomuotoinen teksti on sekin kiva.

Motörhead

Lemmy Kilmister & Janiss Garza: Lemmy, Omaelämäkerta 271s. (Lemmy - White Line Fever. The Autobiography, Otava 2009)

En ole koskaan kuunnellut Motörheadia yhtä biisiä (Ace of Spades) enempää, mutta joskus on hyvä sivistää itseään ja edes lukea, millainen bändi Motörhead on ollut ja on nyt. Omaelämäkerraksi tämä kirja oli aika heppoinen. Lemmy ei juurikaan kerro yksityiselämästään vaan nimenomaan bändikuvioista ja keikkatoilailuista. Kirjaa lukiessa tulee vahvasti sellainen olo, kuin istuisi Lemmyn vieressä baaritiskillä ja kuuntelisi miehen juttelua. Kieli on eloisaa ja ajatuksenvirta rönsyilevää, mikä sopii tähän hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli leppoinen, mutta sisältöön olen vähän pettynyt. Enemmän sain irti Lemmy dokumentista. Kirjassa levy-yhtiöitä arvosteltiin kovin sanoin ja vaikka osa arvostelusta varmasti oli aiheellista, antoi se vähän turhan katkeran kuvan kertojasta. Parhaiten mieleen jäi pieni pätkä kirjan alkupuolelta, kun Lemmy kertoo erään varhaisen bändin vaiheista: "Rocking Vicars pääsi pari kertaa soittamaan Euroopan ulkopuolelle. Yksi reissu suuntautui Suomeen"

Romantiikkaa

20. Romanttisin kirja, josta pidit

Päätin, että yksi romanttinen novelli voi tehdä koko kirjasta romanttisen, joten tämän haastekohdan voittaa Sisko Istanmäen novellikokoelma Peili.

Luin Peilin viimeksi kolme vuotta sitten sairaalassa, synnytyksen jälkeen. Varmasti vellovat hormonit vahvistivat tunnekuohuja, mutta novelli nimeltä Kaivo laittoi minut itkemään liikutuksesta. Niiskutellen kirjoitin koko novellin itselleni muistiin ja pakotin miehenkin sen lukemaan. "Kaivo" on arjen romantiikkaa parhaimmillaan. Istanmäki on mainio tarinankertoja. Hänellä on harvinainen kyky ilmaista ihmisistä ja tunnelmista paljon vain muutamalla sanalla.

kirja + elokuva

19. suosikkikirja, josta on tehty elokuva

Jos lähdetään siitä, että sekä kirjan että elokuvan on oltava hyviä, vastaan tähän että Garpin maailma. John Irving on kertojana todella taitava. Jokainen lukemani Irvingin kirja on vienyt mukanaan ja pitänyt otteessaan loppuun asti, vaikka tarina olisikin häiritsevä. Ostin itselleni äitienpäivälahjaksi Viimeinen yö Twisted Riverillä ja odotan kovasti että pääsen sitä lukemaan. (Miksi sitä kantaakin aina kirjastosta lisää luettavaa, vaikka omistakin hyllyistä lyötyy vaikka mitä??)

Tähän haastekohtaan on pakko mainita myös Paistetut vihreät tomaatit (Fannie Flagg, Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe), joka on yksi kaikkien aikojen lempileffoistani. Kirjaa en ole lukenut, koska sitä ei ole meidän kirjastossa, mutta ehkä sen voisi tilata synttäri- tai joululahjaksi. Ihmettelen myös, miksi ihmeessä sitä ei ole suomennettu?

Lukupettymys

18. Kirja, johon petyit

Kaikki ne mielestäni yliarvostetut kirjat. Helppo pettyä, jos ennakko-odotukset on pilvissä. Mutta en halua mainita samoja kirjoja kuin kohdassa 8, joten kaivan muistini sopukoista lisää pettymyksiä.

• Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen - Alkoi hauskasti, mutta kääntyi melkeinpä kauhuksi.
• Marko Leinon Joulutarina - Luulin tätä "joulumielikirjaksi", mutta olikin tosi synkkä.
• Petri Karran Haarautuvan rakkauden talo - Tästä aiheesta ja näistä henkilöistä olisi saanut aikaan vaikka miten hulvattoman komedian, mutta jotenkin tämä oli vaivaannuttava. Liikaa filosofointia.

Jännä, että kaikki nämä pettymyskirjat ovat kotimaisilta mieskirjailijoilta! Olenkohan asettanut riman liian korkealle vai mikä tässä mättää? :)