Sivut

tiistai 30. syyskuuta 2014

Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
(Life after life, 2013)
Schildts & Söderströms 2014, 595s.
Suom. Kaisa Kattelus

Kate Atkinsonin Elämä elämältä kiinnitti huomioni heti kun näin sen esittelyn kustantajan sivuilla. Luulin nimittäin ensin, että sivuille on eksynyt harmillinen virhe, kun teksti näytti toistavan itseään:

"Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena. 
Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa."

Ursula elää elämänsä moneen kertaan. Pienetkin muutokset vaikuttavat suuresti Ursulan tulevaisuuteen, mutta etukäteen on mahdotonta arvata ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Vähitellen Ursula alkaa vaistota tuttuja tapahtumia. Déjà vu ei olekaan hänelle satunnainen, ohimenevä tuntemus vaan lähes aina läsnä.

Etukäteen pelkäsin tämän kirjan olevan vaikea luettava: sekava ja raskas. Hyvin pian minulle kuitenkin selvisi kirjan nerokkuus. Vaikka tarina sahaa edestakaisin, välillä hyvinkin kiivaasti, on sen matkassa helppo pysyä. Suomentaja on tehnyt loistavaa työtä ja lukeminen oli juuri niin vaivatonta ja palkitsevaa kuin vain laadukkaan kirjan lukeminen voi olla. 

Elämä elämältä on hieno romaani, jonka olisi halunnut lukea yhdeltä istumalta. Paikoin hyvinkin lyhyet luvut rohkaisivat lukemaan vielä yhden tai kaksi lukua ja mukaansatempaava tarina vei pari kertaa ajantajunkin ihan kokonaan. Yhtenäkin päivänä aioin lukea tätä ihan vain hetken ja jostain syystä lapset alkoivat melkein saman tien vaatia välipalaa. Ehdin kahdesti todeta, ettei vielä ole syömisaika, kunnes viimein maltoin vilkaista kelloa ja tajusin lukeneeni pari tuntia.

Tässä kirjassa oli aika lailla kaikkea, mitä hyvältä tarinalta kaipaan. En millään keksi tästä valittamista, sillä sivumääräkin tuntuu juuri oikealta. Loistava kirja!

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014, 332s.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on ollut yksi hienoimmista lukukokemuksista viime vuosina. Olikin itsestään selvää, että luen myös Graniittimiehen, vaikka en ollut edes hoksannut että tämän kirjan henkilöt ovat niitä Kuopio-sarjan Tuomien "sinne" lähteneitä sukulaisia.

Ilja ja Klara Tuomi ovat lähteneet sisällissodan runtelemasta suomesta Petrogradiin, hiihtäneet koko pitkän matkan kohti vapautta. Kaupunki on valtavan suuri ja vallankumouksellisilla hirvittävän suuri työmaa edessä, ennen kuin unelmista voi tulla totta. On opeteltava uusi kieli, uusi kaupunki ja yritettävä löytää oma paikkansa.

Graniittimies on väkevä ja vahvatunnelmainen romaani, jonka lukeminen ei ole helppoa. Minä luin tätä hyvin hitaasti, sillä Pietarin painostus tuntui välillä aivan todelliselta. Iljan ja Klaran uusi elämä ei ehkä ollut sellaista kuin he etukäteen olivat haaveilleet, mutta etenkin Klaran asenne pysyi käsittämättömän luottavaisena. Lukijana sitä oli vaikea ymmärtää, mutta pakkohan sitä oli ihailla: että joku jättää taakseen kaiken tutun, perhettään myöten, seuratakseen utopistisia unelmiaan vieraaseen maahan.

Kirja koostuu kahdesta osiosta. Alkuosa on Klaran kertomaa ja hänen käyttämänsä sanastokin huokuu mennyttä aikaa. Jälkimmäinen osa sijoittuu vuoteen 1935 ja vallankumouksen sokaisemat silmät ovat avautuneet. Pietari ja koko valtio on muuttunut, mutta ei sellaiseksi kuin vallankumouslaiset olisivat toivoneet.

Takeltelen jälleen kerran sanoissani pahemman kerran. Näin käy usein etenkin erityisen puhuttelevien kirjojen jälkeen. Graniittimies osoittautui korkeita odotuksianikin paremmaksi, kaikin tavoin.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Daytripper

Fábio Moon & Gabriel Bá: Daytripper
(Daytripper 1-10, 2010)
Egmont Kustannus 2012, 248s.
Suom. Petri Silas

Brasilialainen Brás de Oliva Domingos työskentelee lehdessä nekrologien kirjoittajana. Työ ei ehkä ole unelmien täyttymys, mutta työ kuitenkin. Daytripper kuvaa Brásin elämää välähdyksinä, jotka osoittavat kukin tavallaan, kuinka elämä on elämisen arvoista aina ja kuinka kuoleman voi kohdata milloin tahansa.

Daytripper tuli lainattua kirjastosta kansikuvan ja nimen perusteella. Luin sen yhdessä päivässä, mutta en osaa oikein sanoa pidinkö siitä. Rakenne on kyllä ovela ja toimivakin, mutta ehkä tämän lukemiseen olisi pitänyt keskittyä vähän enemmän.

Jos tarina ei minua yksiselitteisesti päässytkään hurmaamaan, niin piirustustyylistä pidin kyllä kovasti. Kaikesta näkee, että tätä sarjakuvaa on tehty kauan ja hartaasti.

Fábio Moonin ja Gabriel Bán englanninkielinen blogi löytyy täältä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Locke & Key 6, Alpha & Omega

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key vol. 6, Alpha & Omega
IDW Publishing 2014, 191s.

Luin viime helmikuussa Joe Hillin käsikirjoittaman ja Gabriel Rodriguezin piirtämän Locke & Key sarjakuvasarjan viisi ensimmäistä osaa tiiviiseen tahtiin, yhden viikonlopun aikana. Viimeinen osa oli vastikään ilmestynyt ja oletinkin pääseväni lukemaan tämän hyvin pian. Kirjan saatavuuden kanssa oli kin odottamattomia ongelmia ja sain kuudennen osan käsiini vasta tällä viikolla.

Koska edellisten osien lukemisesta on jo reilu puoli vuotta aikaa, pari ensimmäistä lukua meni palautellessa mieleen aiempia tapahtumia. Pääpiirteet sentään olivat muistissa, mutta ei tarpeeksi yksityiskohtia, jotta olisin voinut sujahtaa tarinan vietäväksi täysin kivuttomasti.

Juonesta on paha mennä sanomaan taaskaan mitään, jotta en paljastaisi aiempien osien yllättäviä käänteitä, mutta sen verran voin sanoa, että rajua on meno tälläkin kertaa. Koulut ovat päättymässä ja tanssiaisiltaa aiotaan juhlia suurella porukalla rantaluolassa. Juhlista ei tule tippaakaan sellaiset, kuin nuoret ovat odottaneet, vaan ohjelmassa on silkkaa kauhua.

"Eighteen and stupid happens to everyone, I guess. If you survive it, it's probably half luck, and half having the right people in your life to watch out for you."

Joe Hill on yhtä taitava kertoja kuin isänsä ja Gabriel Rodriguezin piirrostyyli sopii tähän tarinaan täydellisesti. (Sarjassa onkin muuten muutamia viittauksia Kingin teoksiin. Lisäksi yksi sivuhahmo on hätkähdyttävästi nuoren Stephen Kingin näköinen.)

Haluaisin sanoa tästä vaikka mitä, mutta en voi! Sentään voin sanoa sen verran, että lukekaa ihmeessä tämä sarja!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Smaragdinvihreä

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
(Smaragdgrün, 2010)
Gummerus 2014, 480s.
Suom. Ilona Nykyri

Smaragdinvihreä on Rakkaus ei katso aikaa -trilogian päätösosa. Edeltävät osat ovat Rubiininpuna ja Safiirinsini, jotka molemmat ovat tarjonneet kevyttä ja helppoa viihdettä.

16-vuotias, aikamatkustusgeenin perinyt Gwendolyn Shepard on keskellä teinirakkausdraamaa ja monimutkaista salaseurakuviota. Ikivanhat aikakirjat sanelevat tarkalleen, milloin Gwendolynin tulisi matkustaa, minne ja usein myös miksi. Jotakin hämäräperäistä on tekeillä, mutta arvoituksen ratkaiseminen on vaikeaa kun ei tiedä, keneen voi luottaa - eikä sydänsuruiltaan oikein jaksaisi asiaa kaiken aikaa pohtiakaan.

Kirjasarjojen kanssa on aina sama ongelma: kun osien väliin jää tarpeeksi paljon aikaa, tapahtumia unohtaa väkisinkin eikä uuden osan alussa tahdo muistaa, kuka kukin on ja mitä tarkalleen ottaen olikaan tapahtunut. Smaragdinvihreä jatkuu tismalleen siitä, mihin edellinen osa päättyi ja minulta kestikin harmillisen kauan palauttaa mieleeni edes pääpiirteittäin edellisten kirjojen tapahtumat. Kirjan alku tuntui muutenkin vähän turhan junnaavalta, mutta kyllähän sitä toimintaa loppua kohti tuli lisää ihan riittävästi. Juonellisesti tämä kirja jätti sellaisen olon, kuin kirjailija ei olisi oikein tahtonut keksiä kunnollista loppuratkaisua. Minusta tarinaan jäi ristiriitaisuuksia ja epäkohtia, enkä voi väittää pitäneeni eräästä Gwendolyniin liittyvästä merkittävästä paljastuksesta.

Lukeminen oli vaivatonta, mutta käännös aiheutti kyllä muutaman kerran melkoista kompurointia. Ainakaan täällä meillä päin ei puhuta yöklubeista vaan yökerhoista ja Secret Servicekin voidaan kyllä kääntää ihan luontevasti salaiseksi palveluksi.

Rakkaus ei katso aikaa -sarja tuskin nousee nuortenkirjallisuuden klassikoksi, mutta minulle se on tarjonnut viihdyttävää vaihtelua lukemistoon. Kohderyhmälleen uskoisin tämän sarjan uppoavan helposti ja luulenpa, että kansikuvatkin houkuttelevat tarttumaan näihin.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tuukka-Omar

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar
Tammi 2010, 171s.
Kuvitus: Jukka Lemmetty

Tuukka-Omar on ihan tavallinen poika, vaikka hänellä onkin vähän erikoinen nimi. Ja iso nenä ja yöllä vaippa. Tuukka-Omarin äiti on viherpeukaloton pääsiäismunien yllätysten ideoija ja isä, eli baba, kaunopuheinen taksikuski, joka silloin tällöin tekee lentomatkoja lentävällä matollaan. Tuukka-Omarin paras ystävä on Paavo, jonka isä on äidin katoamisen jälkeen siirtynyt autotallielämään. Yhdessä pojat valmistautuvat kevätlukukauden huipennukseen, eräretkeen. Kumpikaan ei ole tottunut retkeilijä, mutta eniten jännittää se, kastuuko Tuukka-Omarin peti.

Luin Tuukka-Omarin iltasatuna lapsille ja kirjan leppoisa tahti sopikin rauhoittumiseen hyvin. Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin raskaita ja vaikeita aiheita, tarinan sävy on positiivinen ja toiveikas. Pojat eivät märehdi suuriakaan murheitaan, vaan yrittävät yhdessä keksiä ratkaisuja niihin. Baba on ihanan rauhallinen ja ymmärtäväinen isä, joka on aina Tuukka-Omarin tukena.

Pidimme kaikki Tuukka-Omarista, vaikka kirja onkin tavallaan vähäeleinen. Oli kuitenkin mukavaa, miten eksoottisista piirteistään (lentävä matto) huolimatta kertomuksesta oli helppo löytää samastumisen kohteita ja huomata, kuinka suureltakin tuntuviin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Ja miten tärkeää ystävyys on.

Kirjan loppu aiheutti pienen vastalauseen lasten osalta, sillä sitä pelättyä eräretkeä ei käsitelty lainkaan vaan kirja päättyy retkipäivän aamuun. Jatko-osa on jo lainattu ja se luettaneen heti seuraavaksi.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010)
Bazar 2014, 383
Suom. Laura Beck

Luin keväällä Flavia de Luce-sarjan ensimmäisen osan, Piiraan maku makea, josta pidin erittäin paljon. Oli heti selvää, että luen myös jatko-osat, joista ensimmäinen onkin jo ilmestynyt suomeksi.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on monella tapaa yhtä kiehtova kuin edeltäjänsä. 11-vuotias Flavia on edelleen omalaatuinen, kemiasta kiinnostunut tyttö, jolla on tapana kuljeksia ympäri Bishop's Laceyn kylää ja tehdä tarkkoja havaintoja kaikesta näkemästään. Kiertävän nukketeatterin auto hajoaa hautausmaan kohdalla ja kirkkoherra innostuu järjestämään kaksi nukketeatteriesitystä seurakuntatalolle. Ensimmäinen esitys sujuu upeasti, mutta toinen show päättyy nukkemestarin kuolemaan. Flavia alkaa tutkia tapausta ja jälleen kerran hän on poliiseja nokkelampi tiedonkerääjä ja ongelmanratkaisija.

Lukeminen oli tälläkin kertaa erittäin jouhevaa ja viihdyttävää. Bradleyn luoma pikkukylä asukkaineen on kenties kokoonsa nähden epäilyttävän täynnä vaiettuja salaisuuksia ja Flavian nokkeluus epäuskottavaa, mutta mitäpä tuosta. Tarina käynnistyy oikeastaan hyvin hitaasti, mutta minä pidin kirjan  alustakin.

Suomennos on pääosin hyvin onnistunut, siitä kertoo jo sulava luettavuuskin. Mutta pakko on erikseen mainita muusta tekstistä silmille mätkähtävä lause: "Ei tarvinnut kuin vilkaista häntä ollakseen varma, ettei makeup ollut koskaan liannut noita kalpeita hillerinkasvoja". Harmillista, että tällainen virhe on jäänyt huomaamatta.

Kuolema ei ole lasten leikkiä tarjosi leppoisia lukuhetkiä ja sopivan kiemuraisen mysteerin lukijan pohdittavaksi. Jatkolta odotan ehkä eniten keskittymistä Flavian kotiin, Buckshawn kartanoon, sillä olen varma että tuo rapistuva rakennus uhkaa romahtaa jo kätkettyjen salaisuuksien painosta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014, 248s.

"Kyllä ei yksi vitsi kestä koko elokuvan mittaa. - - Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan."

Se ihan ensimmäinen Mielensäpahoittaja oli erityisen hauska lukukokemus. Luin siitä pätkiä ääneen miehelle sellaiseen tahtiin, että mies jo alkoi hermostua pahoitti mielensä. Nauraa hekottelin niille lukuisille kohdille, joista tunnistin itseni ja myös niille, jotka tuntuivat käsittämättömän liioitelluilta. (Ensin mainittuja oli luonnollisesti huomattavasti paljon enemmän.) Ruskeakastike ei sitten vastannutkaan huikeisiin odotuksiin, mutta hiukan bonusraidan tapainen Miniä taas toimi ihan hyvin. Alkoi tuntua siltä, että Mielensäpahoittaja on jo kaikkensa antanut, joten vähän varoen aloin lukea Ilosia aikoja. Ei tämäkään ensimmäisen osan tasolle yllä, mutta on kuitenkin harvinaisen onnistunut jatko-osa.

Mielensäpahoittaja alkaa varautua vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. Ei siitäkään tarvitse sen kummempaa numeroa tehdä: arkuksi kelpaa itse tehty ja hautakivenkin voi veistää itse. Hautajaisista on hyvä keskustella kirkkoherran tai muun vastaavan kanssa ja testamentti täytyy kirjoittaa itse (mieluiten mustekynällä). Siinä nikkaroidessa ja muistokirjoitustakin laatiessa on hyvää aikaa kerrata elettyä elämää ja huomata, että ihan hyvä elämä se on ollut vaikka ehkä yksi tai kaksi virhettäkin on tullut tehtyä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on verkkainen, kotoisa ja pahaa mieltä on mukana aika vähän. Lukeminen oli joutuisaa, hymy karehti suupielessä ja loppua kohti alkoi kurkkua kuristaa ja silmiä turvottaa. Ääneen en tainnut nauraa, enkä mitään lukenut ääneen, mutta kirja sekä viihdytti että antoi sopivasti ajattelemisen aihetta. Pidin tämän tunnelmasta ja Mielensäpahoittajan asenteesta kuolemaa kohtaan.

Kyrö on lahjakas kirjailija, jolta olisi jo korkea aika lukea jotakin muutakin.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Petra-sarja

Eevamaria Halttunen: Petra tanssii (2006)
Petra löytää Petran (2007)
Petra Buddhan poluilla (2007)
Petra ja revontulet (2008)
Drama Forum
Kuvitus: Anna Härmälä

Halusin lukea lapsille toisista kulttuureista ja erilaisista maailmankatsomuksista. Tällaisia kuvakirjoja ei kuitenkaan ollut ollenkaan helppo löytää. Ilahduin, kun löysin  Petra-sarjan. Petra pääsee äitinsä työpaikan, teatterin puvustamon, maagisen peilin kautta tutustumaan neljään eri maahan ja oppii hiukan niiden kulttuureista.

Petra-kirjoja on neljä. Ensimmäisessä osassa (Petra tanssii) Petra pääsee kurkistamaan, kuinka hautajaisia vietetään Senegalissa. Petra löytää Petran -kirjassa päästään Jordaniaan, muslimien aqiqa-juhlaan, jota vietetään kun vauva on viikon ikäinen. Kolmas kirja (Petra Buddhan poluilla) vie Sri Lankaan, missä Petra tutustuu munkkikokelas Dharsanaan. Viimeinen kirja sijoittuu kotoisasti suomeen, saamelaisten pariin. Petra ja revontulet onkin näistä kirjoista minun suosikkini, sillä se on eniten sadunomainen ja kuvitukseltaan kiehtovin. Samalla se ei oikein istu tähän muuten realistiseen sarjaan, sillä vaikka kovasti pidänkin ajatuksesta, että ihminen voi muuttua ketuksi ja juosta kilpaa porojen kanssa, en voinut tämän luettuani sanoa lapsille, että juuri tällaista on saamelaisten elämä ihan oikeasti nykypäivänä.

Nämä kirjat olivat ihan kivoja, mutta harmillisen kaavamaisia: Petra menee äitinsä työpaikalle, pukee ylleen erikoisen vaatteen ja peilistä ilmestyykin outo lapsi, joka vie Petran toisiin maisemiin. Siellä on juhlat, joiden lopuksi syödään ja Petraa alkaa väsyttää, minkä jälkeen hän herää jälleen teatterista. (Tästä kaavasta lievän poikkeuksen tekee Petra ja revontulet, mutta se oli tosiaan muutenkin erityylinen kuin aiemmat osat.)

Tekstissä dialogi on kirjoitettu kursiivilla. En ymmärrä, miksi kummassa niin on päätetty tehdä, sillä kursiivin lukeminen on pitemmän päälle työlästä. Tiedän, että teen itsekin paljon pilkkuvirheitä, mutta näissä kirjoissa alkoi turhauttaa, kun lähes joka kerran ja-sanaa edelsi pilkku.

Ihan kivoja kirjoja nämä olivat, myös lasten mielestä, mutta odotin enemmän. Kaavamaisuus tuntui minusta latistavalta, mutta lapsia asia ei häirinnyt.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
(The Forgotten Garden, 2008)
Bazar 2014, 669s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Mortonin ensimmäinen suomennettu kirja, Paluu Rivertoniin, on kerännyt runsaasti kehuja blogimaailmassa. Minä luin tuon kirjan ennen oman blogin perustamista, mutta muistan hyvin sen aiheuttaman pettymyksen: salaperäisiksi ja arvoituksellisiksi tarkoitetut juonenkäänteet paljastuivat lukijalle huomattavasti aiemmin kuin kirjan päähenkilölle, eikä jännite kerta kaikkiaan jaksanut pysyä yllä. Tästä syystä en odottanut Hylättyä puutarhaa mitenkään innosta hihkuen, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus lukea se kirjakerhon jäsenpanelistina, en epäröinyt tarttua tilaisuuteen.

Vuonna 1913 australialaiselle satamalaiturille ilmestyy noin nelivuotias tyttö. Hän ei osaa tai halua kertoa henkilöllisyyttään, eikä kukaan ilmesty hakemaan häntä, joten satamapäällikkö vie tytön kotiinsa.   Tytöstä tulee perheenjäsen, joka unohtaa nopeasti elämänsä ensimmäiset vuodet. Kun Nell viimein 21-vuotispäivänään kuulee kasvatti-isältään totuuden alkuperästään, hänen maailmansa romahtaa. Yhtäkkiä hän ei enää olekaan se ihminen, joka luuli olevansa, vaan joku aivan muu.

Vuonna 2005 Nell kuolee ja jättää lapsenlapselleen Cassandralle yllättävän perinnön. Cassandra matkustaa Englantiin ja yrittää selvittää isoäitinsä syntyperän salaisuuden.

Hylätty puutarha vei mukanaan hyvin nopeasti. Sivut kääntyilivät huomaamatta ja miellyttävästi rönsyilevä tarina piti lukijan lujasti otteessaan. Osa juonenkäänteistä oli ennalta-arvattavia, mutta kerronnan ollessa näin jouhevaa nekin oli helppo antaa anteeksi. Minusta tämän kirjan lukeminen oli kaikin puolin miellyttävää. Vaikka sivuja on paljon ja periaatteessa sisältöä olisi voinut karsia, olen iloinen siitä, että tarina sai olla juuri näin runsas. Tähän oli mukava tarttua aina tilaisuuden tullen, sillä tarinaan oli helppo sujahtaa nopeasti.

Mikäli kaipaat sujuvaa luettavaa ja täyteläistä viihdettä, Hylätty puutarha on kirja sinua varten.

torstai 11. syyskuuta 2014

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus 2014, 191s.

Elias Koskimiehen omaelämäkerrallinen romaani, Ihmepoika, tupsahti postilaatikkoon eilen. Aloitin sen lukemisen jo matkalla postilaatikolta sisälle ja luin kirjan viimeiset sivut illalla kuopusta nukuttaessa.

Ihmepoika alkaa kesäkuusta 1988. 14-vuotias poika istuu lastenhuoneen lattialla tutkimassa Suosikin Madonna-aukeamaa, haaveilemassa loistokkaasta tulevaisuudesta New Yorkissa. Edessä on unelmien kesä kavereiden kanssa: teinidramatiikkaa, kännejä, tupakkaa, ylipitkiä kirjeitä ja ehkä liftaamista naapurikaupunkiinkin. Mutta kun poika poistuu lehtensä äärestä, hän löytää olohuoneen sohvalta sammaltaen puhuvan ja harmahtavan isän. Isän äkillinen sairastuminen ei pelkästään pysäytä, se vaikuttaa paljon rajummin.

Nimeämättömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut pojat. Hänellä on iso pää, vähän pituutta ja hammasraudat, mutta erilaisuus on jotain kokonaisvaltaisempaa ja sellaisen erilaisuuden julkituominen vanhoillisella pikkupaikkakunnalla Pohjois-Pohjanmaalla vaatii valtavasti rohkeutta. Samalla kun koko perhe yrittää sopeutua uuteen elämäntilanteeseen, pojan täytyy uskaltaa tulla omaksi itsekseen.

Tästä kirjasta on valtavan vaikea kirjoittaa, sillä en tahdo löytää oikeita sanoja kuvaamaan kirjaa tai lukukokemustakaan. Ihmepoika on valtavan surullinen ja koskettava, mutta myös huvittava. Etenkin teinien suhdekiemurat ja yleinen sekoilu aiheutti myötähäpeää ja epäuskon pyrskähdyksiä. Ja nämä lempinimet! Tamppooni ja Pökäle ovat nuorten puheissa yhtä luontevia nimivalintoja kuin mikä tahansa almanakasta löytyvä Jussi tai Saara.

Ihmepoika on lyhyydestään huolimatta juuri oikean pituinen. Siitä ei puutu mitään oleellista, eikä mitään todellakaan voisi karsia pois. Tästäkin huolimatta jäin kaipaamaan jatkoa. Olisin mielelläni lukenut lisää niin pojan kuin perheenkin elämästä.

Mikäli lukuaikaa on rajallisesti ja haluaa lukea jotakin sujuvaa mutta sisältörikasta, suosittelen vilpittömästi Ihmepoikaa. Kannattaa ehkä ottaa särkylääkettä jo etukäteen, mikäli lukijalla on taipumusta itkupäänsärkyyn.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014, 496s.

Halusin lukea Tommi Liimatan Jeppiksen kahdesta syystä: kansikuva on nostalginen ja Jeppis eli Pietarsaari sattuu olemaan naapurikaupunki. Omaelämäkerrallisuus on toki sekin tervetullut ja mielenkiintoinen lisä kirjaan, joka sijoittuu 80-luvun koulumaailmaan.

Kirjan päähenkilö, Tommi, aloittaa koulun syksyllä -83. Kotona hän puhuu kirjakieltä, mutta kaveriseurassa puhekieli sujuu vaivatta. Kaveriporukassa vallitsee tiukka nokkimisjärjestys, jossa Tommi on noussut apujohtajaksi. Hiltska on itsestäänselvästi pomo, joka ideoi erilaisia tempauksia mutta ottaa ohjat käsiinsä vaivattomasti  myös muiden projekteissa. Koulussa kaveripiiri on eri, osaa kotikavereista ei siellä edes tervehditä, joko omasta halusta tai sen toisen toiveesta.

Merkittävä käänne Tommin elämässä on se, kun kaveri tutustuttaa Kissiin. Aukeaa aivan uudenlainen maailma, tyystin toisenlainen kuin se Abban tarjoama. Heviä ei kuitenkaan voi kuunnella avoimesti vanhempien kuullen, vaan se täytyy tehdä omassa huoneessa.

Pidin Jeppiksestä todella paljon. Vaikka aloitin itse koulutaipaleeni kolmea vuotta myöhemmin kuin Tommi, enkä ole missään vaiheessa innostunut hevistä, kirja herätti monia uinuneita muistoja. Minäkin katsoin Ritari Ässää, Kasmasiinia ja myöhemmin Tarkkista, jonka "pääpahis" oli muka jotenkin tosi ihana, vaikka myöhemmin ajatellen käytös oli vain tyhmää. Aku Ankan taskukirjojen välinäytökset tuntuivat hölmöiltä, mutta silti niihin kiintyi. Minä kävin pientä kyläkoulua, mutta oli meidänkin joukossamme yksi poika, jota ainakin minä pidin hevarina. Kun koulun syrjäisen kuusen juurelle ilmestyi lankunpala, johon oli punaisella kirjoitettu Kiss, kaikki tiesivät kuka sen oli sinne tuonut. Minua se lauta vähän pelotti, koska Kiss oli jotakin kiellettyä ja rajua, mutta siitä huolimatta sitä piti käydä monet kerrat katsomassa.

Kun Jeppiksen Tommi lukee lehteä, oli se sitten Tekniikan Maailma tai Suosikki, tuntuu kuin plaraisi lehteä itsekin. (No hyvä on, ehkä ei sen TM:n kohdalla, mutta Suosikin kyllä.) Minitaskarit olivat kova juttu vaikka aihe olisikin ollut tylsä ja Bees & Honeyta piti lukea puoliksi salaa ja muiden ongelmille naureskellen.

Mitään erityistä juonta tai draamankaarta Jeppiksessä ei ole, mutta se pitää silti hyvin otteessaan. Koulupoikien toilailut ovat toisinaan ihan viattomia, välillä ajattelemattomia ja toisinaan puhtaasti ilkeitä.

Uskon, että Jeppis tarjoaa mukavia hetkiä erityisesti 80-luvulla koulua käyneille, mutta se on myös mainiota ajankuvaa niille, joilla ei omakohtaisia kokemuksia (tai muistikuvia) kyseiseltä vuosikymmeneltä ole. Luonnollisesti lukukokemus on varmasti sitä kutkuttavampi, mitä paremmin aikakauden ja/tai Pietarsaaren tuntee.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Sarja kuvia

Tom of Finland: Sarja kuvia
Like 2014, 126s.

Keväällä nousi melkoinen kohu, kun Itella ilmoitti julkaisevansa syksyllä Tom of Finland -postimerkkejä. Vaikka Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen homoeroottiset piirrokset ja sarjakuvat ovat maailmankuuluja, löytyy runsaasti niitä ihmisiä, joiden mielestä hänen työtään ei saisi arvostaa. Ei ainakaan mitenkään näkyvästi, kuten nyt tällä postimerkillä. Siinä missä joku kotimainen moraalinvartija pisti pystyyn postimerkkien julkaisemista vastustavan nettiadressin, kansainvälinen kiinnostus postimerkkejä kohtaan oli niin suuri että Itella mahdollisti näiden merkkien ennakkotilaamisen.

Runsaasti aikaisemmin julkaisematonta materiaalia sisältävä Sarja kuvia -teos on merkki siitä, että Tom of Finlandin tuotantoa osataan myös pitää arvossa. Tom of Finland aloitti homoeroottisten kuvitusten ja sarjakuvien tekemisen aikana, jolloin homous oli Suomessa rikos ja muun muassa siksi hän turvautui peitenimeen, josta tuli nopeasti erittäin tunnettu. Tom of Finlandin tyyli on omintakeinen ja se onkin vaikuttanut paljon paitsi homokulttuuriin, myös popkulttuuriin yleisemmin.

Sarja kuvia sisältää sarjakuvia sekä luonnoksia. Homoeroottisten sarjakuvien "juonikulku" on yhtä suoraviivainen kuin pornossa ylipäätään: oveen koputetaan, vieraat käskevät isännän riisuuntua ja sitten onkin jo täysi meno päällä. Liioitellun suurten, seisovien elinten survominen erinäisiin reikiin ei varsinaisesti viihdyttänyt minua ja kirja tulikin esipuhetta ja esittelytekstiä lukuunottamatta lähinnä plarattua läpi. 

Tom of Finlandin taidetta enemmän olenkin kiinnostuneempi miehestä itsestään. Hänestä on kirjoitettu elämäkertakin (F. Valentine Hooven III: Tom of Finland: Elämäkerta), mutta ainakaan meidän kirjastossa sitä ei ole saatavilla. Onneksi on kaukolainat, sillä tuo kirja kyllä kiinnostaa.

Täytyy muuten sanoa, että postimerkkeihin olisi löytynyt paljon, paljon paljastavampiakin kuvia. Itellan kehityspäällikkö Markku Penttinenkin on todennut, että "[m]erkkeihin valitut teokset ovat taiteilijan tuotannon sovinnaisimmasta päästä".

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Pawnee. The Greatest Town in America

Leslie Knope (With Nate DiMeo and the Creative Team of Parks and Recreation): 
Pawnee. The Greatest Town in America
Hyperion 2011, 240s.

Parks and Recreation on yksi hauskimmista tv-sarjoista ikinä. Sitä katsoessa olen nauranut itseni kipeäksi, tuntenut myötähäpeää ja ihaillut kekseliästä käsikirjoittajatiimiä. Isosisko joskus vinkkasi, että tällainen Pawnee-kirjakin on olemassa ja aikani hekoteltuani idealle ostin kirjan omaksi. (Sitten hihittelin kirjan kannelle uskoakseni reilun vuoden, ennen kuin viimein luin sen.)

Pawnee. The Greatest Town in America on tietenkin puisto-osaston tehonaisen, Leslie Knopen käsialaa. Leslien ylitsevuotava rakkaus kotikaupunkiaan kohtaan näkyy ja kuuluu läpi kirjan, joka esittelee Pawneen (First in Friendship, Fourth in Obesity) parhaita puolia - ja niitä vähemmän edustavia myös.

"This book is your guide to everything we have to offer: a comprehensive look at our past, present, and future - warts and all. Every page has a wonderful Pawnee story to tell, so read the book straight through, or flip through it at random. Just don't leave it in your bathroom. I worked really hard on this, and it would bum me out to think of it just sitting on the gross floors of people's bathrooms."

Sydämelliseen tapaansa Leslie on paneutunut työhönsä täysillä ja luonnollisesti värvännyt myös puisto-osaston muita työntekijöitä kirjan tekoon. Ron Swanson on pitänyt päiväkirjaa mökkielämästä; Andy Dwyer listaa Pawneen parhaimpia keikkapaikkoja (sekä bändinsä kaikki aiemmat nimet); Ben Wyatt pohtii syitä sille, miksi hän onkaan jäänyt asumaan Pawneehen; Donna Meagle kertoo tyyliinsä erinomaisesti sopivan kummitustarinan; Chris Traeger jaarittelee omiaan ja iki-ihana April Ludgate yrittää keksiä jotain sanottavaa koulustaan.

Tämä kirja oli mahtavaa korviketta hauskalle tv-sarjalle, josta minulla taitaa muuten olla katsomatta ainakin yksi kausi. Hilpeä, hysteerinen ja täynnä sanaleikkejä.

Mikäli pidät Parks and Recreationista, nautit tästä kirjasta varmasti. Jos taas sarjan huumori ei nappaa (tai sarjasta ei tiedä yhtään mitään), ei tästä kirjastakaan varmasti ole iloa.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Herra Gummi ja piparipohatta

Andy Stanton: Herra Gummi ja piparipohatta
(Mr Gum and the Biscuit Billionaire, 2007)
Schildts & Söderströms 2014, 187s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

Alkuvuodesta nauraa hekottelimme iltaisin lasten kanssa Herra Gummille ensimmäisen kerran. Oli hienoa huomata, että sarjan suomentamista jatketaan näin pian, sillä tällaisia kirjoja ei osu kohdalle tarpeeksi usein. Herra Gummi ja Piparipohatta taisi hivenen kärsiä suurista ennakko-odotuksista, mutta höpsö ja vinkeä se silti on.

Piparipohatta on oikealta nimeltään Allan Raatali, pipariukko, jolla on sähköllä toimivat lihakset. Hän muuttaa Lamonen-Pulin kaupunkiin, hankkii sieltä valtavan suuren ja upean kartanon ja alkaa hankkia ystäviä jakelemalla avokätisesti rahojaan kaikille kohtaamilleen ihmisille. Polly hiukan hämmentyy Piparipohatan ystäväkäsityksestä, mutta iltahtuu Allan Raatalin juhlakutsusta niin paljon, ettei pystynyt kuvailemaan sitä sanoin. Siitä syystä hän lausuikin muutaman numeron. "12! 93! 114!" Koska Allan on peittelemättä esitellyt rahavarojaan, eivät juhlat tietenkään suju suunnitellusti, vaan Herra Gummi ja Ville Viljami ryöstävät Piparipohatan rahat. Onneksi on Polly sekä Perjantai O'vela, jotka eivät jätä uutta ystäväänsä pulaan.

Stantonin tarinointi on virkistävän omaperäistä, eikä Piparipohatta ole juonellisesti kovin erikoinen. Tai sitä se oikeastaan nimenomaan on, sillä juoni ei ole perinteisen suoraviivainen ja siisti. Tarina on kuitenkin niin sekopäinen ja hahmot niin hölmöjä, että naurua riittää.

Sanaleikkejä tässä on paljon, eivätkä kaikki välttämättä ole olleet edes käännettävissä, mutta hyvää työtä on kääntäjä Kapari-Jatta jälleen tehnyt. Tazzymanin kuvitus on ällöttävän ihanaa ja vetoaa meillä lapsiinkin mainiosti, vaikka mustavalkoista onkin.

Ihan ehdottomasti jatkamme Herra Gummin seurassa pärskähtelemistä tulevaisuudessakin, sitä mukaa kun uusia osia ehditään kääntää.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Aya, elämää Yop Cityssä

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya, elämää Yop Cityssä
(Aya de Yopougon, 2005)
Arktinen Banaani 2010. 106s.
Suom. Kirsi Kinnunen

Norsunluurannikon nuoriso viettää vauhdikasta ja vaihtelevaa elämää, aivan kuten nuoret muuallakin. Aya on kiinnostuneempi opiskelemisesta kuin pojista, vaikka ystävättäret Adjoua ja Bintou yrittävätkin parhaansa mukaan saada häntä kiinnostumaan huvittelusta. Yopougonin nuoriso kokoontuu kuhertelemaan Tuhannen tähden hotelliin, joka päivisin tunnetaan paikallisena torina. Mutta discojakin on ja niissä hetkutetaan pyllyjä kuin musiikkivideoissa ikään. Hurvittelulla on hintansa, josta on maksettava katkera hinta avioliiton muodossa.

Elämää Yop Cityssä on kuusiosaisen Aya-sarjan ensimmäinen ja (ainakin toistaiseksi) ainoa suomennettu osa. Toivon, että loputkin osat käännettäisiin pian, sillä tätä albumia oli ilo lukea. Upeasta kuvituksesta vastaa Clément Oubrerie, joka on tyylillään tavoittanut loistavasti afrikkalaisen tunnelman ja elämänmenon. Kirjan alkutekstissä Anna Gavalda kirjoittaa "Kiitos Marguerite Abouetille hänen lapsuuden ja nuoruuden muisteloistaan", mutta en onnistunut löytämään vahvistusta sille, että kyseessä olisi missään määrin Abouetin omaelämäkerrallinen teos.

Hieno sarjakuva, jolle jään nyt odottelemaan jatkoa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014, 335s.

Pidin kovasti Minna Lindgrenin kirjasta Kuolema Ehtoolehdossa ja tämä jatko-osakin oli tietysti pakko saada lukea. En kiirehtinyt kirjan pariin heti sen ilmestyttyä keväällä, mutta näin ilmojen syksyynnyttyä aika tuntui sopivalta. Tämän sopivampaa lukuhetkeä tuskin olisi ollutkaan, sillä niin vaivattomasti pääsin sujahtamaan entuudestaan tuttujen vanhusten maailmaan ja uusiin haasteisiin.

Tällä kertaa Ehtoolehdon asukkaiden elämää koettelee putkiremontti, joka laajenee hallitsemattomasti täysremontiksi ja pakottaa asukkaat muuttamaan muualle. Vuokrat ja palvelumaksut toki veloitetaan normaalitaksan mukaan, vaikka Ehtoolehdossa ei kukaan enää asukaan (paitsi sinnikäs Tauno) eikä palveluita ole ollut tarjolla ikiaikoihin. Siiri, Irma, Margit sekä Anna-Liisa ja hänen miehensä Onni päättävät hankkia kimppakämpän ja sellainen järjestyykin hämmästyttävän näppärästi useita sijoitusasuntoja omistavan Onnin ansiosta. Uudenlainen arki on sekä ihanaa että haastavaa. Vanhukset joutuvat kokemaan, miten vaikeaa on saada oikea diagnoosi helposti hoidettavaan vaivaan, kuinka paljon apua - tai lähinnä haittaa - on huonosti järjestetystä kotihoidosta ja kuinka vaikeaa on saada kuolla. Etenkin, kuinka mahdottoman vaikeaa yhteiskunnalle on antaa toisen kuolla rauhassa, kauniisti. Rikossotkujakin Ehtoolehdon pakolaisissa on, mutta ne eivät taaskaan nouse pääosaan.

Ehtoolehdon pakolaiset oli edeltäjänsä tavoin hyvää viihdettä, mutta ei kaunistele mitään tai kumartele kenellekään. Hoitokodin toiminta on mautonta, remonttifirman toiminta taas luokattoman surkeaa ja ainakin osittain laitonta. Kotisairaanhoito näyttäytyy juuri niin epäkäytännöllisenä ja usein myös epäinhimillisenä, kuin millaisena se vanhuksille näyttäytyy. Hoitajat tulevat ja menevät kiivaalla tahdilla, eikä samaa työntekijää välttämättä näe toista kertaa.

Minna Lindgren on jälleen onnistuneesti tuonut esiin vanhustenhoitoon liittyviä epäkohtia, joista useimmat ovat yleisessä tiedossa, mutta joille kukaan ei tunnu tekevän mitään. Nuo epäkohdat eivät kuitenkaan tule ilmi sormella osoittaen, vaan luontevana osana vanhusten elämää.

Pidin Ehtoolehdon pakolaisista paljon, vaikka moni tosiasia turhauttikin. Rikosjuonesta en liiemmin välittänyt, etenkään siksi että homma ei kiinnostavuudestaan huolimatta oikein edennyt mihinkään ja tuli lopussakin lähinnä lakaistuksi maton alle.

Hyvää viihdettä, laadukasta sisältöä.