Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Karisto 2015, 75s.

On kirjoja, joiden aavistaa nostattavan suuria tunteita. Kun Kirsi esitteli Kirsti Kurosen Pahan puuskan blogissaan, jo blogiteksti sai silmäni kostumaan ja ihon kananlihalle. Vaikka osasin varautua, kirja pääsi silti iskemään ilmat pihalle.

Tarina Hillasta, jonka seiskaluokan juuri aloittanut pikkuveli jää tai menee tarkoituksella junan alle, on riipaisevan kipeä. Laurilla piti olla kaikki hyvin, mutta eihän kukaan voi vahingossa joutua junaradalle ja unohtaa väistää lähestyvää junaa? Hilla etsii kiivaasti vastauksia, isä muuttaa Tallinnaan  ja äiti yrittää sopeutua tuskansa keskellä. Hillalla on ystäviä ja bändi, mutta niitäkin enemmän häntä taitaa auttaa Laurin aikakone. Se on kivi, jonka avulla voi melkein saada yhteyden Lauriin. Melkein saada vastauksia.

Voi taivas.
Paha puuska on lähes sietämättömän kipeää luettavaa. Runomuoto antaa teksille kiivaan tahdin, joka riepottelee lukijaa - ja varsinkin lukijan tunteita - säälimättömästi. Tästä kirjasta haluaisi sanoa paljon, mutta ei vain pysty. Tuntuu vähättelyltä sanoa, että tämä on todella hyvä tai että suosittelen lukemaan. Paha puuska menee väkisinkin ihon alle ja ravistelee sellaisella rajuudella, jota en osaa pukea sanoiksi.

Olen Villiksen kanssa täysin samaa mieltä siinä, että tätä kirjaa pitäisi luetuttaa kouluissa. Laiskinkin lukija jaksaisi nämä 75 sivua lukea, enkä voi uskoa, etteikö sisältö herättäisi tarpeellista keskustelua.