Viisto valo - novellilajitelma

Heikki Hietala: Viisto valo
novellilajitelma
Sitruuna 2017, 230s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Reilut neljä vuotta sitten luin Heikki Hietalan Tulagi Hotel-esikoisromaanin ja ihastuin syvästi. Kirjan tunnelmat ja upeat maisemat ovat edelleen raikkaina nautinnollisen lämpiminä mielessäni. Novellikokoelma Viisto valo olisi saattanut jäädä minulta kokonaan lukematta, ellen olisi kirjastossa jotain muuta etsiessäni siihen sattumalta törmännyt.

Viisto valo -kokoelman novellit ovat monipuolisia, mutta enimmäkseen tavalla tai toisella kauhuksi luokiteltavissa. Novellit sijoittuvat eri aikoihin ja paikkoihin, joten tyyliltään ne ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Suosikeiksini nousivat hivenen lovecraftmainen Tuuli pilleissä ja kovin suomalaisen tuntuinen Näin on.

Tuuli pilleissä kertoo erään pienen englantilaiskaupungin kirkon itsestään soivista uruista. Pitäjään sapuu uusi kirkkoherra, jota edeltäjä perehdyttää työhön ja kaupungin tapoihin. Uutta tulokasta silloin tällöin itsekseen ääntä pitävät urut hirvittävät suuresti, kuten jokaista hänen edeltäjäänsäkin aikoinaan. Novellin tunnelma on sopivan hienovarainen ja loppuratkaisu kaunis.

Näin on on kokoelman lyhin novelli, vain vajaan aukeaman mittainen. Siinä kuvataan sitä mahtavaa tunnelmaa, kun lähdetään ajamaan autoliikkeestä upouudella autolla kotia kohti. Luetutin kyseisen novellin myös automyyjänä työskentelevällä miehelläni, joka hörähteli lukemalleen juuri sopivan lakonisesti.

Viisto valo on kyllä kiinnostava ja ideoiltaan laadukas teos, mutta tekstissä on himean sellaista vaikeasti määriteltävää kankeutta, joka vaikuttaa kokonaisuutta heikentävästi. Mitään virheitä en tekstistä löytänyt, vaikka jossain vaiheessa oikein yritin etsiä, jotta hokaisin mistä köykäisyys oikein johtui. Tulagi Hotelin luin alkukielellä englanniksi ja sen perusteella epäilen käännöksen kangistaneen tekstiä alkuperäisestä.

#novellihaaste: 19 novellia

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(The Vegetarian, 2007/2015)
Gummerus 2017, 215s.
Englanninkielestä kääntänyt: Sari Karhulahti

"Omalle ruumiilleen saa tehdä mitä haluaa. Ainoastaan sille. Mutta siitäkään ei tule sellainen kuin on tarkoitus."

Han Kangin Vegetaristi on yksi hämmentävimmistä lukukokemuksista aikoihin. Kirja alkaa siitä, kun aina niin vaatimaton ja liki huomaamaton Yeong-hye päättää yllättäen ryhtyä kasvissyöjäksi. Nainen ei pelkästään kieltäydy syömästä lihaa, vaan myös valmistamasta siitä ruokaa miehelleen. Puoliso tai lähisuku ei suhtaudu asiaan lainkaan ymmärtäväisesti, vaan kukin tahollaan yrittää saada Yeong-hyen palaamaan entisiin ruokailutottumuksiin.

Vegetaristi ei kuitenkaan ole kertomus vegetarismista, vaan jotain paljon monimutkaisempaa. Yeong-hye ei muutu ainoastaan syömistavoiltaan vaan kokonaan, kuin aivan toiseksi ihmiseksi. Lähipiirin on vaikea suhtautua muuttuneeseen tilanteeseen ja lopulta tuo yksittäinen, sinänsä viaton muutos, ravistelee kovin kourin kaikkia asianosaisia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa tapahtumia Yeong-hyen puolison, toinen langon ja kolmas sisaren silmin. Yeong-hye itse ei pääse ääneen, mutta ainakaan minä en sitä näkökulmaa edes kaivannut. Enemmän kuin vegetarismista, tässä kirjassa on kyse mielenterveysongelmista ja itsemääräämisoikeudesta.

Kerronta sinänsä on tasokasta, mutta kirjassa on paljon sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joista en voi väittää pitäneeni. Yeong-hyen läheiset yrittävät saada asioita paremmalle tolalle, mutta kunkin motiivit tahtovat olla aika itsekeskeisiä. Seksi näyttäytyy kirjassa todella vastenmielisenä. Sitä joko halutaan niin kovaa, ettei mihinkään muuhun voi keskittyä tai sitten se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jossain määrin tunnistan Vegetaristin ansiot, mutta minulle tämä oli kokonaisuutena aivan liian hämy ja sekava ja paikoin jopa vastenmielinen kertomus.

Loistava järjestys

Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Otava 2017, 125s.

Luin taas yhden siivousoppaan.
Lienee minulle ominaista, että olen innokkaampi lukemaan siivoamisesta kuin varsinaisesti siivoamaan. Olen useampaan otteeseen aloittanut kodin totaalisen järjestämisen ja tavaramäärän vähentämisen, mutta joka kerta projekti on jäänyt kesken. Aloitan muuten sen järjestämisen joka kerta keittiön kaapeista ja etenen vanhoja jälkiäni kunnes en enää jaksa siivota. Ne isoimmat solmukohdat jäävät siis joka kerta siivoamatta.

Mira Ahjoniemen Loistava järjestys on vahvasti KonMarista vaikutteita saanut kodin järjestelyopas. Paikoin tämä kirja tuntuikin lähes KonMarin referoinnilta. Tämän(kin) kirjan kantava ajatus on tavaramäärän radikaali vähentäminen ja sen jäljelle jääneen tavaran säilyttäminen mahdollisimman sievästi.

Toisinaan tilojen riisuminen tavarasta menee käytännöllisyyden edelle:

"Järjestä vaatekaappisi niin, että yksi hylly on varattu meikeille, voiteille, hiusten muotoilutuotteille, hammasharjalle, hammastahnalle, vanupuikoille ja parranajovälineille. Nämä ovat henkilökohtaisia hygieniatuotteita, joten jokaisella perheenjäsenellä tulee olla omat tuotteensa omissa kaapeissaan. Näin et myöskään joudu seisomaan tuskastuneena lukitun oven takana, kun wc on varattu ja tarvitset äkkiä hiuslakkaa." (s. 89)

Miten se parranajo sujuu muka helpommin, jos se vessa on edelleen varattu? Ja miksi ihmeessä jokaisella pitäisi olla oma hammastahnansa ja korvatopsinsa? Topsit ovat kertakäyttöisiä, joten yhteinen rasia riittää vallan hyvin.

Hiukan reiluun sataan sivuun ei kovin seikkaperäisiä ohjeita tai pohdintoja mahdu. Kirjassa raapaistaan vähän sieltä ja hieman enemmän tuolta, mutta mielestäni turhan hätäisesti. Mielestäni en ole lukenut poikkeuksellisen montaa siivouskirjaa, mutta silti Loistava järjestys ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta. En tosin ole aiemmin pysähtynyt isommin miettimään, miten ison kuolinpesän aikanani jätän taakseni. (En kyllä edelleenkään aio kotiani järjestää ajatuksella "pääsevätpähän lapset helpommalla sitten kun kuolen" - motivaation on löydyttävä muualta.)

Suhtaudun asioihin usein tunteella, enkä edelleenkään ymmärrä, miksi erilaisten syystä tai toisesta rakkaiden tavaroiden säilyttäminen olisi automaattisesti huono asia. Tiedän muistavani lapsuudestani asioita myös hiplaamatta vanhaa, nuhjuista ja jo kauan sitten liasta harmaantunutta pehmokoiraa, mutta silti minusta on ihanaa silloin tällöin silitellä kyseistä Pikku-Omppua. Ei jokaiseen tavaraan tarvitse kiintyä ja rakastua, mutta miksi sen pitäisi olla automaattisesti väärin? Minun logiikallani niistä tärkeistä esineistä/tavaroista/mistä ikinä pitää parempaa huolta kuin yhdentekevistä.

Lisäksi olen erikoisen paljon eri mieltä Ahjoniemen kanssa siitä, minkä verran aikaa kuluu pyykin pesemiseen. Ahjoniemi on nimittäin ottanut aikaa ja toteaa, että pyykkien lajitteluun, koneeseen laittamiseen, pyykinpesuaineen annosteluun ja koneen päälle laittamiseen kuluu reilu minuutti. (Ehdin jo palauttaa kirjan, joten en voi tarkistaa täsmällistä aikaa.) Näin ollen aina on aikaa pestä pyykkiä. Mutta kun ei ole! Äkkiähän sen koneen täyttää, mutta esimerkiksi tuo meidän kone pesee yhtä koneellista 2,5-3,5 tuntia, riippuen pesuohjelmasta, joten ihan turha sitä on pistää päälle aamulla ennen töihin lähtöä. Myöskään en ihan ymmärrä, miksi kuivausrumpu on niin oleellinen osa tätä loistavaa järjestystä: sehän on ihan järjetön sähkösyöppö.

Loistava järjestys ei tarjonnut uusia ideoita, mutta sen luettuani siivosin sentään oman vaatekaappini. (Siellä on edelleen vain vaatteita, ei hygieniatuotteita, joiden paikka on vessassa, jonne ne vaivattomasti mahtuvat.)

Lumberjanes: Beware the Kitten Holy

Stevenson, Ellis, Watters & Allen:
Lumberjanes vol. 1
Beware the Kitten Holy
Boom! Box 2016, 128s.

Siskon tyttö oli saanut joulupukilta kolme Lumberjanes-albumia. Viimeksi siskon luona pysähtyessä sain mukaani tämän sarjan ensimmäisen kirjan (joka sisältää neljä numeroa Lumberjaneja).

Lumberjanet ovat partiolaisia, jotka viettävät mainiota leiri-elämää. Tosin Mal, Molly, April, Ripley ja Jo kulkevat sen verran omia polkujaan, että he joutuvat melkoisen haastaviin tilanteisiin. Esimerkiksi karhunaista seuratessaan tytöt joutuvat tappeluun kolmisilmäisten kettujen kanssa, melontaretken sotkee kauhea merikäärme ja kohtaavatpa he puhuvia patsaita ja muutamia jetejäkin. Että mistään perus luonnossa puuhastelusta ei näiden tyttöjen kohdalla ole kyse.

Tykkäsin ihan hirveästi albumin kuvituksesta. Tässä on tavoitettu mainiosti vauhti, ilmeet ja eleet sekä tyttöjen persoonallisuudet. Juoni sinänsä on ihan pöhkö: tarina alkaa ilman minkäänlaisia esipuheita tai muita lämmittelyjä, eikä missään vaiheessa selitellä tai edes aivan kauheasti pohdita, mistä oikein on kyse. Kokonaisuus on kaikin puolin ihastuttava ja sekä silmiä että mielikuvitusta hivelevä.

Ne kaksi seuraavaa jatko-osaa eivät kuulemma ole yhtä kivoja kuin tämä eka kokoelma, mutta ehkä lainaan nekin joskus.

Viesti

Tove Jansson: Viesti
Valitut novellit 1971-1997
WSOY 1999 (2014), 325s.
Suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori
Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

Viimeinkin sain luettua loppuun heti vuoden vaihduttua aloittamani Tove Janssonin novellikokoelman Viesti. En missään vaiheessa hoksannut, mikä ihme tämän lukemisessa tökki, mutta en millään tahtonut päästä novellien imuun - en edes niiden entuudestaan tuttujen kohdalla. Ehkä se alkuvuoden sitkeä lukujumi jäi kytemään näiden kansien väliin.

Viestin novelleista osa on julkaistu aiemmin kokoelmissa Seuraleikki, Nukkekaappi, Kuuntelija, Kevyt kantamus ja Reilua peliä. Kahdeksan novelleista on aiemmin suomentamattomia.

Elämäkertojen perusteella tiesinkin, että moni novelleista on tavalla tai toisella omaelämäkerrallisia. Tämä huomioon ottaen novellit Kirjeenvaihtoa ja kokoelman lopettava niminovelli Viesti ovat minusta todella ahdistavia. Kirjeenvaihtoa-novellissa seurataan japanilaisen ihailijan kirjailijalle lähettämiä kirjeitä, joiden sävy muuttuu varsin nopeasti nöyrän ihailevasta lähes hyökkääväksi. Viestissä taas kirjailijalle tulee liki tauotta erilaisia viestejä, joihin odotetaan useimmiten välitöntä vastausta. Suhtautuminen kirjailijaan ja tekijänoikeuksiin on häkellyttävän välinpitämätön:

"Hyvä rouva Jansson,

olen kotitarpeiksi sekä huviksi ja hyödyksi valmistanut muumitauluja ja jättänyt ne myytäväksi taidesalonkeihin ja kioskeihin vilkkasti liikennöityjen teiden varsilla. Nyt eräs ystävättäreni sanoo että siihen tarvittaisiin lupa, voiko se pitää paikkansa? Ellen kuule tiestä mitään ennen viikkoa viisi jatkan kuten tähänkin asti"

Oikeasti!

Vaikka tämän kokoelman lukeminen oli takkuista ja tahmaisempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan, odotan jo innolla toukokuussa ilmestyvää Bulevardi-kirjaa, johon on koottu aiemmin julkaisemattomia Tove Janssonin novelleja.

#novellihaaste - 32 novellia

Paikka kaikelle

Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017, 265s.

Tämän kirjan nimi lupaa paljon: Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. Totta kai odotin, että näiden kansien välistä löydän paitsi sen kaikelle paikka ja kaikki paikalleen -neuvon lisäksi järjettömän määrän life hack -tyyppisiä nerokkaita niksejä. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että varsinaisten käytännönohjeiden sijaan Aalto keskittyy kirjassaan enemmän alaotsikon ensimmäiseen osaan eli siihen, mistä kodin pursuava tavaramäärä tulee.

Tavallaan voisin siis olla kovastikin pettynyt lukemaani, mutta kulttuurihistorioitsijana ja ammattijärjestäjänä Aallolla on tarjota todella mielenkiintoista tietoa esimerkiksi kulutuskäyttäytymisestä ja kotitöiden historiasta. Kirja on jaoteltu kodin eri tilojen mukaan nimettyihin lukuihin, joissa pohditaan muun muassa (koti)työnjakoa, lasten lelujen määrää, mainontaa, kierrättämistä ja kulutustottumuksia.

Erityisen kiinnostuneena luin kirjan alkupuoliskoa, missä puhutaan kotitöistä. Vaikka kodinkoneet ovat keventäneet ja sinänsä helpottaneet monia kodin askareita, [k]otitöihin käytettävä aika ei ole viime vuosikymmeninä vähentynyt Suomessakaan. 1970-luvun lopulla erilaisiin kotitöihin (kotitaloustyö, huoltotyöt, lastenhoito, asiointi) käytettiin kodeissa vajaat kolme tuntia päivässä. Luku on nykyään lähes minuutilleen sama. Melkein minuutilleen! Pyykkäämisen helpottuminen ei ole erityisesti vähentänyt siihen kuluvaa aikaa, sillä nykyisin pyykkiä pestään lähes päivittäin.

Kotitöiden leimaantuminen naisten hommiksi näkyy jo siinä, kuinka [m]iehet osallistuvat kotitöihin, naiset tekevät niitä.

Jos olisi olemassa sotkuyliherkkyys, saisin diagnoosin varmaankin helposti. En osaa rentoutua, jos tiedän että keittiön pöydän alla on rikkalapiollinen leivänmuruja ja hama-helmiä. Haluaisin olla sellainen rentoilija, joka osaisi sivuuttaa sotkut ja keskittyä olennaisempiin asioihin, mutta en ole. Olikin aika helpottavaa lukea, että [e]räässä tutkimuksessa neurologit mittasivat aivojen näkemiseen ja havainnointiin liittyvien osien toimintaa näyttämällä tietokoneella tuotettuja kuvia. Jos näkökentässä oli sotkua (clutter), sen todettiin heikentävän keskittymiskykyä ja kykyä käsitellä tietoa. Että  ehkä sotkun sietämättömyys on jossain määrin ihan normaalia.

Aalto ei tosiaan tarjoa mitään tiukkoja ja joustamattomia kodinjärjestysohjeita, vaan koettaa ennemminkin saada lukijan ymmärtämään, mistä ja miksi kodin mahdollinen tavarapaljous on kertynyt ja miten voisi omia tapojaan muuttaa, ettei sama meno jatku.

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017, 286s.

Elsan koti Kainuussa on turvallinen paikka. Saman katon alla asuvat mummu ja pappakin, kaksi virsiään veisaavaa körttiä. Journalisti-äiti on etenkin isään verrattuna eläväinen ja ehkä vähän pitelemätönkin. Ystävänsä Talvin kanssa Elsa alkaa osallistua helluntaiseurakunnan, hellareiden,  kokouksiin ja pian tytöt odottavatkin malttamattomina kielillä puhumisen armolahjaa. Nykyajassa Elsa on jo vuosia asunut Kolumbiassa. Hän käy läpi uskonkriisiä, joka ravisuttaa - luonnollisesti - kaikkea muutakin elämää.

Vaikka vuoret järkkyisivät on kieleltään todella kaunis kirja. Hiotun kielen kertoma tarina jää kuitenkin harmittavan etäiseksi. Minun oli hankala päästä sisälle tarinaan jo siksikin, että aikataso vaihtui varsin tiiviiseen tahtiin: kun sain jonkinlaisen otteen nuoresta Elsasta tai Kolumbian Elsasta, pitikin jo yrittää saada otetta siitä toisesta.

Helluntailaisuudesta en tiedä paljoakaan, mutta erinäisiä herätysliikkeitä olen joutunut seuraamaan lähempää kuin olisin halunnut. Tavallaan en yllättynyt, että kirjassa rukoillaan laskuja läpi ja Kainuun Alkot Herran huoneiksi.  Kielilläpuhumista olen kerran kuullut, mutta luulin sitä vain tavalliseksi supattamiseksi. En silti osaa suhtautua näihin asioihin mitenkään ymmärrettävänä toimintana.

Pidin erityisen paljon Kolumbia-jaksojen ympäristökuvauksesta. Niissä pystyi melkein tuntemaan väenpaljouden ja äänten kakofonian. Noin muuten olisin kaivannut jossain määrin suoraviivaisempaa kerrontaa, esimerkiksi ilman kahta aikakerrosta. Lisäksi olisin toivonut jonkinlaista pohjustusta sille, mikä sai Elsan ystävineen kiinnostumaan helluntailaisuudesta. Pelkkä nuoruus ei mielestäni riitä syyksi.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Otava 2017, 45s.
Suom. Sari Karhulahti

"Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme."

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -essee pohjautuu Chimamanda Ngozi Adichien TedxEustonissa vuonna 2012 pitämään luentoon. Lähestymistapa feminismiin on kiihkoilematon, mutta jämäkkä ja mahdollisille epäilijöille varsin tyhjentävästi perusteltu.

Luin tämän yhdellä kertaa, sillä sivumäärä on pieni ja kirjasen koko tavallista kirjaa pienempi. Taittokin on sen verran ilmavaa, että laiskempikin lukija jaksaa varmasti kaiken lukea. En silti suosittele iltalukemiseksi, kuten itse tein, sillä asia voi jäädä pörräämään päähän sen verran pontevasti, ettei nukahtamista tarvitse aivan heti odottaa tapahtuvaksi.

Pidin ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Lukuvinkkejä ei-paasaavista aihetta käsittelevistä kirjoista vastaanotetaan!

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä jaetaan tänä vuonna kaikille peruskoulun 9. -luokkalaisille. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä myös lukee kirjalahjansa.

Apollo's Song & Ayako

Viimeksi kotona käydessä sisko armollisesti lainasi minulle viikoksi kaksi Osamu Tezukan mangaa. Aiemmin en ole niitä saanut lainata ja tälläkin kerralla säännöt tehtiin hyvin selväksi: laina-aika on tasan viikko, vaikka en ehtisikään niitä lukea ja sivuja ei saa avata niin isolle, että ne lähtee irti (kuten The Marvelous Land of Ozia lukiessa kävi. Syy oli kyllä liimauksen heikkoudessa, ei minun rajuissa lukuotteissani.) Lukupaineet oli siis kovat, mutta onneksi ehdin molemmat paksukaiset lukea ennen pakkopalautusta.

Osamu Tezuka: Apollo's Song
Vertical 2007, 541s.

Apollo's Song on hämmentävä tarina Shogo-nimisestä nuorukaisesta, joka ei voi sietää minkään valtakunnan hellyydenosoituksia. Hän on kasvanut tunnekylmän äidin rinnalla, ilman isää. Isäehdokkaita on kyllä riittänyt aina. Shogon asenne kaikkea rakkauteen ja pariutumiseen viittaavaa kohtaan on raju ja tarinan alussa hän saakin (vastoin omaa tahtoaan) sähköshokkihoitoa. Hoidon aikana Shogo kohtaa jonkin jumalhahmon, joka kertoo Shogon rakastuvan jokaisessa elämässään samaan naiseen, mutta aina onnettomasti. Ja niin sitä mennään, rakkaudesta toiseen, ajasta ja elämästä toiseen.

Tarinan idea sinänsä on kiehtova, mutta toteutus on makuuni liian pinnallinen. Ehkä osittain syynä on edelleen se, että en osaa lukea manga-hahmojen ilmeitä oikein. Moni rakastuminen tuntui etenevän latua katseet kohtaavat - joku hikoilee - rakkaus on valloillaan. Vaikka kuinka uskoisin rakkauteen ensisilmäyksellä, en vain kerta kaikkiaan pysynyt Shogon myrskyävien tunteiden kyydissä. Oletan, että tarinaan liittyy myös opetus, joka jotenkin liittyy rakastamisen taidon tärkeyteen. (Kirja piti tosiaan jo palauttaa, joten en voi virkistää muistiakaan enää.)

Luultavasti en ihan tajunnut myöskään sitä, missä meni todellisuuden ja kuviteltujen tapahtumien raja. Luulen, että Shogo todellakin treenasi maratonjuoksijaksi, mutta moni muu juttu jäi kyllä vähän epäselväksi.

Hauskinta Apollo's Songissa oli autiolla saarella kököttävä muumi!

Osamu Tezuka: Ayako
Vertical 2010, 704s.

Ayakon tarinassa pysyin hiukan paremmin mukana. Tengen perhe on vaikutusvaltainen ja päälle päin kunniallinen. Pinnan alla kuohuu kuitenkin rajusti: perheen vanhin poika on tehnyt isänsä kanssa sopimuksen, jonka mukaan poika perii aikanaan kaiken ja isä saa maata nuoren ja kauniin miniänsä kanssa. Nuorikko synnyttää lapsen, Ayakon, joka kasvatetaan saman katon alla, mutta jolle biologinen äiti on vain sisko.

Ayakon ollessa neljän vanha hän näkee jotakin sellaista, mitä ei olisi missään nimessä saanut nähdä. Tengen perhe joutuu turvautumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin ja pieni Ayako elää seuraavat yli 20 vuotta lukittuna ulkorakennuksen kellariin. Siinä missä vanhaisäntä ja perintöään odottava poika käyvät tahtojen taistelua, perheen sodasta palannut veli toimii vakoojana ja tekee arveluttavia asioita. Perheen nuorimmalla pojalla on vahva oikeudentaju ja pitkään hän vaikuttaa ainoalta kunnolliselta ihmiseltä koko tarinassa. Tengen perheen vanha äiti rakastaa miestään, eikä puutu sanallakaan tämän touhuihin. Miniä ei uskalla nousta miestään tai appeaan vastaan, vaikka kärsiikin tilanteesta monella tavalla.

Tässä tarinassa on todella paljon ahdistavia juttuja ja ällöttäviä hahmoja. Jos tuntisin sotien jälkeisen Japanin asioita yhtään paremmin, olisin varmaankin ymmärtänyt paremmin ihmisten motiiveja ja vaikeuksia sopeutua vauhdilla muuttuvaan maailmaan. Tavallaan odotin Ayakon olevan enemmän tarinan keskiössä. Kellarissa hänestä kasvaa, ihan ymmärrettävästi, lapsekas ja monin tavoin normaalielämään sopeutumaton nainen. Tunne-elämältään hän on myös kehittymätön, eikä ymmärrä rakkauden ja fyysisen läheisyyden eroa.

Täytyy sanoa, että mitä enemmän tulen lukeneeksi japanilaisten seksikohtauksia, sitä omituisempana heidän näkemyksiään pidän. Toki tässäkin tarinassa seksijutut ovat todella vääristyneitä, kun on tämmöisiä appi+miniä ja puolisisarukset kokoonpanoja, mutta silti. Toistan itseäni, mutta kun näistä panoista puuttuu kaikki tunne!

CHOP!

Jos näistä kahdesta mangasta pitäisi valita suosikki, olisi se ehdottomasti Ayako. Siinä on mielestäni enemmän syvyyttä kuin Apollo's Songissa.

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:

Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.

Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?

Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.

"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.

Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen

Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017, 415s.

Eve Hietamiehen Hammaskeiju oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista. Vaikka näköjään Tarhapäivästä jupisinkin blogissa, olen muistellut molempia aikaisempia Pasasen miehistä kertovia kirjoja suurella lämmöllä. En silti ollut tajunnut kuinka kova ikävä minulla oli Anttia ja Paavoa. Vietin kirjan kanssa melkein koko sunnuntain, kun lapset oli viety mummulaan hiihtolomalle eikä minun tarvinnut huolehtia kenenkään ruokkimisesta tai muusta välttämättömästä. (Ehdin jopa nukkua päiväunet kirjan lukemisen lomassa!)

On alkusyksy ja Paavo aloittaa koulu-uransa. Antti on - ihan ymmärrettävästi - helisemässä, kun vielä keväällä yhteiskunnankin silmissä lähes kaikkeen liian pienen lapsen pitäisi yhtäkkiä selvitä monista arjen toimista omin avuin. Koulua on ehkä vain muutama tunti päivässä, mutta Antin on tehtävä täyttä työpäivää. Miten Paavon saa ajoissa kouluun ruokittuna, puettuna ja vieläpä ajoissa? Mitä tehdä kun iltapäiväkerho sulkeekin ovensa heti neljältä, eikä lapsi edes viihdy siellä? Antin pää on haljeta kaikesta mitäjossittelusta ja erilaisten toimintasuunnitelmien tekemisestä. Samaan aikaan Antin kehitysvammainen veli ajautuu tilanteeseen, jossa ei suostu enää palaamaan omaan asuntolaansa ja niin Antilla on pian velikin huollettavanaan. Kaiken tämän keskellä rakkausrintamallakin tapahtuu kaikenlaista, eikä ole ihme, että jaksamisen raja tulee vastaan.

Oikeastaan Hammaskeiju on pullollaan huolta ja murhetta. Minä olen varmaan syntyjäni sellainen, että murehdin kaikkea kamalaa mitä ehkä voisi tapahtua jos X*, joten monet Paavoon liittyvät pelot olivat hyvin tuttuja. Antin ja Paavon keskinäinen suhde on kaikesta ajoittaisesta kiukuttelusta huolimatta lämmin ja välitön. Joissakin haastavissa tilanteissa Antti tosin turvautuu edelleen Reposen Annan apuun. Paavo ottaa asiat ihanan ja haastavan kirjaimellisesti. Jos ovessa on lappu, jossa luvataan avata ovi vain isille, niin kaikki muut saavat jäädä oven toiselle puolelle. Myös ukki, Anita, lukkoseppä ja poliisi.

*(Esimerkiksi viime yönä en meinannut saada unta, koska ne hiihtolomailevat lapset olivat menneet papan kanssa yöksi mökille. Ensireaktioni oli "voi miten mahtavaa!" ja heti seuraavaksi muistin ne nukkumaparvelle johtavat tosi jyrkät rappuset. Että mitä jos joku herää yöllä vessaan (ulkovessaan! Siinä vessamatkallahan voi ties mikä mutanttihauki haukata pohkeesta palan!) ja unohtaa olevansa mökin parvella ja niin edelleen. Ja että mitä jos siellä sattuu jotakin ja pitää hälyttää apua, niin osaako muka kukaan lapsista kertoa, missä koko mökki on? Pelkkä ison järven nimi ei kauheasti auta.

Oikeasti yö oli sujunut hyvin, tietysti.)

Mutta vaikka kirjassa kahlataan - eikä välillä jakseta edes kahlata - syvissä vesissä, se on myös täynnä lämpöä ja huumoria. Antti on siinä mielessä äärettömän onnekas ihminen, että hänellä on ympärillään hyviä ystäviä. On Reposet, Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi, Enni, Pihla-Puolukka (joka tosin on niitä vähän työläitä ja raskaita kavereita) ja hyviä työkavereitakin. Sekä isä ja tämän puoliso Anita.

Nautin tämän kirjan lukemisesta älyttömän paljon. Oli ihanaa nähdä (tai siis lukea), miten Pasasilla sujuu. Nämä ihmiset tuntuvat käsittämättömän aidoilta, sellaisilta joiden seuraa on kaivannut. En tiedä onko Hammaskeiju Pasasten tarinan päätös, mutta toivon ettei ole. Jos Antin ja Paavon tulevasta arjesta ei kokonaista kirjaa tulisikaan, niin voisiko heihin törmätä edes jonkun toisen tarinan sivuhahmoina?